Part 15

_Vaterlandin_ kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä: hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.

Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia, vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta, ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä, kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen minuuttiin.

Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen, hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.

Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta sotilaalta.

Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta, ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan _Vaterland_ viillettiin auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat lumihuippuiset vuoret.

Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä _Vaterlandia_ ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan, kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan, vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten, muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta, levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin kovaosaiselta -- ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata. Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.

6.

Suuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut erilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän oli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet haaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää kuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman. Kansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat keskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta Labradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa, siellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.

Siellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo silkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta mustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti rakentaen rungon teräsosista mastoa, johon _Vaterlandin_ sähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat pitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman yhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi milloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja oli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista pukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut kestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta. Ensimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat murskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään ollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty kuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta aamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan alkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja patruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin löydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia ampumatarpeita.

Yö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan nukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli loukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa vastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta. Miehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen suojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä laitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui heille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka hänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista samallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon tuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana ulvoi susi.

Sitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon saadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista punottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa ja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat auringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys loivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet kuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat retkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan hyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin houraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin haavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset taasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä; Bertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen, piteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen, ikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla prinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku lamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse etelään kohti tyhjää taivasta. "Tuolla odottaa meitä maailma!" hän sanoi saksaksi. "Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään." Sanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi suuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran miehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli ja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja ja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä oli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella edes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen kärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan ja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät tuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä leimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita. Sunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta ja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin "Jumala ompi linnamme".

Eräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän houraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. "Blut und Eisen!" hän karjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: "Welt-Politik -- ha, ha!" Sitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään kuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset potilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän sinne päin, Kurt huusi: "Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!"

Väsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka jalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen puroon padon ja vesipyörän -- sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo soveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi -- ja kuudennen päivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun -- tosin varsin heikon -- ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki. Vastausta ei saatu pitkään aikaan.

Tuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin sähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja pitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia säteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää käden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka peitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden silmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet istuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan hiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan peninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai ehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma kiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat matalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran kuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko erämaa.

7.

Bert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella englannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä väsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit saapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!

"Kuulkaapas", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän vallitessa; "kertokaa niistä hieman."

"Koko maailma on sodassa", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan kuvaavalla tavalla. "Koko maailma on sodassa."

Bert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.

"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu, Hampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San Franciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he ovat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja ilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!"

"Hyvänen aika!" sanoi Bert.

"Niin on", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.

"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?"

"Mehän pommitimme."

"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham, tai Bun Hillistä?"

"En ole kuullut siitä", sanoi kieliniekka.

Siihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui. Nähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän takana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta, hän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. "Anteeksi, herra luutnantti."

Kurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä aamuna. "Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous lähempää", hän sanoi. "Se muistuttaa -- mitä haluatte?"

"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö kertoisi minulle uutisia?"

"Hiiteen uutiset!" sanoi Kurt. "Uutisia kuulette yllin kyllin, ennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. _Graf Zeppelin_ tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän pitäisi olla Niagaralla -- tai murskana -- neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa... Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla mukaan. Oletteko saanut aterianne?"

"Kyllä, herra luutnantti."

"No hyvä. Tulkaa."

Ja syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista putousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin, mutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin että Bert ennätti hänen rinnalleen.

"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana", hän sanoi. "Ja piru perii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma on tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä yönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme yksitoista -- yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin kaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja surmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään. Jokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli koko Europan -- yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat tulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän pikku kahakkoihimme... Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä on tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me pommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset ovat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa ja vie meistä voiton... Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä tiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän sekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja tehtaat, kaivokset ja laivastot."

"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?" Bert kysyi.

"Taivas tietää..."

Hän ei sanonut enempää hetkeen.

"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta", hän jatkoi viimein. "Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun täytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun asti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen... Mutta miksi?... Sanonpa sen teille -- tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei ole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon suljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin meidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen murhattava ja murskattava -- kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä kiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on meidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän varsin hyvin: saan surmani."

"Kyllä te suoriudutte", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.

"En!" väitti Kurt. "Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta tänään aamun koitteessa sen tiesin -- ikäänkuin joku olisi sen sanonut."

"Kuinka niin?"

"Tiedän ihan varmaan."

"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?"

"Tiedän vaan."

"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?"

"Ihan varmasti."

"Tiedän sen", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä vesiputousta kohti.

Ajatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein jälleen puhumaan. "Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi, Smallways, mutta tänään tunnen olevani vanha -- vanha. Niin perin vanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja elämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole... Tällaista on luullakseni tapahtunut aina -- sotia ja maanjäristyksiä, jotka tekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt herännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen, kuin lähdimme New Yorkista... Ja sellaista on aina ollut se on elämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San Francisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme New Yorkissa!... Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei olisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin eläimet!"

Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: "Prinssi on mielipuoli!"

He saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten suokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio kiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. "Kas!" hän sanoi kumartuen poimimaan. "Tällaisessa paikassa."

Kurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.

"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia", Bert huomautti. "Ne ovat niin hentoja."

"Poimikaa enemmän, jos haluatte", sanoi Kurt

Bert teki niin Kurtin seisoessa katsellen.

"Onpa somaa, että aina tekee mieli poimia kukkia", virkkoi Bert.

Kurtilla ei ollut siihen mitään lisättävää.

He kulkivat edelleen puhumatta mitään kotvaan.

Viimein he saapuivat rosoiselle kukkulalle, jolle vesiputous näkyi. Siellä Kurt pysähtyi ja istuutui paadelle. "Juuri tämän tahdoin nähdä", hän selitti. "Ei se ole varsin samallainen, mutta muistuttaa se hieman."

"Mitä sitten?"

"Erästä toista vesiputousta."

Äkkiä hän kysyi: "Onko teillä mielitiettyä, Smallways?"

"Sepä somaa", sanoi Bert. "Taitaa johtua noista kukista. -- Ajattelin häntä tässä juur'ikään."

"Niin minäkin."

"Mitä! Ednaako?"

"En. Ajattelin _omaa_ Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla Ednamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta tyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa nähdä häntä minuutinkaan aikaa -- en voi kertoa hänelle, että häntä ajattelen."

"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet", arveli Bert.

"En", virkkoi Kurt päättäväisesti. "_Tiedän_ sen.

"Tapasin hänet", hän jatkoi, "tämän kaltaisessa paikassa -- alpeilla -- Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous -- leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi lähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden sen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te löysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia."

"Kyllä tiedän", sanoi Bert; "minä ja Edna -- me olemme tehneet samalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu kuluneen vuosikausia.'

"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!... Tuskin voin hillitä itseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla hänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?... Kuulkaapas, Smallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. -- Ja täällä on hänen kuvansa." Hän kosketti povitaskuaan.

"Kyllä te saatte tavata hänet vielä", sanoi Bert.

"En! En saa koskaan enää tavata häntä... En ymmärrä, miksi ihmiset kohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen tiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous hyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen... Oh! Kaikki on typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä ja vihamielistä ja itsekästä -- kaikki mitä ihmiset ovat tehneet -- kaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa ja sekasortoa elämä on aina ollut -- täynnä taisteluja ja verilöylyjä ja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä, omankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen, ikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen nyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika kuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni. Tiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka paljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli hyvällä alulla... Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla... Me olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki on samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York -- ei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain muurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!

"Ajatelkaahan, Smallways, kaikkialla soditaan! Ihmiset tuhoavat sivistyksensä, ennenkuin ovat sen luoneetkaan. Kaikkialla tehdään samoin, kuin englantilaiset tekivät Alexandriassa, japanilaiset Port Arthurissa ranskalaiset Casablancassa. Yksinpä Etelä-Amerikassakin kansat taistelevat keskenään! Ei yksikään paikka ole turvallinen -- rauhaa ei tapaa missään. Ei ole ainoatakaan paikkaa, missä vaimo voi tyttärineen saada suojaa. Sota saapuu ilmojen halki, yön pimeydessä tippuu pommeja. Rauhalliset ihmiset menevät aamulla ulos ja näkevät ilmalaivastojen kulkevan ylitse -- tihkuen kuolemaa -- tihkuen kuolemaa!"

KAHDEKSAS LUKU.

Maailmansota.

1.

Vain verkalleen Bertille alkoi selvetä, mitä merkitsi että koko maailma oli joutunut sotaan, ja kauan kesti, ennenkuin hänen mielessään muodostui tuolla pohjolan erämaassa kuva tiheään asutuista maista, jotka joutuivat kauhun valtaan vastasyntyneiden ilmalaivastojen liihoitellessa niiden päällitse. Hän ei ollut tottunut ajattelemaan maailmaa kokonaisuudessaan, se oli ollut hänelle rajaton syrjäseutu, jossa sattui hänen välittömään näköpiiriinsä kuulumattomia asioita. Sota oli hänen mielestään jotain, mikä tapahtui sotanäyttämöksi nimitetyllä rajoitetulla alueella ja vaikutti sen ulkopuolella oleviin vain uutisten kautta. Mutta nyt oli koko ilmakehä sotanäyttämönä ja jokainen maa taistelutantereena. Niin lähekkäin olivat kansakunnat kilvan rientäneet eteenpäin tutkimusten ja keksintöjen tietä, niin salaiset ja kuitenkin samansuuntaiset olivat niiden suunnitelmat ja ennätykset olleet, että heti sen jälkeen, kuin ensimäinen laivasto oli lähtenyt liikkeelle Keski-Saksasta, alkoi aasialainen armada pyrkiä länteen päin korkealla yli Ganges-tasangon kummastelevien miljoonain. Mutta Itä-Aasian liittokunnan valmistukset olivat olleet paljon suuremmoisemmat kuin saksalaisten. "Tämä askel", sanoi Tan Tin-siang, "vie meidät Lännen edelle. Me palautamme maailmanrauhan, jonka nuo barbaarit ovat hävittäneet."