Chapter 4

"Teette kovin paljon puuhaa niin vähäpätöisestä asiasta," vastasi Sveitsiläinen. "Ja olettehan, hitto vieköön, sittenkin korkeasta suvusta."

Yrjö Vendalen hymyileminen ilmoitti vielä hiukan harmia kun hän vastasi:

"No niin! vanhemmistani pidin paljon, ja kun ensi kerran matkailimme yhdessä, herra Obenreizer, olin ehkä vähän ylpeä vastikään saatuani käsiini sen perinnön, jonka olivat minulle jättäneet. Toivon sen tähden että se enemmin oli nuorukaisen puheen ja sydämmen avoisuutta kuin kerskaamisen taipumusta."

"Pelkkää puheen ja sydämmen avoisuutta eikä mitään kerskaamista!" sanoi Obenreizer. "Te itseänne liioin huoletatte; minähän se muutoin aloitin. Muistan aivan elävästi vielä tuota iltaa, kun istuimme veneessä ajelehtaen tyyneä järveä, johon vuoret ja laaksot, kukkulat ja kuusimetsät kuvautuivat, muistan myös että silloin koetin tehdä kuvauksen kurjasta lapsuudestani --- köyhästä mökistämme vesiputouksen partaalla, jota äitini näytteli matkustavaisille; navetasta, jossa makasin lehmän vieressä; pöllöpäästä velipuolestani, joka aina istui oven suussa, ellei hän hiipinyt vuoria alas kerjätäkseen; sisarpuolestani, joka myötään kehräsi ja nojasi mahdottoman suuren kaula-ajoksensa isoa kiveä vastaan; kuinka minä olin nälkäytynyt, alaston poika raukka, kahden, kahden kolmen vuoden vanha, kuin he sitä vastoin olivat täysiä miehiä ja naisia kovilla kourilla minua lyödäkseen -- minua ainoata lasta isäni toisessa naimisessa, jos se muutoin oikeaa naimista olikaan. Mikä siis oli luonnollisempi kuin että vertasitte itseänne minuun sanoen: Olemme yhden ikäiset; minä samalla aikaa istuin äitini polvella isäni vaunuissa ja ajelin pitkin Lontoonin rikkaita katuja, ympärilläni ylellisyyttä ja kaukana likaisesta köyhyydestä. Sellaiset ovat 'minun' muistot, teidän muistoja vastaan."

Herra Obenreizer oli mustatukkainen nuori mies, jonka mustaverisen ihon läpitse ei noppaakaan punaista ruskottanut. Kun nousi väri jokaisen muun ihmisen kasvoille, ilmestyi hänen kasvoihin tuskin näkyvä tykytys, ikäänkuin olisi se kone-rakennus, jonka oli paneminen lämpimä veri liikkeelle, vielä kyllä paikoillaan, mutta kuivettuneena ja ravistuneena. Hän oli vahva ruumiiltansa, jäsenensä olivat oikean suhtaiset ja kasvot kauniit. Moni olisi ehkä miettinyt että joku muutos hänen ulkonaisessa muodossa olisi häntä tehnyt mieluisemmaksi, mutta ei kukaan voinut sanoa minkälaisen tämän muutoksen piti oleman. Jos huulensa olisivat voineet muuttua jotensakin paksummiksi ja kaulansa hienommaksi, niin olisi kenties tämä moite tullut poistetuksi.

Herra Obenreizerin merkillisin omituisuus oli kuitenkin siinä, että -- nähtävästi hänen omasta vapaasta tahdostaan -- hänen silmäinsä ylitse saattoi levetä eräs nimetön sumu, joka näkymättömiin peitti kaiket muut hänen tunteittensa osoitukset paitsi tarkkaa vaarinottavaisuutta eikä ainoastaan hänen silmissänsä vaan ylipäänsä kasvoissansa, tästä ei kuitenkaan seurannut että hänen vaarin-ottavaisuutensa kokonaan olisi ollut käännetty ainoasti siihen, jonka kanssa hän haasteli, eikä myöskään niille äänille ja esineille, jotka olivat hänen ympärillänsä; vaan se oli pikemmin jonkunlainen lavea huomaus kaikista sellaisista asioista, jotka painoivat hänen omaa taikka, hänen tiedon mukaan, muiden sydäntä.

Tähän asti oli päästy kanssapuheessa kun tuo mainittu sumu levesi herra Obenreizerin kasvoin ylitse.

"Tuskin tarvinnen mainita," sanoi Vendale, "että tämän käyntini tarkoitus on vakuuttaa teitä Wilding & C:on ystävyydestä, meidän luottamuksestamme teihin ynnä toivostamme olla teille hyödyksi. Toivomme myös kohta pääsevämme tilaisuuteen osottaa teille kestillisyyttämme, mutta emme vielä ole päässeet aivan järjestykseen, sillä kumppalini, joka juuri näinä aikoina on askaroinnut taloutemme toimeen panemista, on tässä toimessa tullut häirityksi eräältä odottamattomalta tapaukselta. Luultavasti ette tunne herra Wildingiä?"

Herra Obenreizer häntä ei tuntenut.

"Teidän pitää kohta tavata toistanne. Hänen käy varmaan mieleksi saada tuttavuutta teidän kanssa rakentaa, ja luulen myös voivani ennustaa, että teillekin käy yhtä mieleksi päästä hänen tuttavaksi. Varmaan ette ole kauan asuneet täällä Lontoossa herra Obenreizer?"

"Vasta näinä päivinä olen ottanut vastaan tämän asioitsija-sijan."

"Mamseli, veljentyttärenne -- -- ei ole -- ei ole vielä naitu?"

"Ei ole."

Yrjö Vendale katseli ympärillensä ikäänkuin etsiäkseen jotaan merkkiä hänen läsnäolostansa.

"Onko hän oleskellut Lontoossa?"

"Hän oleskelee Lontoossa."

"Milloin ja missä saisin kunnian itse tervehtiä häntä?"

Poistaen tuon sumun kasvoiltansa, ja, niinkuin ennenkin, likistäen vieraansa kyynäspäitä, sanoi herra Obenreizer haluttomasti:

"Seuratkaa minua porrasta ylös!"

Jokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle myönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen toisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät, oli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä huoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli tapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä porsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi hansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva tukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli ympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen kasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain yhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti tavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä kirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys osoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa ylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos hänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla koriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi rouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia vastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan käteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä erilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä selästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää) alkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti hänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka, vielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka tahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle levitetystä harsikosta.

"Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?" kysyi Obenreizer nuorelta neideltä.

"Sen luulen tekeväni" -- vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti nousten tuoliltaan -- "eikö se ole herra Vendale?"

"Niin muka luulisin;" sanoi Obenreizer kuivasti. "Herra Vendale! Rouva Dor!"

Vanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty vasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli puoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti hieromistaan.

"Rouva Dor", sanoi nauraen Obenreizer, "on niin hyvä että pitää minua vapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon olla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani kaikki pilkut ja tähneet."

Korkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä tutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin persoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö Vendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä kättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti samalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään paikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella kätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot liivinlakkareissa ja kasvot sumussa.

"Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer," lausui Vendale, "että mailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen päin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin viimeksi teitä näin."

"Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?" kysyi tyttö.

"En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta olisin saattanut toivoa -- ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut -- ettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää tilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut, kentiesi olisin tavannut teitäkin useammin."

Kaunis Marguerite punastui ja loi pikaisen salaisen silmäyksen rouva Dor'een.

"Viimein meitä kuitenkin löysitten, herra Vendale; vaan kentiesi kadotatte meitä kohta taas nä'östänne."

"Sitä en tahdo uskoa. Asianhaarojen omituinen yhteensattumus, joka toi minulle onnen tavata teitä, kehoittaa minua toivomaan vastakohtaa."

"Mikä se on omituinen asiainhaarain yhteensattumus, jos saan kysyä?"

Suloinen sveitsiläinen vivahdus tässä lauseessa ja ääni, jolla viimeiset sanat sanottiin, tekivät sen Yrjö Vendalelle erinomaisen miellyttäväiseksi, samalla kertaa kuin hän taas huomasi salaisen silmäyksen rouva Dor'een. Vaikka pikainen kuin salama näytti se kuitenkin osoittavan jonkumoista varoitusta, jonka tähden Vendale tästä hetkestä hiljaisuudessa piti rouvaa silmällä.

"Se, että sattumaisilta olen tullut osakkaaksi yhteen kauppa-toimeen Lontoossa, jonka tykönä herra Obenreizer sattumaisilta juuri tänä päivänä on nimen-omaisesti hyväksi esitelty, jopa sen lisäksi vielä semmoiselta kauppa-toimelta Sveitsissä, jonka kanssa meillä molemmilla, niinkuin näyttää, on kauppa-asioita. Eikö hän ole tätä teille maininnut?"

"Ei," puuttui tässä puheesen herra Obenreizer, vapaa tuosta sumustansa, "sitä en ole vielä maininnut miss Margueritelle. Mailma on niin pieni ja yksmuotoinen, että iloinen hämmästys välisti on tarpeellinen. Asia on tosiaan niinkuin hän sanoo, miss Marguerite. Hän tuolla, joka on niin korkeata sukua, ja on saanut niin siveän kasvatuksen, hän on alentanut itseänsä kaupan-tekoon. Kaupantekoon! Ihan kuin me köyhät talonpojat, jotka olemme hiipineet ylös ojista!"

Pilvi levesi neiden valkoiselle otsalle ja hän loi silmänsä alas lattiaan.

"Mutta kaupalle se on hyvää!" pitkitti Obenreizer suurella innostuksella. "Se ylevöittää kauppaa. Kaupan onnettomuus ja alennus on että koko halvempi kansa -- esimerkiksi me köyhät talonpojat -- saattaa antautua sille elämän-radalle ja sen avulla kohota. Katsokaa, hyvä ystäväni Vendale;" pitkitti hän voimakkaasti, "miss Margueriten isä, vanhin velipuoleni, joka nyt olisi kaksi kertaa vanhempi teitä ja meitä, jos vielä eläisi, vaelsi ilman kengittä melkeen ryysyissä pois ilkeästä vuoren-solasta, jossa asuimme, vaelsi vaeltamistaan, sai joskus ruokaa muulien ja koirien joukossa eräässä ravintolassa kaukana päälaksossa, otti palvelusta siellä, tuli tallirengiksi, kokiksi, ja pääsi viimein paikan isännäksi. Semmoisena otti hän minua tykönsä (saattoiko hän ottaakaan velimiestäni, tuota mielipuolista kerjääjää, tahi sisartansa, tuota kehräävää kummitusta?) ja pani minua oppiin naapurin ja ystävänsä mainion kellonsepän luoksi. Vaimonsa kuoli miss Margueriteä synnyttäessä. Mitä seisoi testamentissaan, ja mitkä olivat Margueriten isän viimeiset sanansa minulle kun kuoli ennenkuin lapsi oli päässyt täysi-ikäiseksi? Näin hän sanoi: 'Kaikki tulee Margueritelle paitsi niin ja niin paljon vuodessa sinulle. Olet nuori, vaan teen sinua kuitenkin hänen holhojaksi; sillä sinä olet alhaisimmasta ja köyhimmästä talonpojan säädystä ja niin olin myös minäkin sekä Margueriten äiti; me olemme kaikki kurjia talonpoika raukkoja ja sitä et saa koskaan unhoittaa.' Sama on myös useimpain maanmiesteni laita, jotka nyt pitävät kauppaa Soho-korttelissa täällä Lontoossa. He ovat ennen olleet talonpoikia, halpasukuisia, orjailevia Sveitsin talonpoikia. Kuinka hyvää ja etevää eikö siis ole kaupalle" -- tässä hän muuttui iloiseksi ja likisti taas tapansa mukaan nuoren viininkauppiaan kyynäspäitä -- "kun sitä herrasmiehet viljelevät ja jalostavat."

"Sitä en voi huomata" -- sanoi Marguerite palavin poskin ja kiivaalla silmäyksellä. "Minun mielestäni jalostamme kauppaa yhtä hyvin me talonpojat."

"Noh! noh! miss Marguerite" -- sanoi Obenreizer. "Muistakaa että puhutte ylpeässä Englannissa."

"Minä puhun ylpeällä totuudella" -- vastasi hän ja asettui jälleen levollisesti työhönsä -- "enkä ole Englantilainen, vaan Sveitsiläisen talonpojan tyttö."

Lauseessaan oli jotaan, asiata päättävää, jota vastaan Vendale ei tahtonut väittää. Hän sanoi siis vaan hyvin totisena.

"Minä yhdyn täydellisesti teidän ajatukseenne, miss Obenreizer, ja olen jo lausunut tässä talossa samaa mielipidettä, jota herra Obenreizer itse voipi vakuuttaa" -- jota kuitenkaan tämä ei tehnyt.

Vendalella oli viekkaat ja terävät silmät, ja tuon tuossakin tarkastellen rouva Dorea huomasi hän jotaan tuon leveän selän takana, jota mainittu rouva tarjosi vieraalle nähtäväksi. Hansikkain puhdistamisessa oli, näet, eräs suuri pantomimillinen ilmeys. Se kävi hyvin hiljaa ja varovaisesti kun Vendale puhui Margueriten kanssa, jopa herkesi lopulla kokonaan, ikäänkuin olisi hän pysähtynyt työssään kuunnellaksensa. Kun Obenreizer oli lopettanut puheensa talonpojista, oli rouva hieronut hansikkaansa kaikin voimin, ikäänkuin olisi puhe voittanut hänen erinomaista suosiotansa, ja pari kertaa kun tuo hansikka, jota rouva piti silmiensä edessä, nostettiin ilmaan taikka kun toinen sen sormista kohosi toinen aleni, luuli Vendale mainitun hansikkaan tehneen jonkun sananlennätin-merkin Obenreizerille, joka todellakin ei koskaan ollutkaan kääntänyt sille selkäänsä, ehkä tämä ei ollut sitä muka ollenkaan huomaavinansa.

Vendale oli myös havainnut että se tapa, jolla Marguerite poisti tuota ainetta, jota Obenreizer jo kaksi kertaa oli alkanut, osoitti jotaan harmia holhojaa vastaan, jota harmia hän nähtävästi koitti hillitä -- ikäänkuin olisi Margueriten mieli tehnyt häntä nuhdella, jos vaan uskaltaisi. Hän oli myöskin havainnut -- vaikka tämä kyllä oli vähäpätöinen asia -- että Obenreizer ei ollut Margueriteä lähestynyt enemmin kuin alustakaan, ikäänkuin olisi niitten välillä ollut määrätyitä rajamerkkejä. Ei kertaakaan hän myöskään ollut häntä puhutellut käyttämättä sanaa "miss", vaikka sen käyttämisessä aina oli ollut joku melkeen havaamaton pilkan osoitus. Ja nyt johtui Vendalelle ensi kerta mieleen, että tuo omituisuus tämän miehen käytännössä, jota hän ei ollut ennen voinut selvittää, oli joku ehkei aina huomattava pilkkaamisen halu. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä että Marguerite jollaan tavalla pidettiin vankina oman vapaan tahtonsa puolesta; ehkä hän teki molemmille vastarintaa vakavalla mielen-kuvituksellansa, joka kuitenkaan ei riittänyt häntä vapauttamaan. Vakuutus tästä teki nuorta viininkauppiasta vielä taipuvammaksi mielistymään neitoon, kuin ennen. Sanalla sanottu, hän oli hurjasti rakastunut neitoon ja vakaasti päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, joka viimein oli tarjoutunut hänelle.

Tällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C:o pian tulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan kunnioittamaan taloansa -- vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä ainoastaan nuorten miesten asuma -- eikä pitentänyt tervehtimistään tavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki hän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata. Konttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita Obenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla äitinkielellänsä.

"Maanmiehiäni," selvitti hän, seuraten Vendalea portille, "köyhiä maanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan toiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!"

Kaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle.

Ihana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä sananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon. Hänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn kanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti Vendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen tarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti edellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle.

Kellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut holvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä; muutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun kappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä olikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi lahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen kanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään vastaväitöksistä.

Suljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului ylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä yhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki vastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään kunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin minkä itse kantoi.

"Oho! oletteko siellä, Janne?"

"Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master Vendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän."

"No, no! älkää nyt möriskö, Janne!"

"Oh! en minä mörise" -- vastasi kyypäri; "jos joku mörisee, niin se on se, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä. Varokaa ettei joku _teissä_ rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää täällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin kiini."

Kyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä mittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot härjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä itsestään.

"Ne saavat kyllä kiini teistä" -- jatkoi hän sitten kuin oli saanut mittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen havainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä -- "siihen voitte luottaa! Olette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?"

"Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään, Janne?"

"Ei _minulla_, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan se, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!"

"Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne."

"Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä väkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä siis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä."

Tämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että röhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla naurun röhkäisemisellä tuolle "parannusta teidän tykönä."

"Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö," jatkoi Janne, jälleen oikasten selkäänsä -- "on se, että nuori master Wildinq on mennyt vaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee sen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut täällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee satamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja milloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän myös että onnemme on muuttunut."

"Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä ennustuksenne kanssa?" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia, piikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja näyttivät vallan inhoittavilta. "Olemmehan tulleet maineesen näitten sienien kautta kellarissamme!"

"Se on totta, master Yrjö" -- sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta takaperin -- "ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla rauhassa."

Ottaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä sieniä kysyi Vendale:

"Tosiaanko? Miksi niin?"

"Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja siis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun elinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä, että nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan, muuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme," -- vastasi Janne yhä pitäen itsensä etäällä -- "kuin enemmin eräästä toisesta syystä."

"Mistä muusta syystä?"

"Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän väriänsä, master Yrjö."

"Kyllä, sen teen."

"Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir."

Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin kynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla:

"No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!"

"Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?"

"Niinpä melkeen."

"Enemmin kuin melkeen, minusta," vastasi Janne puistellen totisesti päätänsä.

"Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte; mitä sitten?"

"Master Yrjö, ne sanoo" -- -- --

"Kuka sanoo."

"Mistä minä tiedän kuka?" -- vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa rohkeasta kysymyksestä. -- "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia, ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä sitä?"

"Se on totta! Jatkakaa!"

"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin mailma on."

Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat, tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa -- näki hän että tämä oli lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.

Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen, mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.

WILDING LÄHTEE.

Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin, pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.

Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää tulonsa tarkoitusta.

Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista huomiota, vaan ei enempääkään.

"Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät."

"Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana," sanoi Wilding tavallisella suoruudellaan, "koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista täällä."

Rahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä erinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi kuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden Wilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään salata.

Rahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa laitoksen pöytäkirjat säilytettiin.