Part 9

"Jo niin kauan!" ihmetteli kreivitär, "niin kauan — olet harjoittanut — petosta — äitiäsi kohtaan!"

"Äiti, älä käytä sanoja, joita ehkä saat katua! Petostako? Rakkaudesta vaikeneminenko — petosta? Ei, äiti, kun lapset ovat kehittyneet miehiksi ja naisiksi, silloin tulee hetkiä, jolloin he eivät voi jättää tulevaisuuttaan äitinsä ratkaistavaksi, vaan omalla vastuullaan menevät sitä kohden."

Kreivittäreen ei ollut tekemättä vaikutustaan se varmuus, jolla Botho puhui. Tuossa rauhallisessa itsensähillitsemisessä tunsi hän jälleen verensä.

"Sinä olet kovin nuori, poikani", sanoi hän. "Äidin oikeus on sentään aina tutkia. Me tiedämme niin vähän tuosta naisesta: ainoastaan epämääräisiä huhuja, jotka tosin tuntuivat olevan ristiriidassa hänen olentonsa kanssa, kunnes — niin, se täytyy sanoa — kunnes se tosiasia, että hän antautuu kohtauksiin sinun kanssasi, saa hänet omituiseen valoon."

"Äiti!" Botho kalpeni. "Sitä kohtausta ei oltu päätetty. Mitä pahaa siinä sitten on: viettää päivä vieraitten ihmisten joukossa, kadulla, kirkoissa, hotellin pöydän ääressä? Joka tapauksessa se on viattomampi kohtaamismuoto, kuin jos nainen yksinään ottaisi vastaan huoneeseensa."

Kreivitär oli tehnyt päätöksen.

"Sinä, poikani, painostat itse nuoruuttasi. Paroonitar on maailmaa kokenut nainein. Hän voi sanoa minulle paremmin kuin sinä, onko teidän liittonne elämänvälttämättömyys. Minä aion puhua hänen kanssansa ja heti!"

Botho punastui ilosta.

"Äiti!" huusi hän onnellisena, "tee se!"

"Lupaa minulle alistua rauhallisesti siihen, mitä paroonitar ja minä päätämme."

Botho suuteli äitinsä kättä. Lyydia oli Jumalan kasvojen edessä sanonut tulevansa hänen vaimokseen. Hän tiesi, että Lydia voittaisi äidin epäilykset. —

Konstanze, joka hengitystään pidättäen oli pelokkaana kuunnellut äidin ja pojan välistä keskustelua, joutui kreivittären viimeisten sanojen johdosta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän pujahti huoneesta, ja vasta silloin Dorothea huomasi hänet ja sanoi:

"Oh, Konstanze on ollut täällä —."

Botho läksi huoneesta autuain toivein ja etsi käsiinsä herra v. Beulwitzin, pyytääkseen häneltä ja prinssiltä anteeksi, että heitä oli vaivattu perhekohtauksella. Hänen sydämessään tuntui niin iloiselta ja kevyeltä; arpa oli heitetty. Hän uskoi, että kaikki olivat hänen puolellaan. Niin, iloisen-rauhallisesti hän saattoi keskustella vieraiden kanssa kaikista muutoksista, jotka pantaisiin Allmershofissa toimeen hänen naimisiinmenonsa johdosta. Prinssi, jolle tämä asiain käänne, huolimatta siitä tietämättömyydestä, jota hän eilen oli näytellyt, ei ollut lainkaan epämieluinen, osoitti Botholle mielenkiintoa ja osanottoa, joka tuotti tälle suurta iloa. Beulwitz kuunteli keskustelua hienosti hymyillen. Günther oli vaitelias ja alla päin pahoilla mielin.

Kun ystävät olivat sitten hetkisen kahden kesken, ojensi Botho luutnantille kätensä:

"Pidetään häät samana päivänä."

Günther kääntyi poispäin.

"Siihen on — pitkä matka..."

Tällä välin pukeutui kreivitär, itsensä Dorothean auttamana, vierailua varten.

"Mitä odotat tästä käynnistäsi?" kysyi vanha neiti.

"Kaikkea. Botho oli minusta liian rauhallinen! Siihen, mikä minua ensin suututti, rakennan nyt toivoni: hän on rakastanut paroonitarta jo sangen kauan. Siis se on nuoruuden hulluutta. Hän on vain vielä tavoista riippuvainen, tuntee itsensä antamallaan kunniasanallaan sidotuksi ja on pohjimmaltaan jo aikoja sitten kylmentynyt. Paroonitar, kun hän huomaa, miltä kannalta minä katselen asiaa, ja kuinka olen heidän liittoaan vastaan, on siksi ylpeä, että peruuttaa Botholle antamansa sanan. Sillä olkoon paroonitar sellainen kuin hänen sanotaan olevan — pikkumainen hän ei missään tapauksessa ole."

"Mutta jospa Botho sitten kuitenkin..."

"Silloin", keskeytti kreivitär hänet, "silloin on kovuuteen vielä kyllin aikaa. Pitääkö minun tehdä toinenkin lapseni uppiniskaiseksi? Botho on muutoin Allmereja eikä tule juoksemaan sen naisen perässä, joka häntä ei enää halua." —

Kun Konstanze riensi pois huoneesta, hallitsi häntä vain yksi ainoa ajatus: Varoittaa Lydiaa, vannottaa häntä, ettei hän luopuisi Bothosta, ennättää ennen kreivitärtä. Ennenkuin kreivitär sai päältänsä aamupuvun, ennenkuin vaunut oli valjastettu, täytyi kulua puoli tuntia. Jos Konstanze suoraapäätä lähtisi paroonittaren luo, saapuisi hän vieläkin aikaisemmin. Ja ulos portista, pitkin puistoa juoksi tuo syyntakeeton tyttö; hänen pitkä, taivaansininen aamupukunsa liehui tuulessa ja hiukset hulmusivat.

Taivaalla oli ollut jo aikaisesta aamusta saakka keltaisen-harmaita pilviä, jotka työntyivät itäänpäin mutta palasivat yhä uudelleen takaisin. Nuo ukkospilvet eivät halunneet järven yli. Ja lännestä päin nousi vastatuuleen yhä uusia pilviröykkiöitä. Ilma oli luonnottoman painostava ja hautoi merituulta, niin että se kadotti vilvakkuutensa. Hyvin kaukaa kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää.

Konstanze juoksi juoksemistaan. Hänen henkeään salpasi, otsaan kihosi hikikarpaloita, hänen poskensa hehkuivat. Tässä tilassa saapui hän huvilaan.

Lyydian vanha palvelija säikähti tätä villiä olentoa; hän juoksi portaita ylös, ja Konstanze hänen kintereillään. Tuskin hän ehti Lydian huoneen ovella ilmoittaa: "Neiti linnasta", kun Konstanze pujahti hänen ohitseen ja syöksähti Lydiaa kohti.

"Konstanze", huudahti Lydia, "tekö se olette! Mitä on tapahtunut? Botho —."

Tuska lamautti hänen äänensä.

Konstanze löi kätensä yhteen:

"Hänen äitinsä tietää kaikki, hän tulee heti. Minä tahdoin — minun täytyi — en tiedä, mitä tahdoin! Botho rakastaa teitä — älkää jättäkö häntä. Hän tulisi hulluksi."

Lydia sulki silmänsä. Oliko hetki siis tullut? Damokleen miekka suhahtaisi alas. Mutta kenties! — kentiesi se putoaisi hänen viereensä, eikä häneen. Hänen äitinsä tulee! — Se on ehkä hyvä merkki.

"Rakas tyttöseni", sanoi Lydia heikolla äänellä, "rakastatteko häntä niin yli kaiken, että hänen tähtensä teette — näin — mielettömästi?"

Hän laski kätensä Konstanzen vaaleille hiuksille.

"Kun kreivitär saa tietää, että toitte minulle tällaisia tietoja, niin hän suuttuu teille."

Konstanze itki.

"Ja miten minä voin olla onnellinen Bothon rinnalla, kun teidän nuori sydämenne siitä pakahtuu?"

"Kun hän vain on onnellinen!" huusi Konstanze, "minusta ei ole mitään väliä. Ja kreivitärkin on onnellinen nähdessään lapsensa onnellisina."

Lydia pani kätensä ristiin ja katseli äänettömänä synkkenevää merta.

Ole laupias, rakas Jumala siellä ylhäällä, rukoili hän. Sinä osoitat minulle, kuka _häntä_ on kerran lohduttava.

"Lapseni", sanoi hän äänellä, jota Konstanze ei koskaan unohtanut "lapseni, kahden ihmiselämän kohtalo lepää kreivittären huulilla. Hän yksin voi erottaa tai yhdistää."

"Ja te — ja te! Ettekö tahdo taistella hänen puolestaan?!"

"Kyllä", sanoi Lydia ääneen. Sitten hän lisäsi hitaasti surullisin katsein: "Olen valmis kaikkeen."

"Kuulkaa — vaunut — kreivitär", huusi Konstanze, hypäten tuskissaan ylös. Myöskin Lydia nousi.

"Mene tuonne, lapseni", sanoi hän, erään oven luo astuen, "odota, kunnes sinua kutsun. Siellä et voi mitään kuulla."

Se oli yksi noita kylmiä loistohuoneita, johon hän Konstanzen jätti, ja tuskaantunut ja uupunut tyttö vaipui siellä sohvaan ja jäi makaamaan kasvot tyynyä vastaan painettuina.

Lydia seisoi keskellä pientä, himmeäväristä huonettaan ja odotti naista, joka tuli päättämään elämästä ja kuolemasta. Ja kreivitär astui sisään, verkalleen, tervehtimättä ja puhumatta. Ei kumpainenkaan heistä ajatellut noudattaa tämän kohtauksen aikana seuraelämän muodollisuuksia. He seisoivat vastatusten ja katsoivat toisiinsa pitkään, vakavasti ja kiinteästi. Lydian silmäykset eivät värähtäneet. Ja tämän naisen suurista silmistä luodun katseen edessä häipyi kreivittären mielestä sopiva alkulause, jonka hän oli vaunuissa valmiiksi miettinyt. Omituinen osien vaihdos näytti tapahtuvan. Lydia näytti tulevan tuomariksi.

"Te tulette", alkoi hän lujalla äänellä, "kiistämään kanssani pojastanne?"

"Minä tulen", vastasi kreivitär nopeasti, "kysymään teiltä, ajatteletteko vakavasti tulla hänen vaimokseen".

"Minä _rakastan_ häntä!" sanoi Lydia ylpeästi ja yksinkertaisesti, "sen täytyy riittää hänen äidilleen".

"Merkitseekö se sitä, että aiotte tulla hänen puolisokseen?"

"_Hänen_ tai ei kenenkään."

"Siis te ette halua vapaaehtoisesti peräytyä, tahdotteko siis että vasta minun kieltoni lopettaa tämän hullutuksen?"

"Kreivitär", sanoi Lydia kohottaen päänsä pystyyn, "elämäni vaiheet, jotka te _tunnette_, eivät anna teille oikeutta kieltoon".

Kreivitär nauroi. Se oli loukkaavaa naurua.

Lydia suoristi itsensä täyteen suuruuteensa:

"Kylliksi hyödytöntä puhetta! Ottakaamme esille yksitellen ne syyt, joita voitte käyttää hyväksenne minua vastaan. Minä olen katolilainen, kreivitär. Ettekö tahdo antaa protestanttiselle pojallenne naista, joka tunnustaa toista uskontoa?"

Tätä seikkaa ei kreivitär ollut lainkaan ajatellut, niin että hän joutui hieman hämilleen.

"Sitä tosin..." alkoi hän epävarmasti.

"No niin", virkkoi Lydia, "minä olen vahva ja luja uskossani, vaikkakin siitä huolimatta elämäni joutui haaksirikkoon. Mutta luulen myös, etten loukkaa Jumalaa, jos vaihdan sitä ulkonaista muotoa, jolla häntä palvelen. Minä tahdon muuttaa teidän kirkkoonne."

"Suokaa anteeksi", sanoi kreivitär hämillään ja levottomana, "se seikka ei vaikuta kantaani. Mutta ottakaa huomioon itse: Bothon nuoruus — tehän olette muutamia vuosia vanhempi."

Lydia hymyili surumielisesti.

"Eihän tämä olisi ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, kun vaimo on puolisoansa vanhempi. Pitääkö minun rasittaa teitä kertomalla lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka siitä huolimatta ovat olleet onnellisia? Te olette liian viisas, liian kokenut, kreivitär, te tiedätte varsin hyvin, että kiintymys, joka on jotakin enempää kuin aistien huumausta, ei riipu ulkonaisesta kauneudesta tai katoavaisuudesta. Minun seitsemän vuottani saattavat olla vain ennakkoluuloisille ihmisille tervetulleita."

"Ja oletteko varma", kysyi kreivitär, "että myöskin Bothon puolelta tämä rakkaus on lujempaa kuin aistien huumausta?"

"Sen", sanoi Lydia toivottomasti, painaen päänsä alas, "sen — voi ainoastaan elämä minulle näyttää, elämä hänen kanssansa".

Kreivitär käveli suurin askelin edes takaisin. Lydia seisoi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Mistä pääsen häneen kiinni — mistä? mietti kreivitär neuvottomana. Enhän toki voi hänelle suoraan sanoa...

"Kun ei siis minun uskontoni eikä ikäni ole erottavana seinänä Bothon ja minun välillä, kun sitäpaitsi olen vanhaa sukua, ja ensimmäisen puolisoni nimi on ollut vuosisatoja arvossapidetty, ja rikkauteni on jokseenkin yhtä suuri kuin Bothon, niin saanen kai kysyä, mitä kreivitär Allmerilla on vielä sitä vastaan, että paroonitar Pantinista tulee hänen miniänsä."

"Uskotteko te sitten — äiti kysyy teiltä nyt —, uskotteko sitten, että Botho rakastaa teitä yhtä paljon?"

"Nyt — kyllä!" huudahti Lydia leimuavin silmin.

"Nyt — kyllä! Mutta olkaa rehellinen: tuottaisiko hänelle surua, jos hän kadottaisi teidät?"

"Hän on kaksikymmentäkolmevuotias", sanoi Lydia tuskaantuneena, "miksi minua kidutatte noin! Omistaminen ja tottumus, yhteiset mielipiteet ja harrastukset pitävät hänen rakkautensa minulle uskollisena. Mitä uskollisuus on muuta?"

"Ah!" huudahti kreivitär syvään hengittäen, "siispä ette itsekään usko hänen kiintymyksensä kestävyyteen, ei ainakaan mitä teidän kadottamiseenne tulee. Hän ei siitä kuole."

"Mutta minä!" kuiskasi Lydia.

Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, hänen täytyi istuutua. Kreivitär, joka oli niin oman tahtonsa valtaama, että ajatteli vain lopullista päämääräänsä, ei huomannut, mikä muutos Lydiassa tapahtui.

"Te tavoittelette häntä", sanoi kreivitär kiihtyneenä; "käsitän sen. Kuka tiesi teidän lopullinen tarkoituksenne on saada vaihdetuksi paljon puhuttu Pantin-nimi tahrattomaan, puhtaaseen nimeen."

"Kreivitär!"

Lydia katsoi häneen; kreivitär tunsi hieman häpeävänsä, sillä hän oli tahtonut toista halventaa vastoin parempaa tietoaan.

Hiljaisesti liitti Lydia tuskanhuutoonsa seuraavat sanat:

"Siitä saakka kuin olen ollut vapaa, ovat korkeampisukuiset ja sointuvampinimiset miehet pyytäneet tätä kättä."

"Mutta miksi sen täytyy nyt juuri olla minun poikani — tuo lapsi! Ah, minä tiedän. Minä olen tänään kadottanut rauhan kodistani, sillä te olette vannonut tulevanne Bothon vaimoksi. Mutta hän ei halua ottaa teitä ilman minun suostumustani, ja sitä suostumusta — minä en anna. Siis me seisomme sekä siellä että täällä kuilun partaalla.

"Minun valassani oli yksi takaovi", sanoi Lydia surullisesti hymyillen. "Kenties, jos te minua pakotatte — käytän sitä ovea paetakseni sen kautta."

"Siis kuuntelette minun pyyntöjäni, minun perustelujani?" huudahti kreivitär.

"Pyyntöjä? Perusteluja? — En ole sellaisia teiltä kuullut. Vain teidän tahtonne olen kuullut! Mutta minä", lausui Lydia ankarasti, "minä tahdon itse pukea teille sanoiksi sen, mikä teidän mieltänne painaa. Minun elämäni on verhon peitossa — olen elänyt niin eri ja etäisillä paikkakunnilla, että elämäni on pysynyt salassa teidän tutkivalta silmältänne. Riippumattomuuteni, johon on yhtynyt rikkaus ja kauneus, ovat ympäröineet nimeni, juuri sen vuoksi, ettei sitä ole voitu pitää silmällä, jonkinlaisella sädekehällä. Sädekehällä, joka muistuttaa enemmän usvapilveä kuin kunniankirkkautta. Siinä se on, kreivitär Te pelkäätte, että minä tulen perheeseenne joku salaisuus, valhe, joku rikos omallatunnollani!"

"Koska te itse sen sanotte, voinen kai odottaa, että te hyvin käsitätte vastustukseni", vastasi kreivitär. Näin sanoessaan hän edes takaisin kulkemisesta väsyneenä istuutui Lydiaa vastapäätä. Siten istuivat nuo naiset vastakkain pöydän kummallakin puolella ja välttivät toistensa katseita.

"Saanko kertoa teille elämäni?" kysyi Lydia. "Aivan lyhyesti. Kuin nainen naiselle. Kiertelemättä — sillä minä olen tätä hetkeä odottanut ja teidän... pitää olla tuomarini."

"Minä tulen teitä... uskomaan", sanoi kreivitär hiljaa.

"Uskominen — on tässä tapauksessa vähintä, mitä ajatella saattaa. Ymmärtäminen, siinä on kaikki. Mutta te olette puoliso, äiti — siis te olette rakastanut ja kärsinyt, ja tulette... ymmärtämään."

Vanhemmasta naisesta se oli kuin unta, ikäänkuin olisi jo ennen jokin suu hänelle samanlaista puhunut. "Rakastanut — kärsinyt?" Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella, sillä Lydia alkoi puhua soinnuttomalla, yksitoikkoisella äänellä.

"Kadotin isäni ollessani vuoden vanha; äitini oli kuollut synnytyksen jälkeen. Lapsuuteni kului vailla rakkautta, kasvatusta ja iloa. Eräs vanha täti armahti orpo-lasta. Mutta ei sen vuoksi, että tekisi minulle sillä hyvän työn, vaan koska hän siten luuli sovittavansa kerran äitiäni kohtaan tekemänsä vääryyden. Kuitenkin huomautti täti minulle joka päivä hyvistä töistään. Minä vihasin häntä senvuoksi. Se oli ensimmäinen tunne elämässäni."

Hyvä työ, ei itse työn takia... kaikui kreivittären sydämessä kuin moittien. Kiitoksena, katumuksena tai uhrina — tilintekona.

"Minä kasvoin — ja äkkiä näytti elämämme köyhyys muuttuvan rikkaudeksi. Täti uhrasi omaisuutensa, jonka koroilla olimme eläneet, tehdäkseen mahdolliseksi meidän esiintyä kahden vuoden aikana kuin olisimme olleet rikkaita naisia. Minun kauneuttani piti näytellä ja houkutella joku ostaja. Mutta sitä en siihen aikaan ymmärtänyt. Tuskinpa huomasinkaan elämämme muutosta. Vain yksi toivo täytti rintani: päästä pian armoleivän kurjuudesta avioliiton vapauteen. Parooni Pantin kosi minua. Hän puhui suurista tiluksistaan, ja häntä pidettiin rikkaana. En rakastanut häntä, mutta, ei hän minulle vastenmielinenkään ollut. Minä ajattelin hänen rinnallaan, hänen nimensä, mahtiaseman, säädyn ja rikkauden avulla pääseväni suureen vaikutusvaltaan, sillä kaipasin toimeliaisuutta, joka tuottaisi siunausta ja rakkautta. Menin naimisiin ilman rakkautta — tuomitsetteko te minua sen vuoksi?"

Kreivitär ei vastannut. Hän vei vain kätensä silmilleen. Eikö hänkin ollut kerran ilman rakkautta, aivan samanlaisten pyyteitten valtaamana, mennyt naimisiin? Mutta samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus: kun minä tulin onnelliseksi, täytyi hänenkin sellaiseksi tulla.

"Tuomitsetteko minua?" kysyi Lydia.

"En", huudahti kreivitär kärsimättömästi uudistetun kysymyksen johdosta.

"Hyvä jos te edelleenkin sanoisitte sen. — Vihkimisen jälkeen tuli selville, että paroonin tilukset olivat velkojen rasittamat", jatkoi Lydia kertomusta elämästään ankarin, lyhyin piirtein, joilla kuvaillaan jo aikoja sitten kestettyä, mutta unohtumatonta kurjuutta. "Hän oli ajatellut voivansa pelastaa ainakin sukutilansa — minun omaisuuteni avulla. Täti ja hän olivat toisiansa pettäneet. Minä olin se vehnäjyvä. joka jauhettiin murskaksi kahden kiven välissä. Me muutimme pois Badenista, missä olimme asuneet ja missä meidän häämme oli vietetty ylhäisten vieraiden ja katselijoiden läsnäollessa. Me katosimme Wieniin erääseen poroporvarilliseen kaupunginosaan. Siellä elin kolme kuukautta puolisoni pahoinpitelemänä, joka piti henkeään yllä myymällä vaatteitani ja koristuksiani. Silloin opin äkkiä vihaamaan sitä miestä, jonka nimeä kannoin. Tuomitsetteko te minua siitä syystä?"

"En", sanoi kreivitär. Miten tuo yksitoikkoinen kysymys häntä kiusasi!

"Eräänä päivänä oli puolisoni kohdannut erään vanhan tuttavansa: Moritz Goldmannin, tuon paljon puhutun rahamiehen, joka oli kohonnut talonrengistä miljonääriksi ja joka oli koettanut oppia parooni Pantinilta ritaritapoja. Se mies kiipesi neljänteen kerrokseemme. Todennäköisesti oli Pantin hänelle sanonut, että siellä saisi ostaa erään kauniin naisen. Goldmann tarkasteli minua, vilkuili minuun kultaisten silmälasiansa läpi, jotka istuivat tukevasti hänen ihraisella nenällään, ja siveli lyhyillä sormillaan mustanharmaata pujopartaansa. Hän selitti olevansa valmis lainaamaan parooni Pantinille satatuhatta guldenia — ja tarjosi paroonittarelle matkan Italiaan. Minä katsoin Pantiniin ja ajattelin, että hän löisi maahan tuon miehen; mutta Pantin sanoi, etten kait minä tahtoisi olla esteenä hänen onnelleen. Minä hymyilin. Minä saatoin hymyillä! Italian näkeminen, sanoin minä, on ollut jo kauan toivomukseni. Herra Goldmann tapaa minut huomenna matkavalmiina. Se rauhoitti kumpaisenkin miehen, niin että he jättivät minut yksikseni. Silloin minä saatoin kenenkään näkemättä lähteä siitä talosta. Menin Donaun rantaan hukuttaakseni itseni. Tuomitsetteko minua?"

"En", kuiskasi kreivitär väristen.

Lydia vaikeni hetkiseksi ja tuijotti eteensä. "... Minut vedettiin ylös. Minut vietiin tätini luo, joka oli löytänyt turvapaikan jostain luostarista... ja tätini sanoi — että olin ajattelemattomasti menettänyt ne satatuhatta guldenia ja että olin narri. Tahdoin ottaa jonkin paikan... Mutta minä en ollut mitään muuta oppinut kuin elämään suurena naisena. Jos löysin jonkin seuranaisen paikan, niin minun täytyi siitä pian luopua, koska olin talon herrasta liian kaunis tai talon naiset pitivät kansalaissuhteitani epäselvinä. Puolisoni oli niihin aikoihin matkustanut Aasiaan erään ylhäisen metsästysseurueen mukana, joka otti hänet puolittain palvelukseensa. En nähnyt häntä milloinkaan enää. — Vihdoin tuli onni — tai näytti tulevan. Eräs hyvin etäinen sukuhaara äitini puolelta oli sammunut, jolloin sain periä kolmen miljoonan markan suuruisen omaisuuden. Melkein samaan aikaan sain tiedon paroonin kuolemasta; hän oli kuulema kuollut jollain metsästysretkellä. Ensimmäinen tehtäväni oli määrätä tädilleni runsas elinkorko; sitten minä hankin oikeuden avulla muodolliset paperit kuolemasta, joka oli tapahtunut Persiassa. Kolmannen osan omaisuudestani määräsin aatelisperheistä polveutuvien orpotyttöjen lahjoitusrahastoon. Ja sitten — sen tietoisuuden hurmaamana, että nyt vihdoinkin voisin löytää onnea ja rakkautta — läksin avaraan maailmaan...

"Ja Roomassa", sanoi Lydia kuiskaamalla, "Roomassa se tuli ja petti minut. Minä näin ruhtinas Manian, miehen, jolle luonto näytti antaneen oman täydellisyytensä. Me rakastuimme toisiimme. Se oli ensimmäinen riemuisa tunne koko elämässäni! Hovissa ja seuraelämässä tuntui minusta sietämättömältä — sielun mittaamaton intohimo saattoi vain rajattomassa, ikuisessa, ihanassa luonnossa täyteläisesti hengittää. Menin Frascatiin. Ruhtinas tuli mukaani. Siellä minä olin kolme viikkoa, nuo ainoat elämässäni, katumatta, kysymättä, äärettömän onnellisena. Ja sitten... kun eräänä päivänä sanoin, että minun täytyisi ennen vihkimistä vielä kerran pistäytyä Wienissä, silloin tunnusti ruhtinas minulle, että hän oli naimisissa ja ettei, koska molemmat olimme katolilaisia, avioliittoa voisi ajatella.

"Mitä voikin kestää tulematta hulluksi! Monesti tuntuu minusta kuin olisin sitä miestä silloin lyönyt kasvoihin — en muista sitä enää — en muista enää. Se oli niin kauheaa."

Kreivittären selkää pitkin kulki kylmiä väreitä. Miten suorastaan epäinhimillisesti kohtalo olikaan tuota naista kiduttanut!

"Siitä lähtien, minä luulen, ihmiset lukevat kohtaloni kasvoistani. Siitä lähtien olen esiintynyt maailmassa kylmänä, yksinäisenä, rauhallisena. Mutta se on ollut vain näyttelemistä! Minua kalvoi hillitön himo toiseen, suureen onneen. Minä tiesin, että sydämeni, enemmän koeteltu kuin mikään naissydän, voisi lahjoittaa taivaan, missä uskollisuus, kiitollisuus ja kärsivällisyys vallitsee. Ja vihdoin, vihdoinkin toteutti nuo unelmani eräs nuorukainen — teidän poikanne! Paratiisiin tunkeutuivat kuitenkin muistot", huudahti Lydia ponnahtaen ylös, "muistojen kalvavat tuskat! Mitä minä olen yksinäisen-epätoivoisina, kaihomielisinä hetkinä tehnyt, sen ovat tuhannet naiset tehneet, joilla on puoliso, perhe. Minä olin vapaa ja ainoastaan itselleni vastuunalainen. Ja kuitenkin, rakastetun puhtaat kasvot olivat minusta enemmän kuin syytös. Mikä minusta ei ole koskaan synniltä näyttänyt, mikä ei minkään maailman lakien mukaan ole synti, sitä piti nyt oikeudentunne sisimmässäni rikoksena. Että minä hapuilevin käsin ja häilyvin silmin etsin — lohdutusta ja uudelleen petyin — kuitenkin taas etsin — se on taakkana sydämessäni, ja ei mikään Jumala, mikään kirkko, kukaan ihminen — ei hänkään — voi minua siitä vapauttaa! Sen voi vain hänen äitinsä! Jos hän ymmärtää, mitä olen kärsinyt, jos hän ymmärtää, mitä kärsiminen ja harhaan joutuminen merkitsee, silloin on hän vapauttava minut. Silloin tekee hän hänet ja minut autuaiksi. Äiti — Bothon äiti. Tuomitsetteko minua vielä?"

Pää alaspäin taivutettuna seisoi Lydia kreivittären edessä. Hänen koko olentonsa oli yksi ainoa suuri pyyntö.

Mutta kreivitär nousi hitaasti, kuolonkalpeana.

"Tuomitsen", sanoi hän vihdoin kolkosti.

Lydia nousi vaivaloisesti seisomaan, pitäen kiinni pöydästä ja aikoi puhua. Mutta hänen äänensä tyrehtyi:

"Saanko — minä — saanko minä esittää teille vielä yhden pyynnön? Testamenttini niin sanoakseni... saanko minä?"

"Ettehän toki aio — kuten silloin..." huusi kreivitär äkkiä tuskan valtaamana.

Lydia pudisti hitaasti päätänsä.

"Meri on syvempi kuin Donau", sanoi hän miettiväisenä, ikäänkuin hän noilla sanoillaan päättäisi pitkän ajatuksien sarjan. "En — en _sellaista_ kuolemaa."

"Puhukaa", alkoi kreivitär lempeästi, "mitä te toivotte? Koskeeko se poikaani?"

"Kyllä", virkkoi Lydia. "Kyllä. Sanokaa hänelle, kun hän teiltä kyselee päätöstänne, että te ilmoitatte sen hänelle huomenna, ja älkää estäkö häntä tulemasta tänään luokseni. Minä vannon teille taivaan Jumalan nimessä, että minä ensi yönä häviän täältä jäljettömiin, ja teidän poikanne ei ole saava siitä aavistustakaan ennenkuin huomenna."

"Hyvä. Tapahtukoon niin."