Part 10

Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.

Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa, niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan, etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.

Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on, vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen kohdaltaan enää voi parata.

Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään, kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin, vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa alettaisiin toteuttaa.

Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava, mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.

Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää, kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon, niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.

Eräänä iltana ohranleikkuun jälkeen esitti Mikko, että huomenna ajellaan lannat tallinperästä talon ja rannan väliselle peltokappaleelle.

"Mitä lisämakua se tarvitsee? Työntihän tuo ohraa riihen täyden!" ihmetteli Sakeri.

"Jos siihen tulevana kesänä kylväisi niitä uuden tyylin kasvia, juurikkaita."

"Eiköhän noilla entisillä elettäne ilman tyhjää hounailemista; sellaiset ovat herrojen ja hullujen touhauksia."

"Niinhän sinä aina karritat vastaan ja lopuksi pitää sinun kuitenkin tunnustaa, etteivät ne kaikki uudet puuhat hulluja ole. Ethän sinä uskonut muutama vuosi sitten, että heinää voidaan koneella niittää, vaan vakuuttelit viikate käteen kuolevasikin ja nyt heinäaikana kykötät koneen istuimella kuin koppelo oksalla."

"Ruoka-asia on kuitenkin erittäin, se ei ole mitään heinäntekoa. Eipä kurnaalia sinunkaan sisuksesi sietänyt, romukoppaan jouti koko 'sepeteuksen' väkkärä, vaikka sitä niin ylistelit," pisteli Sakeri vuorostaan.

"Kukapa ties vaikka olisit sinäkin joskus kurnaalia poskeesi pistellyt? Ja annahan olla, vielä niitä syöt juurikkaitakin, että olet tukehtua."

"En koskaan minä niitä jutkuloita pistä suuhuni, saat uskoa sen ihan viinoitta. Eikä sellaisiin hullutuksiin miehet jouda. Minä menen Taavin ja Oskun kanssa huomenna takamaalle. Elätti-Petu jääköön toveriksesi, jos sitä haluttaa, mutta minä en puutu hullutuksiin, on tässä työtä tosissakin", kiivasteli Sakeri, jonka pisteli nirpaan, kun isäntä viittilöi hänelle salaa kurnaalia syöttäneensä, niinkuin oli tehnytkin.

Ei tahtonut Mikko tällä kertaa kiristää asiaa, vaan lannoitti juurikasmaan Petun kanssa kahden ja kynti maan nurin. Siihen supistuivatkin sen vuotiset juurikastyöt, mutta monena iltana talven kuluessa oteltiin Marja-ahon tuvassa juurikkaista suuttumukseen asti. Erittäin kaiveli Sakeria se, kun Mikko sanoi ihmisten tyhmyyden suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että syövät niin paljon perunoita eivätkä käytä ravintonaan useamman laatuisia kasviksia. Mutta kuin uhalla söi Sakeri perunoita, kehoittipa toisiakin syömään aivan surutta, sillä jos tyhmeneekin, kyllä ensi syksynä herrasjutkuloita syömällä taas järki palautuu.

Mutta pitäjällä levisi talven kuluessa sellainen huhu, että ensi kesänä kasvattaa Marja-ahon Mikko sellaisia jutkuloita, joita kun kerran nenänsä edessä pyöräyttää tulee viisaammaksi vanhaa rovastia.

Tuli kevät, ja aikaisin tarttui Mikko käsin juurikasmaahansa. Neuvokirja toisessa kädessä hän mittaili ja sirkkelöi sekä kylvi punajuurikkaita, porkkanoita, räätiköitä ja turnusta satasylisen saran kutakin lajia. Sakeri pyrki kyllä huomauttelemaan, että eikö ole vallan tarpeetonta ruveta enää lukujaan jatkamaan, kun kerran syömälläkin viisastuu. Mutta Mikko ei näyttänyt välittävän Sakerin pistopuheista enemmän kuin renkienkään naurun hohotuksesta, vaikka sisua leikkelikin.

Pitkiin aikoihin ei juurikasmaalle ilmaantunut kuin saviheinää ja muuta roskaruohoa, ja se veti Mikon naaman hyvin totiseksi. Levottomana hän kierteli sarkoja, tirkisteli ruohoa ja taas selaili neuvokirjaa. Ja annapa ollakaan, jo alkoikin ilmestyä rikkaruohon sekaan oudon näköisiä taimia, vallan samallaisia kuin neuvokirjassakin. Silloin Mikon naama kirkastui kuin olisi saanut takasin varastetun hevosensa.

Tuon tuostakin kyläläisiä pyörähti Marja-ahossa, ja jos Sakerilta sattuivat tiedustelemaan isäntää, selitti hän, että tuollahan se on rantapellolla lukujaan jatkamassa, menkää vaan sinne, niin näette samoin tein, miten näppipelillä heinää tehdään. Kitkeminen ja harventaminen antoikin työtä enemmän kuin Mikko osasi aavistaakaan, eikä sinä kesänä isäntä joutanut ruokalepoja makaamaan. Ja useinpa kun muut olivat jo nukkumassa, kuukki Mikko vielä juurikasmaalla. Neuvokirjassa "seisoi" näet oikein vahvemmalla "räntillä": "Jos haluat juurikkaita, pidä maa puhtaana rikkaruohoista!" Ja Mikko piti, sillä siihen aikaan eivät puolueet olleet levitelleet lentolehtisiä, joten painetulla sanalla oli vielä kansan seassa arvo. Mutta jos juurikasmaa puhdistui, kyllä neuvokirjakin likautui, sillä siitä ei Mikko luopunut hetkeksikään, enemmän kuin matkalla oleva kansakoulunopettaja sateenvarjossaan ja kalosseistaan.

Niinpä sitten Mikon juurikasaivoitukset menestyivätkin. Jutkulat pullistuivat päivä päivältä suuremmiksi, ja Mikon sielu täytettiin ilolla, ja hartaammin kuin ensimäisten housujensa valmistumista odotti Mikko sitä päivää, jolloin saa sanoa kotiväelle ja erintoten Sakerille:

"Te heikkouskoiset, ravitkaa itsenne kansamme tulevaisuuden toivolla, kuten äsken syntyneet lapsukaiset ja täyttäkää maarunne juurikkailla, että teidän järkenne erottaisi hyvän ja pahan!"

On eräs sunnuntai syyskesällä. Tavallista juhlallisempi mieliala vallitsi Marja-ahossa, sillä koko aamupäivän keittää jyryytti Mikko juurikkaita, viiden kannun padan kutakin lajia. Turnus oli kyllä aijottu lehmien herkuksi, mutta Mikko tahtoi niitä maistella itsekin, varsinkin kun olivat niin suuria ja kauniita.

Neljä kukkurata maitopyttyä kannettiin juurikashaudikkaita päivällispöytään. Oli siinä haukkaamista, oli punasta, keltasta ja sinenkihtovata ja joukolla niitä kutakin lajia maisteltiin sekä tunnustettiin, että mitäs, syötäviähän nämä ovat, muistuttavat paljon naurishaudikkaita. Sakeri ainoastaan ei syönyt. Sanoi rintansa alustaa koko viime viikon poltelleen ja niin ollen ei uskaltavansa ajaa sisäänsä imelähköjä jutkuloita, rietautuu vielä pahemmaksi.

Alku oli siis kaunis, mutta jatko oli sama kuin useiden muidenkin uusien aatteiden; kun uutuuden viehätys on maisteltu, alkavat ne lakastua. Niin näytti käyvän juurikasaatteenkin, sillä kerta kerralta madaltui haudikaspöytyrien kukkura aina vähemmän, kunnes juurikkaihin eivät viikon päästä kajonneet muut kuin isäntä ja Petu, joka aina lannanajosta asti oli uljaasti ollut isännän asetoverina juurikkaiden vaiherikkaan elon aikana. Vihdoin täytyi Mikonkin antaa myöten. Sielunvoimat olisivat kylläkin kestäneet, mutta vatsa teki tenän. Se alussa huomautti jotenkin siivosti, ettei hän jutkuloista niinkään pidä väliä. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, vaan Mikko tunki joka aterialla yhä lisää, alkoi vatsa marista vihaisemmin, kunnes lopulta suuttui ja työnsi neljännestunnin perästä "isänmaan tulevaisuuden toivon" takasin kankaalle. Silloin antoi Mikko määräyksen vaimoväelle, ettei juurikkaita enää käytetä pöydässä, vaan viedään suoraan elävien eteen.

Sakerilla olisi kyllä ollut hyvä halu pistellä Mikkoa, mutta kun hän kerran kysäsi: "No, oletko nyt itse mielestäsi jo paljonkin viisastunut?" tempasi Mikko halon ja kiljasi tukka pystyssä:

"Se on minun asiani, mutta jos sinä saatana sanankaan vielä päästät juurikkaista, saat vetää pääsi nuuskana nenääsi!"

Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin vaikeanlaista nuuskaustemppua.

Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista. Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla, pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä, vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi keitellä kuin perunoita.

Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin" mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta, että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin nauraen tunnustaa:

"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan, niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."

RAUTATIELAITOKSEMME.

Mikä on rautatie tai oikeammin: mikä on meidän rautatiemme?

Kysymys äkkiotteeltaan ei näytä juuri olevan suorasyisimpiä, mutta asiaan painautuen saa pian käsiinsä sen punaisen johtolangan, joka juoksee läpi rautatielaitoksemme aina sen alkuvaiheista viimeiseen vihellykseen saakka. Kun siitä siimasta vetää, tulla köllöttää kohta vastaukseksi alussa tehtyyn kysymykseen: rautatiemme on eräs sallimuksen, ruotsalaistemme edustaman länsimaisen sivistyksen ja suomalaisen tyhmyyden yhteistyön sorjimpia aikaansaannoksia.

Sallimus näet johdatteli, että entisille valtiopäiville keräytyi sieltä täältä ympäri maatamme hevosmiehiä ja entisiä lautamiehiä. Kun nämä kaikkia asioita pyrkivät höystämään markkinakaskuilla ja lehtolasten ruokkojutuilla, täytyi heistä muodostaa oma valiokuntansa ja jättää sallimuksen varaan, mitä he mahdollisesti aikaan saisivat. Mutta annappa ollakaan. Eräänä päivänä ilmausi valiokunnasta lähettiläitä kuhunkin säätyyn esittäen, että maahamme on rakennettava rautateitä. Asia punnittiin sekä länsimaisen sivistyksen että suomalaisen tyhmyyden puntareissa, ja seurauksena näiden kolmen voiman toisiinsa kosketuksesta oli kuin olikin -- rautatie.

Muistoksi annettiin valiokunnalle nimeksi rautatievaliokunta, ja kenessä on vähinkin ollut hevosmiehen vikaa, sen pääsy tähän valiokuntaan on ollut varma.

Kerran alkuun päästyä on rautatieasia näiden kolmen voiman vaikutuksesta ripeästi kehittynyt. Sallimus on säätänyt tuon tuostakin hallavuosia, vesikesiä, pakkastalvia j.n.e.; suomalainen tyhmyys puolestaan on puutteen uhatessa kehottanut nousemaan uunille ja huutamaan valtiota avuksi; länsimaisella sivistyksellä ei taas ollut sopivampaa lievennyskeinoa kuin esittää rakennettavaksi uusi rautatie.

Niin sitä on vähitellen menty eteenpäin ja rata toisensa perästä saatu valmiiksi.

Mihin suuntaan radat rakennettaisiin, siitä näyttää olleen eri mieliä. Tuntien hyvin kansamme kiivaan ja kiukkuisen luonteen sekä idän ja lännen heimojen keskinäisen tappeluhalun, oli sallimus jo aikaisemmin luonut raja-aidoiksi pitkin maata vuorenselänteitä ja vesijaksoja ja nähtävästi on sallimuksen tahto ollut, että radatkin kulkisivat ainoastaan pitkin maata eikä olisi mitään riitoja ja tappeluita aiheuttavia poikkiratoja. Länsimainen sivistys on taas ollut poikkiratojen harras kannattaja. Tästä onkin ollut seurauksena, että radat etelässä juoksevat pitkin ja poikki, mutta pohjoisemmaksi kohoten ja länsimaisen sivistyksen vaikutuksen heiketen poikkiradatkin käyvät harvinaisemmiksi, kunnes radat suomalaisen tyhmyyden kannattamina vihdoin kulkevat pitkin maata -- sallimuksen varassa.

Hartaasti toivomme, että sallimus saa edelleenkin pitää määräämisvallan ratasuuntiin maamme pohjoisosissa niin, että ne tulevat kulkemaan rinnan toinen toistaan häiritsemättä aina Pohjois-Jäämeren rantaan asti. Joku sydämikkö kemijärveläinen voi tosin kiukkuilla, kun hänen täytyy matkustaessaan Rovaniemelle kulkea etelä-Suomen kautta, mutta onhan meillä luojan kiitos aikaa ja, kun on hiukan hatussa, rahaakin. Sitä paitsi jo yksistään kulku läpi länsimaisen sivistyksen kehdon on suomalaiselle tyhmyydelle suuri kunnia, puhumattakaan sen sivistävästä vaikutuksesta.

Rautateitä rakennettaessa on ollut perusajatuksena tulla toimeen niin vähällä kuin mahdollista ja tehdä kaikki hyvin pientä ja vaatimatonta. Tämän kyllä sanotaan tulevan ajan kuluessa hyvin kalliiksi, mutta -- sanoakseni toveri Huoposen lailla -- mitäs me olemme turhan nuukia silloin, kun voimme kansalliset hyveemme, kainouden ja vaatimattomuuden puhtaina ja laittamattomina säilyttää. Ja kun me kuljemme taas samaa rataa vuoden viitisen perästä sen jälkeen, kun se liikenteelle avattiin, ja näemme kaikki ne uudistukset, laajennukset ja, parannukset, jotka sitte ensinäkemämme on tehty, kuinka hyväksi mielemme herahtaakaan huomatessamme, miten suureksi voi pieni alku paisua.

Rautatielaitokseen sanotaan kuuluvan sekä kiinteää että liikkuvaa kalustoa. Edelliseen luetaan ratalaitokset rakennuksineen ja jälkimäiseen vaunut, veturit ja rautatiehenkilökunta. Vaikeata on kuitenkin tarkkaa rajaa vetää, sillä hyvin epätietoista on, kumpaiseenko ryhmään kuuluvat esim. pohjoisratojen -- sekajunat.

Tekniikka ei myöskään ole vielä päässyt täysin selville, kuuluuko rautatiehallitus kiinteään vai liikkuvaan kalustoon. Me puolestamme rohkenemme otaksua sen kuuluvan kiinteimistöön -- ainakin toisinaan.

Henkilökunta jakautuu kahteen tarkasti erotettuun kastiin, virkamiehiin ja palvelusväkeen -- edelliset luonnollisesti ovat sitä varten olemassa, että olisi ketä palvellaan, ja jälkimäiset, ketkä palvelevat. Sallimus suomalaisen tyhmyyden kanssa huolehtii palvelijoista, länsimainen sivistys on taas kireästi pitänyt kiinni oikeudesta saada yksin määrätä virkamiesasiat ja virkamiehet. Tähän onkin luonnolliset syynsä. Hienoihin ruotsalaisiin perheisiin alkoi näet kasaantua niin paljon murhelapsia, ettei heille mitenkään enää riittänyt tilaa kadettikoulussa, sähkölennätinlaitoksessa, postissa ja Evossa. Että länsimainen sivistys on tästä oikeudesta tuntenut vastaavaa velvollisuuden tuntoa, sitä ei sovi kieltää. Se ilmenee esim. siinä tunnollisuudessa, millä virkamiehiä on toimeensa valmistettu, sillä melkein säännöllisesti ovat virkamies-alut saadakseen perusteelliset pohjatiedot opiskelleet kaksi vuotta luokallaan maamme oppilaitoksissa.

Suomalainen tyhmyys on kyllä tyrkytellyt poikiaan rautatielle virkamiehiksikin, mutta siitä on vaan seurannut riitaa, ja on valitettu, että tuollaiset ilmiöt ovat omiaan alentamaan rautateittemme arvoa.

Kieliasiassa on rautatiellä noudatettu järkähtämätöntä tasapuolisuutta ja ratkaistu asia siten, että palvelijain virallisena kielenä on suomi ja virkamiesten ruotsi. Tätä sopusuhtaisuutta on tosin suomalainen tyhmyys pyrkinyt tavan takaa häiritsemään vaatimalla -- törkeästi kyllä -- että suomea olisi virkamiesasioissakin käytettävä, mutta nämä tungettelemiset ovat länsimaisen sivistyksen taholta näihin asti loistavasti torjutut. Kumoamattomasti on todistettu, että yleinen häiriö ja liikkeen seisahtuminen olisi heti seurauksena, jos esim. kaavakkeet muutettaisiin suomenkielisiksi. Virkamiesten keskinäinen kieli on jo taas siitä yksinkertaisesta syystä oleva ruotsi, että jos esim. junan lähdöstä ilmoitetaan toiselle asemalle, niin siinä ilmenevää ajatuksen syvyyttä tulkitsemaan ei ole suomenkielessä vastaavia käsitteitä eikä sanoja. Tässä asiassa on sallimus vetänyt yhtä köyttä länsimaisen sivistyksen kanssa, sillä niin pian kun suomalainen tyhmyys on asiaan puuttunut, on seurannut -- kuten on selitetty -- rautatieonnettomuus.

Junat kulkevat höyryn voimalla, mutta koko rautatielaitoksen käyttövoimina ovat -- kiertokirjeet ja reklementit. Niitä laatii rautatiehallitus. Perusreklementti on: Älä koskaan hätäile! Tästä johtuukin se perinpohjaisuus ja pienimpiinkin yksityiskohtiin kaivautuva tunnollisuus ja tarkkuus, joka rautatielakoksemme johdossa ilmenee. Niinpä voi sattua, että vasta kymmenvuotisen tarkimman tutkimuksen jälkeen on tultu täysin selville, ettei joku henkilö olekaan riittävästi kompetentti työtänsä tekemään. Silloin tietysti annetaan käsky, että toimi on heti jätettävä toisiin käsiin. Ja kun päätös kerran on tehty, ei se siitä parane. Sallimus kyllä sattuessaan leikkisälle tuulelle voi asetella, että tekeillä oleva työ onkin niin tärkeä, ettei sitä voi jättää kompetenttien hoteille. Silloin täytyy hallituksen odottaa erottamiselle soveliaampaa tilaisuutta.

Usko reklementtien voimaan on hallituksessa horjumaton ja pian se muissakin virkamiehissä vakaantuu, varsinkin, jos saa niin opettavan läksytyksen, kuin eräs nuorukainen kerran sai. Hän näet oli hautonut jotain parannushanketta ja esitti sen eräälle ylemmistä, tukien tuumaansa vielä sillä, että Ruotsissa on myös jotain sen suuntaista jo tehty.

"Ystäväni", sanoi ylimmäinen laskien kätensä hänen kiireellensä, "huomaan teissä siinneen harha-ajatuksia. Mikään parannus ei laitokseemme voi tulla sieltä alhaalta, vaan täältä ylhäältä. Pidätte Ruotsin rautatielaitosta parempana kuin meidän, mutta luokaa silmänne tuohon nurkkaan, niin huomaatte kiertokirjepinon, joka on ainakin, pari vaaksan mittaa paksumpi kuin Ruotsin."

"Lukekaa vielä uskonne vahvistukseksi meidän reklementtikirjamme pykälät. Jo yksistään veturinkuljettajille annettu reklementti sisältää kokonaista 47 eri pykälää, kun itse Englannissakin on vastaava luku vähäpätöistä 20. Voitteko vielä minkään maan rautatietä pitää meille esikuvaksi soveliaana? Menkää herran rauhaan!"

Kiittämättömyys on kuitenkin maailman palkka, ja niinpä rautatiehallitustakin pyritään tuon tuostakin näykkimään. Milloin valitetaan vaunujen puutetta, milloin mitäkin, vaikka Jyväskylänkin radalla jo vallitsee sellainen ihannetila, että matkustavaisilla on kullakin -- vaunu mieheen.

Suurta ääntä on myös pidetty siitä, ettei maamme koskien voimaa käytetä rautatien liikenteeseen. Sallimus on kylläkin antanut meille kosket, mutta niin kauvan kun sallimus ei saa suomalaisen tyhmyyden ja länsimaisen sivistyksen kannatusta, ei asiasta tule munia eikä poikasia. Ja suomalainen tyhmyys pitää sulana järjettömyytenä luopua höyryn käyttämisestä ennenkuin metsämme ovat kaikki poltetut. Länsimaisella sivistyksellä on kyllä jo kauvan ollut asiata koskevia ajatuksia hautumassa, mutta vielä ei ole voitu saada hankkeelle tarpeeksi tukevata perustusta. Toisarvoinen asia on näet se, millaisia laitoksia pitäisi rakentaa, jos kosken kehittämä sähkö otetaan liikevoimaksi. Pääasia on saada selville koskivoiman pysyväisyys. Koskikomitea on kyllä saanut selville, että koskia meidän maassamme on varmuudella ollut jo Juhana herttuan aikana ja että ne siis ovat laadultaan jotenkin pysyväisiä. Mutta ratkaisevan päätöksen on komitea sanonut voivansa antaa vasta sitten, kun on päästy varmuuteen, että niitä on ollut silloin, kun Sammon ryöstö tapahtui.

JOULURAUHA.

Mikä olisi tämä maailma ja mitä maailman meno ilman joulua? Erämaa ilman yhtään virkistävää kosteikkoa; ampiaispesä täynnänsä vihaa surisevia, myrkyllisiä pistiäisiä. Mutta kerran vuodessa, jouluna, maailman kiivas ja kiukkuinen meno taukoaa, ja ihmiset tuntevat mielessään rauhan ja sovinnon sulomakua.

Puoluepukarit, jotka pitkin vuotta ovat säiläänsä tulisesti heilutelleet, milloin kohtisuoraan vastustajan päätä halaista aikoneet, milloin salakavalasti syrjäpistoja yritelleet, pistävät jouluna kuin yhdestä tuumasta miekkansa tuppeen, ojentaen toisilleen rauhan lämpimän kämmenen.

Puhdasta jälkeä tekevät rauhan luudat sanomalehtien palstoilla. Pois ovat hävinneet viikingit ja kalmukit, pois susilistit, mokraatit ja puol'suomalaiset. Kuin maan sisään ovat painuneet kaikki suomettarelaiset ja sijaan on ilmestynyt vanhoja suomenmielisiä ja gamla-fennoja. Ei lyödä jouluna löylyä vuoden 1850 kieliasetuksen kiukailla eikä työnnetä ruotsalaisia Pohjanlahden kylmiin aaltoihin tahikka haudata maahan, niinkuin täällä meidän puolessa on tapana. Kaikki ryssän kätyrit ovat sukupuuttoon kuolleet, kaikki hännät laanneet heilumasta ja pääskyset laulelemasta. Hävinneet ovat verenimijät, luunpurijat ja mukanansa vieneet huligaanit, ryöväri- ja rosvoliigat samaten kuin niiden valmistuslaitoksetkin.