Part 12

Manhattansaaren omituinen muoto -- se kun oli molemmin puolin veden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla pohjoiseen ulottuvalla kaistaleella -- houkutteli ensin New Yorkin arkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin kyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli puute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta siten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista kauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen, kuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla vedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen haaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja länteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja sen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa, esimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa valtiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan alalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa nähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille ei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja, siinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan tunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien kansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta suuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen vuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti. Mutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen historian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita ja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli tarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja kaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen sekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla elämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen vapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö tuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.

New York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään sellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti hintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä kuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin englantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He tunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa; he saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä olikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta olivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä, seikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin sateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli tehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti peitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä oli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää saaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä ahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista panssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista räjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä juolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat merkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta voi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle elämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa kaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta ja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja milloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat kiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman maan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut sitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät Saksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen suuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti tohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he hommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi kuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera...

Ja sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli enimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä. Hämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat ainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.

2.

Sodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen kiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.

Sanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten henkeä -- sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa muuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi -- olivat heti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien tavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan normaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin päivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan ympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita ja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko käyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi ne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin virtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään, palatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella. Olipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan suurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille isänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät miehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun liehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset hämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus kajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja Hudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät suurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti hurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita meni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen kevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai vähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia ilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat aikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman kiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi keskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja ennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen yleisestä asevelvollisuudesta.

Amerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että aina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö otti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi ollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät, saksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa sotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla? He unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede vuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa minkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis ollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt sodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse, jolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli tullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja -taito olivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi. Ja sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi jäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä, kun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima. Diplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen laitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat saksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se ryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka oli luonut _Monitorin_ ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864. Lähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli Cabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka tuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. "Me olemme valinneet hautakirjoituksemme", hän sanoi eräälle haastattelijalle, "ja se on: 'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!"

Omituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta ainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain tyylin puute.

Historiallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli se seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa aivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään tarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista yleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes kongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti ja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan. Sen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat estää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi. He tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi suuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia ilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä saattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat. Sitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin puolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan kaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan juuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin kohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset kokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he käyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo varasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön suosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon kaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen väestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä läheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta saapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin kaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja ihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin:

SALAMA-SALAISUUS.

Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan. Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.

3.

Saksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui tieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään iltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long Branchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi kulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin tulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin kuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.

Useita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti viiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla pommin, joka räjähti niin lähellä _Vaterlandia_, että muuan sirpale särki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai Bertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt kilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista tuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi käyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät laakean V:n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti. Sen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen, riippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän välinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin leimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.

Molemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei hetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja ylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä. Ilta oli odottamattoman ihana -- ainoastaan jokunen ohut tasainen pilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut, luonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien kumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien tasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja ja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu tervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia, niitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla, lauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit ja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central puiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen yleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan. Myöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan liikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä, miehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä katsomaan.

"Se vie voiton sanomalehdistä", he selittivät.

Ja ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei yksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin oivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei yksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä suuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat, yksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat aikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia, matalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina sen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä, draamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä junia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin väräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se näytti suuremmoiselta.

"Herra jumala, mikä suunnaton pesä!" sanoi Bert.

Se oli niin suuri ja kokonaisvaikutus oli niin rauhallisen valtaava, että tuntui peräti järjettömältä ryhtyä sotimaan sitä vastaan; se tuntui melkein samalta, kuin olisi ruvennut piirittämään Kansallismuseota tai hyökännyt sotatappara kädessä jonkun ravintolan ruokailuhuoneessa istuvien kunniallisten ihmisten kimppuun. Se oli kokonaisuudessaan niin laaja, niin yhtenäinen, niin arkaluontoisen suunnaton, että sen saattaminen sotatilaan oli samaa kuin sorkkaraudan työntäminen kellon koneistoon. Ja tuo kalaparven kaltainen joukko suuria ilmalaivoja, joka kevyenä leijaillen ja auringon valaisemana täytti taivaan, näytti yhtä vähän tarkoittavan väkivaltaista sotaa. Kurtista, Smallwaysista ja taivas tiesi kuinka monesta muusta ilmalaivastolaisesta nämä seikat tuntuivat peräti vierailta. Mutta prinssi Karl Albertin pää oli täynnä romanttisuutta: hän oli valloittaja, ja tuossa oli vihollisen kaupunki. Mitä suurempi kaupunki, sitä suurempi voitto. Epäilemättä hän tunsi sinä yönä suunnatonta voitonriemua ja iloitsi vallastaan enemmän kuin milloinkaan ennen.

Lopulta odotusaika päättyi. Keskustelu, jota oli pidetty langattoman sähkölennättimen avulla, ei ollut tuottanut tyydyttävää tulosta, ja laivasto sekä kaupunki muistivat olevansa vihollisia. "Katsokaa!" huusi väkijoukko. "Katsokaa!"

"Mitä ne aikovat tehdä?"

"Mitä?..." Hämärän halki laskeutui viisi ilmalaivaa, yksi laivastotelakalle, toinen raatihuoneen, kaksi Wall Streetin ja alisen Broadwayn suurten liikerakennusten, viides Brooklynin sillan kohdalle. Pehmeästi ja nopeasti ne painuivat toveriensa keskeltä etäisten tykkien vallitseman vaaranalaisen vyöhykkeen halki kaupungin turvalliseen läheisyyteen. Silloin kaikki raitiovaunut pysähtyivät draamallisen äkisti, ja kaduilta sekä taloista sammuivat jälleen kaikki valot. Sillä kaupungin hallitus oli herännyt, se neuvotteli puhelinteitse sotajoukon päällikön kanssa ja ryhtyi puolustuspuuhiin. Kaupungin hallitus pyysi ilmalaivoja, kieltäytyi antautumasta, kuten Washingtonista kehotettiin, ja raatihuone muodostui suunnattoman kiihkon, kuumeisen toimeliaisuuden keskustaksi. Poliisit alkoivat kaikkialla nopeasti hajoitella kansanjoukkoja. "Menkää kotiin", he sanoivat; ja käsky kulki suusta suuhun. "Tässä syntyy levottomuuksia." Kaupunkia värisytti kaamea aavistus, ja kiiruhtaessaan oudossa pimeydessä Raatihuoneen puistikon ja Unioniaukion poikki ihmiset töytäsivät hämärinä häämöttäviin sotamiehiin ja tykkeihin ja saivat kääntyä takaisin. Puolessa tunnissa New York oli siirtynyt ihanasta auringonlaskuvalaistuksesta ja töllistelevästä ihailusta sekasortoiseen ja uhkaavaan hämärään.

Ensimäinen ihmishengen hukka tapahtui Brooklynin sillalla, kun siellä olevan väkijoukon valtasi pakokauhu ilmalaivan lähestyessä.

Liikenteen pysähtyessä New York joutui oudon hiljaisuuden valtaan, ja kukkuloilta kajahtelevien hyödyttömäin puolustustykkein häiritsevät jymähdykset kävivät yhä kuuluvammiksi. Lopulta nekin vaikenivat. Oli jälleen ryhdytty sovintoneuvotteluihin. Ihmiset istuivat pimeässä ja kyselivät neuvoa puhelimilta, jotka pysyivät mykkinä. Sitten odotuksellisen hiljaisuuden keskeytti ankara melu ja hälinä: Brooklynin silta murtui, laivastotelakalta kuului kiväärin räiskettä, Wall Streetillä ja raatihuoneella räjähti pommeja. New York kokonaisuudessaan ei voinut tehdä mitään, ei voinut ymmärtää mitään. Se tirkisteli pimeässä ja kuunteli näitä kaukaisia ääniä, kunnes ne hetken kuluttua taukosivat yhtä äkkiä kuin olivat alkaneetkin. "Mitähän on tapahtunut?" Turhaan sitä kyseltiin.

Seurasi pitkä epävarmuuden aika, ja katsoessaan ulos yläkerrosten akkunoista ihmiset saattoivat nähdä saksalaisten ilmalaivojen mustat rungot, kun ne verkalleen ja äänettöminä liukuivat ohitse aivan läheltä. Sitten sähkövalot syttyivät hiljakseen, ja kaduilta alkoi kuulua yöllisten sanomalehtikaupittelijain hälinää.

Tuon laajan ja kirjavan väestön yksilöt ostivat ja lukivat, mitä oli tapahtunut. Oli taisteltu, ja New York oli nostanut valkoisen lipun...

4.

Ne surkuteltavat tapahtumat, jotka seurasivat New Yorkin antautumista, näyttävät nyt myöhemmin katsottuina olleen vain välttämättömiä seurauksia siitä yhteentörmäyksestä, joka syntyi, kun luonnontieteiden vuosisadan tuottamat uudenaikaiset välineet sekä sosiaaliset olosuhteet ja kehittymättömän, romanttisen isänmaanrakkauden traditsionit joutuivat vastakkain. Ensinnä ihmiset ottivat uutisen vastaan, ikäänkuin sen arvosteleminen ei olisi ollut juuri heidän asiansa, melkein samoin kuin olisivat huomanneet junan, jossa matkustivat, hiljentävän vauhtiaan tai kuulleet kaupunkinsa pystyttäneen julkisen muistopatsaan.

"Olemme antautuneet. Hyvänen aika, oikeinko todella?" Jotensakin siihen tapaan otettiin ensimäinen tieto vastaan. Ja kaupungin valtasi sama uteliaisuuden henki kuin ensimäisten ilmalaivojen ilmestyessä. Ainoastaan verkalleen tähän tietoisuuteen sekoittui isänmaallisen suuttumuksen aiheuttamaa katkeruutta, vain harkitsemalla se sovitettiin omaan itseensä. "_Me_ olemme antautuneet!" kuului myöhemmin. "Meissä on Amerikka voitettu". Silloin alkoi veri kuohua ja hermot ärtyä.

Sanomalehdet, jotka ilmestyivät kello yhden tienoissa aamulla, eivät sisältäneet mitään yksityiskohtia antautumissopimuksesta -- eivätkä ne myöskään kertoneet siitä, minkälainen se lyhyt taistelu oli ollut, joka oli aiheuttanut antautumisen. Myöhemmät painokset korvasivat nämä puutteet. Niissä julkaistiin sopimus, jonka mukaan saksalaisille ilmalaivoille oli hankittava muonaa, annettava uusia räjähdysaineita niiden sijaan, jotka oli käytetty äskeiseen taisteluun ja Pohjois-Atlannin laivaston hävitykseen, maksettava suunnaton sotavero, neljäkymmentä miljoonaa dollaria, ja luovutettava Hudson joella majaileva laivasto. Sitten ilmestyi yhä pitempiä kertomuksia raatihuoneen ja laivastotelakan pommittamisesta, ja ihmiset alkoivat hämärästi aavistaa, mitä nuo lyhyet melskeen hetket olivat merkinneet. He saivat lukea, kuinka ihmisiä oli murskautunut palasiksi, kuinka sotilaat olivat epätoivoisina taistelleet keskellä sanoin kuvaamatonta tuhoa, kuinka miehet itkien vetivät liput alas. Ja noissa eriskummallisissa yöpainoksissa kertoivat ensimäiset Europasta saadut lyhyet sähkösanomat häviöstä, joka oli kohdannut Pohjois-Atlannin laivastoa, New Yorkin erikoisen ylpeyden ja huolenpidon aihetta. Vitkalleen, tunti tunnilta, heräsi joukko-tietoisuus, isänmaallinen hämmästys ja nöyryytys alkoi kohota nousuveden tavoin. Amerikkaa oli kohdannut onnettomuus; ja hämmästys vaihtui sanomattomaksi raivoksi, kun New York äkkiä havaitsi olevansa voittajan armoille jätetty voitettu kaupunki.

Kun tämä seikka selveni yleisölle, sen mielessä leimahti liekkien tavoin esiin suuttumuksen ja vastustuksen henki. "Ei!" huusi New York aamunkoitteessa herätessään. "Ei! Minua ei ole voitettu. Tämä on unta."

Ennen auringon nousua nopea amerikkalainen suuttumus levisi kautta koko kaupungin, valtasi jok'ikisen noista miljoonista helposti syttyvistä sieluista. Ennenkuin se pukeutui toimintaan, ilmalaivastolaiset saattoivat tuntea tuon kapinanhengen jättiläismäisen nousun, kuten luontokappalten sanotaan tuntevan maanjäristyksen tulon. Sanomalehdet sen ensinnä pukivat sanoiksi. "Me emme suostu", ne lausuivat yksinkertaisesti. "Meidät on petetty!" Sitä toistettiin kaikkialla, se kulki suusta suuhun, jokaisessa kadunristeyksessä seisoi aamun sarastuksessa kalpenevien lyhtyjen alla puhujia, jotka kenenkään estämättä yllyttivät amerikkalaista henkeä nousemaan ja julistivat häpeän jokaisen kuulijan mieskohtaiseksi tahraksi. Kuunnellessaan viiden sadan jalan korkeudesta Bertistä tuntui siltä, kuin kaupunki, josta ensin oli noussut vain sekavaa hälinää, nyt surisi kuin keollinen mehiläisiä -- perin ärtyneitä mehiläisiä.

Kun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row rakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin kauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari O'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa antautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten _Vaterland_ jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston ympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. _Helmholtz_, joka oli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen jalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä tuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja joukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti vahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina. Kahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä, mutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden joukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui nyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia, kantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja enimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset suuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin; heidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut pidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.

Tämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset Park Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne olivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä ei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt henkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien valtaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen huomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta aivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan arvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla, sitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.