Part 1

ILMAN VAAN AIKOJAAN

Pieniä juttuja

Kirj.

KAARLO HEMMO

Porissa, Gust. Ronelius 1909.

SISÄLLYS:

Ilman vaan aikojaan... Miksi pastori ei nauranut... Kun Matti naitiin... Pahin rangaistus. Karhun ampuminen. "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Kun lukkari Lassi Kivipuro taivaaseen matkusti. Valtuusmiehen huono menestys. Häämatkaseikkailu. Kun nimismiestä jutkautettiin. Hampaankolotus. Rakkaus ei ole potaatti! Hyvää tavaraa. Merimiesten kylpy. Nappi kolehtikukkaroon.

Marjamatka. Politiikasta. Herra sen salli eikä Pekkakaan pannut vastaan Yhteiskunta ja kansakoulunopettajat Kadonnut morsian Palkollisten valistusiltama Kun Marja-ahon Mikko viljeli juurikkaita Rautatielaitoksemme. Joulurauha Osuusruokala "Yhteishyvä" Matti Aution rakkaudentunnustus

Ilman vaan aikojaan...

Kahden maailman kylillä toisensa kohdanneen savolaisen miehen välillä oli kerran syntynyt seuraava keskustelu:

-- Mistä kotoisin?

-- Minäkö?

-- Niin?

-- Kuopiosta.

-- No, sittenhän olemme samasta pesästä, sillä Kuopiosta sitä minäkin olen.

Toinen nolostui, kun oli mahtavasti sanonut kaupungista olevansa, eikä kuitenkaan ollut, ja sen vuoksi virkahti:

-- Minä en olekaan kaupungista...

-- No, mistäs sitten?

-- Ilman vaan aikojaan... Tuusniemeltä. Keskustelu oli päättynyt tähän ja tuskinpa sitä olisi ansainnut kertoa, ell'ei siitä saisi nimeä semmoiselle kirjaselle, joka tahtoo vaatimuksitta esiintyä, s.o. ilman vaan aikojaan... Elkööt myös lukijatkaan kirjasen suhteen mitään vaatimuksia asettako, vaan hankkikoot sen itselleen ilman vaan aikojaan ja katselkoot sitä muun lukemisen tahi puhelemisen lomassa ilman vaan aikojaan... Ja jos heiltä tiedustetaan, mitä lukevat, niin vastatkoot:

-- Ilman vaan aikojaan...

MIKSI PASTORI EI NAURANUT...

-- Sanokaa mitä tahansa, mutta minä luulen, että pastori on ollut joko onnettomasti rakastunut tahi on häneltä kuollut lempensä esine, sanoi postinhoitajatar, vanhapiika, joka miltei kaikkiin asioihin sotki rakkauden.

-- Minä puolestani uskon Herran häntä etsiskelleen niin voimakkaalla kääntymisellä, että kaikki maallinen on saanut unohtua ja nauru juuri etupäässä, arveli lautamiehen emäntä.

-- Mutta minun mieheni sanoo nähneensä pastorin nauraneen toisella suupielellään, kun kellonsoittaja oli talkoudessa tanssinut karhunmöyryä, tiesi lukkarin rouva kertoa.

Tätä viimeksi mainittua puhetta ei kukaan lukuisista naisista ollut kuulevinaankaan, sillä vanhastaan tunnettua oli, että lukkari ja hänen rouvansa olivat tietävinään kaikki asiat paremmin, kuin muut.

-- Kerrassaan turhaa on arvella sinne tahi tänne, siinä kun ei voi olla mitään muuta syytä, kuin yksinkertaisesti pappimainen tekopyhyys, päätteli teräväkielinen kunnanlääkärin rouva.

Nyt tekivät rovastinrouva ja kappalaisen leskirouva niin hermostuneita liikkeitä ja niin pahasti silmäilivät, että kaikki toisetkin naiset loukkaantuivat. Myrskypilvi näytti koko huoneen yli leijailevan, ja ell'ei kahvintuoja samassa olisi sisään astunut ja kääntänyt huomiota toisaalle, niin kukatiesi, minkälainen nujakka olisi noussutkaan.

Ei suinkaan ensimmäistä kertaa tapahtunut, että pitäjän naisten, jopa miestenkin, milloin heitä vaan useampi yhteen sattui, keskustelun aiheena oli uuden kappalaisen, pastori Pietari Pyhälän nauramattomuus. Hän oli vasta ensimmäistä vuottaan pitäjässä ja oli siksi kaukaa muuttanut, ett'eivät uteliaammatkaan olleet hänestä kovin paljon tietoja saaneet -- ja valhetta hänestä taasen ei voinut puhua, hän kun oli kauttaaltaan kunnon mies. Saarnalahjat olivat vertojaan etsivät, kaikkia kohteli hän suoralla avomielisyydellä, oli valmis tehtäviään nurkumatta täyttämään ja sovinnollisessa hengessä tahtoi riitaisuudetkin selvitettäviksi. Kirkolliselle kutsumukselleen ei hän laisinkaan loukkaukseksi katsonut käydä kaikenmoisissa kokouspaikoissa, eikä koskaan moittivasti puhunut, jos hää- ja huvitilaisuuksissa näki viattomasti riemuittavan. Mutta se merkillinen omituisuus hänessä oli, ett'ei hän koskaan nauranut. Ja tässä sitä kummaa olikin enemmän, kuin tarpeeksi asti, jopa oikeutettuakin. Mies ei, näet, vielä ollut 30 ikävuottaan täyttänyt, silmien ja kasvojen ilme oli vilkas ja kun oikein tarkasteli, ei voinut olla huomaamatta, että pohjalla täytyy löytyä tai on ainakin löytynyt aimo annos veitikkamaisuuttakin -- ja tämä samainen mies ei kuitenkaan koskaan nauranut, ei edes silloinkaan, kuin toiset olivat naurusta katkeamaisillaan... Mikä oli tähän syynä? Miksi hymyä ei koskaan hänen verevillä huulillaan nähty ja miksi muutoin niin miellyttävät kasvonsa olivat naurulle jäässä?

Tämmöisiä kysymyksiä lakkaamatta tehtiin, ja milloin vaan pitäjäläisiä yhdessä oli, silloin melkein poikkeuksetta, etenkin jos puhe-ainetta puuttui, keskusteltiin pastorin nauramattomuudesta ja koetettiin keksiä syitä siihen. Kaikki kokeet olivat kuitenkin turhia, eikä kellään ollut rohkeutta ruveta niin tungettelevaiseksi, että olisi itseltään pastorilta sitä tiedustanut. Hyvin uskottavalta tuntuu, että koko tämä asia, joka pitäjäläisistä oli tavallaan "polttava kysymys", olisi kaikiksi ajoiksi jäänyt salaperäisyyden verhon taakse, ell'ei pastorin kuoleman jälkeen olisi löydetty erästä merkillistä paperia hänen tärkeimpien talletettaviensa joukosta. Kun ei voine olettaa, että vainajan muistoa kohtaan tapahtuu loukkaus, kopioidaan pastorin jättämä paperi tähän ja oli se sanasta sanaan näin kuuluva:

"Minä en koskaan naura.

Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa, minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa Kesäkuun 24 päivänä 1816.

_Pietari Pyhälä_, apulaispappi." (Sinetti).

Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana, mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi. Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:

Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä, jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin, että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä, oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt: "Pä... ä... pä... ä..." Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa. Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine, synnittömine sydämineen... hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha...

Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan, joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata, mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni pitäen pastori edelleen hohotti... hahhah hahaha hahhah haahaa...

Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä, hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä nyyhkytetty kaikkialla.

Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin, jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy...

Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.

KUN MATTI NAITIIN...

Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett'eivät koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden lopulla oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi...

Ennenkuin seuraava pestausaika saapui, olivat he jo ajoissa keskustelleet, vieläkö jäävät entiseen paikkaan tulevaksi vuodeksi tahi eivätkö.

-- Jos vaan tahtovat pitää, oli silloin Marketta sanonut.

-- Samaa ajattelen minäkin -- oli Matti lausunut -- sillä näkyypä tässä työtä, ruokaa ja lämmintä riittävän.

Ja kun kumpaistakin sitten pestausaikana toiseksi vuodeksi pyydettiin, antoivat he myöntävän vastauksen. Enemmän kuin tähän asti olivat he täst'edes toisiinsa kiintyneitä. Missä suinkin sopi, siinä he aina puhua supattelivat toisilleen, ja jos Marketta mitä apua tarvitsi, silloin oli Matin auttava käsi heti ojennettuna, eikä Marketta suinkaan tietänyt, ennenkuin itse siihen hommaan ruvetessaan, että saunapuut olivat jo uunin edessä ja navettavedet kannetut. Marketta taas puolestaan valvoi, että Matin sukat tulivat ajallaan parsituiksi ja että hänen kylpyvetensä oli lämmitettyä. Heille kyllä kaiken tämän johdosta monta irvistelysanaa lausuttiin, mutta he eivät olleet toppanaankaan, vaan lohduttivat itseään sananlaskulla: Ei haukku haavaa tee, jos ei koira purra saa. Ja siltä melkein näytti, kuin toisten virnailut olisivat heitä yhä läheisempään yhteyteen saattaneet. Niinpä he esimerkiksi yhdessä astua tassuttelivat pyhinä kirkkoon ja yhdessä sieltä palasivat. Ja sekös kielikelloille vasta vettä myllyyn antoi, kun he yhdessä menivät Jyväskylään laskiaismarkkinoille. Siellä, jos missä, oli Marketalla ja Matilla hauskaa! He kävelivät puolipäivää posetiivinsoittajan mukana, ostivat monta uutta ja kaunista rakkaudenlaulua, vieläpä niitten säveleenkin oppivat, ajoivat karusellissa ja joivat torilla vehnäskahvit kolme kertaa päivässä. Kotiin lähtiessä osti Matti Tampereen puodista Marketalle niin helakkavärisen huivin, että se näkyi avannolta kotiin. Sen lisäksi hän vielä kaikessa salaisuudessa osti pari hopeasormusta, jotka päällepäätteeksi oikein kultauttikin. Vaan eipä hän itsekkään lahjoitta jäänyt! Marketta, näet, pisti hänen taskuunsa paperikäärön, joka sisälsi messinkiset kellonperät, niin paksut, että ne, Marketan sanojen mukaan, kelpaisivat, vaikka härän kytkyeksi. Ja ne välkkyivät, kuin kulta!

Kun kotiväki sai näistä lahjoituksista tietää ja joku vahingossa Matin sormuksetkin näki, niin silloin heti päätettiin, että kyllä heistä tulee yksi... Sitten tuo arvelu levisi kylällekin ja sielläkin sanottiin, että kyllä heistä tulee yksi... Matti oli ruvennut itsekin miettimään, että silloin on taottava kuin rauta on kuuminta. Eräänä perjantai-aamuna kun hän Marketan sattui saunassa tapaamaan, sanoi hän:

-- Mitäs tästä turhasta jorotuksesta enää lähtee -- sano suoraan, eikö meidän sopisi panna nuttujamme samaan naulaan?

-- Tarkoitatko sitä, että papilla panettaisimme mustaa valkealle?

-- Sitähän minä tarkoitan.

-- No, jos luulet, että minä eukoksesi kelpaan, niin pannaan vaan ryysyt yhteen.

-- Mikäpäs tässä sitten hätänä... Lämmitä pesuvettä minullekin asti ja koeta joutua itsekin pian valmiiksi.

Tässä oli koko kosinta -- ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu, eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella avioliiton ensimmäinen side solmittiin... Matti, näettekös, oli jo ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:

-- Tuota noin... antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa rahaa ja hevosta maksua vastaan -- Marketta ja minä pistäytyisimme hiukan tuolla kirkolla.

-- Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta kukas puhemieheksi lähtee?

-- Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.

-- Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.

-- Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole uskaltanut pyytää.

-- No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas paita. Varistakoon myöskin partavettä.

Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa, jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat, lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.

Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:

-- Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli tahdo syttyä?...

Vaan vihdoin remahti ilmivalkea palamaan. Silloin Marketta iloisena lähti vaatteitansa hakemaan. Hän toi aitastaan tupin eli alushameen, kirjavapohjaisen päällyshameen, satiininutun, paksun palttoon, sukat, kengät ja helakkahuivin, jotka kantoi saunaan siellä pukeutuakseen. Ja siinäkös sitä olikin työtä! Kasvotkin olivat pestävät kolmella eri vedellä: ensimmäisellä lähti nila, toisella lika ja kolmas vesi vasta kiiltävän teki. Pieneen läkkipeiliin piti lakkaamatta kurkistaa, jotta jakaus keskelle päätä tulisi, tarvittiinpa siinä toisiakin sukkapuikko kädessä auttamassa, kun jotkut hiukset olivat itsepäisiä, teetättäen jakausta moneen kertaan.

Samanlaista hommaa ja pieniä vastuksia niitä Matillakin oli: väliin, näet, partaveitsi ei tahtonut pystyä ja väliin taasen tahtoi haavankin tehdä. Ja nyt kuitenkin oli syytä itsensä aivan uudelle karvalle luoda, sillä oltiinhan lähtemässä pappilaan -- omaa itseä kuulutuksiin panemaan.

Vihdoin kaikki oli valmiina!

Isäntä oli valjastuttanut oriin parhaimman kirkkoreen eteen, olipa puoliksi karvaton peurannahkakin perälle asetettu. Lähtiessä syntyi pieni kina, kun isäntä tahtoi olla kuskilla ja asettaa Marketan ja Matin herroina rinnakkain perässä istumaan. Tähän ei Matti olisi suostunut, vaan kun isäntä puolestaan oli luja, niin mikäs siinä auttoi.

Marketan päässä oli Matin lahjoittama helakkahuivi, ja Matti taas antoi takkinsa olla auki, jotta Marketan lahjoittamat kellonperät komeasti loistivat. Kun ori karkasi juoksemaan, että kulkuset helähtivät, ja kiidätti sekä reen että reessä-olijat kartanon taakse, mistä tie kirkolle kulki, silloin vasta kotiväki huomasi, mitä tekeillä oli. Ja nytkös syntyi hälinä! Ei, näet, voitu olla arveluita ja mielipiteitä ilmilausumatta: yksi löi kahtakämmentä, toinen nauraa virnotti ja kolmas jonkun kokkapuheen päästi. Yksin sokea elättimuorikaan ei saattanut itseään pidättää, vaan puhkesi puhumaan:

-- Vai oikein heidät reenperään pantiin... katsopas sitä herrasväkeä! Hm, hm, semmoista on, kun ollaan nuoria... Parasta taitaisi olla, ett'eivät vielä ylpeileisi, sillä pianpa tuommoiset rikkaat luudalta lattialle putoavat, suuria säästöjä kun ei liene... Mutta jos tyhjinä kuin saippuakuplat mennään naimisiin, niin ei suinkaan kiikarilla tarvitse nälkää katsella... se tulee niin lähelle, että sen silmälläkin erottaa... ohhoh! Ripille päästyäni ja tuskin oman vaatekerran omistajana sitä minäkin koetin miehen saada -- ja tässä tätä nyt ollaan...

Minkälaisen aavistuksen kaukoputken kautta Matti ja Marketta kuulutuksille mennessään tulevaisuuteensa katselivat vai eivätkö katselleet ollenkaan, se on tietymätöntä. Kun jotenkin pian oli kirkolle päästy, käytiin puodista ostamassa papille antimet -- ja sitten lähdettiin pappilaan. Isäntä pistäytyi ensin papin pakinoille, jolla ajalla Marketta ja Matti eteisessä taskupeiliensä avulla tarkastelivat, olivatko jakaukset keskellä päätä, sekä muutenkin pukujansa järjestelivät. Kohta kuitenkin isäntä heidät sisälle kutsui. Marketan syvään niiata hörskäytettyä ja Matin koreasti kumarrettua teki pappi tavanmukaiset kysymykset ja pani sitten -- mustaa valkealle. Paluumatkalla poikettiin Tuurissa vehnäskahvit juomassa ja vehnäistä ostamassa sekä Kanttilan puodissa pieniä ostoksia tekemässä.

-- Nytkös Matti akkametsästä palajaa? kysyi puoti-Pekka naurahtaen.

-- Niin -- vastasi Matti ja naurahti hänkin, vaikka ainoastaan toisella suupielellään -- keväällähän siitä metsästä parhaiten saaliin saa...

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin, mutta siitä huolimatta Marketta vielä paahtaa sukasi kahvia, pisti suuren sumppipannun kiehua porisemaan. Sitten Marketta ja Matti alkoivat kehotella:

-- Tulkaa ryyppäämään kuppi varikaista ja ottakaa vehnäistä myöskin.

Ja omasta puolestaan sanoi Matti vielä lisäksi:

-- Tämän parempia ratulia ei tulla viettämäänkään, koskapa kuvernööri kuuluu niitten pitämisen kieltäneen.

Hyvältä näytti kahvi maistuvankin, eikä nyt arvosteltu ja ilvehditty, kuten aamupuolella tapahtui, vaan sylintäydeltä onnitteluja ja kiitoksia jaeltiin. Sokea elättimuorikin maiskutteli huuliaan ja puheli:

-- Kas, kuinka hyvää kahvia Marketta keitti... ei herroissakaan parempata synny... ihan se sydämeeni herahti... Luoja palkitkoon ja nuorta paria siunatkoon!... Voi kuitenkin tuota hyvää kahvia, jota vielä kaksi kuppia annettiin, toinen niin täytenä, että teevadillekin oli läikkynyt... Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Seuraavana aamuna oli Marketan ja Matin välttämättömästi lähdettävä kirkkoon kuullakseen, kuinka liperikaula, (s.o. pappi) heidän nimensä pyhästä pöntöstä lausuu. Kotiin palattuaan olivat kertoneet, että kuuluttamisen aikana oli vaikea kirkossa olla, kun muka luulivat, että tuntemattomatkin heitä tarkastivat...

Kuulutetuiksi tultuaan oli Marketalla ja Matilla vapaus, irvistelyjä pelkäämättä, seurustella, kuinka vaan halusivat. Parhaansa mukaan he ryhtyivät varustautumaan tulevaisuuden varalta, tiedustaen jo seuraavalla viikolla Marketalle asunnon Luikalan mäkitupaan, Matti kun aikoi vielä seuraavankin vuoden olla renkinä, sillä siinä tapauksessa oli isäntä luvannut hänet ottaa torppariksi Lääppäälän torppaan. Kaikki näytti valoisalta, kuin pouta-aamuna.

Mutta kuinka lienee ollutkaan, rupesi Matti muutamain viikkojen kuluttua muuttumaan, ikäänkuin pouta-aamu alkaa pilveen vetäytyä, vaikka päivän valjetessa ei edes hattaroita näy. Ensinnäkin hän enimmäkseen oleksi eripäällään ja näytti välttävän Marketan seuraa. Ja jos Marketta häntä milloin puhutellakseen kutsui, niin hän meni jompsimalla, eikä nopeasti, kuten ennen, jopa väliin oli menemättäkin. Eikä hän Markettaa enää tämän töissäkään tahtonut auttaa. Kun vieraantuminen niin silmiinpistävästi tapahtui, eivät muutamat malttaneet olla kysymättä, mikä siihen on syynä.

-- Onpahan tuota vielä aikaa toistemme kanssa kylliksi kamuta, oli Matin kuivakantainen vastaus ollut.

Tuli sitten kekri ja palvelusväen odottama kisaviikko. Moni hyppyhaluinen oli silloin toivonut saavansa häitä tanssia, mutta niitäpä ei tullutkaan. Tehdyn sopimuksen mukaan muutti Marketta Luikalaan, ryhtyen kutoa helskyttämään kangasta, josta suurin osa oli tuleva talon tyttärille ja loppu hänelle itselleen. Matti puolestaan lähti kokoviikkoiselle metsästysretkelle, hyvä ampuja kun oli, Hovilan sydänmaille, eikä sinne lähtiessä yhtä vähän kuin sieltä palattuaan Luikalassa edes käymään mennyt. Silloin Marketan ja Matin naimahomma tuli jälleen arvostelujen alaiseksi, ensin kaikessa hiljaisuudessa ja sitten julkisesti.

-- Taitaapa olla Marketan ja Matin taikinassa paha, sanoivat yhdet.

-- Ei heistä tule yhtä, vaikka köyttäisi, päättivät toiset.

Ja vanha sokea elättimuorikaan ei malttanut olla äänetönnä, vaan sanoi:

-- Sitä se on, kun kovin aikaiseen ruvetaan avioparina olemaan... Hm, kukas käski niin komeasti pappilaan lähtemään... Niin, niin, -- ylpeys käy lankeemuksen edellä...

Mutta mitä kaikkea lienee puheltukaan, arveltu ja päätetty, ei kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi kyennyt pääsemään asian ytimeen: löytämään syyn Matin mielenmuutokseen. Jos hän olisi ollut kevytmielinen nuorukainen tahi hulttiomainen ja hutilusmies, niin moinen menettely olisi silloin, ikäänkuin ohjelmaan kuuluva. Matti oli kerrassaan toista maata, rehellinen ja vakava, ja siksi oudoksuminen syntyi aivan itsestään. Tosin kyllä jotkut olivat tietävinään, että Matti aikoo lähteä etelä-Suomeen ansiomatkoille ja jättää naimahommat sikseen. Toiset taasen arvelivat, että kun kylällä kerrotaan naapuritalon pojan käyvän Luikalassa Marketan luona istuksimassa, niin Matti on ruvennut kylmenemään. Nämä arvelut tulivat kuitenkin kumotuiksi sen kautta, että Matti ensinnäkin oli koko vuodeksi pestautunut, eikä poislähdöstään ollut mitään jutellut, ja toisekseen oli Marketta niin nuhteettomaksi tunnettu, ettei hänen tähtensä edes oman sulhonkaan tarvinnut luulevaisuuden huolta kantaa... Kenties Matin ero-aikeet olivatkin ainoastaan pinnalla, eivätkä sydämen syvyydessä tahi oli hänen tarkoituksena tutkia itseään ja samalla ottaa selvä, oliko Marketta häneen todenteolla kiintynyt? Mutta kukapa tietää, ihmissydän kun on semmoinen merkillinen salakammio, että sen aivoituksia on usein vaikea tutkia -- ja taitavatpa ne väliin, eikä niinkään harvoin, olla tutkimattomiakin, ell'ei aika vähitellen syitä ja seurauksia ymmärrettävään muotoon saata. Päästäksensä johonkin selvyyteen, päätti isäntä, kuten kunnon puhemiehen olikin tehtävä, puhutella Mattia itseään ja kerran ruokalevon aikana kutsui hänet kamariinsa.