Part 2

Ilja tutki kirjastossa pyhimysten tarinoita, seuloi kaikki salatieteet, sydän etsi rakkautta, järki kaivoi kronikoita.

Ruokasalin atrioilla munkit kauniit kaihot särki, mitkä öin hän loi ja uskoi, ylpeyden henki hylkäs, turhat tunteet kielsi järki.

Kuuli soppisupsutelmat, munkit jotain löyhää tirskui, Iljaa karmi irstaat ilmeet, salasynnin synkät jäljet, joihin pyhää vettä pirskui. —

Tunsi onton ulkokullan, päämiesmunkkein mielen kitsaan, arvon ahmatit ja syöpöt, tylsät itsekiduttajat uskoi ruoskaan vain ja vitsaan.

Salaa sai hän tietää kaikki haaveillessaan pyhäin maastaan, mielihauteen kiihoitukseen vaipui hän kuin vaipui muutkin ilki-soimaan, itsesaastaan.

Ja hän iski kairaan, kuokkaan, tarttui tahto niinkuin juhtaan, tarhassa hän puski paasiin, yrtit kastoi, loitsi mieleen lapsuuslemmen neitseenpuhtaan.

Näkemysten piiriin nousi saarten, soitten, metsäin takaa kotonaisten'hellät hommat, Urmon jylhä, korska kunto, katse niinkuin korpi vakaa.

Ja hän hiipi kammioonsa, miks hän raatoi; rakkausko johti harha-askeleitaan? Ilja katsoi Kyynelmuuriin, pelkoon piili epäusko.

Ja hän huomas nuoren nunnan, katse aina kyynelissä, saaren rantaa nunna kulki, katsoi kuin ois kutsun kuullut verten kaihot kiihdyksissä.

Katsoi Ilja salaa nunnaa, pehmein poimuin uumat taipui, varren värjy huokui huumaa, toivo tarttui Iljan intoon, lemmen lumoon nyt hän vaipui.

Muurin alle öin hän hiipi, välkkyi kuu kuin himmi kulta, katse kiilsi, ruumis värjyi tuijottaissaan tuskissansa tyhmän neitseen lampun tulta.

Virva vei kuin soiden silmään, taikatenhoon tummain töiden, mielikiihkot kiersi nunnaa suloisissa syleilyissä yöt hän seisoi epäröiden.

Kääntyi, kuiski tunnustuksen, katui, luotti rippi-isään, paastosi ja ruoski, laihtui, ajoi luotaan perkeleitään, toiset liukui sielun sisään.

Öin hän lankes lattialle, Neitseen taivaan tulta palvoi, nyt sai piirteet nunnan hahmon, syytökset ja synnintunnot kyinä mustaa mieltä kalvoi.

"Äiti, miksi syntiin siitit, kun loit mulle kimman kuuman!" Niin hän huusi, horjui, nousi silpoakseen siittimensä, sammuttaakseen suonten huuman.

Kuului Miihkamunkin ääni, lallattain hän hiljaa horjui, Ilja päästi kauhun huudon, Miihka Iljan käteen tarttui, hullun hurjan aikeen torjui.

Korvalle hän iski Iljaa, sitten kaivoi nahkaleilin kaavun alta, itki, nauroi, iski silmää, risti rintaa, kasvoille hän nosti peilin.

"Katso, Ilja, kuinka kuihdut, oot jo tullut siihen ikään, jolloin mies käy naisen luokse, siin' ei auta piiskat, paastot, neuvot, käskyt, messu mikään.

Yksin kirkoss' ei oo Luoja, henki puiss' on, luona lähteen, itsessäs on auvon aihe, aineen alku, kaiken loppu, jos niin tahdot, usko tähteen!

Tähdet käyvät korkealla, maasta kasvoit, seisot maassa, suuret sydänsykkeet kuulet, kehdostasi hautaan heilut niinkuin lastu Luojan vaa'assa."

Ilja joi, hän joi ja päihtyi vaimentaakseen syyt ja soimat, veri laikkui laajemmalti, raikas puunto poskipäillä sai hän velhon jättivoimat.

"Juodaan siis ja menköön järki, lienet itse paholainen, neuvot niinkuin uskoo Urmo, mahtajall' on vanha mahti, paratiisiin tulkoon nainen!"

Pois hän hiipi hämyn tullen, yltypäin hän yhtyi nunnaan, lahden rantalehdikossa täytti luonnon lain ja maksoi miehuutensa lemmenlunnaan.

Kun hän kiersi luostarihin, hämmentyi hän häpeäänsä, alla oudon tähdenlennon kammoksuen kaikkeutta viitan varjoon kätki päänsä.

Kului kuut kuin kulo kulkee, kiihko, kammo, inho, ilkku poltti kahta ihmislasta, sairas hehku hiiltyi tuhkaan, sieluun syöpyi tahrapilkku.

Nunna toiseen luostarihin vietiin kauvas pakkotyöhön, syyskuun hyrske heitti rantaan yksi-öisen nunnan lapsen, min hän jätti yksin yöhön.

Hirmullista salaisuuttaan Ilja yksin paastoin peitti, epäilykset rintaa raastoi, jälkeen jälleenlankeemusten alkuvoimat häntä heitti.

Pois hän tahtoi luostarista päältä pyhän kirkonmullan, koska syyttäin sielussansa Luojan irvikuvan kätki, kuoren vain ja ulkokullan.

Pois hän tahtoi tahran tahmaa luokse lempeen yrttisaaren, jumalansa löytäis siellä, löytäis kaiken, rauhan, haudan, alla Kaikkivallan kaaren!

VIII

PAKO.

Kalaan läksi Ilja, Miihka, Ilja työnsi mereen purren, mieli niinkuin myrskylinnun ulapoiden uskallusta, ruoriin tarttui syitään surren.

Munkit seisoi rintehellä päivään päin kuin mustat aaveet, kimmellellen kiilsi kirkko, kammioiden ruudut välkkyi, sinne jäi nyt Iljan haaveet.

Tuijotteli tummaan veteen, hävyn hehku posket peitti kuin ois nähnyt lapsen ruumiin kellahtavan hyrskyn huippuun, aavalle nyt aallot heitti.

Pois hän kiiti kuin ois vienyt haahta huono omatunto, milloin kiihtyi riemun riehuun, niinkuin kaukaa kangastaisi kunnia ja mennyt kunto.

Purje paisui, tuuli yltyi, aallot nousi vaahtovuoriin, siintäin tumma taivaan ranta kallistui jo iltamailleen, Miihka tyrtyi, tarttui ruoriin.

"Pyhä Peetro, auta meitä, minne hurja henkes ohjaa, nyt on irti hornanhenget", huusi Miihka, "näin me mennään suoraan kohti merenpohjaa!"

"Antaa mennä minne mieli, vaikka taivaanrannan rakoon!", uhmas Ilja, "luostariinne en mä enään koskaan käänny, niinkuin lokki lennän pakoon!"

"Pakoon lähdet", lausui munkki, "käänny saareen, vanhaa säästä, itseäs et pakoon pääse, etkä kirkon kirousta, taivaaseenkaan et voi päästä!"

"Nyt en pelkää pakkoanne, näin vain unten siivin lensin, kaukosaareen, luodon luolaan muutan, etsin erakkuutta, äidin tahdon nähdä ensin.

Katso, kaukaa nousee loimu mannermaalta, sinne tahdon, siellä äiti työni siunaa", virkkoi Ilja, uhkamielin käänsi keulan läpi vahdon.

Tunsi Urmo oudon purren, päällä Ukonvaaran palteen nousi uhripaadellensa, iski tulta tervassoihtuun, tuulen tieltä kätki talteen.

"Tulkaa tänne, kirkon koirat, kanssa joukon hullunhurskaan, kyllä tunnen oudon purjeen, hirttopuunne mustan merkin, tulkaa, kaikki kuiluun murskaan!"

Virkkoi silmää varjostellen, ilkkui, nosti myrskyn loihdun, sulat päästi pussistansa noituen ne neljään suuntaan, särkän syrjään iski soihdun.

Mutta Matro Airin kanssa seisoi pirtin kynnyksellä, tulennasta purren tunsi, tunsi Iljan, äidin silmään syttyi hehku heljän hellä.

"Joudu, Airi, katso Iljaa, äiti kutsuu lemmen lastaan, käy kuin morsian ja neitsyt seppel päässä riemurinnoin suurta sankar'ylkääs vastaan!

Mutta, ah, nyt musta myrsky paiskaa purtta yösen selkään, taivaan taatto, auta, auta, sammutti jo Urmo soihdun, taijan turmaa tässä pelkään!"

Kuului huuto, pursi kaatui, särkyi viekkaan soihdun eessä, näkyi pää, se mereen vaipui, aalto heitti munkin rantaan, Ilja uupui, velloi veessä.

Vanha vaimo vaikeroiden huusi lastaan, juoksi rantaa, niinkuin itkee kurjin äiti, ken sai kohlun kurjaa lasta rinnan alla kerran kantaa.

Kahmas Urmo keksillänsä, tainnoksista Iljan nosti rannalle ja kiskoi munkin uhrilehtoon, köytti puuhun, niin hän vanhan koston kosti.

Alta ampui nuolillansa, ympäri ja yltä pauloi munkin kiinni viitastansa, viilsi vyöstään uhriveitsen ja sen kurkun viereen nauloi.

"Seiso siinä, kirkon korppi, kyllä tunnen murhamunkin, poltit taaton pyhän pirtin, sin' oot syynä veljeissurmaan, nyt saa vihdoin surma sunkin!

Siunaa itses synninpäästöön, huomenissa uhraan hurmeen, sudensappes haltioille, etkä, herja, herää koskaan, etkä nuku kirkon nurmeen.

Matro, siirrä sikiösi, petturisi, poika kurja, heimon hylky kellariini, kyllä kytken ristinraivon, nyt on koston hetki hurja!"

Munkki huitoi, huusi, horjui eessä kalman kylmän kalvan, Urmo nauroi, Airi, Matro kantoi Iljan kellarihin, Urmo työnsi seinään salvan.

Myrsky mylvi, luodot jyskyi, vonkui luonnon valtavoimat, uhripuita rotkoon kaatui, luostarista hätäkellot Iljan korviin soi kuin soimat.

Maassa maaten kellarissa kuuli hurjain henkein raivot, kuin ois käyty tuomiolla, synnintuskat häntä heitti, katse hehkui, houri aivot.

Mutta pirtin karsinassa Matro kyyneluneen vaipui, Airi valvoi vuoteellansa, suurin silmin katsoi yöhön, niinkö kaikki haaveet haipui?

Onnen oudoin kaipauksin kun hän yksin talvi-illoin ootti ylkä-ystäväänsä, hiljaa kaihon tyyni tuike kasvoi lemmenliekiks silloin.

Kasvoi vilvas, vieno muisto, aika kaiken pienen poisti, talttumaton toivo kaartui elämänsä taipaleelle tähdeksi, mi maihin loisti.

Kasvoi pelko pimeässä, sääli, tahto sai nyt voiton; yöhön hiipi, salvan siirsi, kellarista Iljan päästi sarastaissa kirkkaan koiton.

"Päästä purteen!" kuiskas Airi, "täällä itkin ikävääni, sua ma ootin onnetonna, katsoin merta aamut, illat, myrskyyn hukkui heikko ääni!"

"En voi sua purteen päästää", virkkoi Ilja, sydän suli, ääni heltyi hiljaiseksi, "kerran kuljen profeettana kädessäni Herran tuli.

Munkin vala vääjäämättä salpaa onnen uksen meiltä, tein mä kerran kuolonsynnin, runtelin mä nuoren nunnan, siks nyt siirryn synnin teiltä.

Hyvästi sun iäks heitän, rukouksin surren suojaan, unhon suureen saareen soudan, tilit teen ja täytän työni, kaikki toivos laske Luojaan!"

Ilja juoksi uhrilehtoon, päästi munkin, joka nääntyi, Urmon purteen alas astui, nosti purjeet, viittoi viestin, ulapoille haaksi kääntyi.

Kauvan rannall' impi istui, pursi painui taivaanrantaan, yksinäinen telkkä lensi, ahdistellen aallot huuhtoi, viime viestin viilsi santaan.

Niin hän istui itkemättä, hiljaa hiutui, murtui mieli niinkuin kalman koskettaissa katkee sydänkanteleesta joku herkkä, heikko kieli.

IX

ERAKKO.

Saaress' yksin eli Ilja, missä liikkui lammaskarjat, laski verkot venheestänsä, mehiläisten mettä hoiti, poimi syyskuun sienet, marjat.

Päättyi päivät paimentaissa, luolassaan hän lypsi vuohta, etsi saaren sairasyrtit, pitkä tukka päähineenä, verhoksensa väänsi tuohta.

Kirkkonansa loisti louhet, lehtoon laittoi saarnatuolin, puhui puille, kukkasille, yrteille kuin ystäville, askaroiden hellin huolin.

Lensi linnut olkapäille, urrit, telkät rantaan uivat, aljut mäyrät kättä kiersi, hirvet haassa teutaroivat, hylkeet lahteen kotiintuivat.

Ja hän veisti karhunputken, soitti sillä siintein illoin, maimaset ja harrit hyöri, kailevana kalvo päilyi, asettuivat aallot silloin.

Alkoi aika aavistuksin, Ilja nukkui tyynnä yönsä, nousi aatos auringossa, saariin sousi, sairaat hoiti, päätti hiljaa hyvät työnsä.

Huolti haaksirikkoloita, saattoi suojaan myrsky-öistä, ennusti ja vaarat vältti, niinkuin liekki luolastansa kulki maine ihmetöistä.

Iäisyyden äärettyyttä päilyi suuret, rauhan päivät, kuin ois nähty Herran hahmo vasten taivaan kaarikantta, kangastukset sieluun jäivät.

Mutta lampaankerin aikaan nuottamiehet saareen suori, kuului tanhu tantereelta, kiersi kiusaaja ja kutsui, välkkyi valheen kultakuori.

Suitsutteli supsutellen erakolle ylistystä. Saarten naiset luolaan hiipi, pyörein parmain polvillansa palvellen kuin pyhimystä.

Ja hän kulki kunniassa kulkueessa äänekkäässä kuin ois hällä armonlahjat eellä kaikkein kuolevaisten, pyhäin kultasäihke päässä.

Häijy henki muutti muodon: "nyt vain hiippa sulta puuttuu, sull' on luonto luojanasi, niinkuin Urmo uskossansa taikuriksi munkki muuttuu.

Juhlit jouten joukossamme vaikka nousee uhrilehdot, missä ennen nousi risti, eikä helky helkavirret, loitsuin liikkuu lasten kehdot.

Paastoa ja polvin palvo Neitsyt Maarjaa kolme yötä, kun sa kuulet kutsumuksen, ilmoitan ma ilmestyksen, valmistu ja itses vyötä!"

Haki Ilja haapapuuta, jolla Kiesus kerran kuoli, poimi näkinkenkäkuoret, hijoi helmet puittehiksi, Neitsyt Maarjan kuvaa vuoli.

Näki nälkää kaksi päivää, öin hän enne-ääntä mietti, mut ei kuullut kutsumusta, riutui, ruoski ruumistansa, kun sai vallan vanha vietti.

Kammoi voimanvuodatustaan, sammalseinää kynsin kouri, kasvoi kauhut, kummitukset, nälkänäyt ja lastenhaamut, hulluudessaan Ilja houri.

Kolmantena kauhun yönä kalvoon tuohus vielä tuikki, liukui louhikäärmekoirat, ja ne liikkui, kun hän väistyi, kun hän liikkui, niin ne luikki.

Yössä ulvoi hyrskyn hurtat, nielun lieskat leimui vihaa niinkuin hulmut helvetistä, horroksissa Ilja horjui, rukoili ja ruoski lihaa.

Yltyi yö ja musta myrsky, kouristukset vartta väänsi, Neitsyt Maarjan kuvaa karttain luolan pohjaan Ilja painui, kiljahti, kun päänsä käänsi:

Urmon puinen uhrihahmo hohti pyhän puittehissa ja se ilkkui irvistellen, luolastaan hän rantaan syöksyi, heitti kuvan kauhuksissa.

Silloin hurtat usviin uupui. — Niinkuin säihkeet pilven alta välkkyi oudot valkeet linnut lakkapäiltä liihätellen kallioille kaikkialta.

Neitseiks linnut hahmottuivat, kielonkuulaat vaatteet väilyi, ilmestyksen impi eellä haastoi niinkuin hurskaat haastaa, ristikruunu päässä päilyi:

Mutta kaukaa mantereelta viilsi vettä tumma vihma, Ukonvaara iski tulta, nousi Urmon uuras sauhu niinkuin hieno uhririhma.

— "Veistä risti, nouse, nosta, käy ja käännä, kansa kasta, Neitsyt Maarjan soihtu kanna nähdä kaikkein pakanoiden aina Lappiin Laatokasta!"

Ilja tointui taivasalla alla aamun avartuneen, viitan riisui hän ja kylpi, huuhtoi haavat, luolaan kulki, värjyen hän vaipui uneen.

Niinkuin värjyy lauvetessaan liiaks pingoitettu jousi, niin hän päänsä lepoon laski, niinkuin lammin päilypinta tyynnä raskas rinta nousi.

X

RISTI JA RUOSKA.

Sissisotaan nosti Urmo heimon, käyden käräjöitään haastoi hurja rajariitaa, poltti pienet pyhät huoneet, suunnitteli surmantöitään.

Kuului kalke telakalta, käytiin vainovenhetöihin, Urmo uhkas polttaa kirkot, luostarit ja hirttää munkit ristinpuihin omiin vöihin.

Läksi Urmo karhunkiertoon, pantiin käymään peijaisolut, ristivarsikeihään iski rintaan karhun, joka kaatui purppuroittain hangen polut.

Kaiutettiin karhunvirret, reellä karhu kotiin tuotiin, nyljettihin takkutalja, peijaisrokkaan pää nyt pantiin, karhunkallost' oltta juotiin.

Kolme päivää, kolme yötä jouten juotiin karhunhäitä, ukonmaljat maisteltihin, valtahonkapöydän päässä välkkyi kansan keihäänpäitä.

Kenpä karhun kihlatuksi, mesikämmenmorsioksi, karhunkallon kantajaksi, Airi karhun kumppaniksi, sukukunnan kunnioiksi.

Uhrivöin ja seppel päässä astui Airi pyhään paikkaan, uhrilehdoss' yksin seisoi, pirtin uksen auvetessa kuuli miesten riemun raikkaan.

Päällään puhdas uhripäita karhuhonkaan kallon pisti, jupisi nyt jumalilleen, lehtoviertä varjo kulki, vyöstä riippui ruoska, risti. —

Kalpein kasvoin, kiihkein katsein katsoi mies nyt loihdutarta, mykkä, kalso kalman vieras, lampaantalja lanteellansa, härmää huokui kristusparta.

Kiilsi luonnon kimmelkirkko, huurteess' uhrihaavat hohti, hiljaa niinkuin unten usviin kuin ois kalman virve vienyt kulki Ilja neittä kohti.

Nosti ristin korkealle, kaikui raskas, ontto ääni: "täytetty on aika, Airi, tullos, taivaan morsioni, vasta tänään täyttyy hääni!

Kuullut oon ma kumman äänen, mik' on kuolo kaunihimpi kuin on surma uskon tähden, taivaasta on vienyt viestin ilmestyksen iki-impi?

Oon nyt tullut niinkuin käskit, mut en kultakimmelkaavuin kunniassa kuninkaana; kautta erheen erämaiden kurjempana köyhää saavuin.

Hyljännyt on oma heimo, hylkäsin mä ylhän hyveen, kaadan, mitä kaataa tahdon, poltan, mitä polttaa tahdon, kirves on jo lyöty tyveen!"

Valtoinaan ja vimmoissansa tempas Ilja uhrikirveen, kamaralla kannot kaatoi, uhripuut hän poikki iski, riehuessa raivon hirveen.

Mutta Airi käteen tarttui: "onhan liekki taivaan lainaa, kodin onneks leimu luotiin, raivos liiaks tulta tuhlaa, outo rikos päätäs painaa!"

Mutta Ilja iski, huusi: "näithän taivaaan ihmeen äsken, käänny Airi, ota kaste, polvin palvo neitsyt Maarjaa, ristin eessä, kun ma käsken!"

— "Uskon, mitä itse tahdon, et voi ristin luo mua raastaa, lemmin mut en lemmi uhkaas, vapaaks synnyin päivän piiriin, haastat niinkuin orja haastaa!"

— "Orjan poika!", huusi Ilja, "haastan niinkuin hengenhullut, koskei suotu sankaruutta, orjan kaikki kirot suotiin, nyt on kaiken loppu tullut!"

Ilja iski loimun lehtoon, kulki kimmantöihin kuumiin, nosti ruoskan, tarttui Airiin, riisti valkeet uhrivaatteet, paljaaksi hän riisui ruumiin.

Arkaillen ja alastonna, kaino katse kyyneleessä kätki Airi häpeänsä, Iljan ruoska maahan vaipui, vaiti seisoi neitseen eessä.

Yhä yltyi rietas raivo, immen silmin ihan söi hän, vaahto suussa kiihtyi kimmaan, niinkuin ilves ilmaan syöksyi, hankeen Airin alleen löi hän. —

Kuului karjahdus ja keihäs viisti viimoin Iljan päätä, niinkuin muinaisajan aave seisoi Urmo kalliolla, jäykkä katse säihkyi jäätä.

Kimmahti nyt Urmo kimppuun, korkealle nousi risti, Ilja siltä suojaa etsi, Urmo riisti rautaristin sydämeen sen syvään pisti.

Lemmen lehto liekkiin hulmui, uhrikuvaa lieskat nuoli, Ilja kaatui kalliolle, silloin immen sydän särkyi, jotain iäks sammui, kuoli.

Airi työnsi liekkiin vaatteet kuin ois niissä tahran saasta, tuijotellen tylsin mielin kuin ei kyltyis katsonnasta, katse koskaan kohois maasta.

Siinä surma Ilja munkin, josta kauvan kertoi kauhu. Lehdon kautta kyyhky kiiti, niinkuin sovituksen uhri taivahille nousi sauhu.

XI

UKONKÄRÄJAT.

Urmo nousi Ukonvuorta, laaksoon katsoi vanha noita, vyöryt velloi vaahtopäitä, kautta kaiken taivaankannen sinkui ristisalamoita.

Tunsi Urmo kukkain tuoksun, liehtoi lämmin lännen tuuli suuren suven suitsutusta; alla isäin ikipuiden Urmo kalman kutsun kuuli.

Jumal'kuvan hiilihahmon paateen kätki tehden töitään jumaloihin mennäksensä, ikuisihin ilmoihinsa käyden ukonkäräjöitään.

Vaipui maahan manauksin, mykkä murhe miehen mursi, tunsi surman suonissansa, siinti silmiin raukeet rannat, Tuonenneidon tumma pursi.

Urmo lauloi lähtövirren, hyvästinsä haltijoille, puille, maalle, auringolle, sortuakseen salamoihin, autuaiden asunnoille.

Kulki Matro tuskan tietään, itkuun riutui Urmon nähden, hunnun siirsi, haastoi hiljaa: — "Iljan harmaan haudan luota luostariin nyt pyhiin lähden.

Taisit taiat vihaa vastaan vaan et lemmen voimaa vastaan, jumalat on julmat meille, tässä kaksi vanhaa kurjaa kaipaa kadonnutta lastaan.

Omaan tekoon kaatui Ilja, kun ei oikein tietään tiennyt, armas Airi hourein harhaa raivon rantaa rauhatonna, kauhu on nyt mielen vienyt.

Sulle haastoi heikko henki, kun sa koskit kirkon miestä, kaikkivallan tahdon täytit, taivaisill' on onnen ohjat, ihmiset vain kantaa iestä!" —

Haastoi niin ja hiljaa lähti. Urmo nousi, nosti kättään, mittas merta kotkan katsein, katsoi kauvas, katsoi kirkot, loveen lankes ylle mättään.

Virkkoi: "oi, te Vienan vallat, teille nostan taudin, turman, heikonsitte pojan ponnen, himmensitte immen illan, teille vannon suuren surman!

Oi, te sudet, haaskaheimo, syyt jo saitte syntyissänne, saastan sanat suonissanne, kurjat kirot kohdussanne, jotka loukkaa äitejänne!

Oi, te sudet, ryöstön raisut, hyökkäsitte hurtat kotiin, runtelitte rakkaimpamme, veitte orjiks onnettomat, työnsitte ne turhiin sotiin!

Kavatkaatte kalpojanne, vainojanne varokaatte, ahdistitte korven kansaa niinkuin sudet saalistansa, siks nyt kirot kuulla saatte!

Susi sutta syö ja kurjat keskenänsä kalpaa käyttää, koittaa teille kammon aika, hajaannutte huoneinenne, kerran aika kirot täyttää.

Kuule, Ukko, taivaantaatto, mulle on nyt äänes soinut, vaan sun, kurja kuva, murskaan, uhraan Tuonen uumenille, kun et mua auttaa voinut!"

Virkkoi niin ja paaden heitti jyrkänteeltä onkaloihin, vongahtain se mereen vyöryi; Urmo aukas uhripaidan, astui suoraan salamoihin.

Kuin ois rintaan noidannuolin siepannut hän vinhan vaajan niin hän sortui sammalille katse kohden kaikkeutta, lakeutta taivaan laajan.

Mutta rannall' impi istui, katsoi unten ulapoitaan, lointi kaihon kehripuuta, kehräs kultalankojansa, solmi sinisalamoitaan.

Kutoi loimet, päästi päivin, minkä kurja kehräs illoin, yksin ootti ystäväänsä, sotisuurta sankar'ylkää, jot' ei nähnyt enään milloin.