Chapter 7

Rouva Dor nousi ylös ja alkoi matkustella kylki edellä kamiinista sänkyyn päin, vaan pudotti tällä matkalla sukan. Vendale otti sen ylös hänelle ja aukasi yhden kaksois-ovista, vaan pari askelta astuttuaan pudotti rouva taas kolme sukkaa. Vendalen kumartuessa niitäkin poimimaan, joutui Obenreizer väliin, pyytäen anteeksi ja varoittavaisesti iskein silmää rouva Dorelle, joka tunnusti tämän huomanneensa sillä, että uudestaan pudotti kaikki sukat yhteen läjään ja sitten kauhistuneena tallusti pois onnettomuutensa näytelmä-paikalta.

Obenreizer kokosi vihoissaan sukkia molemmilla käsillä, ja huutaen: "mene! sen" -- -- -- heilutti hän myttyä ilmassa. Rouva Dorelta kuului vielä yksi: "Mon Dieu," ennenkuin katosi likimmäiseen huoneesen, johon häntä seurasi kokonainen pilvi sukkasia.

"Mitä teidän on ajatteleminen, herra Vendale," sanoi Obenreizer, lukiten ovea, "tämmöisestä ikävästä seka-sorroksesta perheessä. Oikeen minun täytyy hävetä itse omani puolesta. Me alotamme uutta vuotta niin kehnosti kuin mahdollista on; kaikki on mennyt nurin tänä iltana. Olkaa hyvä ja istukaa -- ja sanokaa mitä saan tarjota teille. Näyttäisimmekö vielä kunnioituksemme yhdelle teidän oivallisista englantilaisista tavoista? Koetanpa olla, mitä englantilainen kutsuu iloiseksi ja lystiksi. Minä esittelen 'groggia'."

Vendale kielsi groggin, kaikella kunnioituksella oivallista tapaa kohtaan.

"Haluaisin puhua teille yhdestä asiasta, joka on minulle varsin tärkeä," sanoi hän. "Olette epäilemättä havainneet, herra Obenreizer, että minä jo kauan olen suuresti ihaellut teidän veljenne tytärtä."

"Tosiaan olette varsin hyvä; veljeni tyttären nimessä minä kiitän teitä."

"Ja olette myös ehkä havainneet, että ihastukseni miss Obenreizeriin on kohonnut hellempään ja syvempään tuntoon --?"

"Sanommeko ystävyyteen, herra Vendale?"

"Sanokaa rakkauteen, niin olemme totuutta likempänä."

Obenreizer kavahti tuolilta. Tuo tuskin nähtävä tykytys, joka hänessä oli likeisin aste punastumiseen, ilmausi yhtäkkiä kasvoihinsa.

"Te olette miss Obenreizerin holhoja;" jatkoi Vendale, "ja pyydän nyt teitä osoittamaan minulle suurinta hyvyyttä kuin koskaan voitte, sillä että annatte hänen minulle vaimoksi."

Obenreizer vaipui taas tuolillensa.

"Te oikeen hämmästytätte minua, herra Vendale!" sanoi hän.

"Minä odotan kunnes rauhoitutte jälleen," vastasi Vendale.

"Vielä muuan sana, ennenkuin voin rauhoittua! Ettehän ainakaan ole puhuneet tästä asiasta mitään veljeni tyttärelle?"

"Olen! Minä olen avannut koko sydämeni hänelle, ja on syytä toivoa." -- --

"Kuinka?" keskeytti häntä Obenreizer; "te olette kosineet veljeni tytärtä, kysymättä siihen ensiksi minulta lupaa."

Hän löi nyrkkinsä pöytään, ja hukkasi ensi kerran siitä asti, kun Vendale oli tullut häntä tuntemaan, kokonaan aivonsa avaimet.

"Hyvä herra!" jatkoi hän, "mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte puolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen kanssa?"

"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän englantilaisista tavoista," vastasi Vendale vakaasti, "ja niitähän te aina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa, että minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että käytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja tämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti, mitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan."

"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä," vastasi Obenreizer, "että te ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän on köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte meille kunnian," -- lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle kohteliaalle kannallensa, -- "joka tosin ansaitsee meidän kiitollista myöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian suuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen tämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te olette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään kättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne hylkäisivät teidät."

"Malttakaapa hetki," puuttui Vendale tässä puheesen. "Ilman röyhkeyttä rohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin paremmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään arvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en olisi vakaa -- huomatkaa, että sanon vakaa -- siitä, että voin tarjota hänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään masentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko teillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään persoonallinen väitös minua vastaan?"

Obenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa jonkunlaista kohteliasta kieltoa.

"Persoonallinen väitös?" virkahti hän. "Sellainen kysymys, hyvä herra, saattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!"

"Me olemme molemmat kauppiaita," pitkitti Vendale, "ja teillä on syytä vaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni laita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt kaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani vaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan ja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän jälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä, heidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä vapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä voivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä laitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän pannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään viiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet saattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä mitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?"

Ahdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä hetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.

"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen," sanoi hän hetken mietittyään, "täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte äsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita, joilla olette häntä kunniottaneet."

"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua," vastasi Vendale.

Obenreizer vaikeni: sumu-pilvi levisi silmäinsä yli, ja tuskin havaittava veren tykytys ilmaantui taas hänen kasvoihinsa.

"Jos tahdotte olla hyvä ja suoda anteeksi, että jätän teidät vähäksi aikaa yksinänne," sanoi hän mittelevällä kohteliaisuudella, "niin haluaisin mielelläni puhua pari sanaa veljenityttären kanssa."

Hän kumarsi ja meni ulos.

Yksin jääneenä kääntyivät Vendalen ajatukset luonnollisesti tutkistelemaan mahdollista syytä Obenreizerin käytökseen. Tämä oli koettanut estää hänen kosimistansa ja teki nyt esteitä naimisellekin, vaikka se nähtävästi tarjosi etuja, joita ei hänenkään varovaisuus saattanut epäillä. Käytöstänsä oli mahdoton käsittää.

Etsiessään vastausta tähän kysymykseen, johtui Vendalen mieleen, että Obenreizer oli melkein samalla ijällä kuin hän; ja että Marguerite, tarkoin mitattu, ei ollut Obenreizerin kanssa niin erittäin läheisessä sukulaisuudessa, koska vaan oli hänen velipuolensa tytär. Hän kysyi siis itseltään rakastuneen helposti heränneellä luulevaisuudella, oliko hänellä ehkä kilpailija kosimisessaan voitettavana, samoin kuin hänellä oli holhoja suostutettavana. Tämä ajatus lensi hänen aivonsa läpi silmänräpäykseksi, vaan ei kauemmin. Muisto Margueriten suutelosta joka vielä hehkui poskessansa, johdatti hänelle suloisesti mieleen, että hetkenkin luulevaisuus nyt oli rikos lemmittyänsä vastaan.

Asiaa tarkemmin tutkittuaan, näytti hänen mielestä Obenreirerilla olevan yksi tahi toinen syy tällaiseen käytökseen. Margueriten kauneus ja suloisuus olivat kalliita koristuksia tässä pienessä perheessä, jolle ne antoivat erinomaisen lumouksen, niinkuin ne Obenreizerillekin tuottivat jonkinlaista mahtavuutta, minkä kautta hän aina osasi tehdä huoneensa viehättäväiseksi. Näitä Margueriten miellyttäviä omaisuuksia hän aina enemmin tahi vähemmin tiesi käyttää omain, itsekästen tarkoitustensa edistämiseksi. Oliko hän se mies, joka tahtoi menettää tällaisia etuja, saamatta sijaan mahdollisesti suurimpaa korvausta niitten menettämisestä? Yhdistys Vendalen kanssa naimisen perustuksella tarjosi tosiaan luotettavia etuja; mutta Lontoossa löytyi monta sataa nuorta miestä, paljoa rikkaampaa ja mahtavampaa kuin Vendale. Oliko mahdollista, että tämän miehen kunnian-himo tavoitti itselleen korkeampia etuja, kuin mitä Vendalen esittämä naiminen hänen veljensä tyttären kanssa lupasi hänelle. Vendalen tätä itseltään kysyessä, ilmausi mainittu mies uudestaan hänen viereensä, antamaan vastausta siihen, taikka ei antamaan.

Nähtävä muutos oli tapahtunut Obenreizerilla, kun hän jälleen istuutui. Käytöksensä ei ollut niin vakava ja surutoin kuin ennen, ja suupielissään näkyi jälki jostakin mielen-liikutuksesta, joka ei vielä ollut asettunut. Hän oli puhunut jotakin Vendalesta tahi itsestään, joka oli herättänyt Margueriten inhon ja ensi kerran pakoittanut hänen lausumaan omaa vakaata tohtoansa. Asian laita saattoi olla niin, mutta aivan varmaa tuo ei ollut. Ainoasti niin paljon voi sanoa, että hän näytti siltä kuin olisi tullut tappiolle.

"Minä olen puhunut veljenityttären kanssa;" alotti hän, "ja saanut tietää ettei teidänkään vaikutus-voima ole riittänyt tekemään häntä sokiaksi sille epä-suhtaisuudelle säädyn puolesta, joka seuraa tarjoustanne."

"Rohkenenko kysyä," sanoi Vendale, "onko tämä ainoa päätös, johon olette tulleet puhuttuanne miss Obenreizerin kanssa."

Silmänräpäyksen leimaus lensi Obenreizerin sumu-pilvestä.

"Voitto on teidän puolella," vastasi hän pistävällä nöyryydellä. "Jos vaaditte minua sitä tunnustamaan, niin myönnän sen näillä sanoilla. Veljenityttären ja minun tahto olivat tätä ennen yhtäpitävät, herra Vendale; mutta te olette astuneet meidän väliin, ja teidän tahtonne on nyt hänenkin. Kotimaassani tiedämme koska olemme voitettuna ja myönnämmekin sen, panematta asiaa erittäin huoleksi, ja niin aivon minäkin nyt tehdä, mutta ainoasti muutamilla ehdoilla. Ottakaamme rahavarojanne vielä tarkastellaksemme. Minulla on yksi väitös tehtävä teitä vastaan, hyvä herrani -- hyvin kummallinen ja rohkea väitös tämmöiseltä vähän-arvoiselta mieheltä."

"Minkälainen se väitös on?"

"Te olette osoittaneet minulle kunnian pyytää nuorta sukulaistani vaimoksi. Tällä erää täytyy minun -- aina suurimmalla kiitollisuudella kieltää pyyntönne."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä ettette ole tarpeeksi rikas."

Niinkuin Obenreizer oli ennustanut hämmästytti tämä väittämys kokonaan Vendalea, ja hän istui hetken aivan äänettömänä.

"Vuotinen tulonne on viisitoista sataa puntaa;" jatkoi Obenreizer. "Köyhässä kotimaassani lankeaisin minä polvilleni teidän edessänne ja sanoisin: 'mikä ruhtinaallinen omaisuus', mutta rikkaassa Englannissa istun minä liikkumatta sanoen: 'kohtuullinen toimeen-tulo, herraseni, vaan ei enempääkään!' Omaisuutenne olisi ehkä riittävä vaimolle, joka olisi syntyänsä omasta säätystänne, mutta ei se ulotu kuin puoleksi vaimolle, joka on muukalainen halvasta suvusta ja jota kaikki turhat luulot yrmivät. Jos veljenitytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin tulee hänelle jo alusta vaikea työ saadaksensa itselleen sitä arvoa, jossa hän on pidettävä teidän vaimona. Niin, niin, tämä nyt kyllä ei ole teidän ajatuksenne, vaan se on minun ja tulee järkähtämättä pysymään minun ajatuksena. Nuoren sukulaiseni tähden vaadin minä, että tämä työ tulee niin huokeaksi kuin mahdollista on, ja ne maalliset edut, joita hän avukseen tarvitsee, ovat myös sulan oikeuden mukaan hänelle hankittavat. Sanokaa nyt, herra Vendale, taitaako vaimonne viidellätoistasadalla punnalla vuoteensa asua kaupungin parhaassa osassa -- ja pitää palvelijaa, joka avaa hänelle ovet, pöydän-kattajaa, joka passaa häntä syödessä, tahi hevoisia ja vaunuja ajaaksensa? Minä luen vastauksen silmistänne, se on kieltävä. Noh, yks asia vielä, niin olen lopettanut! Onko totta, että nainen, sellainen kuin teidän maanne sivistyneet, taiteelliset ja lempeät naiset, ja joka asuu Lontoon parhaassa korttelissa, jolla on palvelija, joka avaa hänelle oven, pöydän-kattaja, joka passaa häntä syödessä, ja hevoiset ja vaunut ajaaksensa, onko totta, sanon minä että sellainen nainen heti kohta ylenee neljä askelta vaimon-puolien mielestä? Onko vai ei?"

"Tulkaa jo asiaan," sanoi Vendale. "Te pidätte tätä kysymystä ehtona. Mitkä ovat siis ne ehdot, joita vaaditte?"

"Halvimmat ehdot, hyvä herra, joilla saatan toimittaa vaimonne nuot neljä askelta ylös. Teidän täytyy enentää nykyistä tuloanne kahta suuremmaksi; tarkin säästäväisyys ei tule Englannissa vähemmällä toimeen. Mainitsitte äsken, että toivotte melkoisesti voivanne isontaa viini-kauppaanne. Olkaa siis ahkera ja suurentakaa se. Perin juurin olen minä hyväntahtoinen mies, ja sinä päivänä, jolloin selvillä todistuksilla näytätte vuotisten tulonne nousevan kolmeentuhanteen puntaan, silloin on nuoren sukulaiseni käsi teidän oma, jos nimittäin pyydätte sitä minulta."

"Saanko kysyä, oletteko antaneet miss Obenreizerille tiedon tästä ehdosta?"

"Olen kyllä. Hän antaa minulle vielä hiukan arvoa, herra Vendale, ja suostuu ehtoihini. Toisin sanoen: hän antaa holhojansa huolen pidon ja avaramman maailman-tuntemuksen johdattaa itseänsä."

Näin sanoen nojausi hän takaperin tuoliinsa vakaalla luottamuksella nykyiseen asentoonsa ja paraalla tuulellaan.

Siinä tilassa, johon Vendale nyt oli joutunut, näytti hänestä suora vetominen oikeuteensa kokonaan toivottomalta, sillä hänellä ei ollut, niin sanoaksemme, pohjaa jalkainsa alla. Joko Obenreizerin väitökset olivat hänen itsensä ajattelemat taikka hän ainoastaan tahtoi venyttää naimis-asiata toivoen ajan kuluessa saattavansa sen kokonaan tyhjäksi tehdä, niin kummassakin tapauksessa oli kaikki vastarinta Vendalen puolelta nykyään turhanpäiväistä. Ei ollut muuta neuvoa kuin myöntyä ja koettaa saada niin hyvät ehdot kuin mahdollista.

"Minä panen vastaan" -- alkoi hän.

"Arvattavasti; sen tekisin minäkin teidän sijassanne," sanoi Obenreizer.

"Mutta jos niin olisi," sanoi Vendale, "että suostuisin ehtoihinne, niin sallikaa minunkin puoleltani määrätä kaksi ehtoa. Ensiksi toivon minä saavani tuontuostakin käydä tervehtimässä veljenne tytärtä."

"Ahaa! Käydä tervehtimässä veljeni tytärtä! Ja tehdä häntä yhtä naimakiihkoiseksi, kuin itse olette? Jos nyt kieltäisin, kävisittekö hänen tykönä ilman minun luvatta?"

"Aivan varmaan."

"Mikä viehättävä vilpittömyys! Ihan englantilaista! Te saatte käydä häntä tervehtimässä, herra Vendale, vissillä päivillä, jotka me yhteisesti määräämme, vaan mitä vielä?"

"Väitöksenne vuotisia tulojani vastaan on minua aivan hämmästyttänyt," pitkitti Vendale, "ja tahtoisin sen tähden vastaiseksi hankkia itselleni turvan senkaltaisesta hämmästyksestä. Nykyisen ajatuksenne jälkeen tarvitsen minä, kyetäkseni naimiseen, kolmentuhannen punnan vuotisen rahatulon; mutta mistä minä tiedän, ett'ette, sitä myöten kuin tietonne Englannin maasta kasvaa, yhä korota vaatimuksianne?"

"Selvällä Englannin kielellä," sanoi Obenreizer, "merkitsee tämä, että epäilette sanaani!"

"Uskotteko te minun sanaani, jos ilmoitan teille, että olen kaksin kerroin enentänyt tulojani?" kysyi Vendale. "Ellei muistoni petä, vaaditte vasta juuri täydellisiä todistuksia."

"Tosiaan! viekkaasti! Te osoitatte muukalaisen sukkeluutta samassa kuin englantilaisen perin-pohjaisuutta. Ottakaa vastaan paraat onnen-toivotukseni ja samalla kirjallisen lupaukseni."

Hän nousi ylös, istui kirjoitus-pöydän ääreen, kirjoitti muutamia rivejä ja ojensi paperin Vendalelle syvällä kumarruksella. Suostumuskirja oli aivan suora ja selvä -- ja allekirjoitettu tunnollisella tarkkuudella.

"Oletteko tyytyväinen kirjoitukseeni?"

"Olen kaikin puolin."

"Sepä minua ilahuttaa kuulla. Me olemme tässä vähin otelleet -- ja olleet erinomaisen sukkelat ja viisaat molemmin puolin. Nyt on kauppamme selvillä, emmekä pidä toisillemme vihaa. Ja lopuksi, herra Vendale, lyökäämme käsi käteen, niinkuin rehelliset miehet!"

Vendale ojensi hänelle kättä, suuresti kummastellen Obenreizerin äkkinäistä muutosta toisesta luonnosta toiseen.

"Milloinka rohkenen toivoa taas saadakseni tavata miss Obenreizeria?" kysyi hän ja nousi ylös lähteäksensä.

"Tehkää hyvin ja käykää huomenna tykönäni," sanoi Obenreizer, "niin saatamme sen asian päättää, mutta ennenkuin lähdette, niin ottakaamme 'groggi.' Eikö? Noh! sitten kätkemme sen siksi kuin olette saaneet tulonne nousemaan kolmeen tuhanteen puntaan. Olispa hupaista tietää, milloin tuo tapahtunee."

"Muutamia kuukausia takaperin laskin minä arviolta lukua kauppani laajentamisen mahdollisuudesta", sanoi Vendale, "ja ellei laskuni ole väärä, niin olen tehnyt tuloni kahta suuremmaksi."

"Ja olette naineet" -- -- sanoi Obenreizer.

"Ja olen nainut" -- toisti Vendale -- "tästä päivästä vuoden kuluttua! Hyvästi!"

VENDALE SAATTAA HÄIRIÖTÄ MATKAAN.

Kun Vendale seuraavana aamuna tuli konttoriinsa, olivat nuo ikävät ja kuivat toimitukset Cripple Cornerissa häneltä saaneet uuden ja elähyttävän viehätyksen. Marguerite oli nyt tullut osalliseksi niihin. Koko se koneisto, joka Wildingin kuoltua oli pantu liikkeelle saadakseen tietoja huoneen asioista -- pääkirjain päättäminen, luvun laskeminen "aktivoista," luvun pitäminen kaupan-kaluista, j.n.e. -- oli nyt muuttunut koneistoksi, joka antoi hänelle tietoa kuinka pian naimisensa voi tapahtua. Tarkastettuansa kirjurin antaman tilinteon, ja verrattuansa erinäisiä summia toisiinsa, käänsi Vendale huomionsa viini-varastoon ja lähetti alas kellariin pyytämään luetteloa sen sisällyksestä.

Pääkyyppäri oli tuskin pistänyt päänsä ovesta isäntänsä yksityiseen huoneesen, ennenkuin Vendale huomasi, että hänen näkönsä oli kokonaan toinen kuin ennen. Jotakin erinomaista oli epäilemättä tapahtunut tänä aamuna. Ladlen Jannen liikunnossa oli jonkinlaista melkeen elävyyden tapaista ja kasvonsa miltei osoittaneet iloisuutta.

"Kuinka on laitanne?" kysyi Vendale. "Onko mitään tapahtunut?"

"Haluaisin sanoa yhden asian," vastasi Janne. "Nuori herra Vendale, en ole koskaan tahtonut kehua itseäni profeetaksi."

"Noh! kuka sen on sanonutkaan?"

"Ei yksikään profeeta ole minun tietääkseni," jatkoi Janne, "kuluttanut enintä aikaansa maan alla. Ei yksikään profeeta ole, mitä tahansa lieneekin saanut sisäänsä, ikänänsä saanut sisäänsä viiniä hikireikien kautta aamusta iltaan monen vuoden kuluessa. Kuin minä, siitä syystä että nuori herra Wilding oli muuttanut kaupan toimi-nimen, sanoin hänelle, että hän siinä samassa oli muuttanut kaupan onnen, kehuinko minä silloin itseäni profeetaksi? En, sitä en tehnyt. Onko se, mitä hänelle sanoin, käynyt toteen? On niinikään. Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana ei koskaan tapahtunut erhetystä tavaralähetyksessä, joka oli kauppahuoneellemme jätetty. Vaan nyt on tapahtunut erhetys. Olkaa hyvä ja merkitkää, että se tapahtui ennenkuin miss Marguerite oli käynyt täällä, jonkatähden ei tämä siis sotine sitä vastaan mitä ennustin, että Marguerite laulaisi onnen tänne takaisin. Lukekaa tätä", päätti Janne, viitaten sormella, joka ei näyttänyt saaneen muuta kuin likaa sisäänsä hikireiistä, erääsen paikkaan luettelossa. "Vasten luontoani on pahan ennustaminen sille huoneelle, jota palvelen, mutta minä pidän velvollisuutenani pyytää teitä lukemaan tuota, herra."

Vendale luki kuin seuraa:

"Huom. Sveitsiläisen sampanjan suhteen! Erhetys on havaittu kauppahuoneelta Desfresnier & C:o tulleessa lähetyksessä."

Vendale keskeytti lukemisen ja katsoi vieressään olevaan muistokirjaan.

"Se oli Wildingin aikana" -- muistutti hän. Viinin-saalis silloin oli erittäin runsas, ja hän otti niin paljon kuin sai. Onhan Sveitsin sampanja ollut hyvää, vai kuinka?"

"En tahdo sanoa, että se on huonoakaan ollut, herra;" sanoi kyyppäri. "On saattanut hapata ostajaimme kellareissa tahi särkeä niiltä pullot, vaan en tahdo sanoa sen näyttäneen huonolta meidän kellareissa."

Vendale luki edemmäksi luettelossa: "Tarkemmin tutkittuamme kirjoja, havaitsemme, että lootain lukumäärä on aivan oikea; vaan kuusi niistä, joiden merkki vähän eriää toisista, on aukaistu ja havaittu sisältävän punaista viiniä eikä sampanjaa. Merkkein yhtäläisyys on luultavasti vaikuttanut erhetyksen Neuschâtelista lähetettäessä. Erhetys koskee vaan kuutta koria."

"Onko tämä kaikki?" kysyi Vendale ja nakkasi luettelon syrjään.

Jannen silmät seurasivat synkästi löyhyilevää paperia.

"Iloitsen nähdessäni että otatte tämän asian niin huokealla mielellä vastaan," sanoi hän. "Välistä tapahtuu, että yksi erhetys tuopi toisen seurassaan. Joku pudottaa erhetyksestä palasen apelsiinikuorta kadulle, ja toinen tulee erhetyksestä sen päälle lankeemaan, ja sitten saadaan jotakin toimittamista lasaretissa ja ihminen joutuu Raaja-rikoksi koko elinajakseen. Minua ilahuttaa nähdä että otatte asian niin huokeasti. Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana me emme olisi ottaneet sitä niin keveästi ennenkuin lopun olisimme nähneet. Tahtomatta ennustaa pahaa huoneellemme, nuori herra Vendale, soisin kuitenkin, että tämä olisi onnellisesti tullut ja mennyt. Toivon teidän ei pahastuvan, herra;" sanoi kyyppäri, avaten oven mennäkseen ja katsoen vielä kerran synkkämielisesti taakseen ennenkuin löi oven lukkoon; "myönnän mielelläni että olen hourupäinen ja vähän alakuloinen luonnoltani, vaan minä olen kauvan palvellut Pebblenpojan ja Veljenpoikaa, ja toivon että onnellisesti pääsisitte noista kuudesta punaviinin korista."

Yksin jääneenä purskahti Vendale nauruun ja tarttui kynään.

"Lienee parasta, että kirjoitan muutamia sanoja Desfresnier & Co:lle ennenkuin kaikki unhottuu," ajatteli hän ja kirjoitti heti seuraavaisesti:

"H. H. Paraillaan toimitamme viinivarastomme lukemista, ja olemme siinä huomanneet pienoisen erhetyksen teidän puolelta viimeisessä sampanja-lähetyksessä. Kuusi lootaa sisälsi nimittäin punaista viiniä, jotka täten lähetämme takaisin. Asia on helposti korjattu jos saadaan toisia sijaan, taikka muussa tapauksessa, jos meidän äsken maksamaamme rätinkiin, juuri 500 puntaa, panette näitten kuuden loodan hinnan maksetuksi.

Kaikella kunnioituksella Wilding & C:o"

Tämä kirje lähetettiin heti postiin, ja Vendale kohta unhotti koko asian. Mieleensä johtui aineita, hänestä paljoa tähdellisempiä. Päivän kuluttaa edemmäksi, meni hän, väli-puheen mukaan, Obenreizerin luo. Seuraus keskinäisestä sopimuksesta täällä oli, että Vendale sai luvan viettää määrätyt illat viikossa Margueriten seurassa, kuitenkin vaan kolmannen hengen läsnä ollessa, josta viimeisestä ehdosta Obenreizer ei millään muotoa tahtonut luopua. Ainoa myönnytys, minkä salli, oli, että jätti Vendalelle vapaan oikeuden valita mainitun kolmannen hengen. Luottaen entiseen kokemukseensa, tämä ei kauan epäillyt ennenkuin hän siihen ammattiin valitsi tuon oivallisen eukon, joka parsi Obenreizerin sukkia. Kuultuansa mikä ankara edesvastaus oli hänelle pantu, näyttäysi rouva Dor arvaamatta uudelta kannalta hengellisessä edestymisessä. Hän odotti kunnes Obenreizerin terävät silmät olivat hänen jättäneet -- ja katsoi sitten Vendaleen, vaivihkaa iskien hänelle silmää.

Aika vieri ja sen kanssa myös onnelliset ilta-hetket Margueriten luona. Kymmenentenä päivänä siitä, jona Vendale oli kirjoittanut sveitsiläiselle kauppa-huoneelle, makasi vastaus kirjoitus-pöydällänsä, muitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa. Vastaus kuului näin:

"H. H. Pyydämme anteeksi tapahtuneesta pienestä erhetyksestä. Samalla kertaa täytyy meidän valitettavasti lisätä, että hyväntahtoisesti antamanne ilmoitus on johdattanut meitä toiseen odottamattomaan huomaukseen. Asia on hyvin ankara sekä teille että meille. Likemmät kohdat ovat seuraavaiset: