Part 9

"Sitten seuraa viralliset uutiset. -- Ministerineuvostolla ei yleisvaltakunnallisen hyödyn ja turvallisuuden kannalta katsoen ole ollut mitään muistutettavaa Eduskunnan lakiesitystä vastaan sonnien laitumelle laskemisesta. -- Senaatti myöntänyt yhteisesti kymmenen markan vuotuisen eläkkeen entisen signalistin Tuuran leskelle ja kahdeksalle turvattomalle lapselle sekä vuosittain 200 mkaa Suuruuskummun kunnalle kätilön palkkaamiseksi. -- Sitten on muutamia vähemmän tärkeitä hm... hm... hm... ja sitten oma kirjoittamani väliartikkeli 'Kohti valoa ja valistusta!' Siinä ei pitäisi enää olla pahoja oksia, sillä se oli häiriötä tekemättä kolme kertaa 'Lännettäressä' ja nyt toisen kerran 'Valottaressa' ja joka erän edellä olen sitä vielä siistinyt."

"Mutta kuka on tuhrinut tämän pätkän perunoista?"

"En tiedä, leikkasin sen 'Katajasta'", selitti aputoimittaja Kanerva.

"Oletteko sen lukenut?"

"Tuota kyllä, kyllä minä en..."

"Herra! Mitä minä kuulen omilla korvillani? Työnnätte lehden täyteen sepustuksia edes vilkasematta, mitä törkyä ne sisältävät. Joku ihminen soveltuisi paremmin räätäliksi kuin sanomalehtimieheksi."

"Tarkotin sanoa, että kyllä minä en pane lehteen mitään lukematta."

"Se ei paljon paranna asiaanne, peruna tässä on pääasia, sillä siitä kirjoitteleminen ja leikkeleminen on enemmän kuin vaarallista. Ollessani aputoimittajana 'Lännettäressä' oli minulla rikas morsian, oikein harvinainen rahakäärö, mutta, kerran kirjoitin kurja perunoista niin maukkaasti että tuleva anoppini söi nuoria perunoita puoli kappaa enemmän, kuin olisi laillisesti nahkaansa mahtunut, pyöri kolme vuorokautta elämän ja kuoleman rajalla, ja neljäntenä sain morsiameltani rukkaset ja anoppimuoriltani haasteen murhayrityksestä. -- Ajatelkaa, herra Kanerva, että paroonittarella, jonka mies on lehtemme suurimpia osakkaita ja ilmoittajia, on parast'aikaa perunanpuolikas poikkiteloin kurkussaan, ja minun täytyy mennä tervehtimään kuolevaa naista ja raivostunutta miestä tunnin perästä! Lähettäkää edes juoksupoika hakemaan kotoani pitkä, musta takkini!"

Tultiin uutisosastoon ja reportteri Pitkäsääri sai vuorostaan astua teriin.

"Teillä on kyllä komea nimi, mutta uutisten hankkijana te ette sitä vähääkään vastaa. Muutamia kurjia uutisia, ja niissäkään ei toisissa puolissa ole perää ei pontta. Teille on suuri nautinto syöttää ihmisille suoranaisia valeita, joista sitten minua kiristetään kuin matoa pihdissä. Niitä vähiä uutisia, joita te varastelette muista lehdistä, suurentelette vielä niin kauheasti, että heikot naiset saavat hysteerisiä kohtauksia. Jos jostakin talosta saunan seinä murtuu, poltatte te koko kartanon perustuksiaan myöten, jos vasikalta nyrjähtää jalka, tapatte koko karjan sorkkatautiin, samoin te lahtaatte ihmisiä kylmäverisesti kuin sikoja, vaikka tappelussa tuskin kunnon mustelmaa lienee kolhaistu."

"Sanomalehtimiehellä pitää kyllä olla mielikuvitusta ja hänen pitää osata kirjoittaa hauskasti, mutta jos pesuakka kastelee rannalla räpylänsä, ei ole vallan välttämätöntä hukuttaa koko kylän väkeä."

"Kyllä minä koetan ottaa huomioon", vakuutteli Pitkäsääri.

"Ottaa huomioon ja tehdä sen mukaan kuin neuvotaan, sillä on suurempi eroitus kuin yhteiskoulun viidennen luokkalaisen runokokeella ja 'Ulkomaan katsauksella', herra Pitkäsääri. -- Mutta mikä rakkauden lirputus on taaskin lehteen työnnetty? Kenen tuherruksia tämä on?"

"Minun", sanoi Pitkäsääri sävähtäen punaiseksi kuin juoksupoika, jonka faktori yhyttää tupakkalaatikoltaan.

"Minä olen jo kerran ennen teille antanut käyttöohjeen omiin runoihinne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te joskus juotte lasin punssia teatteri-impysten kanssa tai käytte varieteessa ihailemassa yleismaailmallisia pohkeita, mutta älkää tuhriko runoja, se on tyhmyrin asia, sanomalehtimiehen asia on niitä polttaa!"

Siirrettyään tämän sanomalehtimies-viisauden apulaiseensa, jatkoi "vastaava" edelleen "Valottaren" tarkastelua.

Keisarikunnasta ei tällä kertaa järin kummia ollut. -- Jossain kuvernementissa Etelä-Venäjällä oli tilaston mukaan kuollut viime vuonna 5,000 asukasta nälkään. -- Pari valtion viinakauppaa ryöstetty eräässä kylässä Puolan rajalla. -- Täysilastinen, viisikymmen-vaunuinen tavarajuna kadonnut Siperian radalla teille tietämättömille j.n.e. Jostakin mustan sotnian lehdestä oli käännetty pitempi pätkä, jossa tosivenäläisten sydämiin painettiin, miten kauhea vaara voi Pyhälle Venäjälle johtua siitä, että "Suomen rajaläänissä" edelleen sallitaan talonpoikain pitää sarvellisia pässiä.

Ulkomaan osasto sisälsi vaan peruutuksia niihin huhuihin, joita viime lehdessä oli ollut. Ja siinäpä se "Valottaren" sisältö olikin, eikä "vastaava" mitään kuoleman aiheuttavaa siinä älynnyt. Alakerrassa oli kyllä jatko novelliin "Kadonnut morsian", mutta sellaisia ei "vastaava" koskaan lukenut eikä hän olisi voinut vannoa, lukivatko juuri muutkaan.

Paroonitar Häränpään kutsu sattui varsin sopimattomaan aikaan. Pääkirjoitus oli vielä alkutekijöissään. Valtiollinen asema oli taas hyvin kynää koskeva, sillä kokoomushallituksesta käytiin kiivasta sotaa. Jotain täytyi raappia kokoon vaikka silmästään. Joku petiitti-välipala oli myös kirjoitettava, samoin vastattava erääseen samassa kaupungissa ilmestyvän "Mullikan" hävittömään sepustukseen. Iltapäivällä oli taas pari kokousta ja muutaman kuuluisan taiteilijan konsertti. "Vastaavaa" huokasutti, mutta ei auttanut, täytyi lähteä, kuitenkaan hän ei kuolemakseenkaan voinut aavistaa, mistä joutuisi kiinniottoon.

Paroonitar oli juuri läksyttämässä miestään muutamien huhujen johdosta, joissa mainittiin myös eräästä neitosesta, kun ilmoitettiin toimittaja Juurakon saapuneen. Paroonitar keskeytti kotoisen huvituksensa, käski tuoda vieraan saliin ja retkahti itse sohvaan niin sortuneen näköisenä kuin olisi valmistautunut kuolemaan tai sade pilannut aijotun huvimatkan. Hyvillään ripityksen keskeytymisestä livahti paroonikin matkaansa.

Juurakko astui sisään nöyränä ja arkana kuin nuorin konttoristi kauppaneuvoksen puheille, jota hän aikoo pyytää takausmieheksi 30,000:n mkn kassakreditiivilainaan perustaakseen uudenaikaisilla koneilla varustetun makkaratehtaan.

"Ah, se on herra Juurakko!" huudahti paroonitar. "Olkaa hyvä ja istukaa! En jaksa nousta. Koko päivän olen odottanut kuolemaa. Ah! Vettä!..."

Onneksi ei paroonittaren pyörtymiskohtaus kestänyt kauvan, ja saatuaan vettä, alkoi hän silmät puoleksi ummessa puhua.

"Herra Juurakko, teissä on melkoinen määrä minun mieleistäni eräänkaltaisuutta. Minä harrastan kirjallisuutta kuten tekin, luen sitä ja olenpa joskus itsekin kirjoitellut. Mutta se, mitä on ollut 'Valottaressa' viime aikoina ja varsinkin, mitä oli tämän päivän lehdessä, menee yli naisellisten voimien. Nyt ymmärrätte, mistä on kysymys."

"Kyllä, armollinen rouva, kyllä minä ymmärrän ja yleisesti sanoen olen aina pitänyt erittäin tärkeänä asettua naisten suhteen niin ymmärtävälle kannalle kuin mahdollista. Mutta anteeksi, armollinen rouva, jos sivumennen kysyn, mikä kirjoitus on paroonittaren mieltä enin pahoittanut?"

"Mikäkö kirjoitus, kysytte te! Tietysti se, joka on lukemisenkin arvoinen, vai luuletteko te, että minä viitsin kaiken maailman asiat ja politiikat lukea? Ei, herra Juurakko, minä luen ainoastaan novellit."

"Siis 'Kadonnut morsian'?"

"Juuri niin, herra Juurakko, 'Kadonnut morsian', jolla te raatelette rikki kaikki, mitä naisessa on hellää ja hienoa. Mutta, anteeksi epäilykseni, näytätte niin hämmästyneeltä, kuin puhuisin vallan oudosta asiasta. Ehkä ette itse olekaan lukenut 'Kadonnutta morsianta?'" kysyi paroonitar luoden Juurakkoon kummastuneen jopa puolittain halveksumista ilmaisevan katseen.

"Kyllä, armollinen rouva, kuinka voisi olla mahdollistakaan, etten jo edeltäpäin lukisi, mitä 'Valottareen' kulloinkin tulee painettavaksi?" lasketteli Juurakko samalla sielussaan kiroillen, ettei hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan, mitä roskaa "Kadonnut morsian" sisältää, mutta jotain vallan kamalaa se lienee.

"Niinpä voitte sitten käsittää, mitä nainen voi kärsiä lukiessaan sellaista novellia. Mahdollisesti miehet eivät voi siinä mitään liiallista huomata, mutta toista on meidän heikkojen naisten. Ah, miten viiltelee sydäntäni, kun vaan sitä ajattelen! Tuntuu kuin jokainen hermosäije katkeaisi. Oh, vettä!..."

Monta pahaakin vyyhteä oli Juurakko eläissään selvitellyt, mutta tämä voitti kaikki edelliset. Tarjotessaan taas vettä vapisivat Juurakon kädet, selkäpiitä karsivat kylmät väreet, ja hiki juoksi virtanaan.

"Jos vielä tuohon käsiin kuolee", jupisi Juurakko itsekseen "saa loppuikänsä linnassa kyköttää, ja se on saaterin yksitoikkoinen tulevaisuus. Lemmon morsian! mikä lienee ollutkaan kaiken maailman naikkonen! epäsiveellinen lutka! -- Mutta jopa näyttää henki palautuvan..."

"Kiitos, herra Juurakko! Nyt on vähän parempi. Mutta ellette te vakuuta -- ah, taas viiltää sieluani -- niin minä kuolen. Oi, herra Juurakko! armahtakaa!... sanokaa!... että... että... saivatko... he... toisensa?"

Salaman nopeudella selvisi Juurakolle asia, ja ettei kaiken muun hyvän lisäksi jäisi hänen omaatuntoaan kalvamaan tieto, että paroonitar oli erinnyt tästä maailmasta tietämättä "Kadonneen morsiamen" lopullista kohtaloa, ehätti hän huutamaan:

"Varmasti saivat, armollinen rouva, aivan varmasti, sen vannon!"

"Se tieto palauttaa minut henkiin. Ah, miten olin hirveästi jännitetty siitä, kuinka tulisi lopullisesti käymään. Sanomattomia vaivoja kärsittyään ja lukemattomia vastuksia voitettuaan pääsi sulho jo viime numerossa niin lähelle, että olin aivan varmasti vakuutettu hänen saavuttavan kadonneen morsiamensa. Sen sijaan kiertyykin tämän päivän numerossa kamala vaara eteen, surman suu aukeaa ja -- siihen katkeaa novelli. Uh, miten pöyristyttävää! Mutta kiitos, herra Juurakko, saan siis olla täysin vakuutettu, että 'Kadonnut morsian' vihdoinkin löytyy, ja he saavat toisensa?"

"Viimeistään kuukauden päästä, ellei jo ennemminkin."

"Siitä ei väliä, vaikka 'Kadonnutta morsianta' kestäisi puolenkin vuotta, kun kerran tiedän kaiken päättyvän onnellisesti. Se on erittäin intresantti novelli, vallan suuremmoinen."

"Niin, me koetammekin aina valita parasta ja, kuten paroonitar lienee huomannut, meidän novelleissamme saavat rakastavat aina toisensa."

"Siitä annankin täyden tunnustuksen teidän erittäin hienolle kirjalliselle maullenne, herra Juurakko. Kiitoksia vaan nyt hyvin paljon! Hyvästi!" Suurella jännityksellä odottivat aputoimittajat "vastaavan" palaamista, sillä tavallisesti oli hänellä tuollaisilta matkoilta tullessaan hyvin ruotoisia tuomisia. Suuri oli siis apulaisten kummastus, kun "vastaava" sisään astuessaan oikein ääneen nauraa röhötteli, vakuutellen vähään ikäänsä nähneensä seppiä ja sepänsälliä, mutta ei mokomampaa solmua ennen aukaisseensa.

Sittenkuin "vastaava" oli käyntinsä juurtajaksain selvitellyt, tietysti asiaan kuuluvien särpimien kanssa, sekä saanut tietää Kanervalta, joki "Kadonnutta morsianta" suomenteli, että rakastavat todellakin saavat toisensa, varoitteli hän, ettei "morsianta" enää niin pahoista paikoista katkaistaisi.

"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."

PALKOLLISTEN VALISTUS-ILTAMA.

Vielä viimeistelivät kirkonkylän nuoret juhlalaitteita kansakoulun luokkasalissa, kun jo alkoi saapua juhlavieraita. Ensin tuli parvi puolimittaisia poikia kovaa ääntä pitäen ja jalkojaan kolistellen. Mutta salista virtaava häikäisevä valo vaikutti, että hälinä loppui, ja kainoina painautuivat pojat eteisen nurkkaan keskenään sipisten. Ainoastaan pari rohkeimpaa uskalsi loitota salin ovelle asti kurkistellen hetken sisälle ja kiireesti pujahtaen parveen takaisin toisille näkemiään kertomaan.

Komeaksi olikin sali koristeltu: katajaköynnöksiä notkui pitkin seiniä, sinivalkoisia lippuruusukkeita oli nurkissa ja pylväissä. Peräseinällä komeili parin metrin pituinen paperilevy, johon maalari Kaipiainen oli suurilla, pitkäkoipisilla kirjaimilla maalannut -- "Terve tuloa!"

Kohta saapuu lisää väkeä, tulee vanhaa ja nuorta, poikaa ja piikapuolta. Aluksi ujoina ja aristellen, toisiaan kohottavasti tyrkkien. Mutta kun asioitsija Alanne ja herra Leivo, kauppias Rahkosen puotilainen, ovat heitä useammat kerrat kehottaneet, alkaakin yleisö vähitellen siirtyä, antaen tilaa uusille tuleville.

Salissa ohjailevat vieraita vallesmannin Ninni ja Nänni, ovella katellen ja hymyillen, joskus hät'hätää puikahtaen loitomma, kehotellen istumaan. Mutta lihavalle rovastille ja vieläkin turpeammalle ruustinnalle he niiaavat ja kädestä pitäin saattelevat heidät istumaan kateederin kupeella oleville tuoleille. Samaan nurkkamaan suuntailevat myös kulkunsa tohtori, "forsmestari" rouvineen sekä tilanomistaja Paksunen.

Pappilan ja tohtorin väki ovat kyllä huonoissa väleissä -- tohtorilaiset ovat näet maailman lapsia, jotka eivät ainoastaan itse kulje laveata tietä, vaan ovat monta muutakin samalle liukkaalle polulle vietelleet -- mutta nyt he keskenään haastelevat mitä herttaisimmin, ja tämä kaikki johtuu siitä, että kerran vuodessa, vapaaviikolla, tuntevat sekä hengelliset että maalliset tarvetta valistaa palkollisiansa. Tätä varten puuhaavat he yhteisvoimin vapaa-iltaman, jossa pullakahvin ohella tarjotaan palvelijoille niin hengellistä kuin inhimillistäkin valistusta.

Rovastin ja tohtorin puheen keskeyttää opettaja, keski-ikäinen, laiha ja tuikeasilmäinen mies, joka jo tullessaan ryhmää kohti useampaan kertaan kumarrellen tekee lähenemisaikeensa tiettäväksi. Kallistuen vallan rovastin ja tohtorin korvan juureen, kysäisee hän, että kuinkahan olisi, jos alettaisiin.

Ohjelma olikin valmis sen kun pään aukaisi. Mutta paljon oli ollutkin vaivaa sitä setviessä, oli väitelty hiki hatussa, jopa kerran suututtukin, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttiin. Kierin kohta oli juhlan alkaminen, sillä hengelliset, varsinkin postineiti ja diakonissa, jotka pitivät itseään myös pieninä kynttilöinä autuuden tiellä, tahtoivat välttämättömästi, että juhlan alussa rovasti pitäisi rukoukset. Nuorisoseuralaiset olivat taas jyrkästi vastaan sellaista kirkon meininkiä. Lopuksi pantiin kirkko keskelle kylää ja sovittiin, että aluksi lauletaan yhteisesti hengellinen laulu, sitten lausuu tohtori juhlavieraat tervetulleiksi, sen jälkeen pitää rovasti puheen ja opettaja esitelmän. Välipaloiksi lausutaan runoja, luetaan kertomuksia ja juodaan kahvia. Juhla lopetetaan kuvaelmalla -- "suojelusenkeli".

Opettajan eleistä on jo yleisö arvannut juhlan kohta alkavan, siksi sorina loppuu, ja juhlakohennus ja suoristus käy yli linjan.

"Jos laulamme aluksi 'Meri pauhaa vaahtoellen'", ilmoittaa vihdoin opettaja, istuutuu harmonin ääreen, alkaa soittaa ja täydeltä terältä laulaa. Muut yhtyvät lauluun, mutta ylinnä muista kuuluu Mattilan Sandran kimeä ääni.

Kun laulu ja sen loppuun liitetty liritys on vaijennut, tervehtii tohtori yleisöä. "Arvoisat juhlavieraat"! kärähtää hän samallaisella äänellä, kuin kysyisi hän potilailta, "mikä teitä vaivaa?"

Tohtori ei puhu pitkään. Mainitsee vaan muutamin lausein juhlan ylevän tarkoituksen palvelijain valistamisen, kehottaen lopuksi palkollisia vastaanottamaan kaikki, mitä tämä vaatimaton tilaisuus heille voi tarjota.

Yhteisesti lauletaan: "Oi jos oisit sydämeni."

Seuraa sitten juhlan loistokohta, rovastin puhe.

Tapansa mukaan on hän jakanut puheensa kahteen osaan, lakiin ja evankeliumiin. Jo alkaissa ovat rovastin kulmat pahasti rutussa, ja kasvoihin ilmenee kiinteät juonteet, mutta kuta pitemmälle teksti kehittyy, sitä ankarammin paukuttelee hän lainvasaraa. Rovastilla onkin erikoista syytä koveta, ei niin palkollisille, mutta nuorisolle yleensä, joka on hyljännyt jumalan sanan ja vaeltaa riettaita teitä.

Tietäissään, että juhlaan saapuu juuri tohtori nuorisoseuralaisineen, joille hän saa taas tilaisuuden pitkästä ajasta puhua, onkin hän tehnyt erikoisia varustuksia. Valmistaessaan puhettaan, oli hän "pinkkaansa" käännellessään tavannut erään puolikymmentä vuotta sitten pitämänsä saarnan. Sen hyvyys oli kyllä aiheutunut siitä, että silloin ilmaantui pitäjässä tavallista runsaammin äpärälapsia, mutta pienempiä sovituksia tehden sai hän saarnasta sen, mitä nuoriso nyt paraiten tarvitsi.

Mutta jopa alkaa lauhtua rovasti, kurtut häviävät, juonteet lientyvät, ja ääni alkaa muistuttaa konttoristin ääntä, joka pyytää isännältään ensimäistä palkankorotusta. "Ei näet riitä se, että me sanan kuulemme ja ymmärrämme, vaan sitä myös on elämässä toteutettava. Kuinka sitten? Juuri niinkuin Mestari sanoi opetuslapsillensa: 'ystäväni! peskää toinen toisenne jalat!' Tämä kohta tekee suuremmoisen vaikutuksen, katseet nousevat hartaasti kattoon, syviä huokauksia kuuluu, ja postineiti, diakonissa, ruustinna y.m. kuivaavat kosteiksi käyneitä silmiään. Vaikutuksen on rovasti jo edeltäpäin arvannut, siksi hellyttää hän äänensä vallan 'sordinoksi' ja puhuu edelleen palvelijain kovasta työstä sekä niiden kärsimättömyydestä, joille luoja on sallinut palvelijoita, mutta ystäväiseni: koettakaamme noudattaa Mestarin käskyä -- pestä toinen toisemme jalat".

Tähän päättyy rovastin yleväsisältöinen saarna ja ettei hänen sanansa langennut kivistöön, tulee näkyviin sitä seuranneella väliajalla.

Niille, joille "luoja oli sallinut palkollisia", tuli jalo kilpailu, kuka useamman palvelijan "jalat ehtisi pestä". Kädestä pitäin talutettiin heitä viereiseen voimistelusaliin kahville, kehotettiin panemaan runsaasti sokeria ja ottamaan leipää. Postineiti ja diakonissa jakoivat Riikoille ja Pekoille viidenpennin pakanalähetys-kirjasia ilmaiseksi, samaten kuin tohtori ja opettaja kirjasta "Säästäväisyydestä sananen". Läksivätpä rovasti ja ruustinnakin liikkeelle, antaen kättä palvelijoille ja ystävällisesti heille puhellen. Ja ruustinna oikein taputteli piikaansa, joka yötä päivää sai huolehtia, ettei ruustinnan lihavalla ruumiilla olisi paha olla, ja kysyi hymyssä suin, "onko Hannalla nyt hauskaa?"

Huomautus: "juhla taas alkaa!" saa yleisön jälleen vetäytymään luokkasaliin. Siellä onkin jo opettaja kateederin takana, järjestellen juhlallisen näköisenä suurta paperipinkkaa ja sitten alkaen:

"On hetkiä ihmiselämässä, jolloin tuntee kohoavansa tältä arkipäiväiseltä maankamaralta aatteiden ja ihanteitten ilmakerroksiin." Hetken liideltyään, laskeutuu hän kuitenkin jälleen näköpiiriin, alkaen rakennella esitelmälleen historiallista pohjaa. Tämä perustamistyö vaatii runsaan tunnin, sitten alkaa vasta esitelmän aineen käsittely, jona on "kansanvalistuksen suuri merkitys." Kyllä olikin hänellä asia vallassaan, sillä jo toisen tunnin kuluttua olivat kuulijat täysin vakuutettuja siitä, ettei yhteiskunnan suuressa ruumisrohjossa löydy yhtään valuvikaa, sisällisen taudin aiheuttamaa raihnaisuutta eikä historiallisen kärrinpyörän hankausjälkeä, joka ei paranisi "kansanvalistuksella".

Saatuaan kuulijansa tähän vakaumukseen, aukaisee hän taas aatteen siivet, kohoten puoleksi tunniksi ihanteitten ilmakerroksiin. Esitelmä loppuu runolla "Valistuksen voima".

Sen suursiivouksen jälkeen, jonka opettaja teki, katsotaan välttämättömäksi levätä puolisen tuntia.

Loppu-ohjelman mainittavampi "peso" oli "suojelusenkeli". Se oli. postineidin ja diakonissan erikoisaate. Ei kai tarvitsisi mainita, että enkelinä oli edellinen.

Lähtiessä kestittiin vielä palkollisia pullakahvilla ja kirjasilla. Antoipa tilanomistaja Paksunen Mattilan paimenpojalle markanrahankin. Mutta maailmahan tiesikin, että se oli hänen oma poikansa.

Näin vietettiin palkollisten iltamaa, ja kaikki erosivat tyytyväisinä. Inhimillisen sivistyksen edustajat tunsivat itsensä onnellisiksi, sillä olivathan he taas valistaneet palkollisia. Tyytyväinen oli myös pappilan väki. Ja kun illalla piika Hanna riisui ruustinnan jalasta kenkiä ja sukkia, kiitti ruustinna luojaa, joka antoi hänelle terveyttä ja voimaa tekemään hyvää palvelijoille.

KUN MARJA-AHON MIKKO VILJELI JUURIKKAITA.

Viimeisten vuosikymmenien aikana on pieni, köyhä kansamme ollut hyvin monellaisen muokan alaisena. Aatteita, sielun suhteen toinen toistaan pelastavampia ja vatsan suhteen toinen toistaan ruokaisempia on keksitty ja pantu kasvun alkuun. Usein on aatteen tarkoituksena ollut viedä valtion kartteeraamalta valtaväylältä erkanevia oikopolkuja myöten ihmisiä ruhkanaan sinne "parempaan elämään". Ja ihmiset, aina herkät himoamaan hyvää halvalla, ovat poluille kilvan ehättäneet. Jotkut ovat pitäneet ainoana oikeana sen polun, jonka sulkuveräjällä taipaleelle lähtijän takin helmaan leikataan satayksitoista ja päähän pannaan koirannahkalakki. Toisten mielestä on taas se oikopolku ollut hauskempi, jossa taivaaseen marssitaan sotilaallisessa järjestyksessä, korein univormuin, harpuin ja symbalein. Muutamien mielestä on kyllin komentoa ja hunööriä riittänyt siinäkin, kun on veräjällä umpisukkelossa käytetty.

Mutta monta vertaa monipuolisemman käsittelyn alaisena kuin ihmisen kuolematon sielu, on ollut maan tomuksi muuttuva vatsa eli maha, kuten samaa ruumiin paikkaa Savossa kutsutaan. Tämä johtunee siitä, että kansamme on tottunut ruokkimaan sieluansa vaan kerran viikossa, mutta vatsa esittää vaatimuksensa kolmasti päivässä. Tämän lisäksi on vielä sielun ravintovaatimus vatsan kiristykseen verrattuna samassa suhteessa kuin köyhien hyväksi kannettava vapaaehtoinen kolehti velkaisen talon voudinlukuun eli ruunun veron maksuun. Niinpä onkin tavallista, että sielun ruokatunnilla kaikki terveet ihmiset makaavat, kun taas vatsan ruokatunnilla osottavat mitä virkeintä toimeliaisuutta. Eikä siinä sairauskaan ole esteenä, ellei lääkäri ole lähettyvillä, sillä sanoohan mustalais-suomalainen sananlaskukin, että voiko ihminen olla niin kipeä, ettei kävisi leipäressun syönti?

Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt, että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.

Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin, ei niin ostaakseen, muuten vaan.

Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.

Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla, ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi, joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.