Part 7

Konstanze nyökkäsi. Lydia tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä kauan äänetönnä. Hänen mielessään liikkui jotakin tavatonta. Eräänä päivänä, niin hän ajatteli, tulee Botho huomaamaan, että häntä rakastetaan, rakastetaan toisen kerran. Ensimmäinen kerta näytti hänestä armolahjalta, toista kertaa hän pitää ansiona, joka koroittaa hänen omaa arvoansa, ja silloin tuntuu hänestä hänen ensimmäinen rakkautensa mitättömältä. Ensimmäisen hän otti vastaan kuin lapsi, toisena on hän antavana puolena. Tuo tuossa on se, jonka takia hän minut unohtaa.

Juuri silloin astui Botho kynnyksen yli.

"Ah", huudahti hän, "minulle on mieluista nähdä, paroonitar, että te teette tuttavuutta Konstanzen kanssa."

Hän meni molempien luo ja otti Lydiaa kädestä. Mutta hänen äitinsä, joka oli seurannut poikansa kintereillä, seisoi samassa heidän vieressään ja sanoi leikillisesti: "Mene, Botho, sinä lyöt laimin Randaun naiset. Iloitkaa paroonitar, ettei teidän tarvitse ketään suurta poikaa kasvattaa ritariksi — se on äidinilon varjopuolia."

Botho poistui äkeissään. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä tahtoi kohdella häntä Lydian läsnäollessa kuin poikaa. —

Ja juhla läheni loppuaan, näköjänsä yhtä iloisesti kuin se oli alkanutkin, mutta Bothon iloisuus oli pakotettua. Lydia läksi ensimmäiseksi; kreivitär näytti vakavalta. Dorothea tyytyväiseltä. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen oli onnistunut häiritä paroonittaren ja Bothon välille syntynyttä mieltymystä. Konstanzea olisi pikemmin haluttanut itkeä kuin tanssia. Vain Beatrix oli ainoa onnellinen. Hän hyppeli kamarissaan ympäri lattiaa, kun muissa huoneissa oli jo aikaa sitten vallinnut hiljaisuus.

Hän tahtoi riisuutua, mutta unohti sen samassa; hän tahtoi kaapista ja piirongista ottaa sitä ja tätä ja hypähteli kuin lintu sinne tänne. Hän tahtoi lörpötellä Konstanzen kanssa, mutta ei tiennyt mistä. Ei ollut mitään sanoja, ei kerrassaan mitään! Miten ahtailta tuntuivat seinät, talo, maailma! Ja miten kaukana oli kaikki, kun hän ajatteli, että voisi koko elämänsä läpi tanssia näin valon loisteessa ja soiton kaikuessa. Niin, _hänelle_ se oli mahdollista, se kuului hänen elämäänsä. _Hänen_ tarvitsi vain käskeä, ja ihmiset liikkuivat kuin tanssinuket täyttääkseen hänen tahtonsa. Ah, — miten kadehdittavaa! Ja sitä miekkoista naista, joka kerran tulisi hänen puolisokseen!

Tätä ajatellessaan rupesi hänen sydämensä tykyttämään. Miten _hän_ olikaan häntä katsellut, miten kuiskaillut. — Beatrix vapisi ja peitti kasvot käsiinsä.

Ne olivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kuin hän oli lakannut olemasta lapsi.

Kreivitärkään ei ollut vielä mennyt levolle. Kun upseerit ottivat häneltä jäähyväisiä ja samalla tahtoivat kiittää häntä koko ajasta, sillä huomenaamullahan piti lähteä marssimaan kello kuudelta, sanoi hän heille:

"Onneksi luonto on antanut minulle monia velvollisuuksiani varten yhtä paljon terveyttä ja kestävyyttä; olen ylhäällä ennen lähtöänne."

Sitten hän viittasi Güntherin luokseen ja sanoi hänelle haluavansa häntä vielä puhutella omassa huoneessaan. Kreivittären huone oli ensimmäisessä kerroksessa, siellä oli hänen kirjoituspöytänsä, siellä hän neuvotteli tilanhoitajan kanssa, siellä tapahtuivat kaikki tärkeät keskustelut, koskivatpa ne sitten talon asioita tai kotioloja. Siellä olivat talon lapset saaneet nuhdesaarnansa. Keskustelu kreivittären kanssa siinä huoneessa merkitsi jotakin vakavaa.

Sen vuoksi asteli nyt Günther hieman levottomana edestakaisin pienessä huoneessa ja säikähti, kun kreivitär muutaman minuutin kuluttua hänen tulonsa jälkeen astui sisään. Kirjoituspöydällä paloi öljylamppu, sen maidon värinen kuuppa oli peitetty sinertävällä varjostimella, niin että huoneessa vallitsi pehmeä hämäryys. Günther ei ollut tämän vuoksi selvillä, tämä valaistusko vai jokin sisäinen mielenliikutusko teki kreivittären posket niin kalpeiksi. Hänen majesteetillinen ilmestyksensä tuntui Güntheristä tällä hetkellä epämiellyttävältä. Kreivitär istuutui kirjoituspöytänsä edessä olevaan nojatuoliin, raskas laahustin oli laskoksissa matolla hänen vieressään; pitäen kyynärpäätään pöydän reunaa vasten nojasi hän jalokivistä kimaltelevaa päätänsä käteen.

"Minä en pidä verukkeista", alkoi hän selvällä äänellä. "Olen pyytänyt sinut tänne, jotta sanoisit minulle, jos tiedät jotain poikani ja paroonitar Pantinin väleistä. Tuntevatko he lähemmin toisensa ja kauanko he ovat toisensa tunteneet?"

Günther otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

"Minä tiedän", jatkoi kreivitär samalla kylmällä rauhallisuudella, "että sinun uskollisuutesi Bothoa kohtaan estää sinua häntä kavaltamasta, mutta toisaalta rakkautesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan kieltää sinua minulle valehtelemasta. Tiedän hyvin, että tällä kysymykselläni saatan sinut kiusalliseen asemaan. Kuitenkin kysyn sinulta! Mutta ennenkuin vastaat, sano minulle yksi asia: käsitätkö, että Bothon rakkaus tuota naista kohtaan on mielettömyyttä, ja etten milloinkaan tulisi heidän avioliittoaan hyväksymään — jos he ylimalkaan sellaista ajattelevat?"

"Käsitän sen", myönsi Günther.

"No entä sitten?"

Günther oli tällä hetkellä iloinen, ettei Botho ollut tehnyt häntä uskotukseen. Ja kun kreivitär tahtoi vain kuulla, mitä hän todellisesti tiesi, saattoi hän suoraan sanoa:

"Botho ei ole koskaan minun kuulleni viitannut niihin asioihin."

"Mutta sinä tiedät, että joku nainen antaa hänelle tekemistä?"

"Kyllä."

"Mistä saakka?"

"Mutta rakas täti..."

"Mistä saakka?"

"... Jo Berliinissä."

"Onko hän maininnut sinulle hänen nimensä?"

"Ei", virkkoi Günther otsa hiessä. Hän tiesi, mitä tämä "ei" kreivittärelle merkitsi, sillä kreivitär tiesi varsin hyvin, ettei Botho muutoin milloinkaan mitään pitänyt salassa Güntheriltä.

"Hyvä on", sanoi kreivitär. Ja sitten pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen nosti hän päänsä, katsoi Güntheriin ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä:

"Beatrix on tänään täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Minä annan sinulle luvan puhua hänelle toiveistasi niin pian kuin hetki näyttää sinulle otolliselta."

Günther suuteli hänen kättänsä.

"Minä pelkään, ettei sellaista hetkeä enää tule", sanoi hän, "olen tänään haudannut toiveeni".

"Kuinka niin?" kysyi kreivitär pahoillaan.

"Eräs prinssi on voittajan askelin sivuuttanut pienen luutnantti-raukan."

"Hullutusta", huudahti kreivitär, "tyttäreni on liian ylpeä antaakseen sellaisen miehen itseänsä sokaista, jonka vaimoksi hän ei voi tulla. Ja mitä prinssiin tulee, niin olihan melkein hänen velvollisuutensa pitää seuraa ennen muita tyttärelleni. Lähipäivien rauhallisessa seurustelussa tulet huomaamaan, miten turha pelkosi on. Pyydän sinulta vain yhtä: palaa takaisin niin pian kuin mahdollista."

"Me saavumme huomenna tai pikemminkin tänä iltana kasarmipaikkaamme; huomenna aikaisin lasketaan reserviläiset palveluksesta, puolipäivän tienoilla pääsen lomalleni ja voin olla täällä jo ylihuomenna keskipäivän paikkeilla."

"Hyvää yötä!"

Kreivitär oli yksinään. Liikkumattomana hän istui tuolissaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen verensä rauhallinen, hänen tahtonsa luja. Vielä yksi todistus, sanoi hän itsekseen, yksi täysin pätevä todistus, ja niinä tiedän erottaa Bothon siitä naisesta!

Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että heidän välillään saattoi vallita valtava kiintymys. Se seikka ei sopinut hänen mukavaan onnenohjelmaansa, joka häntä huoletti ja jonka hän oli lapsillensa laatinut — sen vuoksi täytyi tuon naisen väistyä. Ohimennen hän taisi myöskin lievää surua sydämessään Beatrixin takia. Mutta sen hän heti karkoitti, sehän oli hulluutta. Prinssin, setänsä ainoana vallanperijänä, täytyi naida joku prinsessa hallitsevasta ruhtinassuvusta, tai hän samoin kuin hänen lapsensakin kadottivat perintöjärjestyksen mukaan herttuakunnan, joka silloin joutuisi jonkun toisen sukupolven haltuun. Sen tiesi prinssi yhtä hyvin kuin kreivitärkin, ja hän luotti siihen, ettei prinssi tämän asian vuoksi tulisi milloinkaan tekemään Beatrixin sydäntä rauhattomaksi.

Vihdoin kävi kreivitär vuoteeseensa, mutta huolimatta kaikista näistä rauhoittavista mietelmistä, tuntui hänestä kuitenkin siltä, kuin varjo olisi laskenut hänen talonsa yli.

VII.

Koko yön oli herkeämättä satanut. Vielä silloin kuin pataljoona marssi maantietä pitkin ja hevosten kaviot räiskyttävät tiestä lionnutta lokaa, vielä silloin valoivat viimeiset taivaan yli kiitävät pilvet sotamiesten niskaan lyhyitä ja usein uudistuvia sadekuuroja.

Housujen lahkeet pistettyinä korkeisiin varsisaappaisiin, huonoimmat hatut syvälle otsan yli painettuina ratsastivat Lobedan ja Günther eskadroonansa sivulla. Frankenstein oli tullut heidän seuraansa silläkin uhalla, että kuulisi Lobedanin mitä katalimmalla tavalla häpäisevän hänen erosta johtuneita tuskiaan; mutta ratsastaa vaieten ja yksinään eskadroonansa sotilaitten sivulla, jotka sateenkuurojen ja pistävän auringonpaahteen vuorotellessa väsymättä lauloivat: "Pitääkö mun sitten, pitääkö mun sitten, kaupunkiin", sitä hän ei kestänyt. Siihen hän oli liian apealla mielellä.

Lobedan oli isällisen sääliväinen rakastuneen tuskaa kohtaan; mutta kun hän kuuli tämän jo neljättä kertaa syvään ja äänekkäästi huokaavan, sanoi hän:

"Älkää olko millännekään, Frankenstein. Tuollainen onneton rakkaus pukee teitä niin saamarin hyvin. Minä kerron sen Hampurissa kaikille nuorille naisille, ja onnenne täksi talveksi on taattu — pari tusinaa Marioita, Liisoja ja Riikkoja ja niin edespäin korvaavat kirkkaasti teille yhden Konstanzen."

"Hyvähän teidän on nauraa! Kreivitär on kutsunut teidät viettämään lomanne Allmershofissa", sanoi Frankenstein, "mutta minä..."

"Miksi te ette ole osannut olla yhtä viehättävä?" tuumi Lobedan olkapäitään kohauttaen; "me wandsbekeriläiset husaarit olemme rakastettavuutemme takia suuressa maineessa, eikö totta... lempo soikoon, Schmettau — siinäpä oli lätäkkö — etkö olisi voinut sen kohdalla ratsastaa hieman siivommin? Sinä kai nukut vielä satulassasi?"

Allmershofissa tuli vieraitten mentyä puuhaa moneksi päiväksi. Kun siihen aikaan, jolloin muulloin syötiin toinen aamiainen, ilmestyivät huoneistaan nuoret neitoset, sitten Dorothea-neiti ja vihdoin prinssi, oli kaikki jo siinä kunnossa, ettei huomannut vieraita olleenkaan. Taivas oli kokonaan kirkastunut, ja Beatrix, joka vielä oli yhtä hermostuneenvilkas kuin eilen, teki aamiaispöydässä senkin sata ehdotusta päivää varten. Mentäisiinkö Travemündiin, missä huvikausi muutoin päättyisi lähipäivinä, vai lähdettäisiinkö purjehtimaan tai ratsastamaan.

Prinssi, joka oli herännyt täysin selvänä ja oli odottanut tapaavansa naiset samassa tilassa, ihastui uudelleen Beatrixin loppumattomasta eloisuudesta. Samoin kuin kylläiset ihmiset eivät tunne nälkää, ei myöskään menestyksestään varmoissa ihmisissä ole minkäänlaista joutavanpäiväisyyttä. Yksinkertaisen luonnollisesti otaksui prinssi, että hän oli syynä Beatrixin iloon ja riemuun, ja että hän oli sen vuoksi velvollinen osoittamaan omasta puolestaan mielenkiintoa tyttöä kohtaan.

Kreivitär käytti tätä aamuhetkeä hyväkseen ja kyseli prinssi Leopoldilta sen hovin lukemattomista henkilöistä ja oloista, jossa hänkin oli tyttönä oleskellut. Prinssi kertoi kohteliaasti, ei kuitenkaan ilman pilkallisia reunamuistutuksia, mikä seikka Beatrixista jälleen näytti äärettömältä etevämmyyden merkiltä.

Sitten lausui prinssi Leopold haluavansa lähteä ratsastamaan; mutta kun kreivitär ei ollut enää muutamiin vuosiin noussut hevosen selkään, eikä Dorothea ollut milloinkaan ratsastanut, ja Konstanzen piti ensin se taito oppia, niin ei kreivitär voinut muuta kuin suostua siihen, että prinssi ja Beatrix kahden kesken ratsupalvelijan seuraamana lähtisivät ratsastusretkelle. Sillä aikaa kuin Beatrix oli pukeutumassa, käänsi kreivitär keskustelun eilisillan tanssiaisiin ja sanoi leikillisesti, että herra v. Schmettau oli tuntenut oikeuksiensa syrjäytyneen. Prinssin hämmästystä ilmaisevan kysymyksen johdosta selitti kreivitär, että upseeri oli Beatrixin kosijoita. Prinssi älysi mitä hänelle sillä tahdottiin sanoa. Mutta vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Nyt vasta hänen mielenkiintonsa oikein heräsi. Että tuo pieni ilolintu menisi naimisiin sen miehen kanssa, jonka hänen äitinsä oli hänelle valinnut, oli selvä. Mutta että hän — Leopold — oli sitä ennen määrätty näyttelemään tytön elämässä romaanisankarin osaa, oli hänelle myöskin selvä. Ylimielisenä hän ajaa karautti Beatrixin kanssa linnanpihasta, kreivittären katsellessa heidän jälkeensä rauhallisena ja tyytyväisenä.

Pantinin huvilaan oli vieraiden poistuttua tullut haudanhiljaisuus. Lydia vietti koko aamupäivän tuskallisessa toimettomuudessa. Ei mitään kirjettä, ei minkäänlaista jäähyväistervehdystä Botholta — ja tämä oli kuitenkin luvannut hänelle kirjoittaa. Että Jack viisaudessaan ei ollut tänään tuonut hänelle kirjettä, ei hän voinut aavistaa, huolimatta Konstanzen varoituksesta. Vasta seuraavana päivänä toi hänelle muudan maalaispoika kirjeen Botholta. Siinä ei ollut mitään päivämäärää, ja vain lyhyt ilmoitus, että hän palaa kolmen päivän perästä taas kotiin.

Jos edes Konstanze olisi tullut hänen luokseen! Hän oli nuorta tyttöä pyytänyt. Kun tämä ei tullut, katsoi Lydia sen johtuneeksi siitä, ettei kreivitär ollut häntä päästänyt.

Kerran näki Lydia prinssin ja Beatrixin ratsastavan läheltä ohi; heidän hevosensa astuivat hitaasti ja aivan vierekkäin, heidän keskustelunsa näytti olevan heille tärkeämpää kuin ratsastaminen. Erään toisen kerran, kun Lydia palvelijansa seuraamana käveli ulkona, kohtasi hän Allmersien ajoneuvot. Kreivitär, joka istui niissä Beatrixin, Dorothean ja prinssin kanssa, tervehti muodollisesti ja — niin, Lydia huomasi sen selvästi — punastui hieman.

Hänen rauhattomuutensa muuttui tuskaksi. Hän ei voinut pysyä kotosalla. Metsän halki käveli hän rannikolle. Tuima itätuuli huojutteli puiden latvoja ja pani merenpinnan liikehtimään. Luonnottoman kuumaa kesää oli elokuun lopulla seurannut kylmiä sadepäiviä, aikaisemmin kuin muulloin kellastui lehti ja putosi maahan.

Lydia jäi seisomaan erään puunrungon nojaan ja katseli merenlahden yli toista rantaa ja hiljaista pikkukaupunkia siellä. Miten vieraaksi hän tunsi itsensä kaikelle elämälle ja sen ilmiöille. Ja tuolla toisella puolella, noiden ahtaiden poroporvarillisten muurien takana, asui kentiesi intohimo. Ketä se liikutti, jos hänen elämänsä kehittyi hyväksi tai pahaksi, suureksi tai pieneksi? Kuka ylisti hänen onneaan, ken valitti hänen kuolemaansa, kelle oli hänen kieltäytymisensä esimerkkinä? Ei kellekään.

Unelmista, jotk' ei täyttyneet. Onnesta, jot' emme nauttineet. Mailma, jolle sai ne uhriksi panna, Kiitost' ei, ei muistoakaan anna.

Kahleissa olevan uhma valtasi Lydian. Kiihkeä tahto tempasi hänet kaikista esteistä huolimatta pakottamaan onnen puolelleen. Jos tuo nuori elämä erotettaisiin hänen elämästään, olisi hän maailmassa niin yksin kuin haaksirikkoinen yksinäisellä saarella. Äkkiä selveni hänelle, miten hullua oli, että hän oli asettunut tänne, ikäänkuin kreivillisen talon oven eteen, asumaan. Tosin se oli tapahtunut Bothon toivomuksesta, joka tahtoi persoonallisen tuttavuuden avulla suostutella äitiänsä tulevaan miniään. Mutta läheisestä kaupungistakin olisi voinut varsin hyvin ylläpitää seurustelua. Kenties olisi viisainta poistua jo tänään Allmershofin läheisyydestä. Talven yksinäisyyden pelon varjolla kävisi muutto hyvin päinsä.

Tästä suunnitelmasta paroonitar sai uutta eloa. Hän meni kotiin ja ilmoitti palvelijoilleen matkustavansa huomenna Lyybekkiin etsimään talviasuntoa.

Ja niin hän sitten seuraavana aamuna lähtikin.

Lyybek on rakennettu kahden joen väliselle kukkulalle, jonka puolivälistä, joka puolelta, haarautuvat kadut alas rantaan päin. Niinpä näyttävät katot siellä olevan aivan kuin päällekkäin ladottuja, ja niiden punaisten harjojen välistä ojentavat kirkkojen terävät, tiiliset tornit valtavia käsivarsiaan taivasta kohti, parittain ja yksitellen. Lydia tunsi italilaisten kirkkojen liikuttavan kauneuden ja suuruuden. Sittenkin liikuttivat nuo korkeaviivaiset, punaisenharmaat tornit omituisesti hänen mieltänsä. Ne olivat muistomerkkejä raaoilta ja julmilta mutta silti mahtavilta ajoilta. Pohjoisesta tasankomaasta kohosi teräväkulmaisia rakennuksia taivasta kohden, ne olivat siellä seisoneet ennen vanhaan kansojen ympärillä tunnusmerkkeinä, turvan antajina ja uhkauksina. Ja siellä missä nyt pitkin joen vartta kulkee rautatie ylinäkymättömien lauta- ja puukasojen välitse, olivat kerran pitkät linnavallit suojaamassa satamaa ja kaupunkia maalta päin uhkaavaa vihollista vastaan.

Hitaasti vyöryi juna laajalle asemalle. Lydia nousi pois ja astui asemasillan asfalttikäytävää pitkin aseman yläpäähän ja sieltä portaita alas odotussaliin. Siellä, ihmisvilinässä, huomasi Lydia äkkiä seisovansa Bothon edessä. He tuijottivat toisiinsa hetkisen tyrmistyneinä. Mutta tämän kohtaamisen pelko ja seuraukset, jotka sillä olisi voinut olla, vaihtuivat nopeasti suureksi iloksi.

"Oletko tullut minua vastaan?" kysyi Botho ihastuksissaan.

"En!" vastasi Lydia, "odotin sinua vasta huomenna. Tulin Lyybekkiin etsiäkseni itselleni sopivaa talviasuntoa."

"Tahdotko pois luotani?"

"Varovaisuus käskee."

"Koska linnassa on jotain huomattu? Koska Konstanze meitä varoitti? Etkö sitten käsitä, että ensi kuussa täytän kaksikymmentäkolme vuotta ja olen silloin oma herrani? Antaa hänen vartioida meitä — sitä enemmänhän on äitiä valmistettu."

Lydia vaikeni. Hän oli vaistomaisesti tarttunut Bothon käsivarteen, ja niin poistuivat he yhdessä odotushuoneesta. Ulkona Lydia pysähtyi.

"Milloin juna menee Travemündeen — sinun on heti lähdettävä", sanoi hän päättäväisesti.

"Se menee tuossa tuokiossa, sillä on kiireellisiä asioita", virkkoi Botho hilpeästi. "Nyt me jäämme yhdessä tänne viettämään kauniin, odottamattoman päivän ja astumme tänä iltana viimeiseen junaan. Ajatteleppas — sinä ja minä kahdenkesken vieraiden ihmisten joukossa, vieraassa kaupungissa — miten taivaallista! Minä kuvittelen, että me olemme naimisissa."

"Olkoon niin sitten", huudahti Lydia, "minusta se on oikein! Iloitkaamme kuin vangit, jotka ovat karanneet, kuin lapset luonnon helmassa. Mutta yhdellä ehdolla: että minä palaan tänä iltana kotia, mutta sinä vasta huomenaamulla."

Botho lupasi mitä toinen tahtoi. Heidät valtasi jonkinlainen ylimielisyys, joka muistutti iloista päihtymystä.

Botho ehdotti, että ostettaisiin kaupungin kartta ja sen avulla käytäisiin kirkoissa ja raatihuoneella, mutta sitä ennen syötäisiin aamiainen raatihuoneen ravintolassa. Lydia suostui kaikkeen; ilakoiden he kulkivat päästä päähän valtavien, pyöreitten Holstentor-tornien välisen keskustan, kävelivät sillan yli Holsten katua ylöspäin ja laskeutuivat sitten raatihuoneen holvikaarien alitse kuuluisaan ravintolaan.

Harmaiden, kaltevien suippokaarien alla, keskellä jättiläismäistä saliryhmää, istuivat he erään pöydän ääressä ja neuvottelivat kaikenlaisia kokkapuheita lasketellen aamiaisestaan. Sitä, että he vahtimestarin kuullen toisiansa sinuttelivat, eivät he lainkaan huomanneet.

Jonkin pöydän ääressä heidän vieressään istui muudan herra, joka ehkä siitä syystä, ettei hänellä ollut mitään erikoisempaa tekemistä, katseli tarkkaavaisesti tuota iloista paria. Lydian ylhäinen olento ja hänen näköjään nuoremman seuralaisensa rakastettava into herättivät huomiota, vaikkakin he molemmat tietenkin käyttäytyivät niin pidättyväisesti, kuin parhaimman seurapiirin henkilöiltä sopi odottaakin.

Lopulta huomasi myöskin Lydia, että tuon vieraan katse kiintyi häneen usein ja pitkäksi aikaa. Hän huomautti siitä Botholle, ja he lopettivat nopeasti ateriansa.

Heidän mennessään raatihuoneen ravintolasta raatihuoneen vieressä olevaan Mariankirkkoon sanoi Lydia:

"Minä en ole pitkään aikaan nähnyt niin kunnioitusta herättävää miestä. Ellei hän olisi ollut aivan ilman seuraa, olisin pitänyt häntä jonakin tuntemattomana matkustavana ruhtinaana. Tarmokkaan otsan yläpuolella kaareutuvat valkoisen-harmaat suortuvat, kirkkaat haukansilmät mustien kulmakarvojen alla, suora nenä, mustien viiksien ja valkoisen tukan muodostama vastakohta — nämä kaikki tekivät pään melkein maalaukselliseksi."

"Sinäpä olet häntä tarkasti katsellut!"

Lydia nauroi.

He saapuivat Mariankirkon avariin käytäviin. Aika, jolloin siellä käy joukko vieraita nähdäkseen seitsemän vaaliruhtinaan kulkevan Jeesuksen Kristuksen alttarin takana olevan kellon ohi, oli jo ohitse. Vain sieltä täältä kuului jonkun yksinäisen katselijan askeleita, joka katosi avariin huoneisiin. Keskipäivän aurinko kutoi valoverkkojaan ikkunoiden lävitse ja loi kultaisia värisointuja kirkon penkkien muodostamaan tumman-ruskeaan metsikköön. Holvimaiset käytävät, jättimäiset pylväspilarit olivat valkoisella kalkilla sivellyt; pilareissa riippui kuolleitten hengenmiesten muistokuvia: kuvia, joista toiset esittivät itse hengenmiehiä ja joiden reunoissa oli eriskummallisiin muotoihin ja väreihin sommiteltuja vaakuna- ja vertauskuvallisia koristuksia. Botho ja Lydia seisoivat hiljaa kuvilla kaunistetun kuorin alla ja vaipuivat nauttimaan korkeasta, pyhitetystä huoneesta. Kirkon taustalla olivat urut, joiden suuri, kaunis julkisivu täytti seinän kattoon saakka. Ja sieltä kuului nyt vienoa soittoa; joku mahtoi ruveta harjoittelemaan. Kaikista äänistä, mitkä taide on oppinut ottamaan soittimista ja kielistä, ei mikään kiehdo niin sielua kuin urkujen ääni.

"Lydia", sanoi Botho ja otti häntä kädestä, "täällä Jumalan kasvojen edessä lupaa minulle, että tahdot tulla vaimokseni, ja että et koskaan anna äitini kärsiä, tehtäköönpä omaisteni puolelta välillemme minkälaisia esteitä hyvänsä".

He olivat molemmat käyneet aivan kalpeiksi.

"Minä vannon sinulle", vastasi Lydia syvästi liikutettuna, "että tulen vaimoksesi tai poistun maailmasta! Sinun rakkautesi ja se, että sinut omistan, ovat minun elämäni."

"Ja äitini?" hätäili Botho, "sinä tiedät, että rakastan häntä äärettömästi. Voitko sinäkin häntä rakastaa?"

"Ei milloinkaan", kuiskasi Lydia Bothon kättä puristaen, "ei milloinkaan voi mitään tapahtua, mikä saisi minut unohtamaan, että hän on _sinun äitisi_."

Lydia loi katseensa ylös. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Ja Botho otti osaa hänen mielenliikutukseensa. Tänä juhlallisena ja puhtaana hetkenä hän tunsi, että heidän sielunsa olivat yhtyneet yhdeksi. Oli kuin joku näkymätön pappi olisi nyt uskonut Lydian hänen haltuunsa.

"Morsiameni!" sanoi hän ja suuteli hartaana kyyneleet hänen silmistään. —

Kun he kääntyivät mennäkseen pois, huomasivat he ensimmäisen kuoria kannattavan pilarin vieressä saman harmaahapsisen ja mustapartaisen herrasmiehen, joka äskettäin raatihuoneen ravintolassa oli herättänyt heidän huomiotaan. Mutta nyt ei mikään välikohtaus voinut horjuttaa heidän sielujensa hiukkasta luottamusta. He astuivat ulos syksyiseen auringonpaisteeseen rinnassaan keväänusko.

VIII.

Günther v. Schmettau lähti heti, kun pataljoona oli jälleen asettunut Wandsbeckiin, lomalleen. Hän kieltäytyi ottamasta osaa illallisiin, jotka Botho ja muutamat muut eroavat yksivuotiset hommasivat eräiden tuttujen hampurilaisten herrojen kanssa. Hän ei saanut yhtään rauhaa niinkauan kuin tiesi Beatrixin olevan yksinomaan prinssin seurassa. Illalla syyskuun neljäntenätoista päivänä hän saapui takaisin Allmersdorfiin, josta oli lähtenyt kahdentenatoista.