Part 8

Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa. Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".

Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen, jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä. Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan, pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.

Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset, ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia, joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua, elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.

Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui, eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa hukuttaa itseään ensi kertaa.

Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?

Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi, että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.

"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"

"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon kerinnyt?"

"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa, ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.

"Niinpä niin, sillä eihän siitä ilman Pekan lupaa mitään tulisi. Olisi tuo sentään saanut hautua vielä muutaman ajan, tuntuu niin ilkeälle lähteä Pekan puheille. Äh, sinä kasinjalka! Mutta minkä sille muunkaan enää teki. Valitse tuosta kopasta kolme suurinta mätimahaa ja vie ne koululle, Pekka pitää mateista, mutta älä antaudu enää uusiin puheisiin enemmän Riitan kuin rouvankaan kanssa!"

Anna valitsi mateet ja vei ne koulun puolelle, mutta Ukki jäi miettimään, millä tavalla hän sanansa sovittaisi, että asia paraiten onnistuisi.

Mikä asia se sitten Ukkiin niin syvältä koski?

Ei niin paljon mikään. Sellaisia sattuu tuhka tiheään, mutta varsinkin hyvinä perunavuosina. Ukki ja Anna olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen, siinä juttu eikä yhtään enempää.

Hullu juttu!

Kyllä niinkin, jos olisi kyseessä täydellä järjellä varustettu mies, jolla ei ole paljon velkoja. Mutta kun otetaan huomioon kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, terve ja nuorekas ukon karilas, joka ei kertaakaan ole taputellut kapakan impysten maalattuja poskia, ei nähnyt koskaan varietee-enkelein taivaallista kintunvilkutusta, eikä liioin viettänyt öitään kapakoissa juomingeissa ja korttipelissä, voimme Ukin naimatouhun suhteen asettua hyvinkin ymmärtävälle kannalle. Mutta kun lisäksi ottaa huomioon, että Ukin lehmä tarvitsi vakituisen hoitajan, ja että hänen omaa selkäänsä pyrki vilulla karsimaan silloin, kun tuulen nakkasi pohjoiseen, ja lämpömäärä tuvassa aleni alle puolen sadan, voi Ukin aikeet pienellä murinalla jo hyväksyäkin.

Mutta arvaako Pekka ja pahakielinen maailma ottaa asian samalta kannalta kuin Ukki itse? Sitä nyt Ukki punnitsi koko aamupuolen päivää. Mutta vaikka hän Pekan ja pahakielisen maailman vastapainoksi asetti toiseen vaakakuppiin lehmän, viluisen selkänsä ja pullakan Annan, joka ominaislämmöllään olisi helposti voinut ylläpitää kohtalaisen kuumuuden kappeliseurakunnan puukirkossa, ei Ukki päässyt täyteen selvyyteen, kumpi puoli voiton veisi, sillä vuoroon näytti toinen ja toinen vaakakuppi olevan alempana. Ja niin hartaasti oli Ukki asiaan syventynyt, ettei hän ollenkaan huomannut, kuinka koulun pihalla kamppailtiin lukukauden ehken suurisuuntaisin tappelu kissanraadosta, jonka kolmasosastolaiset olivat löytäneet, mutta jonka neljäsosastolaiset oppiarvonsa ylemmyyden perusteella väittivät kuuluvan heille.

Ukin leuvat eivät lotisseet silloin, kun hän pelkkä keihäs aseenaan hiihteli korven rytöön karhunpesälle, eivät housut tutisseet, kun hän asteli tukkajuhlissa ankaran papin eteen antaakseen näytteen ulkoluvustaan, mutta sovitellessaan nyt koulun porttia kiinni tunsi Ukki säärensä tärisevän. Ukin sisällisen tilan lienee Pekkakin arvannut, koskapa, juurikuin rauhoittaakseen, kyseli yhtä ja toista mateenpyynnistä, tarjosi sikaritupakan ja pyörähteli sulavana kuin ensimäistä vuotta vaikuttava kansakoulunopettaja tarkastajan ympärillä, kunnes kuin ohimennen kysäsi, että minkä verran niissä on perää Ukin naimapuuhissa, joista hän on kuullut puhuttavan.

"Niin", alkoi Ukki vähän aikaa ensin katsella haparoituaan ympäri huonetta, juurikuin apua etsien, "onhan niissä vähin perääkin. Olen näet ajatellut, että kun tuonkin lehmän tähden täytyy pitää vakituista naisihmistä, ja minäkin jo kohtapuoleen alan vanheta ja huonota, niin tuota, etten tulisi sinunkaan vastukseksesi, ja kun Annakin on käypä ja osava ihminen sekä suostuu mielellään, niin tuota... että tuota... jos sen herra sallii, etkä sinä Pekka pane vastaan, niin..."

Näin heitti Ukki asiansa herran ja Pekan haltuun ja jäi katselemaan pellinnarun tupsua, joka uunin kupeessa hiljaa heilahteli.

Mitä herra Ukin asiasta ajatteli, on vaikeanlainen sanoa, mutta Pekan ajatukset alkoivat vähin erin purkautua hänen edestakasin "pasteeraillessaan" kamarin lattialla.

"Tuntuu tuo vähän oudolta, kun tekin olette yli kahdeksankymmenen vuoden, eikä tyttö vielä parissakaan kymmenissä, mutta kun molemmat olette halukkaat, niin antaa asian tapahtua ja sillä hyvä. Pannaan ruuna puihin ja lähdetään pappilaan, minä tulen kuskiksi!"

"Ettäkö paikalla?"

"Aivan paikalla, vai olisiko isä vielä odotellut, että olisi varttunut paremmin miehen ikään?" alkoi Pekka ilveillä.

"Mennään sitten! Minä lähden valjastamaan ja pyörähdän sanomassa Annalle, että sukii hieman itseään."

"Vaikkapa käskette Annan pikimmältään täällä pyörähtämään!" huuteli Pekka Ukille, joka jo puoli pihassa mennä viiletteli.

Anna tuli ja menetteli, kuten joku muukin nainen hänen asemassaan, pillahti itkemään ja syyti viiden minuutin ajan katkonaisia sanoja, joista opettaja keräilemällä ja sovittelemalla sai kasaan sen ajatuksen, että kun Ukki on aina hänelle ollut niin hyvä eikä hänellä, orpotytöllä, ole sen parempaa turvaa muuallakaan, niin ei hän puolestaan muutaman vuoden ijän-erosta mitään välitä.

Pappilaan lähdettäessä Pekka istutti nuoren parin reen perään asettuen itse kuskilaudalle. Morsian kyllä häpeissään vänkäili vastaan, mutta Pekka selitti toimessaan, ettei hän suinkaan itse kehtaa perässä istua isänsä tai äitinsä ollessa kuskina.

"Tosiaankin, mitä tuossa suikuileteksen joutavia!" lisäili Ukki, joka asian näin hyvin luonnistuttua liikehti ketteränä kuin sulhasmies konsanaan.

Mentäessä lasketteli Pekka yhtä ja toista leikkipuhetta. Pyytelipä tulevalta äidiltään, ettei tämä häntä vallan pienistä pahateoista piiskaisi. Ukki kyllä viskasi silloin tällöin sanan sekaan, mutta Anna istui totisena kuin vasta virkaan otettu kivalteri ollessaan ensi kertaa kuvernöörin kanssa virkamatkalla.

Pappilassa asiat menivät kuin vanhaa latua. Pekka suoritti puhemiehen tehtävät vastaillen sekä sulhon että morsiamen puolesta. Rovasti ei liioin kovin syvälti asiaa kaivellut. Hän osasi asettua Ukin kannalle, sillä hänellä itsellään oli jo ollut yksi pastorska ja kaksi ruustinnaa, joista toinen eli vieläkin. Mutta olipa rovastilla viluista selkääkin kaksi vertaa leveämmältä kuin Ukilla, ja pappilan navetassa ammui neljättäkymmentä lypsävää.

Yhtä ravakasti kuin "kirjan päälle pano" meni asia loppuun asti. Tuskin ehtivät konttiämmät puoltakymmentä kertaa käydä sanomassa Ukille, että hän on hullu, kun vielä vanhoillaan ottaa huoneristin itselleen, ja Annalle, että hän on hassu, kun sitoo itsensä tuollaiseen ikäkuluun koppeloon. Mutta maailman viekkaan kielet eivät ehtineet heitä erottaa, sillä viikon kolmisen perästä rovasti koulun luokkasalissa liitti heidät sanalla eroittamattomasti yhteen.

Mutta kun ihmiset jälkeenpäin kyselivät Ukilta, millä ihmeen tavalla hän sai vielä nuoren vaimon, selitti Ukki, että mikäpä siinä sitten enää konstina oli, kun herra sen kerran salli eikä Pekkakaan pannut vastaan.

YHTEISKUNTA JA KANSAKOULUNOPETTAJAT.

Kuinka moninaiset ovatkaan yhteiskunnan vaivat ja vastukset! Kuin suuren perheen isällä on sillä suruja ja murheita, huolta ja hoppua, että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla ja että heistä kaikista luojan avulla kasvaisi ja kehittyisi kunnon kansalaisia, isänmaan iloja.

Niiden monien vaikeiden asioiden joukossa, jotka yhteiskunnan sydäntä lähinnä lepäävät, on myös vaarinotto ja huolenpito kansakoulunopettajista. Jos tässä, samaten kuin monessa muussa asiassa, pysyttäisiin tavallisuuden puitteissa, olisi se vallan helppo ratkaista, mutta vaikeuksia on kertynyt eteen sitten, kun yhteiskunta on, kai aikoen työntää maailman kehitystä rotevammin eteenpäin, pannut päämääräkseen pyrkiä ihannetilaan, s.o. teettämään ihmisellä mitä erilaisimpia töitä mahdollisimman paljon ja toisaalta, teettämään ne kaikki moninaiset työt mahdollisimman pienellä palkalla.

Asian edellisen puolen suhteen, s.o. noiden monien töiden kasaamisen kansakoulunopettajain tehtäviksi, voikin yhteiskunta lausua jo tyytyväisyytensä. Sillä jos pikapuolin vilkasemme niihin töihin, joiden katsotaan suorastaan kuuluvan opettajan varsinaisiin tehtäviin, niin epäilemättä se johtaa mieleen jonkunlaisen ihannetilan. Niinpä aamulla ani varhain kokoontuu opettajan ääreen puolen sataa lasta mitä erilaisimmista kodeista, joiden ihmistainten suurin halu ja harrastus on tarrata toistensa niskaan eikä suinkaan ottaa vastaan annoksia tiedon ja viisauden syvänselkeistä lähteistä. Mutta armot eivät auta. Mikä ei suju päähän hyvällä, se pitää opettajan ajaa väkisin. Se on yhteiskunnan jyrkkä vaatimus, joka ei saa vieryä ei mureta. Ja ell'eivät vain lapset tiedä, kun seurakunnan pappi on kuuntelemassa, aivan tuumalleen, miten suuri Noakin arkki oli, saa opettaja pian huomautuksen, ett'ei hänellä olekaan täyttä käsitystä syvemmistä uskonnollisista totuuksista. Samoin voi tarkastaja muistuttaa puutteellisesta järjestyksestä, jos luokalla virtailee tavallista enemmän myrkyllisiä "monsuuneja". Poikkeuksetta langetetaan myös syy opettajan niskaan kaikista niistä kolttosista ja koirankurista, mitä nämä puolen sataa hilpeätä, elämänhaluista veitikkaa ympäri pitäjää ja kaupunkia kulloinkin tekevät.

Mutta opettaja tehköön työnsä ilolla eikä huokauksella. Älköön se myöskään estäkö hänen osanottoansa yleisiin aatteellisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Edelleenkin johtakoon hän paikkakunnan seurojen ja yhdistysten toimintaa, ja ell'eivät raittius-, nuoriso-, voimistelu-, maamies-, ompelu-, suomalainen tai nuorsuomalainen seura sekä eläinsuojelus-, osuuskauppa-, meijeri-, puutarha-, Martta- ja Maria- ja sonniyhdistykset toimi virkeästi, olkoon opettaja valmis ottamaan syyn niskaansa. Siten saakin opettaja olla joka ilta kokouksissa keskustelemassa, puhumassa, laulamassa, soittamassa, näyttelemässä j.n.e. Hän myös kerää tilauksia sanomalehdille, kirjoille, joulujulkaisuille, varoja nälkääkärsiville, arpajaisiin, muistopatsaisiin; vakuuttaa ihmisiä, hevosia, lehmiä; kirjoittelee sanomalehtiin; viljelee hedelmiä, marjoja, ruokakasveja, siemeniä; hoitaa lainakirjastoa; herättää paikkakuntalaisissa harrastusta keräämään ja syömään sieniä. Sanalla sanoen, ilmestyköön mikä yhteiskunnallinen riento tahansa, sen ajamisen katsotaan kuuluvan opettajan leipävelvollisuuksiin, ja ell'ei hän siihen ota osaa, on hän -- huono opettaja.

Kansakoulunopettajista saivat myös valtiolliset puolueet enimmät akutaattorit. Jotta tähän koiran virkaan halusta otettaisiin osaa, luvattiin parantaa palkkoja; asetettiinpa muutamia opettajia oikein ehdokkaiksikin, tietysti kuitenkin siten, ett'ei eduskuntaan pääseminen tullut kysymykseenkään.

Hyvin on siis yhteiskunta onnistunut korttaissaan kansakoulunopettajilta pusertaa, mitä heistä ikinä on irti saatavana.

Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa. Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle, joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki sitkeämmässä kuin miehessä.

Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat, että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan. Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia lapsistaan oli nälällä kiusannut.

Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä. Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman korvausta.

Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?

Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet, ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.

Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta puheeksi.

Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan -- et paremmasta ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt, jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", -- nämät samat henkilöt pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.

Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa palkankorotuksen sijaan -- selkäänsä.

Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa, vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."

KADONNUT MORSIAN.

Ihmisen uskoa koetellaan täällä murheen laaksossa hyvin monella tavalla. Job oli varakas mies ja onnellinen perheenisä, mutta eräänä päivänä listittiin kaikki lapset kuoliaaksi, toisena poltettiin omaisuus poroksi ja kolmantena puhkesi hänen omaan nahkaansa äkämä äkämän viereen. Nykyisin ei juuri noin monta piettiä isketä yhteen mieheen, mutta pienessä puristimessa sitä olemme kuitenkin. Muutamalla voi olla kaunis vaimo, jota hän on luullut siipiä vaille enkeliksi, mutta jonakin kauniina päivänä enkeli voi lähteä lentoon nälkäisen taiteilijan kanssa jättäen miehen häpeän ja naurun alaiseksi. Joku yritteliäs liikemies voi joutua äkkiarvaamatta kuudeksi vuodeksi "lukujaan jatkamaan" siitä syystä, että on pahojen ja kateellisten viranomaisten mielestä tyhmästi käsitellyt tulineuvoja omistamassaan tehtaassa, vaikka tehdas ei kannattaisi enempää kuin Haukilahden rukoushuone.

Miehinen mies kuitenkin tällaiset koettelemukset kestää, mutta pahempikin on, jos joutuu "vastaavaksi" maaseutukaupungin pienehköön sanomalehteen; silloin on usko lujilla.

Tämä käsitys oli ainakin toimittaja Juurakkoon syöpynyt niinä kolmena vuotena, jolloin hän oli vastannut Rätyskylässä kolmasti viikossa ilmestyvän "Valottaren" tehdyistä ja tekemättömistä synneistä.

Ensi vuotena tuntui kylläkin hauskalta ja sitä aikaa toimittaja usein kaiholla muisteli kuin ameriikanleski kihlausaikaansa. Tosin pienempiä kommelluksia sattui, mutta ne johtuivat väärinkäsityksestä, eikä Juurakko niitä niin sydämelleen pannut. Joskus kysyttiin, onko Juurakon suvussa idiootteja enemmältäkin. Muutama taas toi jotenkin selväpiirteisesti julki sen, että sittenkuin Juurakko tuli "vastaavaksi", on "Valotarkin" muuttunut roskalehdeksi. Eräs lähetti puolitusinaa englantilaisia saksia toivomuksella, ettei "vastaava" niin usein vaivaisi ihmisiä syvämietteisillä pääkirjoituksillaan, vaan laajentaisi kehitystään leikkaustaidossa, johon hänellä näyttääkin olevan luojan erikoiset lahjat.

Vähän jo paheni kun Juurakon vastattavaksi alettiin siirrellä kuin yhteistuumasta yhteiskunnallisia häiriöitä ja luonnononnettomuuksia. Kun ukonilma kaatoi suutari Puolakan lahoneen lankun, pidettiin sitä suoranaisena seurauksena siitä, että "Valottaressa" vaadittiin kaupunkiin sähkövalaistusta kaduille kahden rikkonaisen lyhdyn ja kuuvalon sijaan. Rätyskylän kirkkoherra sanoi uudenvuoden saarnassaan "Valottaren" vapaamielisistä kirjoituksista, esimerkiksi lämmityslaitoksen vaatimisesta kirkkoon, johtuvan, että äpärälasten lukumäärä oli menneenä vuonna kohonnut yli kohtuuden. Kun kauppaneuvos Viinanheimon rahastonhoitaja varasti satatuhatta ja nuorimman tyttären, ei kukaan epäillyt, etteikö se olisi ollut "Valottaren" ja juuri etupäässä "vastaavan" Juurakon syy.

Saadessaan kaikkea tällaista niellä olisi joku toinen arvioinut itsellään olevan täysin siveelliset syyt mennä hirteen, mutta Juurakko lohdutti itseään sillä, että se kaikki kuului "vastaavan" virkaan, kuten entisen kauppiaan mielestä valehteleminen.

Mutta arveluttavammaksikin muuttui hänen asemansa, kun alettiin käydä persoonallisuuksiin. Juurakkoa sakotettiin ehtimiseen, ja ettei hänen elämänsä tuntuisi yksitoikkoiselta, kiskottiin vaihteeksi linnaan. Useimmat ajat Juurakko vankilasta käsin toimittikin "Valotarta". Ja minkälaisista asioista häntä ahdistettiin?

Jos jonkun poroporvarin koira sattui saamaan aputoimittaja Kanervan puhdasrotuiselta "Hekulta" selkäänsä, haastettiin "vastaava" edesvastaukseen "järjestyksen rikkomisesta paikkakunnalla", kuten tuomio kuului. Kerran hävisi pormestarin poika "Valottaren" juoksupojalle rehellisessä nappipelissä muutaman tinanapin, ja samana päivänä tuli toimitukseen koko kaupungin poliisivoima s.o. silmäpuoli komisarius ja kolme ontuvaa konstaapelia tarkastamaan sitä rosvoliittoa, joka on perustettu tarkoituksella ryövätä Rätyskylän kunniallisten asukasten viattomat lapset putipuhtaiksi.

Siitä huolimatta, että yhteiskunta nyt huolehtikin Juurakon pään keritsemisestä, oli hänen mielensä jo niin myrtynyt, että hän kirosi ei ainoastaan syntymäpäivänsä, vaan kaikki muutkin päivät, joilla oli ollut hiukankaan juhlallisempi merkitys hänen elämässään, ja varsinkin sen päivän, jolloin hän muka sisällisen äänen kehoituksesta rupesi "vastaavaksi".

Mutta kun kerran on pannut nahkansa parkkiin, kestäköön myös muokan.

Eräänä päivänä toi varakkaamman käsityöläisen vaimon viettelijältä näyttävä mies "vastaavalle" ruusunpunasen kirjeen. Sitä avatessa vapisivat Juurakon kädet, sillä hän hyvin arvasi sen sisältävän jotain muuta kuin pankkiosoituksen. Aivan oikein, sisällä oli seuraava kirje:

"Arv. Toimittaja!

Olen kuoleman tuskassa. 'Valotar!' Tulkaa tänään kello 12 antamaan selitystä!

Kunnioittaen Paroonitar Oesilia Häränpää omaa sukua v. Siansaparo."

"Mitä on tänään lehdessä!" kiljasi "vastaava" jotenkin yhtä karskisti kuin lukkari "Seitsemässä veljeksessä" alkaessaan kuuluisan sovintosaarnansa.

Seurauksena "vastaavan" kuolinhuudosta oli, että joka suunnalta alkoi tuiskuta "Valottaria"; koko toimitus- ja konttoorikunta juurikuin kilpailivat, kuka ensin ehtisi auttaa "vastaavaa" viimeisen tyhmyyden jälille. Muut eivät tunteneet syvällisempää tarvetta jäädä "vastaavan" lähettyville, mutta aputoimittajan ja reportterin oli pakko, sillä apulaisten tärkein virkatehtävä juuri on olla jonkunlaisena "varaventtiilinä", silloin kun "vastaavassa" ankarammalla lämmityksellä on kehitetty liikapaisuntaa.

Ryhdyttiin miehissä tarkastamaan viimeistä "Valotarta".

Pääkirjoituksena oli kolmas ja viimeinen osa "Kirjallisen toimiston" lähettämää syvämietteistä selostusta "Talkkunan ja puuron periaatteellinen ero."

"Tuo ei ainakaan ketään runtele", sanoi vastaava, "ensiksikin siitä syystä, ettei sitä kukaan, kaikkein vähimmin paroonitar, lue ja toiseksi siitä syystä, että jos lukisikin, ei sitä kukaan ymmärrä, tuskin ymmärtänee kirjoittaja itsekään."