Part 6

-- Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot. Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne koetatte pysyä Katrin kanssa.

Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta rahat voivat olla -- rupesin ajattelemaan -- minulle, kevytmieliselle nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin... Ei, näin ei saa tapahtua!

Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun tulin yöllä -- vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:

-- Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?

-- Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?

-- Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään...

-- Miksi ei?

-- Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi...

Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani raskaalta siinä hyvästellessämme...

Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:

-- No, entäs sitten?

-- Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin. Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua! Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin, vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.

Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi. Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista, muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:

-- Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä raaputtaisi... Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole potaatti!

HYVÄÄ TAVARAA.

Asianajaja Johannes Tingbom käveli kamarissaan tyytyväisenä, pisti peukalot liivien kainalokoloihin, naputteli sormilla rintaansa ja hymyili väliin. Koko hänen olennostaan ja päiväpaisteisista kasvoistaan saattoi huomata, että jotakin oli tapahtunut, vieläpä erinomaistakin.

Tavallisesti hän on ennen ulkona kävellessään ollut allapäin ja mietteissään, mutta tällä kertaa, hetkisen kuluttua liikkeelle lähdettyään, hän käveli, kuin vastaleivottu luutnantti, jolla virkapuku on ensimmäistä päivää yllään. Ja tarkkasilmäiset ihmiset, jotka huomaavat kaiken, mikä on merkillistä, ja mikä -- ei ole merkillistä, päättivät heti, että herra Tingbom on joko voittanut riita-asian tahi on saanut parhaita toiveita herättävän jutun ajaakseen.

Mutta niinkuin useimmiten ainakin, erehtyivät ihmiset arveluissaan nytkin. Herra Johannes Tingbom ei ollut, näet, voittanut riita-asiaa, eipä edes semmoista hänen toiveissaan kangastanut, vaan ilonsekainen tyytyväisyys johtui lahjasta, jonka erään suuren ulkomaalaisen viinikaupan edustaja oli hänelle lähettänyt. Ja tämä lahja -- noin 1 1/2 litran vetoinen konjakkiputeli, "sitä parasta lajia", kerrassaan "hyvää tavaraa", kuten kirjeessä sanottiin -- ilahdutti herra Tingbom'in mieltä ainoastaan kehutun hyvyytensä vuoksi, sillä hänen kunniakseen on tunnustettava, ettei hän mikään "viinaanmenevä" mies ollut, vaikkapa lasin ystävien kanssa kallistikin. Mutta milloin se tapahtui, silloin piti olla hyvää tavaraa. Herra Johannes Tingbom oli, näet, sukuperältään noblessia -- ja etenkin vierailuilla ollessaan tahtoi hän kernaasti noblessia näytellä olemalla tyytymätön juomatavaroihin. Kerran hän sattui moitteensa niin kuuluvasti ilmaisemaan, että henkikirjuri illanisäntänä hyvin kuivakiskoisesti kysäsi:

-- Onkos sinulla parempia?

Siinä oli isku, joka sattui aivan naulanpäähän, taisipa verihaavankin tehdä. Mutta ollakseen noblessia, koetti herra Tingbom silittää kärsivällisyyden valkeata laastaria haavaan ja kun tunsi henkikirjurin heikon kohdan, meni hän tämän viereen, löi hiljaa olkapäähän sekä sanoi:

-- Sinä erehdyt, veliseni, jos otat omaan tiliisi ne sanat, jotka tässä ohimennen lausuin kauppiaittemme lukuun pantaviksi. Katsos, minä pidän anteeksiantamattomana tekona Sinua kohtaan, että lähetetään ala-arvoista tavaraa Sinulle sivistyneelle säätyhenkilölle, vaikka jokainen tietää, että Sinä olet tavarantuntija ja olet hyvää tilannut. Ja tietysti Sinulta on hyvän tavaran hinta kiskottu.

Ihan naulaan osasi herra Tingbom'kin lyödä, sillä henkikirjuri otti lasinsa ja hymysuisena tuli kippistämään.

-- Ja sitten me ryypättiin, lausui henkikirjuri.

-- Niin, -- sitten me ryypättiin, kertoi herra Tingbom, koettaen hänkin hymyillä, vaikka tosin näyttelijän naurua.

Sillä nuo pistosanat: "Onkos sinulla parempaa?" olivat painuneet hänen hampaankoloonsa, eivätkä ne sieltä poistuneetkaan. Lohdutuksekseen herra Tingbom ryhtyi odottamaan tilaisuutta saadakseen näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin... Ja kun nyt oli lahjaksi saanut "sitä parasta lajia", niin hän ei voinut olla tyytyväisenä hymyilemättä -- ensin kodissa ja sitten kadulla. Vielä hänellä tyytyväisyyden hymyilyä riitti henkikirjurin, tohtorin ja jonkun muunkin luona, joille hän kävi esittämässä linnustus- ja kalastusretkelle lähtöä. Tämä retki tehtäisiin majakan seutuville, niin että majakkapäällikön luona sopisi olla yötä ja iltaa viettäessä juoda lasi -- hyvää totia. Tohtorille h:ra Tingbom kertoi lahjan saantinsa, luvaten nyt henkikirjurille näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin... Kaikki olivatkin erinomaisen halukkaita retkelle lähtemään, eikä siis muuta, kuin ryhdyttiin tuumasta toimeen. Suuria valmistuksia ei tarvittukaan, ja saman päivän iltapuolella jo vene ohjattiin kaupungin satamasta kulkemaan majakkaa kohti.

Ilta oli todellakin kaunis ja ihana. Sinertävän kirkkaana kupuili taivas ja meri lepäsi tyynenä, ainoastaan hiljainen maininki sen pintaa nosti, kuin huokaus nukkuvan immen rintaa. Itse Ahti, meren kultainen kuningas, oli hyvin anteliaalla päällä, sillä usea vesilintu joutui retkeilijäimme laukausten uhriksi ja tuontuostakin aika kalanjutikoita uistimella saatiin. Kun vihdoin majakalle päästiin, olivat paistivarat jo valmiina.

Harvoin vieraita lämpimimmin vastaanotetaan, kuin majakkapäällikkö nyt teki -- eikähän tuo ole ihmekään, kun saa ikävässä yksitoikkoisuudessa pitkät ajat olla ja elää. Tulijat ilmoittivat aikomuksensa olevan heittää muutamia satoja koukkuja, jonka vuoksi ei voitu laajoihin pakinoihin ryhtyä. Liiat tavarat nostettiin majakkaan, ja kun herra Tingbom korinsa majakkapäällikölle antoi, käski hän siitä tarkan vaarin pitämään, sillä siinä on jotain erinomaista. Herra Tingbom, vanhastaan tunnettu kalamies, lähti laskemaan koukut, henkikirjuri ja jotkut muut menivät vesilintuja ajelemaan, mutta tohtori jäi majakkaan, jossa hänen tuli huolehtia paistista. Lähtiessään kuiskasi herra Tingbom tohtorin korvaan, että hänen on varistettava totivettä ja keitettävä se hyvää, koska konjakkikin on hyvää.

Pian sitten tohtori majakkapäällikön kokkipojan kanssa ryhtyi paistamispuuhiin. Niissä puuhissa ollessaan hänelle iski veitikkamainen juoni päähän, jonka hän majakkapäällikölle ilmoitti. Tämä, läpeensä hauskuutta rakastava mies, ihastui tohtorin tuumaan täydellisesti. Yhdessä mentiin herra Tingbomin koria tarkastamaan, josta löydettiin kookkaanlainen konjakkipullo. Juonen onnistumiselle oli eduksi, että h:ra Tingbom ei ollut malttanut olla puteliaan avaamatta, joten siitä helposti voitiin konjakki laskea toiseen puteliin ja panna paloviinaa sijaan. Salaperäisessä hymyssä oli tohtorin suu, ruvetessaan polttamaan sokeria ruskeaksi nesteeksi, johon vielä lisäksi jotain muuta ainetta taskustaan pisti. Kun tämä sekotus viinaan kaadettiin, niin taivahan tasakäpälä! Viina muuttui aivan samanväriseksi, kuin herra Tingbomin konjakki oli. Vatsojaan pidellen tohtori ja majakkapäällikkö nauroivat, sijoittaessaan tämän väärennetyn tavaran herra Tingbom'in koriin ja ottaessaan oikean konjakin omaan talteensa.

Aurinko oli jo vaipunut kultavuoteelleen, jonka eteen yön hämäräverhot vähitellen vetäytyivät. Majakkapäällikkö istui vierainensa majakan ulkokäytävällä teetä juomassa. Hän, näet, kertoi antaneensa majakkamiehistölle ankarat määräykset, ett'ei kukaan heistä saa juomatavaroita majakkaan tuoda, eikä siis sanonut tahtovansa näyttää, että niitä hänellä itselläänkään on. Sentähden h:ra Tingbom'in konjakki pidettiin -- sisähuoneessa, josta itsekukin kävi sitä teelasiinsa ottamassa. Herra Tingbom oli itse avaamassa putelinsa, eikä mitään kepposta huomannut tehdyksi, ja pyysi sitten ystäviään pistäytymään ottamassa laseihinsa "hyvää tavaraa", vilkaisten silloin voitonriemulla henkikirjuriin. Tohtorilta ja majakkapäälliköltä olivat toiset herrat jo asian oikean laidan kuulleet -- ja heistä oli erinomaisen hauskaa kaataa väärennettyä konjakkia sivulla olevaan astiaan, jotta näytti siltä, kuin sitä olisi ahmien nautittu, ja ottaa laseihinsa sitä "hyvää tavaraa" heille neuvotusta kätköstä...

Kun pari lasia oli nautittu, pääsi puhe valloilleen ja muun muassa sitäkin ihmeteltiin, miksi toti juuri tänä iltana niin hyvälle maistui... ehkäpä siksi, että teetä on seassa. Herra Tingbom kuitenkin tämän arvelun heti kumosi ja hymyillen sanoi syynkin tietävänsä, vaikka ei tahtonut sitä ilmaista. Antaaksensa edes jonkinmoisia viittauksia, rupesi hän kertomaan isävainajastaan, jolla oli ollut tapana kodissaan Oulunjoen varrella tarjota ystävilleen kalastusretkillä totia, mutta ainoastaan hyvästä tavarasta. Siitä hänkin jo nuoruudessaan oppi ei ainoastaan pitämään hyvästä tavarasta, vaan myöskin tavarantuntijaksi, ollen lisäksi vielä sitä mieltä, että jos ystävilleen kerran tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää... Muutoin ei sanonut hyvästä tavarasta tehdyn todin missään niin mainiolta maistuvan, kuin ulkosalla lintu- tahi kalapaistia odotellessa...

Ja maistuvan se toti näyttikin, sillä eipä kauan kulunut, ennenkuin herra Tingbom sai lasiinsa putelistaan viimeiset pisarat kaataa, sillä toiset tahtoivat, että hänen on nautittava loppu, koska hän itse oli alunkin ottanut...

Sitten syötiin hyvällä ruokahalulla maukas illallinen, kiitellen ruokien ja konjakin hyvyyttä, ja pian sen jälkeen laskeuttiin makaamaan. Jokainen tunsi tyytyväisyyttä mielessään, mutta etenkin herra Tingbom oli tyytyväinen, niin että toinen suupieli jäi hymyyn vielä nukkuessakin...

Aamulla noustiin auringon kanssa melkein yhtaikaa, nostettiin pyydykset, jotka antoivat runsaan saaliin, ja sitten lähdettiin kaupunkia kohti. Mennessä oli herra Tingbom, kuten eilisiltanakin, muita tyytyväisempi, naurahteli ja vihelteli sekä lopuksi kysyi:

-- Onko teillä kupariseppiä?

-- Ei laisinkaan, vastasivat kaikki kuin yhdestä suusta.

-- Niin, -- semmoista se on, kun on hyvää tavaraa, sanoi herra Tingbom, vilkaisten voitonriemulla henkikirjuriin, ja kertoi konjakkinsa historian sekä vakuutti olevansa semmoinen mies, että jos kerran ystävilleen tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää.

Ja sitten herra Tingbom taasenkin hymyili, ja hymyilivät ne toisetkin herrat, vaikka aivan erilaisesta syystä.

MERIMIESTEN KYLPY.

Kaikilla kansoilla ovat omat herkkunsa, niinkuin esim. venäläisillä hapankaali ja saksalaisilla olut. Suomen kansan pääherkku lienee -- sauna. Tämä suomalaisten saunahalu on jo hyvin vanhoista ajoista asti ollut ulkomaillakin tunnettu -- siihen uskoon ainakin seuraava tapaus saattaa, joka ei ikänsä puolesta mikään eilispäivän lapsi ole.

Tukholman laivarannassa oli -- niin kertoo vanha kansantarina -- suomalaisten laivojen luo ennen aikaan saapunut herrasmies, ilmoittaen olevansa oikean vihtasaunan omistaja ja tulleensa tiedustamaan, eikö ketään haluttaisi lähteä kunnon kylpy ottamaan.

Päästä kylpemään moniviikkoisen matkan perästä se oli yhtäläinen ilosanoma suomalaisille merimiehille, kuin iltakellon soiminen laiskalle päiväläiselle. Lämmin värähdys herahti pitkin ihoja, jotta moni jo luuli löylyn somasti polttavassa kuumuudessa istuvansa...

Vaikka kansallisominaisuuksiimme hitauskin kuuluu, ei kuitenkaan ruvettu pitkin piiskuttelemaan, vaan heti tiedustettiin, kuinka monella miehellä olisi mahdollisuus päästä kylpemään. Kun sattui olemaan kiireellistä sekä lastausta että purkamista, voitiin eräästä laivasta ainoastaan kolmelle miehelle vapautta antaa. Nämä kolme miestä olivat hyvin suuria kooltaan, ahavoituneita ja tervaisia. Huolimatta siitä, että olivat vettä myöten monta viikkoa kulkeneet, heidän naamansa, kätensä ja pukunsa saattoivat kuitenkin siihen luuloon, että he eivät olleet vettä edes nähneetkään. Jos tähän vielä lisätään heidän partansa, jotka olivat saaneet villissä tilassa versoa, ja hauskassa epäjärjestyksessä olevat hiukset, niin siinäpä heistä jo kuva onkin koristelemattomassa valossaan.

Neljissä miehin -- saunan omistaja itse ja nuo kolme merimiestä -- sitä sitten lähdettiin astumaan saunalle. Kun kotvanen aikaa oli kuljettu ja kierrelty, niin erään kapean solan ja taka-oven kautta johtaa saunanisäntä kylpyvieraansa "suureen taloon." Siellä tullaan verrattain komeaan huoneesen, jossa merimiesten käsketään riisuutumaan. Saunanisäntä käy noutamassa kolme vihtaa, jotka ovat aika suuria höpsäkkeitä. Varovaisina suomalaisina kysäsevät merimiehet, mitä kylpy maksaa, he kun arvelevat, että tämmöisessä suuressa talossa saattaa kylpy olla hyvinkin kallista.

-- Tavattoman huokeahan täällä Tukholmassa saunataksa onkin, tuumivat merimiehet hinnan kuultuaan.

Saunanisäntä neuvoi, mistä ovesta kylpyhuoneesen on mentävä, vieläpä käski tavallista pikemmin ovesta kulkemaan, se kun kiinni pompahtaessaan saattaa vikuuttaa kinttuja. Sitten hän poistui.

Pian olivat merimiehet siinä tilassa, että ainoastaan paidat olivat ruumiita verhoamassa. Vihdat otettiin käsiin ja neuvon mukaan sukkelasti hypättiin saunaan.

Voi "Ilomantsin leimaus" kuitenkin, minkälainen ulvonta, huuto, haukkuminen ja rähinä nyt alkoi -- vähintäinkin luuli maailman loppuvan...

Merimiehet olivat, näet, hypätä loikanneet huoneesen, jossa kuninkaan metsästyskoirat pidettiin! Siinä oli piskaa jos jonkinlaista: oli suuria houneja ja pieniä rakkeja, sanalla sanoen kaikkia lajeja, mitä siihen sukuun kuuluu.

"Herroja herrojen koiratkin," sanotaan. Mutta luonnollisesti heidän korkeutensa kuninkaalliset koirat ovat enemmän kuin herroja ainoastaan -- ja mahtoi niitten hienotuntoisuutta kauheasti loukata, kun tervaiset merimiehet melkein alastomina uskalsivat niitten asuntoon astua... Siksi ne kai kiihkeällä innolla yksimielisesti nostivat kauhean metelin ja lienevät epäkohteliaisuuden päättäneet ankarasti rangaista, koskapa suoraapäätä tahtoivat puremaan tulla. Merimiehet tiesivät, että siitä on leikki kaukana, kuin Eenokin syömisestä, jos vihainen koira pääsee hampaillaan paljaita kinttuja hyväilemään... Vaan mitäs tehdä? Oveen päin ei voinut kääntyä, koirat kun silloin olisivat tarttuneet sääriin kiinni. Ei siis muuta neuvoa, kuin ryhtyä taistelulla puoliaan pitämään. Vihtojen latvapuolet otettiin käsiin ja tyvillä aljettiin hutkia. Kun iskut sattuivat, silloin koirat, toisten haukkuessa, kahta uhemmin ryntäsivät ulvoen päälle, ja merimiehet niinikään huusivat täyttäkurkkua ja kiroilivat -- ja sanomattakin arvaa, että siitä kaikesta syntyi meteli, jota ei ainakaan kuninkaallisessa linnassa jokapäivä tarjona ole.

Kun oli kesä-aika, niin koirahuoneenkin akkunat olivat auki, joten melu kuului kaikkialle. Koko hovi säikähtyi, jopa luultiin kapinan puhjenneen... Päästiin tuossa toki selville, että melu tulee koirahuoneesta. Aseellisia miehiä komennettiin koirakapinata tukehduttamaan. Jos kuninkaalliset koirat lienevät äsken hämmästyneet, niin eipä toisin käynyt kuninkaallisille sotureillekaan, kun näkivät hirmuisessa vimmassa olevan koiralauman ryntäämässä 3 puolialastoman miehen päälle, jotka pelko tekee entistäänkin hirveämmiksi, ja jotka kovasti huutaen koettavat kylpyvihdoilla uhkaavaa vaaraa torjua... Mahdollista on, että sotilaat olisivat ampuma-aseitaan käyttäneet, ell'ei hämmästys olisi ensi topakassa pannut heitä seisomaan. Äkkiä kuitenkin sotainen innostus hämmästyksen karkoitti ja välkkyviä sapeleitaan heiluttelemalla ajoivat sotilaat koirat nurkkiin.

Nääntyneinä olivat merimiehet, päästyään siihen huoneesen, jossa heidän vaatteensa olivat. Mutta sitten alkoi uusi pinnistys -- heitä ruvettiin tutkimaan. Ainoastaan yksi heistä osasi vaivaisesti ruotsinkieltä mongertaa, niin että tarvittiin kielenkääntäjäkin. Sillä tavoin asiasta levisi ympäri palatsia tieto, ja kaikki tahtoivat tulla kummituksia katsomaan -- hienot hovinaisetkin sitten, kuin merimiehet olivat ensin pukeutuneet...

Tutkinnossa ei tullut muuta selväksi, kuin että saunanisäntä oli tuonut merimiehet kylpemään, mutta kuka hän oli ollut, sitä ei tiedetty. Kun oltiin vakuutettuja, että vilpittömät merimiehet olivat petoksen uhreiksi joutuneet, ei heidän rankaisemisestaan edes kysymystäkään nostettu. Päinvastoin oikein köörissä naurettiin. Merimiehiä tosin suututti, mutta onneksi heidän karkeita mielenpurkauksiaan ei ymmärretty, lukuunottamatta kielenkääntäjiä, jotka puolestaan niistä olivat huvitettuja. Vähitellen merimiehetkin rupesivat tapausta hauskalta kannalta katselemaan, kun poislähtiessä alkoi heidän käsiinsä kiiltäviä kolikoita oikein runsaasti tippua. Hyvämielisinä he poikkesivat kapakkaan, jossa tyhjensivät muutamia laseja "kylvyn päälle."

NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.

Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla -- suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat. Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi, pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi, niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta saarnattava -- hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa, joka sattui sekä luihin että ytimiin -- tunteista puhumattakaan. Ja paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon: se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään. Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt'ei entistä vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti lausunut:

-- Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt -- sen verran kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden halu almun antamiseen.

Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin häpeissään ja yskien puheli:

-- Suokaa... yh... anteeksi... yh... tämä nappijuttu... yh... jonka vakuutan erehdyksestä... yh... tapahtuneen. Minun taskussani... yh... sattui rahojen joukossa... yh... olemaan nappikin... ja kun aikomukseni oli antaa markka, otin... yh... erehdyksessä... yh... napin. Tässä on nyt... yh... markka.

-- Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!

Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi unohtanut. Viimein hän kysäsi:

-- Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte... yh... tietää, että juuri... yh... minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?

-- En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.

-- Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään avaimesta kiinni.

-- Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos kyseessä on ilkeä konnantyö ollut -- eikö totta?

Miehellä ei ollut halua vastata -- tuskinpa ennätti hyvästisanaa lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett'ei hän vast'edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon...

MARJAMATKA.

Jos serkulla on vakituinen virka, niin että häneltä voi vipata kympin silloin tällöin, samoin kuin lainata vähemmän kiiltävätä hännystakkia hienompiin juhliin, tai jos serkku on nuori ja kaunis, tanssii valssia hyvin, ei käytä aina tummia, korkeakauluksisia pukuja, ei kuulu Betaniayhdistykseen eikä koeta lakkaamatta todistaa kieltolain suurta merkitystä kansamme siveellisen alennustilan kohottamiseksi, voi ylioppilas, joka kuusi vuotta on laulanut toista bassoa Y.L:ssä ja on vakaasti päättänyt tulevan vuoden kuluessa suorittaa alemman hallintotutkinnon, sellaisia serkkuja jotakuinkin kärsiä.