Part 26

Yksi ainoa mies _Koiton_ toimistossa oli aivan ulkopuolella sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki oli muuttuva. Silloin _Koiton_ vastustava politiikka oli muuttuva nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää suvaittaisi näiden seinien sisässä.

Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.

»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.

»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»

»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.

Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken kuluttua itkuun.

»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on tapahtunut? Kerro!»

Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti päätään ja heidän huulensa yhtyivät.

»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»

»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.

Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on hänen mahdoton päästä pakoon.

»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja siksi tulin varoittamaan sinua.»

Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti, suuteli Rossi häntä.

»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa, jota vaara uhkaa...»

»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.

»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.»

Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän, kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»

Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä Rossin kaulaan.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»

»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän perästä.»

»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»

»Ilman vihkimistä?»

»Miksikä ei?»

»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»

»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»

»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian puhdas...»

»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä...»

»Armas, puhdas tyttöni!»

»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.

Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:

»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»

»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan. »Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — — ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin minua.»

»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata minun on... mutta ennen kuolisin...»

»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät, ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki...»

Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän löi rajusti.

»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä... Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»

Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.

»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä, ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi rauhassa nukkua haudassaan...»

Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.

»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi... Ja ajattele kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat. He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! _Minun_ Romani!»

Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän, »sinun täytyy jäädä tänne.»

»Se on hyvä!»

»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee olla miehensä ystävä, ja nyt...»

»Oma suloinen tyttöni!»

»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»

»Rakastan sinua aina senkin tähden.»

»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»

»Rakastan sinua senkin tähden.»

»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus täytettävänä.»

»Oma uljas tyttöni!»

»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi käskee sinua tekemään niin, niin sinun _täytyy_ totella sitä, ja minun täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»

»Sinä uljas tyttöni!»

»En ole turhaan isäni tytär. _Hän_ pani alttiiksi kaikki, ja minä tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä... että sinä... että olet...»

»Älä puhu, armas!»

Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.

»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö, Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»

Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.

»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»

»Minun oma uljas tyttöni!»

»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»

»No mitä?»

»Älä kysy.»

»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.

»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata itseäni. Anna minun mennä nyt.»

Roma avasi oven.

»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.

Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja suuttuneen näköisenä.

»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen, jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on kaikkialla...»

»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman mieleni mukaan.»

»Jos kumminkin sallitte minun sanoa...»

»En sanaakaan!»

»Sallikaa minun olla itsepäinen...»

»Paikalla ulos tästä huoneesta!»

Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen kansalle:

»_Roomalaiset!_ — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt — sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa, pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman. Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»

Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle, jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä. Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään. Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.

»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»

»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.

»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin kädestä ja alkaen lukea sitä.

Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.

»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä», huusi hän.

»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.

»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»

»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»

»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»

Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi kotiinsa.

Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin kiihoittuneena.

»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet luoksenne.»

Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.

»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna...»

»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»

»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli niin, että vanha John — vanha John...»

»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»

Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»

»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»

Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään... mitä piruja... te ette mene... sen minä sanon, että...»

»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»

Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»

Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.

* * * * *

Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:

»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»

Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.

»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen tähtensä loppuun asti.»

Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.

V.

Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen luona katsellen hänen ikkunoihinsa.

Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä pelännyt.

Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.

Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut _rauhaa_, mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja kaikki oli sattuman varassa.

Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa, hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin oli avannut onnen ovet hänelle.

Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.

Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa. Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät kestäisi.

Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski se vain jokapäiväisiä asioita.

Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut antaa hänelle vitsaa.

Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.

»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.

Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa, mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.

Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle. Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä todistamaan sen.

Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli kertonut eukolle kaikki.

»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne. Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»

Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku huulet alkoivat hymyillä.

»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»

»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.

Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.

»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»

Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli olevinaan myöntävä vastaus.

Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.

»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne tänne.

Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.

»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»

Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.

»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»

»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha vaimo.

»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan alas portaita.

Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä Corsolle.

Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi »Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.

Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja. Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.

Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.

Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja terveiden ja punoittavien rinnalla.

Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.

Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri. Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken tunnon, ja hän kulki kuin unessa.

Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille». Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se tuli, joka paloi hänen sisässään.

»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä kuuntele».

VI.

Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin _hänen_ väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.