Part 48

Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen ja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen, suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt, matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei koskaan löytynyt.

Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi virren.

Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»

Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan, jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.

Pieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.

»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.

»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.

»Jaksoiko lapsiparka... kestää sen?»

»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»

»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut lopussa?»

»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»

»Kiitos Jumalan!»

»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi tyynenä, hirvittävän tyynenä.»

»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä kaikkia tuskan hetkellä.»

Paavi kohotti ristin huulilleen ja lisäsi: »Entä mies?»

»Rossiko?»

»Niin.»

»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin vangitsemiskäsky karabinieerille.»

»Sanottiinko siinä kaikki?»

»Sanottiin.»

»Sanottiinko, kuka hän on ja mistä?»

»Sanottiin, teidän pyhyytenne.»

Paavi kosketti taas ristiä ja kysyi: »Kuka hän on, isä Pifferi?»

Kapusiinilainen ei vastannut.

»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»

Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten: »Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka mieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni ja uljas...»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista syyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen päämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja järjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»

Paavi nyökkäsi.

»Pyhä isä, jos... jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta... jotakin lähempää... esimerkiksi... jonkun papin sukulainen, olisitteko vaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»

Vanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi lujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu ei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit, jotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän on sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille...»

Hän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei sittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat yöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa heikkouden tähden?»

»Pyhä isä, jos... jos teille olisi kerrottu... että hän oli kardinaalin sukulainen?»

Paavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen vanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun olisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi, niin...»

Hänen äänensä vapisi ja sammui. Syntyi hetken äänettömyys.

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi sanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville...»

Paavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin... silloinkin... ei olisi... mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi hän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.

Samassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen kello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin kirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin edessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.

Silloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen keskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja! Herra on noussut kuolleista.»

Paavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua, monsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten hän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle. Tultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua huoneesta.

»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta kapusiinilainen ei voinut vastata.

Hetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden edessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä ja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat tuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin portailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä, Jeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — _muista, että olet maan tomua vain_!»

XXIII.

»Acqua Acetosa!» »Roba Vecchia!» »Rannocchie!»

Huudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä, ja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla, kun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle hyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli pääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili hänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja, makkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse huudahtaen:

»Arvatkaapa signora, mitä minä annan teille!»

Se oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta antaessaan sen Romalle.

»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi minulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä pelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan... Ettekö ole iloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan ilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»

Roma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli iloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan avata tätä.

»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt on pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia tänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot pääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja minä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi minun pientä raukkaani... Mutta minä saatan signoran itkemään.»

Kirje oli Zürichistä ja sisälsi seuraavaa:

»Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi, muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut sill'aikaa.

Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna, perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.

Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa. Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta. Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!

Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi kuin elämäni.

Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla! Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa, huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta, ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin salamoista!

Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja kuuntelen Jumalan ylistystä.

Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.

Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut. Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? — enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun kasvosi tullessani Roomaan. Sitten... anna minun kuulla äänesi ja anna sydämesi riemuita.

D.R.»

Roma oli käynyt yhä kalpeammaksi lukiessaan tuota kirjettä. Rossin rakkaus ja luottamus masensi hänet. Kyyneleitä kertyi hänen silmiinsä ja ne alkoivat valua poskille. Mutta hänen sielunsa, joka oli ollut masennuksissa ja herpautunut, elpyi ja kohosi.

KAHDEKSAS OSA.

KUNINGAS.

I.

Keskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä, mutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia teitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen kaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä vielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich, kaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa aatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista rikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.

Pitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä ravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen kunniaksi.

Seurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja unelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka ei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita ja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään, mutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain kurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja, possibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki suurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät, kärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka kuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja hyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa. He söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat kuin koulusta päässeet pojat.

Sitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen tuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen puhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa tukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä hattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa trubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin kuninkaitten hävittämistä.

»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän joukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä tuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»

Seuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen mies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty hattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää paavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä ruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla, joita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin kokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin iankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja ruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.

»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen. »Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla raudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka ennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»

Sitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas, isonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän taisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen ystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois työtätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä kärsimään ja alistumaan.

»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman onnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että uskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta. Ei paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa, jotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka vielä kerran sen nielevät.»

Sitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja tuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman maansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä Euroopan valtioiden kilpajuoksuun.

Sitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme kulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen yritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi taas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.

»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran tuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää kauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»

Sitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi luojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi ja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen vanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä kuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka seisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.

Hän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja hän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen lisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä kuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.

Hän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka olivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman maanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien syntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja pimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden tyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien kansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.

Kun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän repimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.

»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän. »Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat rehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja tasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien ja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he voivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää heidät rauhaan.»

»Hyvä!» huusi ranskalainen.

»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on pyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon nimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen vankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän Hengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi, muuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»

»Hyvä, hyvä!» huusi loistavasilmäinen italialainen.

»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi Rossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain yhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle tarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä, eikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi päämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan päälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin taivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat valinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut meille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja kärsimyksen yli.»

»Bravo!» huusi jykevä saksalainen.

»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita pieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja torneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita, jotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa, kasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia sisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö meidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä varjelkoon!»

»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista pyyhkivät salaa silmiään.

»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme kuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia; me emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja vallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha, vaikkapa se tehtäisiin murhan _estämiseksi_. Sellaiset aseet ovat kelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»

Jättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi eläköötä täydestä sydämestä.

»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »_Minä_ olen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen kapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä läksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti kukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto, ja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten verkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä Italiassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään lopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää, paljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on maailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien edessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt eivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa! Yhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja aseita.»

Huoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka kuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän lopetti:

»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä. Sen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt minuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä — he ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet minun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän teitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina poltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme totuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa myrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy jakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän valtiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän rakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa. Emmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu, ehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään jakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen elämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan merkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt, joka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»

Rossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista tulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina tahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.

Rossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja seuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan. Pieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia kantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen tervehtien.

»Menettekö suoraa tietä Roomaan?»

»En. Aion jäädä yöksi Milanoon ja lähteä aamulla Roomaan.»

»_Addio, Onorevole_!»

»_Addio_!»

II.

Heti kun juna läksi, Rossi antautui yksinomaan ajattelemaan Romaa. Missä hän oli nyt? Rossi sulki silmänsä ja koetti kuvitella häntä. Roma istui lukemassa hänen kirjeitään. Rossi muisti muutamia niissä olleita lauseita ja näki, kuinka Roma hymyili lukiessaan niitä. Jumala suojelkoon häntä! Hän tunsi jo Roman pehmeiden sormien hellän puristuksen ja huolimatta junan jyrinästä hän saattoi kuulla tuon suloisen äänen.

Kaikki sinä päivänä toi hänen mieleensä Roman. Kun hän avasi silmänsä, kiiti juna juuri järven ohi, ja nuori, kymmen- tai kaksitoistavuotinen tyttö katseli ikkunasta järvellä näkyviä valkoisia purjeita. Hänen suora vartalonsa, hänen varmamuotoinen jalkansa, hänen kirkas, peloton katseensa ja vielä kehittymätön naisellisuus hänen olennossaan toi Rossin mieleen Roman Lontoon ajoilta. Tytön äiti istui vastapäätä Rossia ja katsoi häneen hymyillen.