Part 19

Hän kaatoi kissalle hiukan maitoa likaiselle lautaselle ja istui jonkun aikaa katsellen sen ahkeraa pikku kieltä. Sitten hän ryhtyi laatimaan luetteloa varastostaan. Siinä oli kuusi avaamatonta ja yksi avattu pullo maitoa, kuusikymmentä pulloa kivennäisvettä ja melkoinen määrä marjamehua, noin kaksi tuhatta paperossia ja satakunta sikaaria, yhdeksän appelsiinia, kaksi avaamatonta ja yksi avattu astia suolattua häränlihaa, kaksi astiallista korppuja ja yksitoista kovaa leipää, hatullinen pähkinöitä ja viisi isoa rasiata Kalifornian persikoita. Hän merkitsi ne paperipalaselle. "Ei siinä ole paljoa tukevaa ruokaa", hän huomautti. "Mutta -- pariksi viikoksi sentään. Parissa viikossa voi tapahtua paljon."

Hän antoi kissalle hiukan lisää maitoa ja vähäisen lihaa ja lähti sitten, tuon pienen elukan juostessa häntä pystyssä ja mieli hilpeänä hänen perässään, katselemaan _Hohenzollernin_ jäännöksiä. Ne olivat yöllä siirtyneet ja näyttivät yleensä ajautuneen ylemmäksi kuin ennen. Niistä hänen katseensa kulki särkyneeseen siltaan ja sitten virran poikki hiljaiseen, autioon kaupunkiin. Vastaisella rannalla liikkui vain joukko korppeja. Ne olivat tuon koneenkäyttäjän kimpussa, jonka hän oli nähnyt saavan surmansa edellisenä päivänä. Koiria hän ei nähnyt, mutta kuuli yhden ulvovan.

"Meidän täytyy päästä jollain tavoin pois täältä, kisu", hän sanoi. "Maito ei riitä ainiaan -- ei ainakaan, jos sinä lipot sitä samalla vauhdilla kaiken aikaa."

Hän silmäili virtaa, jossa vesi imeytyi kuin sulkua avattaessa.

"Vettä on yllin kyllin", hän virkkoi. "Juomasta ei tule puutetta."

Hän päätti tutkia saaren tarkalleen. Hetken kuluttua hän saapui teljetylle portille, jonka kilvessä oli nimi "Riddle Stairs", ja kiivettyään sen ylitse löysi vanhat puiset portaat, jotka johtivat jyrkästi kallion rinteen alle. Kissan hän jätti jälkeensä, laskeutui niitä myöten ja keksi alhaalla polun, joka johti paasien lomitse pitkin keskiputouksen kumajavaa ryöppyä. Hänessä syttyi toivon kipinä; kenties siinä oli jonkinlainen pelastustie!

Mutta se johti hänet vain Tuulien luolaan, jossa hän oli tukehtumaisillaan ja kävi aivan kuuroksi, ja vietettyään siellä neljännestunnin osittain tyrmistyneenä, likistyneenä kovan kallion ja melkein yhtä kovan vesiputouksen väliin, hän arveli, ettei sitä tietä voinut sittenkään päästä Kanadaan, ja kääntyi takaisin. Portaita noustessaan hän kuuli jonkun astuvan yläpuolellaan hiekkapolkua pitkin, mutta arveli tätä ääntä omain askeltensa kaiuksi. Kun hän ennätti huippuun, oli paikka yhtä autio kuin ennenkin.

Kissanpoikasen hypellessä hänen rinnallaan ruohikkoa pitkin hän kulki sieltä Hevosenkenkäputoukselle ja pientä siltaa myöten ryhmälle paasia, jotka seisoivat rivissä ikäänkuin tehden kunniaa tuolle suunnattoman majesteettiselle viheriälle vesivyörylle. Hän seisoi jonkun aikaa äänetönnä.

"Eipä uskoisi", hän virkkoi viimein, "että on olemassa noin paljon vettä... Tämä kohina ja loiske rupee lopulta kuluttamaan hermoja... Kuulostaa siltä, kuin ihmiset puhuisivat... kuin ihmisiä kulkisi... Kuulostaa melkein miltä hyvänsä."

Hän palasi jälleen saarelle. "Minun kai täytyy yhä kiertää tätä siunattua saarta", hän sanoi alakuloisena. "Yhä vaan kiertää ja kiertää."

Jonkun ajan kuluttua hän joutui uudelleen vähemmän vahingoittuneen aasialaisen aeroplaanin luo. Hän tuijotti siihen ja kissa sitä nuuski. "Rikki!" hän sanoi.

Hän kohotti katseensa hätkähtäen.

Puiden seasta astui häntä kohti verkalleen kaksi pitkää, eriskummallista olentoa. He olivat mustuneet, repaleiset ja sidotut. Perimmäinen ontui ja hänen päänsä ympäri oli kierretty valkoinen vaate, mutta etummainen käyttäytyi yhä vielä kuten prinssi ainakin, vaikka vasen käsi olikin sidekannattimen varassa ja toinen puoli kasvoja palanut heleän punaiseksi. Hän oli prinssi Karl Albert, "Saksan Aleksanteri", ja hänen takanaan kulki se linnunnaamainen upseeri, joka oli kerran saanut luovuttaa hyttinsä Bertille.

6.

Näiden ilmestyessä Bertin Vuohisaari-seikkailussa alkoi uusi vaihe. Hän ei enää ollut ainoa ihmiskunnan edustaja avarassa, väkivaltaisessa ja käsittämättömässä kaikkeudessa, vaan muuttui vielä kerran sosiaaliseksi olioksi, joutui toisten ihmisten pariin. Hetkisen ajan nämä kaksi olivat kauhistavia, sitten he tuntuivat suloisilta ja tervetulleilta kuin veljet. Olivathan hekin samassa pälkähässä kuin hän, asumattomalle saarelle ajautuneet ja ymmällään. Häntä halutti kovin kuulla tarkalleen, mitä heille oli tapahtunut. Mitä se merkitsi, että toinen oli prinssi ja molemmat muukalaisia sotilaita, ettei kumpainenkaan kenties osannut riittävästi englantia? Hänen synnynnäinen katupoika-ujostelemattomuutensa tulvahti liian voimakkaana, jotta hän olisi ruvennut mokomia ajattelemaan, ja olivathan aasialaiset laivastot hävittäneet kaikki sellaiset joutavat eroavaisuudet. "Heipä hei!" hän huudahti. "Kuinka te olette tänne joutuneet?"

"Hän on tuo englantilainen, joka toi meille Butteridgen koneen", selitti linnunnaamainen upseeri saksaksi ja huudahti sitten Bertin lähestyessä kauhuissaan: "Tee kunniaa!" ja toistamiseen, kovemmin: "Kunniaa!"

"Kas kummaa!" sanoi Bert ja nielaisi toisen huomautuksen. Hän tuijotti ja teki kömpelösti kunniaa ja asettui heti salaisesti puolustuskannalle, niin että kävi mahdottomaksi ryhtyä hänen kanssaan yhteistyöhön.

Jonkun aikaa nämä molemmat perinpohjaiset uudenajan ylimykset seisoivat katsellen tuota vaikeata problemia, anglosaksilaista kansalaista, joka totellen jotain veressään piilevää salaperäistä lakia ei ottanut tottuakseen komennuksiin eikä tahtonut olla demokraattikaan. Bert ei suinkaan ollut kaunis katsella, mutta hän näytti jollain selittämättömällä tavalla vastustushaluiselta. Yllään hänellä oli halpa sarssipukunsa, jossa nyt näkyi monellaisia käytön merkkejä, ja sen väljyys teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän olikaan. Hänen röyhkeitä kasvojaan varjosti liian iso saksalainen lakki, nousut olivat käärityt säärien ympäri ja päät pistetty erään saksalaisen ilmapurjehtija vainajan kumisaappaisiin. Hän näytti palvelijalta, mutta ei ensinkään nöyrältä, ja vaistomaisesti he vihasivat häntä.

Prinssi viittasi lentokoneeseen ja sanoi jotain murteellisella englannin kielellä. Bert luuli hänen puhuvan saksaa ja ilmoitti, ettei hän ymmärtänyt sitä.

"Dummer Kerl!" kuului linnunnaamaisen upseerin siteiden keskeltä.

Prinssi viittasi jälleen terveellä kädellään. "Onko sinulla selvillä tämän drachenfliegerin rakenne?"

Bert rupesi tajuamaan, mistä oli kysymys. Hän tarkasteli aasialaista konetta. Hän sai takaisin Bun Hillin tavat. "Se on ulkolaista tekoa", hän huomautti.

Saksalaiset neuvottelivat. "Oletko -- ammattimies?" prinssi kysyi.

"Onhan sitä vähän korjailtu", Bert vastasi aivan Grubbin tapaan.

Prinssi etsi sanavarastostaan. "Käykö sillä lentäminen?" hän virkkoi.

Bert aprikoi ja hieroi hitaasti leukaansa. "Pitääpä tarkastaa", hän vastasi... "Sitä on pidelty kovakouraisesti!"

Hän synnytti hampaillaan äänen, jonka hän myöskin oli oppinut Grubbilta, työnsi kädet housuntaskuihin ja astui takaisin koneen ääreen. Grubb oikeastaan pureskeli jotain, mutta Bert saattoi pureskella vain mielikuvituksessaan. "Kolmen päivän työ", hän sanoi märehtien. Ensi kertaa hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo kone tarjosi mahdollisuuksia. Ilmeisesti maassa makaava siipi oli särkynyt. Kolme tukea, jotka pitivät sitä jäykkänä, oli katkennut kallioon osuessaan, ja varsin luultavasti oli konekin vioittunut. Myöskin saman puolen siipikoukku oli vinossa, mutta se ei kenties haitannut lentämistä. Näitä seikkoja lukuunottamatta ei ollut sanottavasti vaurioita. Bert hieroi jälleen leukaansa ja silmäili yläkosken leveätä, päivänpaisteessa kimaltelevaa väylää. "Ehkäpä tästä tulee kalua... Jättäkää se minun huolekseni."

Hän silmäili sitä jälleen innokkaasti, ja prinssi seuralaisineen tarkasteli häntä. Bun Hillissä hän ja Grubb olivat kehittyneet sangen taitaviksi korjailemaan lainapyöriään vaihtamalla vanhoja osia uusiin. Kone, joka oli niin perinpohjin ja ilmeisesti ränsistynyt, ettei sitä voitu tarjota vuokrallekaan, ei silti ollut menettänyt koko arvoaan. Saihan siitä vielä muttereita ja ruuveja, pyöriä, tankoja ja pyöränkehriä, ketjunkappaleita ja muuta sellaista, millä saattoi parannella käyttökelpoisten polkupyörien vammoja. Ja makasihan nyt puiden seassa toinen aasialainen aeroplaani.

Kissa hyväili Bertin saappaita hänen siitä välittämättä.

"Paikkaa tuo drachenflieger", sanoi prinssi.

"Jos minä sen paikkaan", huomautti Bert, "niin ei kukaan meistä uskalla lähteä sillä lentämään."

"_Minä_ lähden", virkkoi prinssi.

"Ja taitatte luultavasti niskanne", sanoi Bert hetken kuluttua.

Prinssi ei ymmärtänyt häntä eikä kiinnittänyt huomiotaan hänen sanoihinsa. Hän viittasi hansikoidulla kädellään koneeseen ja lausui seuralaiselleen jotain saksaksi. Upseeri vastasi, ja prinssi teki laajan kädenliikkeen taivasta kohti. Sitten hän puhui -- kaunopuheisesti, kuten näytti. Bert tarkasteli häntä ja arvasi hänen tarkoituksensa. "Paljo luultavampaa, että taitatte niskanne", hän sanoi. "Mutta olkoon menneeksi. Käydään työhön."

Hän rupesi kopeloimaan drachenfliegerin satulaa ja konetta työkaluja etsien. Lisäksi hän halusi saada jotain mustaa öljyistä ainetta käsiään ja kasvojaan varten. Sillä toiminimi Grubb ja Smallwaysin harjoittaman korjaustaidon ensimäisenä sääntönä oli mustata kädet ja kasvot perin pohjin. Hän myöskin riisui takkinsa sekä liivinsä ja työnsi lakin huolellisesti takaraivolle tehdäkseen raappimisen helpommaksi.

Prinssi ja hänen upseerinsa näyttivät olevan halukkaat vahtimaan häntä, mutta hänen onnistui selittää heille, että tämä haittaisi häntä ja että hänen oli pohdittava hieman, ennenkuin hän saattoi ryhtyä työhön. He miettivät asiaa, mutta hänen puodissa saamansa kokemus oli opettanut häntä kohtelemaan yleisöään käskevästi kuin asiantuntija. Ja lopulta he lähtivätkin tiehensä. Silloin hän meni suoraa päätä toisen aeroplaanin luo, otti ilmapurjehtijan kiväärin ja ampumatarpeet ja kätki ne läheiseen nokkospensastoon. "Kas niin", sanoi Bert ja ryhtyi sitten tarkoin tutkimaan puihin tarttuneiden siipien jäännöksiä. Tämän tehtyään hän palasi ensimäisen aeroplaanin luo vertaillakseen molempia toisiinsa. Bun Hillin menettelytapa oli varsin mahdollinen, ellei kone tuottanut voittamattomia esteitä.

Hetken kuluttua saksalaiset palasivat, ja tällöin hän ylenpalttisesti tahriutuneena käsitteli ja koetteli muttereita ja ruuveja kasvoillaan syvän viisauden ilme. Kun linnunnaamainen upseeri huomautti jotain, hän vain tokaisi: "Nong comprong. Turha vaiva."

Sitten hänen päähänsä pälkähti jotain. "Tuo kuollut tuolla metsässä olisi haudattava", hän sanoi, viitaten peukalollaan olkansa ylitse.

7.

Näiden molempien miesten ilmestyessä koko Bertin maailma oli taasen muuttunut. Sen suunnattoman ja hirvittävän autiuden eteen, joka oli häntä niin suuresti järkyttänyt, laskeutui esirippu. Nyt heitä oli kolme henkeä, ja tämäkin pieni maailma täytti hänen aivonsa hartaalla harkinnalla, suunnitelmilla ja sukkelilla tuumilla. Mitähän he mahtoivat miettiä? Mitä he tuumivat hänestä? Hänen mielessään risteili satoja lankoja, kun hän uutterasti hommaili aasialaisen aeroplaanin ääressä. Uusia ajatuksia nousi kuin kuplia kivennäisveden pinnalle.

"Sepä kummaa!" hän huudahti äkkiä. Hän oli juuri tehnyt sen johtopäätöksen, että sallimus oli menetellyt väärin jättäessään nämä molemmat miehet eloon ja antaessaan Kurtin kuolla. Koko _Hohenzollernin_ miehistö oli ammuttu, murskattu, palanut tai hukkunut, ja nämä kaksi, jotka olivat lymyilleet patjoitetussa keulahytissä, olivat pelastuneet.

"Prinssi taitaa ajatella, että sen sai aikaan hänen kirottu tähtensä", hän mutisi ja tunsi olevansa hillittömästi raivoissaan.

Hän nousi seisomaan kääntyen molempiin miehiin päin. He seisoivat rinnatusten häntä katsellen. "Ei teidän kannata tuijotella minuun", hän huomautti. "Te vain häiritsette minua." Ja nähdessään, etteivät he ymmärtäneet, hän astui heitä kohti ruuviavain kädessään. Näin tehden hänen mieleensä juolahti, että prinssi oli todellakin sangen iso ja mahtava ja ylevän näköinen henkilö. Mutta siitä huolimatta hän virkkoi, viitaten puiden keskitse: "Kuollut mies!"

Linnunnaamainen mies vastasi saksaksi.

"Kuollut mies!" Bert sanoi hänelle. "Tuolla."

Töin tuskin hän sai heidät taivutetuiksi tarkastamaan kuollutta kiinalaista ja opasti heidät viimein tämän luo. Sitten he osoittivat selvästi, että hänelle, joka oli upseeria alempi tavallinen ihminen, he soivat yksinomaisen ja jakamattoman oikeuden toimittaa ruumiin pois raahaamalla sen veden partaalle. Se synnytti tulista viittoilua, ja viimein linnunnaamainen upseeri alentui auttamaan. Yhdessä he laahasivat tuon velton ja turvonneen ruumiin puiden lomitse ja pari kertaa levättyään -- sillä taakka oli raskas paiskasivat hänet läntiseen koskeen. Lopulta Bert palasi työhönsä kolottavin käsivarsin ja mieli synkän kapinallisena.

"Senkin öykkäri!" hän sanoi. "Ikäänkuin minä olisin hänen kirottuja saksalaisia orjiaan! Mokomakin pöyhkeä kerjäläinen!"

Saksalaiset poistuivat jälleen, ja hetken harkittuaan Bert otti irti useita muttereita, puki ylleen nutun ja liivit, pisti mutterit ja työaseet taskuunsa ja kätki toisen aeroplaanin työaseet erään puun haarukkaan. "Kas niin", hän virkkoi hypätessään puusta maahan. Prinssi seuralaisineen ilmestyi näyttämölle, kun hän palasi koneen luo veden ääreen. Prinssi tarkasteli jonkun aikaa hänen saavuttamiaan tuloksia, kulki sitten saaren yläpäähän ja seisoi käsivarret ristissä tuijottaen syvissä mietteissä virralle. Linnunnaamainen upseeri saapui Bertin luo märehtien oppimaansa englantilaista lausetta.

"Mene", hän sanoi tehden kädellään selittävän liikkeen, "ja syö."

Virvokemyymälälle saapuessaan Bert huomasi, että ruokavaroista oli jälellä vain annos suolattua lihaa ja kolme korppua -- kaikki muu oli kadonnut. Hän katseli näitä silmät ja suu ammollaan. Kissanpoika ilmestyi myyjän istuimen alta liehakoivasti hyrräten. "Tietenkin!" hän sanoi. "No, hitto soikoon! Missä sinun maitosi on?"

Hän antoi raivonsa yltyä hetkisen, otti sitten lautasen toiseen, korput toiseen käteen ja lähti kiukkuisena ähkien etsimään prinssiä. Hän lähestyi kunniaa tekemättä.

"Kuulkaapas!" hän sanoi tuikeasti. "Mitä perhanaa tämä merkitsee?"

Syntyi väittely, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Bert selitteli englannin kielellä Bun Hillin teoriaa ruuasta, ja linnunnaamainen upseeri esitti vastaukseksi saksan kielellä erinäisiä mielipiteitä kansakunnista ja kurista. Prinssi, joka oli arvioinut Bertin voimia, yltyi äkkiä röyhkeäksi. Hän tarttui Bertin olkapäihin ja ravisteli häntä niin, että taskut kalisivat, karjui hänelle jotain ja viskasi hänet syrjään. Hän iski miestä, ikäänkuin tämä olisi ollut saksalainen sotamies. Bert peräytyi kalpeana ja säikähtyneenä, mutta teki oman kunniantuntonsa mukaisen lujan päätöksen. Hänen kunniansa vaati tappelua. "Tuhat tulimmaista!" hän ähki, napittaen takkinsa.

"No", huusi prinssi, "joko menet!" Ja sitten, huomatessaan Bertin silmäin välähtävän sankarillisesti, hän paljasti miekkansa.

Linnunnaamainen upseeri ehätti väliin, sanoen jotain saksan kielellä ja viitaten taivaalle.

Kaukana lounaassa ilmestyi näkyviin japanilainen ilmalaiva, joka lähestyi heitä nopeasti. Siihen heidän taistelunsa päättyi. Prinssi käsitti ensimäisenä aseman vaarallisuuden ja lähti pakosalle. Kaikki kolme loikkivat jänisten lailla metsään ja juoksivat sinne ja tänne suojaa etsien, kunnes löysivät notkon, jossa kasvoi rehevää heinää. Sinne he kyyristyivät muutaman jalan päähän toisistaan. Kauan he istuivat paikoillaan kaulaansa myöten ruohikkoon peittyneinä ja vahtivat puiden lomitse ilmalaivaa. Bert oli pudottanut osan liha-annostaan, mutta huomasi säilyttäneensä korput ja söi ne rauhallisesti. Hirviö saapui melkein heidän yläpuolelleen, kääntyi sitten Niagaraa kohti ja laskeutui sähköaseman taakse. Sen ollessa lähellä he pysyivät ääneti, ja sitten he joutuivat hetken kuluttua väittelyyn, joka kenties olisi aiheuttanut äkillisen yhteentörmäyksen, jos he olisivat ymmärtäneet toisiaan.

Keskustelun aloitti Bert, ja hän jatkoi puhettaan välittämättä siitä, minkä verran toiset häntä käsittivät. Mutta varmaankin hänen myrkylliset ajatuksensa kävivät ilmi hänen äänestään.

"Jos haluatte saada tuon koneen kuntoon", hän virkkoi aluksi, "niin älkää sitten kajotko minuun!"

He eivät kiinnittäneet huomiota hänen sanoihinsa ja hän toisti ne.

Sitten hän selvitti tarkemmin ajatustaan, ja puhe rupesi vuotamaan virtanaan. "Luulette saaneenne tänne miehen, jota voi potkia ja lyödä kuin tavallista sotamiestä -- mutta siinä te pahasti erehdytte. Min' olen saanut kyllikseni teistä ja kujeistanne. Olen mietiskellyt teitä tarkemmin, teitä ja sotaanne ja valtakuntaanne ja muuta moskaa. Moskaa se on. Te saksalaiset juuri saitte Europassa aikaan kaiken sekamelskan. Ja ihan suotta! Pelkkää typerää pöyhkeilyä! Ainoastaan sen vuoksi, että teillä on univormuja ja lippuja! Entäs minun asiani sitten -- en halunnut ensinkään joutua tekemisiin kanssanne. En piitannut teistä rahtustakaan. Sitten te saatte minut kynsiinne -- suoraan sanoen varastatte minut -- ja nyt olen tuhansien peninkulmain päässä kodistani ja omaisistani, ja koko teidän typerä laivastonne on revitty repaleiksi. Ja vielä _nytkin_ te haluatte pöyhkeillä. Siitä ei tule mitään minun tietääkseni!

"Ajatelkaapa, kuinka paljon pahaa te olette tehnyt. New Yorkin te hävititte -- tapoitte ihmisiä laumoittain, tuhositte määrättömästi tavaraa. Ettekö te opi mitään?"

"Dummer Kerl!" sanoi linnunnaamainen upseeri äkkiä kiukkuisella äänellä, tuijottaen siteidensä alta. "Esel!"

"Se on saksalaisten tuhma aasi! Kyllä tiedän! Mutta kuka tässä on aasi -- hänkö vai minä? Lapsena minä lueskelin roskaromaaneja ja kuvittelin pääseväni seikkailuihin ja suureksi sotapäälliköksi ja muuta sellaista pötyä. Mutta mitä hänellä on päässään? Kaikellaista roskaa Napoleonista, Aleksanterista, suvustaan ja itsestään ja jumalasta ja Taavetista ja ties' mistä. Kuka hyvänsä, joka ei ole tuollainen koreavaatteinen prinssi-hölmö, olisi voinut sanoa, että juuri näin kävisi. Me europpalaiset elettiin typerine lippuinemme ja sanomalehtinemme hurjassa epäjärjestyksessä ja riideltiin ja pysyttiin erillämme, mutta Kiina oli kiinteä kuin juusto ja sen monet miljoonat tarvitsivat vain hiukkasen tiedettä ja yritteliäisyyttä ollakseen yhtä hyvät kuin me kaikki yhteensä. Luulitte mukamas, etteivät ne pääsisi teihin käsiksi. Ja sitten ne saivat lentokoneita. Ja puh! -- tässä sitä nyt ollaan. Kun kiinalaiset eivät ruvenneet laittamaan kiväärejä ja sotajoukkoja, niin me heitä tyrkimme, kunnes he tekivät sen. Heidän _täytyi_ antaa meille tämä selkäsauna. Emme olisi saaneet rauhaa muuten. Ja, kuten jo sanoin, tässä sitä nyt ollaan!"

Linnunnaamainen upseeri käski karjuen häntä vaikenemaan ja rupesi sitten keskustelemaan prinssin kanssa.

"Olen Englannin kansalainen", virkkoi Bert. "Teidän ei ole pakko kuunnella, mutta ei minunkaan ole pakko vaieta." Ja hän selvitteli vielä jonkun aikaa imperialismia, militarismia ja kansainvälistä politiikkaa. Mutta heidän keskustelunsa saattoi hänet ymmälleen, ja hetkisen hän vain toisteli herjaussanoja, sellaisia kuin "pöyhkeilevät pölkkypäät", vanhoja haukkumanimiä ja uusia.

Sitten hän muisti äkkiä varsinaisen mieliharminsa. "No, samapa se, mutta kuulkaapas nyt -- sitähän minun piti kysyä, että minne se ruoka on tuolta myymälästä joutunut? Tekisipä mieleni tietää se. Minne te olette sen vieneet?"

Hän jäi odottamaan vastausta. He puhelivat edelleen saksaa. Hän toisti kysymyksensä. He eivät kiinnittäneet häneen huomiotaan. Hän kysyi kolmannen kerran sietämättömän kiukkuisella äänellä.

Syntyi painostava hiljaisuus. Nuo kolme katselivat toisiaan muutaman sekunnin ajan. Prinssi silmäili Bertiä kiinteästi, ja tämä alkoi tutista hänen katseestaan. Verkalleen kohosi prinssi seisomaan ja linnunnaamainen upseeri hypähti hänen vierelleen. Bert pysyi kyyrysillään.

"Vaikene", sanoi prinssi.

Bert tajusi, ettei tämä hetki ollut kaunopuheisuudelle sopiva.

Molemmat saksalaiset katselivat häntä. Kuolema tuntui olevan uhkaavan lähellä.

Sitten prinssi kääntyi pois ja lähti seuralaisineen lentokoneen luo.

"Herra varjelkoon!" Bert kuiskasi ja lausui sitten matalalla äänellä yhden ainoan herjaussanan. Hän istui kyyrysillään lähes kolme minuuttia, hypähti sitten pystyyn ja meni sinne päin, mihin hän oli kätkenyt kiinalaisen ilmapurjehtijan kiväärin nokkosten peittoon.

8.

Tämän jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että Bert oli prinssin käskyläinen tai että hän jatkaisi lentokoneen korjaamista. Molemmat saksalaiset ottivat sen haltuunsa ja ryhtyivät itse työhön. Bert lähti uusi ase mukanaan Terrapin kallion lähettyville ja istuutui sitä tutkimaan. Se oli lyhyt kivääri ja säiliö oli melkein täynnä isoja patruunia. Hän otti ne huolellisesti pois ja koetteli sitten liipaisinta ja muita osia, kunnes tunsi osaavansa käyttää sitä. Hän latasi sen uudelleen tarkasti. Sitten hän muisti olevansa nälissään ja lähti kivääri kainalossa etsimään ruokaa virvokemyymäiästä ja sen seutuvilta. Hänellä oli kyllin älyä käsittääkseen, ettei käynyt ase kädessä näyttäytyminen prinssille ja hänen seuralaiselleen. He jättäisivät hänet rauhaan, niin kauan kuin arvelivat häntä turvattomaksi, mutta taivas tiesi, mitä tuo napoleonimainen ihminen tekisi, jos hän sattuisi näkemään Bertin aseen. Hän karttoi heitä siitäkin syystä, että tiesi kiukun ja pelon kuohuvan sydämessään ja haluavansa ampua nuo kaksi miestä. Hän halusi ampua heidät, mutta ajatteli, että se olisi varsin kamalata. Mielessä kamppailivat hänen epäjohdonmukaisen sivistyksensä kaksi eri puolta.

Myymälän lähellä kissa ilmestyi jälleen näkyviin, ilmeisesti maitoa himoten. Tämä kartutti suuresti hänen omaa nälkäänsä. Hän alkoi etsiessään puhella ja seisoi hetken kuluttua paikallaan huutaen herjaussanoja. Hän puhui sodasta ja ylpeydestä ja imperialismista. "Jokainen muu prinssi olisi kuollut miestensä ja laivojensa keralla!" hän karjui.

Koneen ääressä puuhailevat saksalaiset kuulivat tuon tuostakin hänen äänensä veden kohinan ylitse. Heidän katseensa yhtyivät ja he hymyilivät hieman.

Ensin Bert aikoi istuutua virvokemyymälään heitä odottamaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että tällöin hän voisi saada molemmat liian lähelle itseään. Hän kulki Luna saaren kärkeen punnitsemaan asemaansa.

Se oli alussa näyttänyt verrattain yksinkertaiselta, mutta kun hän sitä mietiskeli, niin mahdollisuudet kasvoivat ja lisääntyivät. Molemmilla oli miekka -- jommallakummalla ehkä revolverikin.

Ja jos hän ampuisi molemmat, hän ei kenties löytäisi milloinkaan ruokavarastoa!

Tähän asti hän oli kuljeskellut kivääri kainalossa ja omasta mielestään peräti turvallisena; mutta entäpä jos he näkisivät kiväärin ja päättäisivät hyökätä salaa hänen kimppuunsa? Vuohisaarella on melkein kaikkialla väijymäpaikkoja, puita, kallioita, viidakkoja ja kumpuja.

Eikö olisi parasta mennä nyt murhaamaan molemmat?

"Min' en voi", Bert sanoi hyläten sen ajatuksen. "Minun pitää terästää luontoani."