Chapter 3

"Olen maininnut teille," sanoi hän, "että eräs muukalainen rouvasnainen omakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu tuolla kamiini-uunin yläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen mukaansa. Olen yhtä varmaa siitä, kuin että nyt istun täällä ja että suureksi mielipahakseni olen pakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa nyt hyvä ja seuratkaa minua ajatuksillanne noin kolme kuukautta sen ajan jälkeen. Minä olin silloin Löytölastenhuoneessa Lontoossa, odottaen saadakseni muutamia lapsia mukaani maalla olevaiseen laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys antaa nimeä muutamalle poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan. Tavallisesti nimitettiin lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui yksi johtajista juuri käydä läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän näki ulosotetun lapsen, Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn, siitä luonnollisesta syystä että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä, sanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi; annetaan tämän uuden löytölapsen, joka tänä päivänä on otettu vastaan, saada se omakseen.' Lapsi kastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se lapsi oli te, sir.'" --

Viininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa.

"Se lapsi olin minä!" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää uudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!"

"Vähän aikaa siitä kuin teitä otettiin löytölasten laitokseen, sir," jatkoi rouva Goldstraw, "jätin minä palvelukseni pitääkseni häitä. Jos ajattelette tarkemmin asiaa, huomaatte itse kuinka erehdys tapahtui. Yksi eli kaksitoista vuotta kului, ennenkuin rouva, jota olette pitäneet äitinänne, tuli uudestaan Löytölastenhuoneesen, hakiaksensa poikaansa ja ottaaksensa hänen ulos. Rouva ei tiennyt muuta kuin että lapsensa oli nimitetty Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli häntä, tiesi ainoastaan osoittaa hänelle ainoata Walter Wilding nimistä, joka löytyi laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut valaista asiata, olin kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta. Ei ollut mitään olemassa ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä surkuteltavaa erehdystä. Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir! Teidän on ajatteleminen -- ja kaikella syyllä -- että se oli onnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä tosiaan aavistamattani) tulin tätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On mielestäni niinkuin ansaitsisin nuhtelemista, koska en voinut sen enempää hillitä itseäni. Jos vaan olisin voinut olla sitä osoittamatta, mistä tuo kuva ynnä omat sananne muistuttivat minua, niin ette koko elinkautenanne olisi tarvinneet saada tietää, mitä nyt tiedätte."

Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli kärsinyt.

"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?"

"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta", vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle, ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää että --"

"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on todenmukainen --"

"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi todenmukainen ollut?"

"Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä vikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan käsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä -- minä tunsin olevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun sylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti saattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että hän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi hän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut, liekutti ja sammui -- "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta, josta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te hämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata asiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se olisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo saattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta ette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken omaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän en olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja vahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw, enemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen rouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen nimensä."

"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan hänestä."

"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi."

"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin maahan.'"

"Sveitsin maahan? minnekä siellä?"

"Sitä ei maininnut, sire."

"Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi", sanoi herra Wilding. "Ja neljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä minun pitää tekemän?"

"Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir", sanoi rouva Goldstraw; "mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä? Ettehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole luultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen omaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja lienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa elättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut mukaansa. Teidän sijassanne -- suokaa anteeksi että puhun niin vapaasti -- olisin lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota rouva-raukkaa, jonka kuva teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa vilpittömyydessä niinkuin äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä on rakastanut minua niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi teille, antoi hän juuri tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen elinaikanansa ja vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana teidänkin elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus pitää mitä olette saaneet, kuin juuri tämä?"

Herra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden emännöitsiän mielen-johdossa.

"Ette ymmärrä minua", sanoi hän. "Juuri sen vuoksi, että rakastin häntä niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä velvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää, täytyy minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä. Minä näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja viipymättä ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun täytyy puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä liikkeelle ennenkuin panen levolle tänä iltana."

Samassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen läpitse alas konttoriin.

"Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi", sanoi hän. "myöhemmin päivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän kanssanne. Kyllähän sovimme -- toivon että hyvinkin sovimme -- kysymättä siitä mitä on tapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän kyliä ettei se teidän syy ollut. Kas niin! antakaa nyt tänne kätenne ja tehkää talonhoidon kanssa miten tahdotte -- nyt en voi siitä mitään puhua."

Rouva Goldstraw oli juuri pääsemäisillänsä ovelle, kuu tämä aukeni ja herra Jarvis astui sisään.

"Lähettäkää sana herra Bintreylle" -- sanoi viininkauppias, "että tahdon heti puhutella häntä."

Konttori-herra jätti vasten tahtoansa toistaiseksi tämän käskyn toimittamisen esittelemällä "herra Vendale'a" ja osoittamalla sisään nuorta Wilding & Co:n kauppahuoneen osakasta.

"Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale", sanoi Wilding, "minulla on Jarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä" toisti hän, "ja viipymättä."

Mentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle.

"Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir", sanoi hän -- "siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä."

UUSIA HENKILÖITÄ NÄKYMÖLLÄ.

Sanat "Sveitsin posti-merkki," jotka seurasivat niin äkkiä emännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra Wildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei uusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta.

"Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta vaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä hänen kauhistuneesen mielialaansa.

"Hyvä Yrjö Vendale" -- vastasi viininkauppias surullisella katsannolla, ojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka tervetulemisiansa sanoo -- "hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä koskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan pääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse."

Uusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä kuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla käytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä:

"Ette te itse?"

"En enään se, joksi luulin itseni" -- vastasi Wilding.

"Mutta miksi te siis kaikkien kummituksien nimessä olette luulleet itsenne, jota ette nyt olisikaan" kuului taas kysymys samalla ujostelemattomalla suoruudella, joka olisi voittanut paljo varovaisemman ihmisen luottamusta. "Saattanen tehdä tämän kysymyksen, ilman että minua pidetään liian julkeana, koska olemme kerran kauppa-kumppaneja."

"Kas niin! nyt taas!" huusi Wilding ja nojausi takaperin tuolillensa hämmentyneellä silmänluonnilla katsahtaen Vendaleen. "Kauppa-kumppaneja! Minulla ei ollut oikeutta mennä tähän kauppa-toimeen, joka ei koskaan ollut määrätty minulle. Ei ollut koskaan äitini tarkoitus että se tulisi minun omakseni. Arvelenpa olleen hänen äitinsä tarkoitus että se tulisi hänen omakseen -- jos muuten mitään arvelen taikka ketään tarkoitan."

"Kas niin, kas niin!" väitti kauppa-kumppali hetken kuluttua ja otti hänestä vaarin sillä vakavalla luottamuksella, jota väkevä luonto aina vaikuttaa, kun todella tahtoo heikompaa auttaa. "Mikä tahansa lieneekin väärässä, niin te ette ole syypää siihen; siitä olen täydellisesti vakuutettu. En olisi ollut kolme vuotta yhdessä teidän kanssanne entisen kauppa-toimikunnan konttorissa, jos nyt epäilisin teitä. Siihen olemme olleet liiaksi hyvät ystävät nuorempina; antakaa minun siis aloittaa kumppali-toimitustamme näyttämällä itseäni hyödyllisenä ja ojentamalla mitä mahdollisesti on joutunut väärään. Onko kirjeellä mitään asian kanssa tekemistä?"

"Haa!" huusi Wilding ja kätensä lensi aivoille, "Nyt taas. Pääni! pääni! Sen olin unhoittanut. Sveitsin posti-merkki."

"Tarkemmin katseltuani havaitsen, että kirje on aukaisematta, jonka tähden sillä kaiken mahdollisuuden mukaan ei ole asian kanssa yhteyttä," sanoi Vendale tyynnyttäväisellä vakuutuksella. "Onko se teille vai meille yhteisesti?"

"Meille yhteisesti" vastasi Wilding.

"Enköhän siis aukaise ja lu'e sitä teille, jotta päästäisiin selville siitäkään."

"Kiitoksia! Kiitoksia!"

"Kirje on meidän sampanjaa-tekeviltä ystäviltämme Neuschâtelissä. 'Korkeastikunnioitettu herra! Olemme saaneet kunnioitetun kirjeenne 28 päivältä äsken kulunutta kuuta, jossa ilmoitatte meille, että olette ottaneet herra Vendalen kumppaliksenne kaupassa, josta syystä pyydämme teidän vastaan-ottaa vakuutukset onnen-toivotuksistamme. Sallikaa meidän myös käyttää tätä tilaisuutta erittäin esitelläksemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä' -- Se on mahdoton!"

Wilding katsoi ylös äkkinäisellä pelästyksellä ja sanoi:

"Mikä on?"

"Mahdoton nimi" -- vastasi kumppalinsa huolettomasti. "Obenreizer! 'Erittäin esittelemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä, jolla tästä päivästä luettu on täysi valta olla meidän asiantoimittaja, ja jolla jo on ollut kunnia tehdä herra Vendalen tuttavuutta hänen omassa (tuon mainitun herra Obenreizerin) isänmaassaan, Sveitsissä.' Aivan oikeen! Kah! missä minun on olleet ajatukseni? Nyt muistan; kun hän matkusteli veljen tyttärensä kanssa."

"Veljen?" --

Vendale oli niin homsuttanut viimeisiä sanoja lukiessaan, ettei Wilding niitä kuullut.

"Kun hän matkusteli veljen-tyttärensä kanssa. -- Obenreizerin veljentyttären kanssa" -- lisäsi hän melkeen liiaksi selvittäväisellä tavalla, "veljentytär Obenreizerille. Tapasin niitä ensimmäisellä matkallani Sveitsissä, matkustin jonkun aikaa niiden seurassa, kadotin niitä näkyvistäni saman vuoden kuluessa; tapasin net jälleen viimeisellä matkallani Sveitsissä ja en ole sittemmin niitä nähnyt. Obenreizer! Obenreizerin veljentytär! Aivan oikeen! Kun tarkemmin ajattelen, on nimi kuitenkin mahdollinen. Herra Obenreizerilla on meidän täysi luottamuksemme, emmekä epäile teidänkään tulevan arvossa pitämään ansioitansa. Kauppahuone Desfresnier & C:o on kirjettä asianomaisesti allekirjoittanut. Noh miksei! otan päälleni käydä heti herra Obenreizerin luona selvittämässä asiaa hänen kanssa. Se voi myöskin selvittää tuota kirje seikkaa. Ja sanokaa nyt suoraan, rakas Wilding, mitä muuten voin selvittää teille, niin koetan tehdä parastani."

Mielellään antaen toisen näin ottaa huolta hänestä ja hyvin kiitollinen, siitä, kertoi rehellinen viininkauppias nyt elämänsä vaiheet, johdatukseksi jo alussa juhlallisesti kutsuen itseänsä petturiksi.

"Arvattavasti siitä syystä panitte käskemään herra Bintreytä tänne, astuessani sisään?" kysyi kumppali mietittyänsä hetken itsekseen.

"Niin oli!"

"Hän on kokenut ja älykäs mies ja halajan suuresti kuulla hänen ajatuksensa. Rohkenen kuitenkin sanoa omaa ajatustani teille, ennenkuin olen kuullut hänen, koska aikani ei myönnä viipymistä. Suoraan sanottu: en katso tätä asiaa samalta kannalta kuin te, enkä käsitä tilaanne samalta perustukselta kuin itse teette. Että olisitte petturi, rakas Wilding, se on ihan hullutusta, sillä ei kukaan saata olla petturi, joka ei ehdolla ja tahdolla ota osaa petokseen, ja sen hän ette koskaan ole tehneet. Mitä taas siihen tulee, että teitä teki rikkaaksi mieheksi se rouva, joka luuli teitä pojaksensa, ja jota teidän, hänen esittämistänsä todistuksista, täytyi pitää äitinänne, niin ajatelkaapa eikö tämä tapahtunut noista keskinäisistä kohdista hänen ja teidän välillä. Näin tuli vähitellen ajan joutuessa te hänelle hyvin rakkaaksi niinkuin hän teille. Se oli teille, teille itselle, jolle hän, minun käsitykseni mukaan, lahjoitti nämät maalliset edut, ja häneltä, häneltä itseltään otitte net vastaan."

"Hän luuli," väitti Wilding, "että minulla oli luonnolliset vaatimukset häneltä, joita ei olutkaan."

"Totuus väitöksessänne täytyy minun myöntää" vastasi kumppali. "Mutta luuletteko, että, jos hän puolen vuotta ennen kuolematansa olisi huomannut sen, mitä nyt olette keksineet, luuletteko että tämä olisi hävittänyt muistosta net ajat, jotka olitte yhdessä eläneet ynnä sen keskinäisen rakkauden, jonka tunsitte toisianne kohtaan, sitä suurempi, kuta tarkemmin tulitte toisianne tuntemaan?"

"Se minkä luulen" -- sanoi Wilding, joka luottavalla yksinkertaisuudellansa piti ainoastaan itse teko-asiasta kiini -- "voipi yhtä vähän muuttaa totuuden kuin ottaa auringon alas taivaasta. Totuus on, että omistan mitä oli toiselle aiottu."

"Hän on kenties jo kuollut" -- sanoi Vendale.

"Mahdollista! mutta voipi yhtä hyvin olla elossa" -- vastasi Wilding. "Ja jos hän elää, enkö siis ole -- tietämättä, sen myönnän -- ryöstänyt häntä tarpeeksi? Enkö ole ryöstänyt häneltä koko sitä syvää onnellsuutta, joka täytti sieluni ja henkeni, kun tämä jalomielinen ja minulle niin kallis nainen," -- hän ojensi kätensä kuvaa vastaan -- "sanoi olevansa minun äitini? Enkö ole häneltä ryöstänyt sitä lempeyttä, jonka hän niin ylellisesti antoi minulle? Enkö sitä paitse vielä ole ryöstänyt häneltä sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jonka osoittamisesta olin niin ylpeä? Sen tähden kysyn itseltäni, Yrjö Vendale, ja kysyn teiltä, missä hän on? Mikä hänestä on tullut?"

"Niin, kuka sen voi tietää?"

"Mutta siitä juuri täytyy minun koettaa saada tietoa. Minun täytyy kuulustella ja lakkaamatta etsiä häntä. Sillä aikaa elän koroilla minun osastani -- hänen osasta olisi minun pitänyt sanoman -- tässä kaupassa, ja kokoon hänelle mitä jääpi. Jos löydän hänen, turvaan ehkä jalomielisyyteensä, mutta jätän hänelle kaikki pois. Sen minä teen, ja sen päälle vannon, niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä" -- sanoi Wilding suudellen kuvan sormia ja sitten kätkien silmänsä niihin -- "niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä ja kuin minulla oli tuhansia syitä olla hänelle kiitollinen!"

Näin lausuen painui hän taas kokoon.

Mutta kauppa-toverinsa nousi ylös tuolista, jossa oli istunut, astui viereensä ja laskien kätensä hiljaa hänen olkapäällensä, sanoi hän:

"Olen jo ennen tätä päivää tiennyt, Walter, että olette rehellinen mies puhtaalla omalla-tunnolla ja jalomielisellä sydämellä. Minulle se on suuri onni saadakseni vaeltaa elämän läpitse niin suoran ja luotettavan miehen rinnalla ja tunnen olevani siitä suuresti kiitollinen. Käyttäkää minua niinkuin omaa kättänne ja luottakaa minuhun kuolemaan saakka. Älkää pitäkö huonompaa ajatusta minusta, ehkä vakuutan että voittavin tunteeni tällä hetkellä on epäselvä. Minä säälin rouvaa ja teitä sen tähden että keskinäinen välinne ei ollut semmoinen kuin luulitte. Paljoa enemmin kuin tuota tuntematonta miestä (jos hän muuten koskaan on kasvanut mieheksi) sen tähden että hän tietämättä tungettiin paikaltaan. Teitte oikeen kun lähetitte käskemään herra Bintreytä tänne. Minkä neuvon hän tulee teille antamaan luulen osaksi olevan minunkin. Malttakaa kuitenkin mielenne tässä painavassa asiassa. Tarkka huoli on pidettävä tämän asian salaamisesta, sillä jos me sen ilman varomatta ilmaisemme, niin varmaan siitä on nouseva petollisia vaatimuksia, vääriä valoja ynnä kaikenlaisia sala-vehkeitä, joita ahneus ja oman voiton pyynti aina matkaan panevat. Muuta minulla nyt ei ole sanomista, Walter, kuin muistuttaa teitä, että myitte minulle yhden osan kaupassanne, nimen-omaan päästäksenne enemmästä työstä kuin terveytenne salli teitä tehdä, ja että minä nimen-omaan otin sen päästäkseni toimitukseen, jota rakastan."

Näillä sanoilla ja, hyvästiksi lyöden kätensä toverinsa olkapäälle, lähti Yrjö Vendale konttoriin ja sieltä hetken päästä herra Jules Obenreizerin kortteliin.

Kääntyen Soho Sqvare nimisen, kaupungin osan pohjoiseen puoleen päin punastuivat hänen ahvettuneet kasvonsa punastumistaan. Tällaisen punastumisen varmaan Wildingkin, jos olisi ollut tarkempi vaarinottaja tahi vähemmin omilta huoliltaan raskautettuna, helposti olisi huomannut, silloin kuin kauppakumppalinsa luki erästä paikkaa Sveitsiläisen kirjeen-vaihtajan kirjeessä, jota paikkaa hän oli lukenut sangen sekavaisesti.

Kauan aikaa jo oli kummallinen siirtokunta vuorilaisia asunut pienessä, aukeassa Soho nimisessä osassa Lontoon kaupunkia. Sveitsiläisiä kellontekiöitä, sveitsiläisiä hopea- ja juveli-seppiä, sveitsiläisiä kauppiaita, jotka toivat maahan sveitsiläisiä soitto-toosia ja sveitsiläisiä leikkikaluja asuu täällä toistensa vieressä. Sveitsiläisiä opettajia soitannossa, piirustuksessa ja kielissä, sveitsiläisiä käsityöläisiä ja palkollisia, jotka sattumalta olivat jääneet palveluksetta, ahkeroita sveitsiläisiä pesijöitä, sekä mies- että naispuolisia, Sveitsiläisiä tuntemattomalla elinkeinolla, rehellisiä niinkuin petollisiakin Sveitsiläisiä, sangen luotettavia sekä sangen luottamattomia Sveitsiläisiä, kaikki ovat supistetut Soho Sqvaren keskelle, jossa myös löytyy siivottomia sveitsiläisiä ravintoloita, kahviloita ja huoneita matkustavaisille, sveitsiläistä ruokaa ja juomaa, sveitsiläinen jumalan palvelus pyhänä ja sveitsiläisiä kouluja arkipäivinä. Myös täällä olevaiset englantilaiset ravintolat käyttävät jonkunmoista murtevaa Engelskaa ammatissaan, ilmoittaen ikkunoissaan sveitsiläistä viinaa ynnä muita väkeviä, ja melkeenpä joka ilta lainaten kestihuoneitansa sveitsiläisille ystävyyden- ja vihollisuudentaisteluille. --

Uusi osakas Wilding ja kumppanien kauppatoimessa seisahtui oven eteen, johon oli messinkipellille piirretty nimi "Obenreizer." Tämä ovi vei suureen huoneesen, jonka alakerrassa myytiin sveitsiläisiä kelloja. Soitettuansa oven kelloa tuli hän heti sveitsiläiseen kotiin. Valkea porsliini-uuni seisoi talvella käytettävänä huoneessa, johon oli vierasta ohjattu; peitettymättömään lattiaan oli useampia eri puulajia lovitettu kauniin mallin mukaan; huone näytti ylipäänsä paljaalta ja ahkerasti pestyltä ja pieni neliskulmainen, kukilla koristettu matto sohvan edessä, ynnä sametilla koristettu kamiinifriisi kelloneen ja kukkavaasineen, joihin oli pantu konstitekoisia kukkia, tekivät katselijaan saman vaikutuksen kuin jos Parisilainen olisi asuntohuoneeksensa asettanut maitokamarin.

Taidolla tehty vesi-mukaelma juoksi alas myllyrattaasta kellon alla. Vendale ei ollut kauvan seisonut tämän edessä, seuraten sitä silmillä, ennen kuin herra Obenreizer hämmästytti häntä, sanoen ihan hänen vieressään selvällä engelskalla ainoastaan vähän murtaen:

"Sydämmellisesti tervetultuanne! Kuinka minua ihastuttaa saada teitä nähdä!"

"Pyydän anteeksi! En kuullut teidän tulevan."

"Eipä haittaa! Olkaa hyvä ja istukaa!"

Päästäen vieraansa käsivarsia, joita hän, syleilemisen asemesta, oli keveästi likistänyt kyynäspäistä istui herra Obenreizerkin alas ja sanoi hymyillen ja uudestaan likistäen vieraansa kyynäspäitä:

"Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä."

"En tiedä" -- sanoi Vendale vastattuansa tervehdyksiin -- "oletteko jo kuulleet mainittavan minusta kirjeen-vaihtajiltamme Neuschâtelissa?"

"Olen kuin olenkin."

"Yhteydessä kauppa-huoneen Wilding & Co:n kanssa?"

"Aivan niin."

"Eikö ole se kummallista, että minun kauppa-huoneen Wilding & C:o osakkaana piti tuleman teitä tervehtimään Lontoossa ja tuoman teille kauppa-huoneen tervehtimiset?"

"Ei ollenkaan kummallista! Mitäs minä aina sanoin matkustaessamme yhdessä vuorilla? Me sanoimme niitä suuriksi jopa suunnattomiksi, mutta mailma on niin pieni -- ettemme helposti pääse toisia tapaamasta. Mailmassa löytyy niin vähän ihmisiä, että lakkaamatta risteilevät toistensa askeleita. Niin, mailma on niin erinomattain pieni, että töin tuskin ihmisestä pääsee. Eipä sillä" -- lisäsi hän mielittelevällä hymyilemisellä taas likistäen vieraansa kyynäspäitä -- "että kukaan haluaisi teistä päästä."

"Sitä tahdonkin toivoa, monsieur Obenreizer."

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa mister Obenreizer täällä isänmaassanne. Mielin kutsuttaa niin, syystä että minä rakastan teidän maatanne. Jumala suokoon että voisin tulla Englantilaiseksi! Mutta olenhan jo syntynyt. Ja te? Vaikka olette syntyneet niin korkeasta suvusta, olette kuitenkin alentaneet itseänne kaupan-toimituksiin. Vaan odottakaapa! Viini? Onko se täällä Englannissa kauppa vai ammatti? Kenties kuuluu se johonkin ihannetaiteista?"

"Herra Obenreizer" -- sanoi Vendale vähän hämillänsä -- "olin ainoastaan tyhmä poika nulikka, joka vasta oli päässyt täysi-ikäiseksi, kun minulla ensi kerta oli huvi matkustaa teidän seurassa, ja kun te, minä ja mamseli, teidän veljentyttärenne -- -- -- toivon että hän on terveenä?"

"Kiitoksia! hän voipi hyvin."

"Kun, sanon minä, me yhdessä kärsimme muutamia pieniä vaaroja jääkelien seassa. Jos minä silloin lapsellisella joutavuudella vähän ylpeilinkin sukuani, niin toivon kuitenkin, että se oli ainoastansa esitelläkseni itseäni. Se oli tyhmästi minulta tehty; mutta tunnette ehkä Englantilaista sananparttamme: Niinkauvan kuin elämme, opimme."