Part 2

-- Kuulehan, Matti, -- sanoi isäntä -- kohta on jo joulu käsissä, ja sinun hääsi ovat vielä viettämättä. Mitäs sinä oikeastaan mietit? Heitä hornaan kaikki verukkeet ja hommaudu jouluksi naimisiin, sillä sananlasku sanoo: Ennen mies on vuoden lehmättä, kuin jouluyön eukotta!

Matti katseli ympäri kamaria ja vastasi:

-- Taitavat ne häät jäädä minulta viettämättä...

Sitten hän vilkaisi seinäkelloon ja jatkoi:

-- Kas, jokos se aika on noin mennä livahtanut... Pitääpä tästä mennä ruunan apetta silmästämään.

Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.

Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta emännälleen kertomatta -- siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle levisi.

-- Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia huudahtuksia kaikkialta.

Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia, mutta ei se tahtonut oikein onnistua -- surun voima oli suurempi. Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja viedä Matin vihille -- millä keinolla tahansa.

Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.

-- Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan, jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut häiritsemässä.

Matti jäi hetkiseksi seisomaan.

-- No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti astua jörppimään Marketan perästä saunaan.

Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.

Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta äänettömyyden kaulan.

-- Matti hoi -- sanoi hän -- minkästähden sinä olet tullut aivan toisenlaiseksi?

-- Ehkä olen lihonut, kun olen syönyt paljon perunoita.

-- Eläpäs nyt rupea virnakoimaan, vaan sano suoraan, koska olet päättänyt häitämme viettää?

-- Kuoleman jälkeen, kuin Kukkolan Jussi hevoskauppansa purkamisen.

-- Mitä sinä, Herran nimessä, nyt haastatkaan? Minä olen aina sinusta pitänyt ja pidän nytkin vielä niin että oikein kutkuttaa ja samoin olen uskonut sinunkin tekevän -- ja nyt kuulenkin, että mielessäsi onkin ollut pelkkä petos, ihan Mäntsälän jutku... No, olkoon niinkin, sillä eipä minulla puolestani ole mitään syytä hävetä, mutta sinulla on, kun olet orpoa tyttöparkaa näin ilkeästi narrannut -- usko pois: -- hevosetkin sinua nauravat... Ja sanopas nyt, mikä tähän on syynä?

Matti oli hyvin liikutettu, niin että äänensä värisi sanoessaan:

-- En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui.

-- Niin, -- no -- virkkoi Marketta -- ei väkisin vävyksi, ylenmielin ystäväksi, sanotaan sananlaskussakin. Sen lisäksi ei sinulle mitään vahinkoa tapahdu, vaan minulle, sillä sinä kyllä minua parempiakin vaimoksesi löydät, mutta minä en saa miestä ikänäni, kun maailman korviin joutuu, että olet minut hyljännyt... Ajattele tätä, Matti, ja ajattele myöskin, mikä kohtalo on petturin sielulla!... Sanoit äsken, että mielesi yht'äkkiä muuttui... No, hyvä! Minä olen keksinyt keinon, miten pulasta parhaiten selviämme. Me menemme vihille, kuten ainakin, mutta ilmoitamme, ettemme vietä häitä, kun "huomentuoppikin" on kielletty. Sitten papin kysyessä, tahdotko ottaa minut aviovaimoksesi, vastaat myöntävästi. Mutta kun pappi minulta kysyy, tahdonko ottaa sinut aviomiehekseni, vastaan minä: En tahdo!

Matti mietti ja kun hänen omatuntonsa sanoi, että Marketan on hyvitys saatava, virkkoi hän:

-- No, minä suostun ja kaikkein parasta on mennä jo ensi sunnuntaina, niin pääsemme itse rauhaan ja ihmiset myöskin, joilla tuntuu olevan meidän naimahommasta niin paljon tekemistä.

-- Mennään vaan ensi sunnuntaina, sanoi Marketta. Sitten molemmat lähtivät saunasta, Marketta Luikalaan ja Matti tupaan, Ilonsekaiset tunteet täyttivät Marketan mielen, kun hän puolijuoksua mennä hipaisi. Seuraava sunnuntai tuli. Niinkuin sulho konsanaankin, pukeutui Matti parhaisiin vaatteisiinsa, pyysi hevosen ja kävi Marketan ottamassa Luikalasta rinnalleen -- ja sitten he lähtivät vihille. Suunsoittajat ja ilvehtijät nolostuivat ja olivat mykkinä.

Kirkonmenojen loputtua astuivat Marketta ja Matti sakaristoon vihkimistä varten, josta Matin isäntä oli jo edellisenä päivänä kirkolla käydessään poikennut pappilassa ilmoittamassa. Useita muitakin pareja oli samalla pyhällä asialla. Pappi asetti vihittävät riviin seisomaan, alottaen vihkimisen rivin oikeasta päästä, ja kun Marketta ja Matti olivat vasemmassa päässä, oli heidän vuoronsa tuleva viimeiseksi. Mutta lähenemistään läheni pappi heitäkin, tulipa vihdoin heidän kohdalleenkin ja kysyi Matilta:

-- ... minä kysyn sinulta Matti Muhonen, tahdotkos ottaa tämän Marketta Suhosen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

-- Tahdon, yrähti Matti puoliääneen.

Sen perästä pappi siirtyi Marketan eteen ja lausui:

-- ... minä kysyn sinulta Marketta Suhonen, tahdotkos ottaa tämän Matti Muhosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

-- Tahdon, vastata heläytti Marketta niin raikkaasti, että sakaristo kajahti.

Matin silmissä maailma tuntui mustenevan ja hän yritti kiljaista: Petturi! Mutta ääni tukehtui kulkkuun sekä omatunto sanoi, että petturihan hän itsekin oli aikonut olla... Pakoon lähtemistäkin jo ajatteli. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun jalkansa tuntuivat voimattomina vapisevan ja kun pelkäsi tulevansa vangittavaksi ja vietäväksi tuomiokapituliin itsensä piispan tutkittavaksi... Lienee hän myöskin mielitellyt jotakin sanoa, koska huulet höpähtelivät... Papin juhlallinen ja hurskas katse estivät kuitenkin hänen puhelunsa ja ikäänkuin tietämättään hän kaivoi rahakukkarostaan Jyväskylän markkinoilta ostamansa kullatun hopeasormuksen, jolla sitten kaksi yhdistettiin yhdeksi kuolemaan asti. Vasta polvistuttuaan pääsi Matti täyteen tajuunsa ja ajatteli, että ehkäpä tämä oli näin meneväkin, eikä milloinkaan liene ketään vihittävää ollut, joka suuremmalla sydämen hartaudella oli loppusiunauksen vastaanottanut, kuin juuri -- Matti. Hetkisen kuluttua hän vihittynä miehenä astua tassutteli Markettansa kanssa hevosen luo.

Rekeen istuttua sanoi Matti:

-- Sinä syytit minua talon saunassa, että minä olen narrannut sinua ja lupasit vihillä vastata kieltävästi. Mutta sinähän vasta oikein narrasitkin ja valehtelit... Minkätähden sinä teit sillä tavalla?

-- En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.

Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi rukkasella silmiään.

-- Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti, ikäänkuin itselleen.

Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:

-- Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi hevosta ohjasperillä ja virkahti:

-- Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään -- saammehan me varikaista kotonakin.

Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin. Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä onnitellessa sanoi isäntä:

-- Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?

-- Hyvin olisi -- vastasi Matti -- jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.

-- Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok'ikinen tuvassa-olija, ikäänkuin yhdellä suulla.

-- Niin, tuota noin... muut miehet saavat sanoa: Minä nain. Mutta minun miesparan pitää sanoa, että minut naitiin...

Nauru purskahti jokaiselta, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mitä Matti sanasutkauksellaan tarkoitti. Eikä kukaan ruvennut selitystäkään pyytämään, sanottiinhan vaan:

Tulipa heistä yksi, kun tulikin...

-- Niin tuli, kun minut naitiin, päätti Matti vielä uudestaan.

PAHIN RANGAISTUS.

Pikku kaupunki!

Ei oikein tiedä, onko säälittävä tahi hymyiltävä, kun pikku kaupungista tulee kysymys. Se ala, jonka se isänmaan pintaa on saanut itselleen valloitetuksi, on pieni, kaikki sen rakennukset ovat pieniä ja siinä asuvat ihmiset ovat, ellei juuri pieniä, niin ainakin pikkumaisia. Mitä sen omassa keskuudessa sattuu, se on pientä sekin, ja suuren maailman suurista tapauksista taasen ainoastaan pientä huminaa pikku kaupunkiin saapuu. Kun meidän maassamme suurkaupungit eivät ole vielä muotiin tulleet, vaan melkeinpä kaikki ovat pikku kaupunkeja, täytyy ensinnäkin, jos niistä jotain tahtoo kertoa, jättää mainitsematta, mistä kaupungista on puhe, ja toisekseen kertomuksessa esiintyville henkilöille on annettava uudet niinet, ett'ei -- pikkumaisuuksia syntyisi. Vaikka kuvattavat tapaukset henkilöineen jo olisivat historiantakaisiakin, saattaa varovaisuus sittenkin olla tarpeen, sillä onhan mahdollista, että jälkeläisten joukossa on semmoisia, jotka eivät voi olla näyttämättä, että heissä on pikkukaupungin -- pikkumaisuutta. Viisasta varovaisuutta ohjeekseen käyttämällä on siis kerrottava esim. tällä tavalla:

Eräs maamme pikku kaupunki eleli itseensä sulkeutuneena herttaisen rauhan ja levon helmassa, eikä juuri koskaan ollut muuta muutosta tuntenut, kuin vaan sen, mitä vuodenaikojen vaiheet tuottavat. Sen vuoksi suurena uutisena ja milt'ei silmänräpäyksessä, vaikka ei silloin vielä puhelimia ollutkaan, levisi ympäri kaupunkia tieto, että sanomalehdissä kuuluu olevan mainittuna, että pormestari Carl Stehn on saanut kahdeksi kuukaudeksi virkavapautta, mennäksensä kylpyparannusmatkalle, sekä että viranhoitajaksi on virkavapauden ajaksi määrätty varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Kun sanomalehtien tietovarastosta ei ollut tämän enempää ammentamista, jätettiin huhujen ja mielikuvitusten valtaan lisätä, mitä ne hyväksi näkisivät. Ja kyllä ne osasivatkin lisätä! Niinpä saatiin kuulla, että pormestari, ollessaan valtion puolesta erään urakkahuutokaupan toimittajana, oli lyöttäytynyt yksiin tuumiin kauppias Taneli Varpusen kanssa, ja keinotelleet omaksi tehtäväkseen urakkatyön, josta voittivat 50,000 markkaa mieheen. Kelpasi sitä nyt vanhoja velkojaan maksaa ja kylpymatkoille lähteä! Vielä sanottiin semmoistakin, että kun pormestari oli vuosikymmenisen ajan onnistumatta virkoja hakenut, niin hän nyt koettaa kylpylaitoksessa voittorahojensa avulla päästä suurten herrain tuttavuuteen ja suosioon, jotta sitten vastaisissa viranhakemuksissaan paremmin joutuu korkeain asianomaisten huomioon. Mutta joskin pormestarista osattiin mielikuvituksen avulla huhuja ja arveluja laittaa, niin aivan ymmälle jouduttiin hänen virantoimittajansa, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'in suhteen. Hänestä ei, näet, tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan. Luonnollisesti tunnettiin tyydytystä, kun uusi henkilö saadaan kaupunkiin, vaikkapa vaan lyhemmäksikin ajaksi, ja monet kunnianarvoisat äidit, jotka huolehtivat naimaikäisten tyttäriensä tulevaisuudesta, kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan tuo naimaton? Mitähän jos minun tyttäreni?... Sama oli kaupungin neitosien, jopa vanhojen piikojenkin laita -- hekin kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan hän vielä vapaa? Mitähän jos hän minuun?... Mutta kuten sanottu, pormestarin tulevasta viranhoitajasta, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'istä ei tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan.

Kun hän sitten saapui, niin hän todellakin "tuli, näki ja voitti". Eikä siinä mitään kummeksittavaa ollutkaan. Vanhemmat, näet, olivat pääkaupungin hienoa ylimyssukua, jota paitse isä oli korkeassa virassa. Ja entäs hän itse? Niin, -- hän oli hienon sukuperänsä kukka. Ulkomuoto kaunis, jos kohta milt'ei liiaksi naisellinen, vartalo solakka ja samalla ryhdikkääksi koulutettu ja käytös sulava ja norja. Pukunsa oli mitä uusimuotisin, ja jokaisen tervehdykseen tuli yhtä herttainen hymy vastaukseksi -- hymy kai siitäkin syystä, että hän oli tavattomasti huvitettu, huomatessaan kaikkien häntä tuttavallisesti tervehtivän, ikäänkuin vanhaa ystävää. Mutta mitä ne pikkukaupunkilaiset tietävät suuren maailman tavoista, vielä vähemmän silloin, kuin hienon sukuperän hienostunut kukka noin yht'äkkiä on heidän keskuuteensa saapunut. Tietysti kaikkikin olivat uteliaita, mutta naiset kuitenkin sukupuolisen uteliaisuutensa etuoikeudella pääsivät voitolle -- missä heitä kaksi tahi kolme yhteen sattui, silloin heti kyseltiin: Joko olet häntä nähnyt? Ja jos kenellä oli ollut onni päästä tuttavuuteen tahi asialla hänen luonaan käydä, niin siitäkös ahdinkoon joutui, kun riennettiin tiedustamaan, mitä hän sanoi, kuinka hän tervehti... Ah, kerro, kerro, pyysivät tuttavat, jopa puolituntemattomatkin...

Herra Alcibiades von Spindelheim'iltä ei jäänyt huomaamatta, minkä suuremmoisen vaikutuksen hän on tehnyt kaupunkilaisiin, joitten "v.t. isänä" hän nyt oli. Se kutkutti hänen itserakkauttaan ja samalla antoi hauskaa vaihtelua pikku kaupungin yksitoikkoisuuteen, joka pääkaupungin humussa eläneelle nuorelle miehelle olisi saattanut käydä ikäväksi. Ja herra Alcibiades von Spindelheim oli oppinut elämään sen sanan pääkaupunkilaisen merkityksen mukaan. Hän oli jommoinenkin laulaja, harrasti soitantoa ja tanssijana oli salonkikuninkaaksi tunnettu. Nuo kolme tehtävää ne aina olivat hänen korkeimpina harrastuksinaan siinä määrässä, että tutkintojen suorittaminen ja varatuomarin arvonimen saavuttaminen lienevät suureksi osaksi luettavat hänen isänsä ansioitten joukkoon... Kuten tiedetään, eivät pikku kaupungin pormestarin työt tekijänsä selkää katkase, sitä vähemmin vielä, jos ei tunne mitään muita velvollisuuksia olevan, kuin vaan on pormestarina. Ja semmoinen pormestari oli herra Carl Stehn, josta mielihyvällä on kuitenkin mainittava, että hän virkatoimensa täytti milt'ei liiaksi täsmällisesti. Mutta niin ei sen sijaan tehnyt viranhoitaja, varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Hän, näet, taisi heti tultuaan unohtaa olevansa v.t. pormestari, koskapa siihen virkaan kuuluvat, itsessään kyllä vähäiset tehtävät löi laimin, yrittäen joskus häiriöitäkin synnyttää, ja tapansa mukaan harrasti laulamista, soittamista ja tanssimista. Vakavamieliset kaupunkilaiset olivat huolissaan tästä ja olisivat olleet paljonkin, ell'eivät olisi tietäneet, että poikkeustila on ainoastaan väliaikainen. Sitä paitse oli herra Alcibiades von Spindelheim'issä, kuten hänen kreikkalaisessa kaimassaankin, semmoinen merkillinen lumousvoima, ett'ei hänen tarvinnut kuin hieman hymyillä ja kohtelias olla, niin silloin sekä viran laiminlyömiset että muutkin sattumat anteeksiannon pehmeään untuun kätkeytyivät. Tosin kaupungin pappi, hengellisestä kiivastelemisestaan tunnettu mies, uhkasi kerran opettaa näkemään, ketä on pistetty, kun herra Alcibiades von Spindelheim sotki hänen palvelijattarille aikomansa hartaus- ja rukoushetken pitämisen -- palkkaamalla kaupungin lähistöllä olevalle maantiesillalle kuljeksivan posetiivinsoittajan samaksi ajaksi soittamaan ja haettamalla 2 koria olutta poikamiesten tanssi-innon nostattajaksi. Kun tästä huvista tieto levisi -- ja se tapahtui hyvin pikaisesti --, luikkivat palvelijattaret tanssimaan, ja pastori sai hartaus- ja rukoushetkensä viettää muutamain vanhain mummojen kanssa. Luonnollisesti pastori vihastui, mutta suuttumuksensa ja uhkauksensa jäivät tuloksettomiksi, sillä hänen vastassaan seisoivat melkein kaikki kaupungin naiset, joista etupäässä oli hänen oma rouvansa ja naimaikäisten tyttäriensä liuta -- ja niin pastorin pyhä kiivastus suli rakkauden lauhkeaksi evankeliumiksi, jos kohta hän ei liene täydellisesti hyväksynytkään vanhojen viisaitten sananpartta: Mitä naiset tahtovat, sitä Jumalakin tahtoo. Toisestakin ikävästä pulasta pelastivat kaupungin naiset herra Alcibiades von Spindelheim'in. Hän oli eräänä yönä iloisella tuulella ollessaan kulettanut parin toverinsa kanssa pöydän ja väkijuomia keskelle toria ja siinä maljaillessa tuontuostakin puhaltanut jostakin nurkkauksesta anastamansa vesitorven kappaleen kautta niin räikeitä säveliä, että monen kunnon kaupunkilaisen uni tuli häirityksi. Tästä yritti nousta jyrinä. Mutta jälleen olivat kaupungin naiset välissä ja kun he selittivät, että se kaikki on ollut viatonta leikkiä ja että herra Spindelheim on semmoiseen hauskuuteen tottunut, niin rauha oli palautettu. Herra Alcibiades von Spindelheim teki taasen puolestaan kaiken voitavansa -- ja paljon hän siinä suhteessa kykenikin -- palkitaksensa naisten hyväntahtoisuuden. Hän lauleli ja soitteli, keksi jos jonkinmoisia retkiä, imarteli rouvain suloutta ja tyttöjen ihanuutta ja -- tanssitti. Kaupungin vanhimmat asukkaat pitivät tämmöistä elämää viimeisten päiväin enteenä, mutta naismaailma ja nuoriso aivan riemussa uivat...

Tähän ilo-asuiseen tauluun heitteli kuitenkin synkkiä varjoja tietoisuus siitä, että herra Alcibiades von Spindelheim'in virka-aika läheni loppuaan, eivätkä varjot edes etäisinä kangastuksina ajatusten akkunoihin häämöittäneet, vaan alastomassa todellisuudessaan jo aivan ovella olivat. Tietysti tämä ei voinut olla lamauttavasti vaikuttamatta, niin että useinkin näytti siltä, kuin huvitilaisuuksien mielialan riemullisuus alkaisi keinotekoiseksi muuttua alakuloisuuden yhäti laajentuvassa värityksessä. Ja ihmekös tuo! Oli, näet, saatu entisen yksitoikkoisuuden ummehduttamaan ilmapiiriin suuren maailman vilpas tuulenhenkäys puhaltamaan ja juuri kuin sitä oli hieman keuhkoihin vedetty, ja nautinnon esimakuun päästy, silloin on loppu edessä! Kaikeksi onneksi ei murhe toki koko räikeydessään päässyt näkymään, kun sitä hälventämään heräsi ajatus, että kaupungin naisten velvollisuus on hommata juhlapidot herra Alcibiades von Spindelheim'in kunniaksi. Kenestä tämä ajatus oli kotoisin, sitä ei tiedetty, vaan valtaavalla voi maila se tempasi kaikki mukaansa. Juhlavalmistukset näyttivät tuottavan niin runsaasti touhua ja puuhaa, että murheellisia mietteitä tuskin muistamaan ehdittiin.

Kaikkien tähänasti vietettyjen juhlien ja yhteisyritysten toimeenpanijana ja sieluna oli aina ollut kaupunginlääkäri, tohtori Theodor Tubenius, jonka puoleen nytkin käännyttiin. Mutta tämäpä yrittikin asettautua vastustavalle kannalle koko hommaa kohtaan ja tiesi mitä hän olisi tehnytkään, ell'ei hänen rouvansa kahden naima-ikäisen tyttären kanssa olisi ollut toista mielipidettä. Kun tohtori huomasi, että hänen oli pakko alistua, koetti hän ehdottaa, että juhla pidettäisiin vasta pormestari Stehn'in palattua, joka siten muodostuisi hänen tervetuliais- ja herra von Spindelheim'in läksiäisjuhlaksi, eikä pormestarilla olisi aihetta loukkautua, että hänen viranhoitajataan juhlitaan ja häntä itseään ylenkatsotaan. Vaikka sinä aikana ei naiskysymys vielä päiväjärjestyksessä ollut, vaan vanhat patriarkalliset olot vallitsivat, olivat tämän pienen yhteiskunnan Eevan tyttäret niin itsenäisellä kannalla, että he päättivät puuhata juhlansa itse -- ja siihen tohtorin rouvakin tyttärineen yhtyi, seikka, joka oli synnyttänyt pieniä perhekohtauksia... Eivät naiset kuitenkaan ilman miehistä apua jääneet, sillä herra Spindelheim oli iloisissa seuroissa kaupungin herroista saanut uusia maljaystäviä ja -veljiä, jotka olivat erittäin innostuneita juhlan toimeenpanosta sekä auliita valmistustöihin ryhtymään. Kun kaupungin ruotsinmaalainen -- ruotsinmaalainen, kuinkas muutoin! -- ravintoloitsija Thor Bålman tarjoutui pitämään juomista ja ruuasta huolen, vieläpä sanoi kunnia-asiakseen ottavansa näyttää, että kaupungissa kyetään jotain erinomaistakin aikaansaamaan, supistuivat varsinaiset valmistukset puuhaajain puolelta kokousten pitämisiin, joista kuitenkaan tuskin mitään tulosta saatiin, ja pukujen laittamisiin ja järjestämisiin. Ainoa mainittava päätös oli se, että naiset järjestävät erään tanssin, jonka kuluessa kunniavieras kukitetaan aivan yltäyleensä. Juhlan varsinaisena ohjelmana oli oleva juomien tarjoilua, syömistä ja tanssimista sekä kunniavieraan laulua ja soittoa, jos hän haluaa laulaa ja soittaa kaupunkilaisia ilahduttaaksensa...

Kauniina valkeni juhlapäivä ja semmoisena pysyikin. Ravintoloitsija Thor Bålman, joka tiesi runsaan maksun kiskovansa ja samalla voivansa osottaa kiitollisuuttaan hyvälle ravintolavieraalleen, pani parastaan valmistuspuuhissa ja näytti todeksi, että hän koristeluissakin on mestari. Tohtori Tubenius, joka päivän kuluessa pistäysi juhlahuonetta katsomassa, oli nyrpistellyt nenäänsä huomatessaan, että hänen kiitetty taitonsa ja kauneusaistinsa uhkaa ruveta varjoon joutumaan, lohduttaen kuitenkin itseään sillä, että hätäkös kesällä on koristuksia laittaa, kun koko maailma on kukkia täynnä...

Iltapäivällä kokoontui k:lo 6:deksi juhlapukuinen juhlayleisö juhla-asuiseen juhlahuoneesen. Juhlatunteen valtaamina tuskin uskallettiin mitään virkkaa -- ainoastaan ne 12 naista, jotka lähetystönä olivat olleet kunniavierasta kutsumassa, kuiskuttamalla kertoivat, kuinka rakastettavasti kutsujat ja kutsu olivat tulleet vastaanotetuiksi. Mutta vähitellen alkoi juhlallisuus rauhattomuudeksi muuttua, kun kunniavierasta ei juhlaan kuulunutkaan. Mitä enempi aikaa kului, sitä levottomammaksi mieliala muodostui. Ja kun viimein saatiin kuulla, että hra Alcibiades von Spindelheim, oli ollut jo juhlaan tulossa, mutta tohtori Tubenius oli perheineen ajanut vaunuilla, joihin hra Spindelheim'kin oli pyydetty nousemaan -- ja sitten oli lähdetty katsomaan tohtorin, pormestari Stehn'in ja kauppias Varpusen tiilitehtaan rakennusta, niin silloin suuttumus pääsi valloilleen. Heti tiedettiin varmuudella kertoa, että tohtorilla oli mielessään jokin piirilääkärin virka ja että hän tätä tietä tahtoo päästä hra von Spindelheim'in vaikutusvaltaisen isän suosioon, sekä myöskin, että tiilitehdasta rakennetaan siinä toivossa, että valtio aikoo kaupunkiin yleisen sairashuoneen rakennuttaa. Yksimielisen suuttumuksen vallitessa päätettiin, että tohtoria on rangaistava, ja rangaistusta määräämään päätettiin asettaa sovinto-oikeus.

Vasta klo 8 seudussa tohtorin perheen kanssa saapui kunniavieras, joka kaikella kohteliaisuudella otettiin vastaan, mutta tohtorille kursailematta ilmoitettiin, että hänen on puolestaan valittava kaksi jäsentä sovinto-oikeuteen, jos tahtoo rettelöitä välttää. Tohtori yritti ensin suuttua. Hetkisen kuitenkin mietittyään hän keksi parhaaksi ottaa koko vaatimuksen hupaiselta kannalta ja valitsi tuomarinsa.

Ei ollut mielenkiintoa vailla se tehtävä, jonka sovintotuomarit ja heidän valitsemansa puheenjohtaja saivat suorittaakseen -- he itse olivat jännityksessä ja juhla-yleisö myöskin. Väliin he istuivat eri kamarissa, väliin kävelivät huoneesta huoneesen. Yksi ja toinen käväsi tuontuostakin jotain sen tai tämän tuomarin korvaan supattamassa, ikäänkuin olisi neuvoja antanut, vaikka itse asiassa ei osannut mitään sanoa. Vihdoin saatiin päätös valmiiksi. Se kuului: Tohtorin on julkisesti juhla-yleisön edessä tehtävä anteeksipyyntö --venäjänkielellä.

Päätöstä tervehdittiin yleisellä mieltymyksellä. Vaikka tohtorin sisua karmi, astui hän teeskennellyllä hilpeämielisyydellä keskelle juhlahuonetta ja kumartaen lausui:

Jaa vinovat (pyydän anteeksi).

Kun tämä oli tapahtunut, ryhdyttiin juhlan viettoon niin innokkaasti, kuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan. Sovinto-oikeuden tuomarit olivat erittäin tyytyväisiä viisaasen päätökseensä, kuten kaikki muutkin. Hyvät kaupunkilaiset eivät, näet, luulleet sen pahempaa rangaistusta osattavan keksiäkään, kuin on se, että täytyy alentua venäjänkielellä anteeksipyyntö tekemään. Mutta huomattavaa on, että tämä tapahtui semmoisena aikana, jolloin ansioluetteloissa venäjänkielen taito ei tuottanut etuja, eikä matkarahoja venäjänkielen oppimista varten haettu...

KARHUN AMPUMINEN.