Part 1

IKUINEN ARVOITUS

Romaani

Kirj.

GUSTAF AF GEIJERSTAM

Suomensi

Antti Kaila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

Aber auch noch eure beste Liebe ist nur ein verziicktes Gleichnis und eine schmerzhafte Gluth. Eine Fackel ist sie, die euch zu höheren Wegen leuchten soll. Über euch hinaus sollt ihr einst lieben!

(Mutta teidän parhainkin rakkautenne on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee valaista teitä korkeammille teille. Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran rakastaa!)

_Friedrich Nietzsche_.

I.

Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän ja tahdoinhan antaa niin paljon... Oikeastaan pyysin vain saada antaa.

Ja kuitenkin...

Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin, mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa. Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani, ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.

En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja talvisin ei kulje junakaan niin usein.

Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.

Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja sanoi:

— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?

— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton nuoremman ystävänsä vuoksi.

Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni, mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.

Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.

Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella elämänsä.

En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.

Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma, kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä ritareista että kuninkaista.

Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä miehestä, joka eleli yksinään metsässä.

Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.

Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti, että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.

Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä, ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta. Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.

Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet onnelliseksi.

He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.

Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.

Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä. Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.

Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.

II.

Niin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin kukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun veressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni. Isäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan tutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt. Ylioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut häntä.

Sitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana minä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin vieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain sairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa. Mutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen seurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole kylliksi?

Tiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa, rakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin minä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta näköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud tielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle arvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan minut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa, sen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua onnellisempi ei ole kukaan mies ollut.

Raskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi myöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut. Silloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä etsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.

Ylimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään ymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus, jonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina vaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee sen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän kotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi sellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa kanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita, oli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän olisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut sellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui ehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud ja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita luonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään ystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat ystävät päätään ja sanoivat: "Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on liian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa." Me mahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä ja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin muiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja monien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät sanoivat: "Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää."

Muuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti. Korkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan tavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt kauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui hyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi sitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch, kontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota. Silloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin tai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.

Harhaluuloja! Harhaluuloja!

Juuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se oli jo kerrassaan ohi.

Siihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin mieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun varrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin tavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat yksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin kipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti, ikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja. Kyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita alas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne huoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään voinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää hartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme suojiinsa sulkeneet.

Ja kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa enää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä. Kuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse rasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi minulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin olimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin kaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi saada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi. Hän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama kuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan. Sitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.

Niin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli niin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa kujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta valtasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin melkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei ollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri, että minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman kauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani. Haaveilujenmaa oli poissa.

Se oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja minä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina kuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri vuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme. Virasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät olisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille. Kotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan kuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ensi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi ollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet nähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut tehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani itselleni.

Näin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon miehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia kuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä heidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina päivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin ja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti. Sillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä minä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti ihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani vähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.

Virasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan toisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää niin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen haavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa istuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että minullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä nauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla oli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se haittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli halveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän joukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä ei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota rakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin, kukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua. Hän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet toisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi suuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi ihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman riehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua sinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa oli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut paikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin vain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin. Olinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en koskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä kuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään ei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon melua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja istuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin usein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen nimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt. Siksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa, että minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein unhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin joutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään. Sielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui, ja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.

Minulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo toinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella puolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä ollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä silloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen kaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa en vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa lahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin tuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja hauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien kesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.

Mitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden, tuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut, tammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan syksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki minä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä paljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin. Kaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.

Hänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni. Ilman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon vain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun virkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä tekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.

Silloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun silmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin päivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä päivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta elämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää teoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka päivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä päivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin, jälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai synkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä auringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena minä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä ympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine huulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita vaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä, hyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen povensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti kateutta naisissa ja iloa miehissä.

Olinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni vallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä koskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni lahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut tehdä.

Minä tahdon alkaa alusta. Polttavina kuin tuli soluvat muistot sielussani.

Muistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun alkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa käsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia niitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin vielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä. Mutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman siksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja. Elämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen. Upsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka uneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua. Minullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata voimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan lakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni, minä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat täyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin itselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten ihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien yksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta tuota näköhäiriötä todellisuutena.

Itämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista erillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.

Nainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma häiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni ja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä. Enemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä hän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.

III.

Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan voi kantaa toisen taakkoja.

Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se olla totta?

Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti. Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin pelastavan minut.

Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen. Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani, ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä sairaammaksi.