Part 3

Koko kyläkunta tiesi kertoa, että torppari Lassi Jymyllä ja irtolaismies Tuomas Pieleksellä oli jotain erinomaista tekeillä, mutta mitä tämä jokin erinomainen oli, sitä ei edes kyetty aavistamaan. Jos he sattuivat samoille työpaikoille, niin he loma-aikoina loittonivat muista eripäälleen ja näyttivät hyvin tärkeitä keskusteluja keskenään pitävän, eikä niin harvoin semmoinenkaan kumma tapahtunut, että he toisten yölevolle mentyä lähtivät ulkosalle kävelemään. Jotkut tiesivät vielä senkin kuulleensa, että he olivat toisiaan tiedustelleet, milloin eivät muutamaan päivään olleet sattuneet yhteen joutumaan. Kun he tätä ennen eivät olleet sen enempää toisiinsa kiintyneinä, kuin ihmiset tavallisuudessa ovat, oli käsittämätöntä, mistä heidän välillensä moinen vetovoima oli viime aikoina ilmestynyt, ja siksipä ei ole ihmettelemistä, että jotkut uteliaisuudessa menivät niin pitkälle, että oikein kysäsivät:

-- Mitä ne miehet aikovat hommata?

-- Mikäpä niistä kesäisistä hommista selvän saa, oli pitkän vaiti-olon perästä poikkeukseton vastaus, tulipa se sitten Lassin tahi Tuomaan suusta.

Eikä siitä vastauksesta paljon viisastuttu, ei tosiaankaan.

Heinänteon loppupuolella kyläkuntalaisten käsittämättömyys muuttui hämmästykseksi, kun Lumppu-Loviisa -- tämän nimen hän oli saanut sen johdosta, että oli eräänä talvena jonkun viikon muolalaisen rättimiehen seurassa kuljeskellut tiesi ihmeitä kertoa. Ensimmäinen hämmästyttävä uutinen oli se, että Tuomas Pieles on "Patent Liver"-kellollaan vaihtanut pyssyseppä Röyhinältä vanhanaikaisen, tavattoman suurireikäisen pyssyn, ja Lassi Jymy oli pyssynsä oikein kaupungissa korjauspajassa käyttänyt. Mutta toinen uutinen oli vieläkin repäisevämpi. Sen mukaan ovat Lassi ja Tuomas käyneet kaukana Sompakorven takana pitämässä ampumaharjoituksia ja kerran harjoitusmatkalta tullessaan on heidän kuultu keskustelevan seuraavalla tavalla:

-- Jos se päätös on varma, että Vappu tapetaan, niin sittenhän meillä on kaikki valmiina sitä varten, että se toinenkin pian kellistyy, oli Tuomas sanonut.

-- No, kun paholainen on kerran veneesemme otettu, niin soudetaan rantaan asti. Ja mitäpä se Vappu elonomana tekee, oli Lassi puolestaan hyvin kolkosti puhunut.

Kun tämmöinen keskustelu joutui kyläkuntalaisten korviin -- ja tuulispään nopeudella se tapahtuikin -- niin kylläpä moni suurilla silmillä katseli. Vaikka Lassi ja Tuomas olivat siivoiksi kelpomiehiksi tunnettuja, oltiin heidän kummallisten salakähmäisten menettelyjensä ja äskettäin saatujen ihmeellisten kuulemien johdosta jouduttu hämmästyksen valtaan, ja vakavat isännätkin miettivät, minkälaisiin varokeinoihin olisi ryhdyttävä...

Silloin kuitenkin rauhoittava tuuli saatiin hämmästyksen sumua selvittämään. Lassi ja Tuomas olivat, näet, eräänä päivänä tulleet Nokelan lautamieheltä pyytämään muutamia lautoja ja rautanauloja, tehdäkseen Sompalammin rannikolle tiheään kuusikkoon lavan, jossa aikovat ruveta vahtimaan karhua. Kun Lassi Jymyllä oli vaivainen Vappu-niminen varsa, oli se päätetty tappaa haaskaksi, ja pyssyjensä hyvyyttä ja ampumataitoaan osasivat Lassi ja Tuomas siinä määrässä ylistää, että lautamies mielihyvällä heidän pyyntönsä täytti, ihanpa vielä laudat ja naulat lahjaksi antoi. Ja oli hänellä siihen syytäkin, sillä kahtena edellisenä kesänä oli lautamieheltä elukan kaatanut sama karhu, jonka päiviltä saattamista Lassi ja Tuomas nyt puuhasivat. Se olikin hyvin kummallinen karhu. Monena vuotena peräkkäin se oli kulkenut Sompakorven läpi Kinttuniemeen asti, pysähtyen aina muutamiksi päiviksi Sompalammin rantamilla sekä tulo- että menomatkallaan. Kinttuniemeen mennessään se liikkui mitään pahaa tekemättä, lukuunottamatta sitä, että se pengosteli muurahaispesiä, mutta sieltä takaisin palatessaan Hoikan sydänmaalle, jossa sillä talvitelansa oli, se säännöllisesti joitakuita elukoita kaatoi. Oli sitä koetettu pyydystääkin, pitäjän yhteisellä mahdillakin, mutta koskaan ei siinä oltu onnistuttu. Jos nyt Lassi ja Tuomas sen hengiltä saisivat, niin se olisi yhteinen hyvä, puhumattakaan siitä hyödystä, jonka palkinto heille itselleen tuottaisi. Lautamies heitä kiitteli ja onnitteli sekä lupasi asiasta niin hiljakseen olla, kuin hiiri kissan lähistöllä. Mutta kyläkunnassa vallitsevaa pelonsekaista hämmästystä rauhoittaaksensa -- kertoi lautamies, vaitiolon ehdolla, muutamille ystävilleen Lassin ja Tuomaan aikeista. Nämä ystävät taasen, samasta syystä ja samalla ehdolla, juttelivat ystävilleen -- ja pian koko kyläkunta tiesi, ett'ei mitään hirmutöitten suunnitteluja ole kysymyksessä ollut, vaan yhteishyvän harrastus on Lassin ja Tuomaan toimissa ollut punaisena lankana. Monenmoisia arveluja ja arvosteluja lausuttiin, mutta asianomaiset itse eivät niistä mitään kuulleet, sillä he olivat jo Sompakorvessa, jonne pyssyineen ja viikon eväät matkassaan olivat menneet karhua kaatamaan, kehuen olevansa niin hyvästi varustettuina, että uskaltaisivat vaikka Turkin valtakuntaa vastaan sotimaan lähteä.

Sunnuntain iltapäivällä -- karhunampujat olivat lauantaina retkelleen lähteneet -- oli kyläkunnan laidassa olevalle Myllymäen kalliolle tavallisuuden mukaan kokoontunut runsaasti nuorisoa kisailemaan, laulelemaan ja -- turhuuksia puhelemaan. Aivan kuin itsestään siinä karhunampujistakin kysymys nousi. Vallattomuuksistaan tunnettu Leenan Taavetti sanoi silloin:

-- Mitähän jos olisi yösydännä lähteä pelottelemaan, niin kyllä sieltä ampujat lähtisivät kiireesti, kuin ampiaispesältä.

-- Pelottelijat sieltä lähtisivät, mutta hengettöminä -- tiesi Vauhkolan renki vakuuttaa -- sillä niin tavattomia luoteja kuuluivat Lassi ja Tuomas valaneen, että niitten lävistämistä reijistä henki mahtuu ruumiista lähtemään.

Nuorison joukossa oli Maailman Juoso, noin 35 vuotias mies, jonka oikeata nimeä ja kotipaikkaa tuskin kukaan tiesi. Hän oleksi viikon siellä, toisen täällä, väliin teki työtä ja väliin kuljeksi työttömänä ja -- syömättömänä. Kun häntä ei oltu koskaan mistään pahanteosta tavattu, annettiin hänen olla omissa oloissaan ja kutsuttiin ainoastaan Juosoksi itsensä kuullen, mutta Maailman Juosoksi takana päin. Pienen naurunhohotuksen loputtua, joka Vauhkolan rengin sanojen johdosta syntyi, hypähti Maailman Juoso seisomaan ja jotenkin kuuluvalla äänellä huudahti:

-- Jos minulle annetaan viinakannun hinta rahaa, niin minä ensitulevana yönä, aivan yösydännä, menen kaappasemaan karhunampujilta heidän haaskansa ja tuon sen huomisaamuksi keskelle kyläkuntaa kaikkien nähtäväksi.

-- Pysytkö puheessasi kiinni, jos sinua siitä ruvetaan vetämään? kuului joku väkijoukosta kysyvän.

-- Pääni annan pantiksi, vastasi Juoso.

-- Mitähän tuolla päällä saisi, jos sitä myömään joutuisi? sanottiin väkijoukossa.

-- Tyhjän säkin sisuksen ja puupennin puolikkaan, tiesi joku vastata.

-- Mutta mistäs Juoso saa pään matkaansa, jos hän omansa pantiksi antaa? koukkasi Leikkaan Liisa pisteliäästi kysyä.

-- Elkää virnuilko joutavia, vaan täyttäkää pyyntöni, niin saatte nähdä, sanoi Maailman Juoso.

-- Saisimme nähdä menettävämme rahat, sinä kun niitten kanssa menisit vaikka maailman toiselle puolelle, tuumaili Aapeli, varakkaan Ahnaalan poika.

-- Koska semmoista pelkäätte, niin jätetään rahat Ahnaalan Aapelin huostaan siihen asti, kuin minä tuon haaskan kaikkien nähtäväksi kylän keskelle maanteitten risteykseen, ehdotti Juoso.

Nyt syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin räätäli Keränen katkasi.

-- No, pistetäänpä sitten jänis Juoson housuihin, sanoi räätäli Keränen. Minä ojennan lakkini haaviksi, johon itse ensialuksi kymmenykset pudotan, ja antakoot muut lisää. Tottahan tämmöinen joukko saa sen verran kukkaroistaan lantteja herutetuksi, että viinakannun hinta kertyy. Tietysti rahat tulevat takaisin jaettaviksi, siitä kun, näettekös, voimme olla varmat, että jänis Juoson housuihin hyppää.

-- Ei hyppää jänis Juoson housuihin, kiljasi Juoso itse.

-- Helppopa sen on hypätäkin noin rikkinäisiin housuihin, kuului joku väkijoukossa ääntävän.

Kun räätäli Keränen oli pannut kyräyksen alkuun, rupesi lakkiin rahaa oikein satamalla tulemaan ja tuokion kuluttua voitiin jo ilmoittaa, että varoja on yli tarpeen karttunut.

-- Vieläkö pysyt sanassasi? huudettiin kaikkialta.

-- Sanani seisoo kuin senaatin päätös, vastasi Juoso.

-- Seisooko sittenkin, kuin ehdot kuulet? puheli räätäli Keränen. Sinun täytyy ottaa musta, nurinkäännetty turkki päällesi ja nelinryömin kontata haaskan luo. Mieti tarkoin, minkälaiseen vaaraan antaudut. Nokelan lautamies tiesi kertoa, että Lassi ja Tuomas ovat Sompaniityn heinäladon takana olevan tiheän kuusikon korkeimpiin reunapuihin rakentaneet lavan, jossa ovat vartioimassa, ja Vauhkolan rengin suusta äsken kuulit, että heillä on tavattomat varustukset. No, Juoso, -- vieläkö sinussa puhtia riittää vai joko housusi lokattavat?

-- Luontoni yhä nousee, kuin hyvä taikina, vastasi Juoso rintaansa pullistaen.

-- Koska itse tahdot vapaaehtoisesti vaaraan antautua, niin elä sitten sinä, elköönkä kukaan muukaan meitä syyttäkö, tapahtukoonpa sinulle mitä tahansa, sanoi räätäli Keränen vakavasti. -- Ja nyt menemme minun mökilleni laittamaan Juososta kummituksen, jota oikea karhukin säikähtää, jos sattuu vastaan tulemaan.

Tavattomasti meluten ja ilvehtien lähti koko joukkue räätäli Keräsen asunnolle. Siellä oli vanha turkkiruja, joka nurinkäännettynä pantiin Juoson ylle, hänen kasvonsa noettiin ja lakin nahkalippaa kasteltiin sekä fosfori-tulitikuilla kahteen eri kohtaan sitä kihnuttamalla saatiin siihen, ikäänkuin hehkuvat silmät. Kun Juoso jo iltahämärän varjostaman tuvan lattialla nelinryömin kulki, niin lapset ja naiset pelosta parkasivat. Siinä puvussa ja juuri semmoisenaan lähti hän sitten painaltamaan Sompakorpea kohti, liuta nuorisoa ison matkaa kintereillään. Oli jo myöhäinen ilta, ja kun taivas yleensä oli paksussa pilvessä, oli kutakuinkin myterä.

Sunnuntai-iltainen meluaminen ja ilvehtiminen eivät olleet mistään kotoisin verrattuna siihen näytelmään, joka sitten seuraavana eli maanantai-aamuna suoritettiin kyläkunnan keskustassa maanteitten risteyksessä. Maailman Juoso oli, näet, lupauksensa mukaan tuonut Lassin ja Tuomaan haaskan siihen ja tieto tästä kulovalkeana levisi ympäri kylää. Kuka kynnelle kykeni, hän jätti työnsä (ja toiset makuusijansa), lähtien juoksujalassa katsomaan, oliko uutisessa perää. Ja totta se oli! Maailman Juoso kasvoi, etenkin vallattoman nuorison silmissä, kerrassaan sankariksi, ja huvitettuja aikuisemmatkin olivat, jos kohta vakavimmat olivat moittivinaan siitä, että Lassin ja Tuomaan hyvä yritys oli tullut häirityksi. Kun Ahnaalan Aapeli kertyneet rahat päivän sankarille antoi, kysäsi hän:

-- Kuinka sinä kuitenkin uskalsit niin uhkarohkeaan temppuun ryhtyä?

-- Minulla oli ensin ajatuksissani kolme ehtoa ratkaistavana ja kun ne sain selväksi, uskalsin tehtävään antautua.

-- Mitkä ne ehdot olivat? huudettiin kaikkialta.

-- Ensinnäkin minä ajattelin, että Lassi ja Tuomas nukkuvat, eivätkä huomaa mitään, toiseksi taasen tuumailin, että jos he ampuvat, niin ampuvat ohi ja kolmanneksi mietin, että jos heidän luotinsa minuun sattuu, niin -- sattukoon!

Oikein helapäinen nauru tämän vastauksen loppusäestykseksi remahti.

Mutta pian saatiin kuulla, ett'eivät Maailman Juoson "ehdot" olleetkaan sattuneet paikalleen, vaan että Lassi ja Tuomas olivat olleet -- pelon vuoksi ampumatta. He, näet, tavattomassa touhussa saapuivat kertomaan että karhu kävi yöllä heiltä haaskan viemässä ja että se oli niin suuri ja hirvittävännäköinen peto, että se kaataa koko kyläkunnan elukat, ell'ei heti joukolla lähdetä sitä hengiltä ottamaan...

-- No, miksi te ette sitä ampuneet? kysyttiin.

-- Mikä kirous -- selittivät Lassi ja Tuomas kilvassa -- lienee kostuttanut ruudin vai nallitko lienevät olleet turmeltuneita, koskapa...

Enempää oli mahdoton kuulla, sillä ukkosilman tapainen nauru pani tantereenkin täräjämään.

Sitten Lassille ja Tuomaalle osotettiin heidän maantieraviin viskattu haaskansa ja kerrottiin, että Maailman Juoso se oli sinä hirvittävännäköisenä petona ollut, jota he kostuneen ruutinsa ja turmeltuneitten nalliensa vuoksi eivät voineet ampua...

Onneksi itselleen oli Maailman Juoso arvannut heti Lassin ja Tuomaan paikalle tultua luikahtaa tiehensä, vieläpä tykkänään toiseen pitäjään mennyt oleksimaan. Ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä kovin olivat Lassi ja Tuomas muuttuneet myrtyneiksi ja kaikista vähimmin voi olettaa, että heidän mieli-alaansa olisi Juoson tapaaminen lauhduttanut... Muutoin tuntuu hyvin uskottavalta, että he olivat aivan "verivihaan" asti suuttuneet, koskapa vielä monien vuosien kuluttuakaan ei oltu uskallettu heidän läsnäollessaan ruveta karhujen ampumisista juttelemaan...

"ON TAKAHANGASSA, KUIN VESAMÄKI MUSTALAISILLE."

Kun Savossa tulee kysymys hankalasta matkasta, kuulee tavallisesti sanottavan: "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Eikä Vesamäki kuitenkaan millään hankalalla paikalla ole: se on lähellä yleistä valtatietä ja vesitsekin on kesä-aikana mukava pääsy siihen taloon, joka on paikkakuntansa tunnetuimpia sekä varallisuutensa että kaiken muunkin puolesta. Etenkin vierasvaraisuus on jo usean miespolven ajan niin hyvässä maineessa ollut, että kaiku siitä on kauaksi levinnyt. Siksi ei olekaan kummallista, ett'ei vieraitten käynti Vesamäellä ole harvinaista -- ainoa kumma on se, ett'eivät heillä koskaan mustalaiset poikkea, vaikka kyllä lähistöllä liikkuvat. Kun syyllä, jonka vuoksi Vesamäki on takahangassa mustalaisille, on hauskakin puolensa, maksanee vaivan saattaa se laajemmankin piirin tietoon, kuin itsensä Vesamäkeläisten, jotka sen asian keskuudessaan säilyneenä perhemuistona tuntevat.

Ennen vanhaan oli Vesamäellä tavallaan suosittukin mustalaisia, sillä oli arveltu, että mustalaiset ovat samanlaisia kuin sudet: missä niillä on pesäpaikka, siellä eivät tee pahaa. Ja kyllä niitä Kainin jälkeläisiä oli siinä talossa käynytkin! Mutta sitten sai hallitusohjat käsiinsä mies, joka päätti mokomat mankujat kodistaan karkoittaa hinnalla millä hyvänsä. Kauan aikaa hän keinoa tuumansa toteuttamiseksi mietti ja vihdoin viimein semmoisen keinon keksikin, vieläpä tepsivän oikein.

Otollisena aikana isännän keinon keksiminen tapahtuikin, sillä melkein heti sattui Vesamäelle tulemaan suuri lauma mustalaisia. Heidät otettiin entistä auliimmalla myötätuntoisuudella vastaan, toinen tupa annettiin heidän käytettäväkseen, ja hevoset ja siat saivat tyyssijansa nekin sekä ruokaa kyllikseen. Ja jos he jotakin ilmoittivat tarvitsevansa, se vajaus mahdollisen nopeasti täytettiin, vieläpä isäntä ja emäntä tuontuostakin tulivat juttelemaan, tiedustellen vieraitten vointia ja kysellen maailman kuulumisia. Mustalaiset olivat iloissaan, kiittelivät ja kostelivat sekä toivottivat Luojan siunausta "hyvälle isännälle" ja "kulta emännälle." Ja kyllä heidän kiitoksensa olivatkin kukkurapäisiä! "Antakoon Luoja lammaskatraanne lisääntyä kymmenkertaiseksi ja niin hienovillaiseksi, että silkiksi kelpaa;" "ruvetkoot lehmänne lypsämään rasvaista maitoa ja vuotakoot sitä, kuin vanha seula vettä" ja "kasvakoot lapsenne kotahalkoa pitemmiksi muita ihmisiä" -- siihen suuntaan heidän siunauksensa ja toivotuksensa kävivät, kun pyysivät "hyppysellistä villoja," "maitotilkkaa" sekä "voimuruista," mutta saivatkin kaikkia oikein roppakädellä. Iloinen takkavalkea palaa roihusi, valaisten tuvan, jonka lattialle levitetyillä oljilla mustalaisparlakat leikkivät ja osa aikuisiakin oli heittäytynyt niille loikomaan kaikessa villissä vapaudessaan ja huolettomuudessaan, ikäänkuin tässä paikassa olisivat koko ikänsä olleet, eikä koskaan tarvitseisi poistua.

Kun takkavalkea paloi hiilokseksi, toi isäntä padan, jonka asetti hahloihin riippumaan ja kävi pitkin iltaa lisäämässä puita padan alle. Sitten makuu-ajan tultua, nosti isäntä padan lieteen, jossa päivällisen lämmityksen jälkeen oli vielä hiukkasen hehkuvia hiiliä.

Varhain seuraavana aamuna tuli isäntä keitostaan katsomaan ja oli hirmuisesti säikähtyvinään, kun huomasi, ett'ei padassa ollut muuta, kuin rippeitä jäljellä, vaikka sen jotenkin täyteläisenä oli eilisiltana lieteen nostanut.

-- Voi taivaan tuohipää! huudahti hän. Kuka onneton on käynyt tästä padasta keitosta ottamassa? Hän on auttamattomasti kuoleman oma... voi, voi!...

-- Mitä siinä isännän padassa sitten on ollut?... En minä ole edes tietänyt siellä pataa olevankaan, puheli eräs oljilla istuva puolialaston vanha mustalaisakka.

-- Siinä oli -- vastasi isäntä hätäisesti -- kaksi koiranraatoa, joista aikomukseni oli keittää lääkettä hevosten jalkapatteja varten. Tosin ei koiranliha mitään vaarallista olisi, mutta nämä koirat olivat itsestään kuolleita, jota paitse sekaan oli pantu vaarallisia aineita. Kunpa nyt edes kissat olisivat keitoksen syöneet, niin niistä ei olisi vahinkoa... Mutta jos ihminen on sitä vaikka vähänkin poskeensa pistänyt, ei auta muu, kuin nahkansa joutuu kepille... voi kuitenkin, voi, voi!

Tuskin isäntä oli ensimmäiset sanansa saanut lausutuksi, kuin lattialla nousi tavaton elämä: mustalainen toisensa jälkeen pompahti ylös, ikäänkuin sähkö-iskun olisivat saaneet. Mikä heistä siunasi, mikä kirosi, mikä sylkäsi ja mikä yökkäsi. Näytti siltä, kuin kilpapukeutuminen olisi ollut kysymyksessä -- semmoisella tulisella kiireellä sukivat sekä vanhat että nuoret vaatteita ylleen. Ainoastaan jotkut kerkesivät sanoa "vähän lientä maistaneensa" tahi "pienen lihasirun ottaneensa." Ja kun hevoset saatiin valjaisiin, lapset ja siat -- muutama sika taisi unohtuakin -- ajopeleihin nostetuksi, lähdettiin painamaan Taikuri-Matin mökkiä kohti. Tämä ovela poppamies, joka oli yhtä viisas kuin vanhakin, arvasi heti asian oikean laidan, mutta siitä huolimatta käytti mustalaisten hätäytynyttä tilaa hyväkseen, antaen heille monenmoisia sopotuksiaan ja ottaen heiltä palkakseen viinaa ja rahaa niin paljon, kuin kykenivät antamaan. Mielellään mustalaiset antoivatkin, kun Matti vakuutti heidät aivan varmasta kuolemasta pelastavansa ja pelastaneensa...

Mustalaisten äkkipikainen lähtörymäkkä sai Vesamäen koko perheen ihmettelemään ja kun isäntä naurusuuna tupaan tuli, lenteli joka haaralta hänelle tämmöisiä kysymyksiä:

-- Mikäs niiden sappeen nyt sattui, kun lähtivät kuin ampiaispesältä?

-- Taisivat meidän talosta -- sanoi isäntä -- lähteä laitimaisen kerran, niin siksi kai semmoisella jyryllä ja pauhulla menivät. Kauan aikaa olen miettinytkin keinoa, jonka avulla mokomista mankujista pääsisi erilleen ja juuri heidän tulonsa edellä satuin sen hoksaamaankin. Vaimoni kanssa päätimme heille olla ystävällisiä ja vierasvaraisia, saadaksemme heidät tarpeeksi tunkeileviksi. Kun tietää, ett'eivät mustalaiset malta olla näykkimättä mitään, johon vaan käsiksi pääsevät, saattoi pitää varmana, että he minunkin syöttiini tarttuvat. Minä, näet, pistin eilisiltana pari jänistä kiehumaan pataan, jonka jätin lieteen yöksi. Tänä aamuna varhain mentyäni keitostani katsomaan ja huomattuani sen melkein lopuilleen syödyksi, olin hirmuisesti säikähtävinäni, ilmoittaen siinä olleen kaksi itsekuolleen koiranraatoa sekä muita hengenvaarallisia aineita, joista oli aikomus tehdä hevospattien voidetta. Ja muuta ei tarvittu! Tuskin venäläiset ovat Viipurin pamauksesta sukkelammin lähteneet, kuin mustalaiset nyt sukeusivat taipaleelle. Ken ennätti, se pukeutui, mutta useimmat näkyivät ryysyjään kainaloonsa keräävän ja puoli-alastomina painoivat tielle. Kunpa vaan eivät enää koskaan takaisin palajaisi!

-- Eivät he palajakaan, kuului usealta taholta, ikäänkuin samasta suusta. Mitä iloisin mieliala pääsi valloilleen, jota kesti vielä aamiaispöydässäkin, koko perheen syödessä maitolämmitystä "mustalaisten läksiäisiksi."

Mutta nämä läksiäispidot tulivat tavallaan liian aikaiseen vietetyiksi, sillä vielä samalla viikolla pomahti Vesamäen pihaan liuta mustalaisia, jotka kaikesta päättäen näyttivät yöpyvän. He olivat vieraista pitäjistä ja kuljeksivat "heimoaan etsimässä." Kun isäntä ei ollut kotosalla, ryhtyi eräs renki, joka oli koirankujeistaan koko paikkakunnalla tunnettu, mustalaisten vastaanottajaksi. Hän tarjosi miehille tupakkaa, jopa muutamien antoi sitä kukkaroonsakin pistää, ja naisille kantoi piimää juotavaksi. Sitten osoitti tuvan seinukselle vietyyn tyhjään sänkyyn ja alkoi kertoa, että tänä aamuna tässä kuoli Jussi-niminen elättimies, jonka sänky on nyt tuolla seinuksella.

Mustalaiset rupesivat pelästyneinä toisiinsa vilkumaan, sillä he, kuten tiedetään, pelkäävät kauheasti kuolleita. Mutta renki jatkoi puheluaan hyvin rauhallisesti:

-- Se Jussi-vainaja oli ilkeäluontoinen mies ja sen vuoksi ei kukaan tahdo hänen ruumistaan pestä. Eivätköhän vieraat ottaisi sitä vaivaa nähdäkseen, että puhdistaisitte ruumiin, joka on tuolla pihanperä-aitassa? Kyllä siitä vaivasta palkka maksetaan ja johan minä teille annoin Jussi-vainajan piimää ja tupakkia, niin että...

Sen enempää ei rengin puhetta voinut kuulla, sillä miesmustalaiset alkoivat nakella piippujaan ja tupakkakukkaroitaan palavaan uuniin ja naiset rupesivat syljeksimään ja kakastelemaan. Karkeat kiroukset ja kostohuudahtukset olivat hyvästeinä, kun mustalaiset kilvassa ryntäsivät tuvasta ulos ja taaksensa katsomatta hurjaa vauhtia talosta poistuivat.

Eikä sen erän perästä ole mustalaisia Vesamäellä nähty, ja sen johdosta on syntynyt sananparsi, että "Vesamäki on takahangassa mustalaisille."

KUN LUKKARI LASSI KIVIPURO TAIVAASEN MATKUSTI.

Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:

-- Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua -- eikähän meidän perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan -- mitä ystävällisimmin pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi, että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa, johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena, oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.

Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta kirjoittaneet -- sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä ajatus Helsinkiin muuttamisesta...

Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt, kun jo raskaasti nukuin. -- -- --

* * * * *