Part 5

Mikä onkaan hauskempaa, kuin saada nuorena olla nuoren ystävänsä häissä! Onnesta säteilee onnellinen morsian ja onnesta säteilee onnellinen sulho. Häävieraat ovat myöskin, kuin onnen taikomina: ilo hohtaa jokaisen silmistä ja kasvoista. Laulut kaikuvat, soitot helähtävät ja karkelossa riemutunteitten valtaamina pyöritään -- sanalla sanoen tuntuu yhtä uhkuvalta, kuin keväällä luonnossa, jolloin keväthengetär päiväpaisteilleen, kukkineen ja laululintusineen nuoruudella ja uudestisyntymisellä maan ja ilman täyttää... Herra Kallis oli tuntevinaan nauttivansa täysin siemauksin ystävänsä hää-ilon onnea -- ja syytä hänellä olikin siihen, sillä hän ei ainoastaan luullut, vaan täydellisesti uskoi, että ystävänsä oli onnellinen. Tuommoinen hurmaava morsian -- kukapa ei olisi onnellinen saatuaan hänen kanssaan vihkityynyllä polvistua... Ja hänen oma kukkaisneitonsa sitten -- mikä ihastuttava olento hänkin oli... Niin tenhottuna herra Kallis oli, että karkeloidessaan luuli liitelevänsä, eikä jaloillaan tanssivansa... Tulvivia tunteitaan täytyi hänen saada jollain tavoin tyhjentää -- hän päätti puhua. Ja hän puhui valituin sanoin luonnon keväästä ja elämän keväästä, rakkaudesta luonnossa ja rakkaudesta ihmissydämessä. Hän innostui ja hehkui runollisia vertauksia lausuessaan. Lopuksi korotti hän äänensä ja huusi:

-- Eläköön morsiuspari, eläköön, eläköön!

-- Kiitoksia toivotuksestanne! Mutta meistä ei ole morsiuspariksi, sillä minä olen naimisissa, jos kohta tämä rinnallani seisova siivoojatar onkin leski, sanoi konduktööri, joka siivoojattaren kehotuksesta oli tullut katsomaan, kuka vaunussa on nukkumassa... Pyytäisin kysyä, mihin herra matkustaa?

-- Minä en matkusta mihinkään -- minä olen häissä, vastasi herra Kallis, joka oli hypähtänyt seisomaan.

-- Hääpuvussa herra todellakin on ja...

Nyt herra Kallis heräsi horroksestaan ja näki, että hänellä on ainoastaan liinavaatteet ja hännystakki yllänsä sekä kalossit sukittomissa jaloissa. Silloin säikähdys muutti hänet niin pelottavan näköiseksi, että konduktööriltä jäi lause kesken ja siivoojatar vetäytyi syrjään...

Hetkisen ihmettelevillä katseilla tarkastettuaan herra Kallista, joka puolestaan yhtä tutkivin silmäyksin häneen tuijotti, sanoi konduktööri:

-- Koska ja mistä herra on tähän vaunuun tullut?

-- Sitä samaa kysyn minä teiltä, vastasi herra Kallis. Minä olin juuri pitämässä puhetta ystäväni vihkiäisissä, enkä voi käsittää, kuinka tänne olen joutunut. Ja missä ovat tavarani, vaatteeni ja kaikki... niin, -- missä ne ovat?

-- No, missäs ne häät ovat? kysyi konduktööri jälleen.

-- Morsiamen vanhempain kodissa, oli herra Kalliin vastaus.

Kahtena kysymysmerkkinä katsovat nyt herra Kallis ja konduktööri toisiinsa. Mitä herra Kallis lienee miettinyt, on tuntematonta; mutta konduktööri tuli siihen arveluun, että hänen edessään on joko heikkomielinen tahi humalainen mies, joka joltakin asemalta on päässyt kenenkään huomaamatta pujahtamaan matkaan. Kun konduktöörillä oli kiire kulkiessaan vaunusta toiseen, ei hän joutanut pitempiin tutkimuksiin ryhtymään, vaan haetti kaksi junamiestä, joitten käski ovella vartioida, ett'ei mitään tavattomia tapahtuisi. Sitten hän poistui.

Herra Kallis koetteli ajatuksissaan selvitellä kummallista tilaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Vihdoin hän ryhtyi keskustelemaan vartijoina olevain junamiesten kanssa.

-- Mihin tämä juna kulkee? kysäsi hän.

-- Helsinkiin, kuului vastaus.

-- Millä seuduin nyt olemme?

-- Viiden minuutin kuluttua saavumme Hyvinkäälle.

Kirkkaana salamana tässä epätiedon pimeydessä välähti herra Kalliin muistiin, että Hyvinkään aseman ensimmäinen kirjuri, herra Pennstedt, on hänen hyvä tuttavansa. Hän sanoi nyt junamiehille, kuka ja mistä hän on, sekä pyysi heidän heti asemalle tultua juoksemaan herra Pennstedt'ille kertomaan, kuinka asianlaita on. Samalla olisi myöskin pyydettävä herra Pennsted'in tuomaan tarpeelliset vaatekappaleet, että hän voisi junasta Hyvinkäälle jäädä siihen asti, kuin tämä seikkailu selvenee. Junamiehet eivät tohtineet lähteä, kun konduktööri oli heidät vartioimaan jättänyt, vaan sen sijaan meni siivoojatar, joka tehtävänsä niin hyvin toimitti, että tuskin minuuttia oli asemalla seistu, kuin jo herra Pennstedt juoksujalassa harppasi tulla vaunuun, suuri matkaturkki kainalossaan ja pitkävartiset metsästyssaappaat kädessään.

-- Terve, veljeni, -- sanoi herra Kallis herra Pennstedt'ille -- eläkä suinkaan peljästy nähdessäsi minut tässä kummallisessa tilassa. Voin sinulle vakuuttaa, että olen täydessä järjessäni, enkä tietysti raittiusmiehenä ole juopuneenakaan. Etkö tahdo olla niin armollisen ystävällinen, että otat minut luoksesi, minä kun en mitenkään tahtoisi Helsinkiin asti tässä puvussa mennä? Koetamme sitten yhdessä päästä selville, kuinka tähän kohtaloon olen joutunut. Otathan, veliseni, minut luoksesi?

-- Tietysti otan, vieläpä kernaastikin. Sutkase vaan kengät jalkoihisi ja turkki yllesi, niin pääsemme pois, ennenkuin juna lähtee eteenpäin mennä huristamaan. Kas niin, -- ihanhan sinä tuossa turkissa patruunalta näytät!

Konduktöörikin tuli, ja kun herra Pennstedt lupasi pitää herra Kalliista huolen sekä vastata piletistä ynnä makuusijasta, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että "kummallinen matkustaja junasta poistui."

Päästyään herra Pennstedt'in huoneesen ja hieman rauhoituttuaan, alkoi herra Kallis kertoa, kuinka hän oli matkalla ystävänsä Lauri Laskusen vihkiäisiin Mikkeliin, mutta hänelle itselleen ja arvattavasti muillekin käsittämättömällä tavalla seisoo nyt tässä, vieläpä vaatteettomana. Kaikista kummallisinta hänestä oli, että juuri pitäessään morsiusparille puhetta, hänet konduktööri herätti, -- kaukana häistä ja koko Mikkelistäkin...

Herra Pennstedt käski vieraansa heittäytymään hänen avonaiseen sänkyynsä ja meni itse asemakonttoriin lähettämään virkasähkösanoman Mikkeliin. Puolentoista tunnin kuluttua saapui vastaus, jossa ilmoitettiin, että Mikkelin asemalle on otettu talteen eräästä makuuvaunusta sen matkustajan tavarat, joka edellisenä iltana on jättänyt matkustajapilettinsä siivoojattaren haltuun, voidakseen rauhassa nukkua. Mitään tavaroista ei ole hukkunut. Mutta suuri hätä vallitsee itsensä matkustajan suhteen, jota parastaikaa pitkin radan vartta Kouvolan ja Mikkelin välillä etsitään. Heti kohta lähetettiin rauhoittava tieto, että matkustaja on hengissä ja täydessä turvassa.

Virkasähkösanomaan vastausta odottaessa ryhdyttiin miesjoukolla ottamaan selkoa herra Kalliin seikkailusta ja tultiin siihen käsitykseen, että hän on uneksiessaan muuttanut Savon makuuvaunusta Helsingin makuuvaunuun -- luultavasti Simolan asemalla -- ja kun sattui olemaan vapaa osasto, niin hän paiskautui siihen nukkumaan. Riihimäellä siivoojatar sattui huomaamaan hänet ja ilmoitti siitä konduktöörille. Muutoin tapahtui erinomainen onni siinä, että hänet Riihimäen ja Hyvinkään välillä keksittiin, hän kun Hyvinkäällä joutui hyvän tuttavansa haltuun ja huomaan, eikä tarvinnut vastoin tahtoaan tekemäänsä "huvimatkaa" Helsinkiin asti jatkaa, jossa mahdollisesti olisi voinut kaikenmoisia ikäviä selkkauksia syntyä. Sen lisäksi sai herra Kallis vaatteet ja matkarahat lainaksi matkustaakseen päiväjunassa Mikkeliin ja joutuakseen ystävänsä häihin riemun juuri parhaillaan ollessa. Jos ilo jo ennestäänkin aivan kattoon asti oli noussut, niin sitten se vasta korkealle kohosi, kun herra Kallis odottamatta saapui ja todisti oman lausuntonsa, että hän kyllä ystävänsä häihin tulee, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi...

Mitä herra Kallis oli häistä uneksinut, se kaikki moninkertaisesti toteutui, mutta on ulkopuolella tämän kertomuksen piiriä.

KUN NIMISMIESTÄ JUTKAUTETTIIN.

Totutulla tavalla, kun se oikein perinpohjaisesti on kansaan syöpynyt, on niin suuri voima, että se voi johtaa yksinpä lainrikkomisiinkin. Ajatelkaamme esim., että meidän suomalaisten keskuudessa, joita lainkuuliaisuudesta kehutaan, vielä nytkin salapolttoa harjoitetaan, vaikka on jo miespolven ikä aikaa kulunut viinankeiton kieltämisestä. Tarvitaan suuri määrä uhkarohkeutta antautuessa kiellettyyn tehtävään, josta sakko ja linnavankeus on millä hetkellä tahansa tarjona. Ja yhtä suurta osaa, kuin uhkarohkeus, näyttelee myöskin kekseliäisyys ja viekkaus ohjatessaan harhaan sekä järjestyksenvalvojia että muitakin vaarallisia henkilöitä. Jos nämä hyvät ominaisuudet olisivat joutuneet käyttövoimaksi hyödyllisen toiminnan ahjoon, niin kukapa tietää, minkämoisia kehityksiä olisi tapahtunutkaan -- nyt ne sitä vastoin pahuuden palvelukseen joutuneina voivat ainoastaan joko intohimoja kiihottaa tai antaa aihetta nauruun kaikenmoisista sukkelista tempuista kerrottaessa. Viimeksi mainittua lajia on aivan tyhjentymätön aarre-aitta, jonka runsaasta varastosta olkoon seuraava kepponen näytteeksi.

Muutama vuosikymmen sitten oli R--n pitäjän nimismies saanut kuulla, että Louhurannan torpassa K--veden rannalla oli viinapannu parastaikaa kiehumassa. Ollessaan "ryöstömies" oli nimismiehen velvollisuuden tie selvä: hänen tuli lähteä ryöstöretkelle.

Kahden voimakkaan miehen seuraamana hän lähtee ajaa karittelemaan Louhurannan torppaan, jonka jänislankojaan kokemassa oleva poika oli sattunut huomaamaan nimismiehen tulon ja metsän läpi riensi ilmoittamaan, että nyt on paholainen liikkeellä... Säikähtynyt torpanväki ei osannut muuta, kuin juostiin sulkemassa saunan ovi, jossa salapolttimo oli, ja pantiin paksu koivuhalko pönkäksi, jotta luultaisiin, että sauna on tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan. Kun nimismies apulaisineen pihamaalle saapui, tuntui hänellä olevan tarkat tiedot, koskapa suorastaan ajoi saunan edustalle. Pönkkä kiskaistiin kursailematta oven edestä pois, mutta sauna oli ennättänyt tulla savua täyteen lattiaan asti, niin että sisään ei voitu mennä. Ovi avattiin seljälleen ja nimismies apulaisineen ryhtyi saunan edustalla odottamaan savun poistumista.

Silloin he huomasivat erään vaimon lähtevän torpan rannasta juoksemaan jäätä myöten, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri pärevakka. Kummallista oli, että vaimo juoksi umpihangessa, vaikka rannempana oli tiekin, ja tuontuostakin tapahtuvista kaatumisistaan huolimatta koetti rientää eteenpäin, ikäänkuin häntä olisi takaa ajettu. Pahaa avistaen hyppäsi nimismies apulaisineen rekeensä ja lähtivät ajamaan jäälle, jossa oli paksulta lunta. Siellä ei tullut kysymykseenkään hevosen juokseminen, ja huonoa oli käyminenkin, kun raskas reki oli vedettävä.

Suurella vaivalla viimein tapasivat vaimon, jonka sitten tunsivat Löyhkä-Leenaksi, erääksi kuuroksi ja tylsämieliseksi naiseksi. Ja mitä näkivät hänen vakassaan olevan? Muutamia kahmalollisia ruumenia!

-- Mistä sinä tulet? huusi nimismies Leenan korvaan.

-- Tuolta, oli vastaus.

-- No mihinkä sinä sitten menet?

-- Tuonne.

-- Miksi et kulje tietä myöten?

-- Siksi, ettei kukaan aja päälleni.

-- Mutta miksi sinulla semmoinen kiire oli?

-- Kun oli vilu, niin juoksin lämpimikseni.

Sen parempaa selvää ei saatu kyselemälläkään. Ei auttanut muu, kuin piti lähteä takaisin mennä urnimaan ja jättää Leena lämpimätään etsimään.

Kun Louhurantaan jälleen päästiin ja saunaan mentiin, oli se riittynyt hyvin raittiiksi ja mitä herttaisin lämmin helähti sieltä vastaan. Lauteilla oli vanha vaimo alastonna penkillä ja toinen häntä hieromassa. Hierottava valitti niin surkeasti, että nimismies apulaisineen hetimiten saunasta poistui, sitä suuremmalla syyllä vielä, kun vähintäkään merkkiä ei ollut siihen suuntaan viittaamassa, että siinä saunassa olisi koskaan viinaa keitetty. Sitä paitse hieroja, suulaaksi tunnettu Kuppari-Kaisa, rupesi hyvin pisteliääksi. Hän ei ollut nimismiestä tuntevinaankaan, vaan alkoi kysellä:

-- Etsivätkö vieraat kupparia? No, jos semmoisen tarvis on, niin täältä löytyy hammassuussa syntynyt akka, joka ruumiistanne sarvillaan vaivan imee, olkoonpa se hyvän tahi pahan hengen antama.

-- Emme etsi, vastasi nimismiehen toveri, kupparia. Me etsimme viinankeittokojeita. Missä ne ovat?

-- Minä ainakaan en, selitti Kuppari-Kaisa, muualta tiedä viinankeittokojeita neuvoa, kuin Kuopiosta, jossa kuuluu viinanpolttimokin olevan. Vai luuletteko tätä pistoksissa voivottavaa vanhaa muoria viinankeittokojeeksi? Ei, uskokaa minua, kun sanon, että tästä muorista ei viinaa lähde, vaikka kuinka puristaisi ja kallistaisi... Mutta minäpä luulenkin, että teillä on jo ennestään viinaa päässänne ja että nyt pyritte saunaan selviytymään. Menkääpäs tupaan vähäksi aikaa, että minä ennätän tämän muorin hieroa, niin sitten annan teille semmoisen löylyn, että väkevä aivokopastanne haihtuu...

Päästäksensä suulaan kupparin pistoksia kuulemasta, poistui nimismies apulaisineen, kuten jo sanottiin, hetimiten saunasta, ryhtyen etsimistä muualla jatkamaan. Mutta mistään muualtakaan ei mitään viinankeittokojeita löydetty, vaikka koko torppa hyvin tarkoin etsittiin ja komuttiin. Nimismies apulaisineen tuli siihen vakaumukseen, että heitä on petetty, vieläpä nöyrtyi niin paljon, että tapahtunutta tarkastustaan pyysi anteeksi...

Ja vasta usean vuoden kuluttua sai nimismies sitten kuulla, mitenkä asianlaita todellisuudessa oli. Löyhkä-Leenan pakeneminen ja vaimon hierominen olivat sovinnon perästä tehtyjä temppuja, jotka kaikki vaaran korkeimmillaan ollessa silmänräpäyksessä keksittiin. Viinankeittokojeet ja kaikki siihen kuuluvat tarpeet taasen oli kätketty tallin taustalla olevaan tunkioon sinä aikana, jolloin nimismies apulaisineen oli Leenaa takaa-ajamassa.

HAMPAANKOLOTUS.

Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät. Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin, jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.

Eräänä aamuna oli pataljoonan päällikkö, tavanmukaisella kiertomatkalla ollessaan, poikennut aliupseerien kokoushuoneesen, ilmoittaen haluavansa puhutella alipäällistöä. Toiset kyllä jo olivat liikkeessä, mutta aliupseeri Joonas Miekkala oli melkein koko yön ollut ryyppyretkellä "Valaskalassa", laitakaupungilla olevassa huonomaineisessa kapakassa, joka kummallisen nimensä oli saanut muutaman huoneen seinällä riippuvasta valaskalan kuvasta, ja siis parhaillaan kuorsaten makasi humalaansa. Kun peljättiin, että pataljoonan päällikkö menee katsomaan, jos Miekkala sairaaksi ilmoitetaan, koetettiin häntä herättää ja siinä suurella vaivalla onnistuttiinkin, vieläpä jossain määrin saatiin pestyksi ja siistityksikin. Miltä raamatullinen Joonas lienee ennen vanhaan näyttänyt valaskalan vatsasta päästyään, on tietymätöntä, mutta kyllä hänen nykyaikainen kaimansa, aliupseeri Joonas Miekkala, ei ollut suinkaan suloinen pataljoonan päällikön eteen astuessaan. Pataljoonan päällikön tarkastava silmä huomasi heti, ett'eivät asiat nyt ole oikein ja sen vuoksi hän kysyi:

-- Oletteko te, aliupseeri Miekkala, sairas?

-- Olen, herra eversti.

-- Mikä teitä vaivaa?

-- Hampaankolotus, vastasi Miekkala, ryhtyen hieromaan poskiaan, ett'ei huomattaisi sitä hämmästystä, joka hätävalheen johdosta lehahti hänen kasvoilleen.

Samassa silmänräpäyksessä kulki käytävässä pataljoonan lääkäri, tohtori von Pillerbaum, jonka pataljoonan päällikkö sattui avonaisesta ovesta näkemään.

-- Menkää heti -- komensi pataljoonan päällikkö -- tohtorin jäljessä ja ilmoittakaa hänelle, että olen käskenyt suustanne vetämään kipeän hampaan.

-- Ymmärrän, herra eversti, vastasi aliupseeri Joonas Miekkala ja lähti astumaan. Hänen humalansa haihtui ja pohmelonsa milt'ei poistui, ajatellessaan, että annetun käskyn mukaan on hammas kiskotettava, vaikka tiesi, että hänen hampaansa ovat niin valkeat ja terveet, että niitä kadehtien katsellaan.

Tohtori von Pillerbaum oli astumassa pataljoonan sairashuoneesen, jonne Miekkalakin meni. Tohtori oli hyvin raittiusmielinen, eikä häneltä jäänyt arvaamatta, minkälainen vaiva Miekkalassa oli, sittenkuin oli suun avattuaan nähnyt mitä terveimmän hammasrivin ja tuntenut, miltä henki hajahti. Mutta hän mietti, että tässä on hyvä tilaisuus ajaa raittiusasiaa, jonka vuoksi hän puheli jonkun aikaa väkijuomain vahingollisuudesta hampaille sekä sitten kysyi?

-- Mitä hammasta kolottaa?

-- Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.

Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla...

Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:

-- Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan, enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut -- eihän minulta kuitenkaan olisi päätä määrätty kiskottavaksi...

Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.

RAKKAUS EI OLE POTAATTI!

-- Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun penkille.

Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias, musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä, paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.

-- Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.

Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona keskusteluun ja sanoin siis:

-- Mitäpä apua ja hyötyä siitä eväsputelista olisi täällä junassa ollut, kun sen sisustaa ei kuitenkaan olisi saanut hyväkseen käyttää.

-- Hvarför inte? kysäsi hän.

-- Rautatien ohjesäännöt kieltävät väkijuomien nauttimisen junassa. Mutta miksi nyt rupesitte ruotsia puhumaan, vaikka äsken suomeksi haastelitte? tiedustin minä.

-- Tahdoin vaan huvikseni puhella lapsuuteni kieltä.

-- Mistä olette kotoisin?

-- En mistään, sillä minä olen Kulkuri-Jussi, joka olen joka paikassa, enkä kuitenkaan kotonani missään.

-- No, tottahan teidän jossakin paikassa on täytynyt syntyä.

-- Syntynyt olen Kuopiossa.

-- Mutta sehän on aivan suomalainen kaupunki, jota ei edes ruotsalaisen koulun luonnottomalla pitämisellä saada muuksi muuttumaan, eikä siis ruotsi voi lapsuutenne kieli olla.

-- Minäpä en syntyäni olekaan semmoinen, miltä nyt näytän -- minä olen sotakamreeri von E:n poika.

-- Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen...

-- Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika -- minua kehuttiinkin erinomaisen teräväpäiseksi -- niin silloin olut muutti makunsa: minua aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan -- ja menin myöskin.

-- Siinä varmaankin teitte oikein, sillä...

-- Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva -- yksinpä pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi -- ja silmäni avautuivat. Päätin tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha, ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö, punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla, että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi rahaakin.

Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni, muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:

-- Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?

-- Kyllä minua siksi sanotaan.

-- Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman haastamista.

Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.

-- Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme, naida minun tyttäreni vai kuinka?

Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan olla oikein... Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:

-- Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän...

-- No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?

Minä vastasin myöntävästi.

-- Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois. Kas niin -- terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!

Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla minun häntä niitten vuoksi naivan.