Part 2

"En kovin kauan. Kirjeessäsi annoit minulle sen neuvon, että pyytäisin muitta mutkitta päälliköltä luvan saada tarkastella kenttäleiriä. Luulen tuntevani Beulwitzin mutta minua ei kuitenkaan haluttanut lähestyä. Näen tuolla tulen ääressä sinun äitisi", puhui hän.

"Rakas, Allmersdorfissa odotetaan sinun vierailuasi. Pyydän sinua, tule huomenna! Minun mielikseni", rukoili Botho.

"Minä en voi", sanoi hän väsyneellä äänellään, jossa värisi sairas sävel, kuten soittimen katkennut kieli.

"Minun mielikseni, Lydia. Kuinka monta onnen hetkeä sinä muuten meiltä riistät. Ja äitini täytyy oppia tuntemaan sinut."

Hän kiskoi väljän ratsastushansikkaan hänen kädestään ja peitti kylmät, hienot sormet suudelmilla.

"Hiljaa, sinut voidaan nähdä."

"Oh ei, olen hevosesi suojassa. Siis päätetty, Lydia?"

"No niin — päätetty", lupasi hän. "Näenkö sinut huomenna? Aina siitä saakka kun lähditte kasarmipaikastanne — siitä on yli kolme viikkoa — en ole sinua nähnyt."

"Huomenna on 2 p. syyskuuta — Sedan-juhlat. — En tiedä onko minulla iltapäivä vapaa. Mutta ylihuomenna me tulemme Allmershofiin asumaan. Sinunkin luoksesi..."

"Minä saan kaksi upseeria ja tusinan tavallisia", keskeytti hän Bothon, "olisitpa sinä niiden joukossa!"

"Ei, rakas, kyllä pidetään tarkoin siitä huolta, että asun äitini luona. Hiljaa... Beatrix."

Heidän lähettyviltään kajahteli Beatrixin nauru ja huuto:

"Kenenkähän kanssa Botho tuolla puhelee?"

Botho läksi virallisen kumarruksen tehtyään pois; paroonitar Pantin ratsasti hitaasti, palvelija kintereillään, kylään vievää tietä pitikin.

"Kuka se oli?" kysyi Beatrix uteliaasti.

"Se oli paroonitar Pantin", sanoi Botho hillityllä äänellä.

"Näin hänen pysähtyvän kenttäleiri-elämää katselemaan. Menin hänen luokseen, esitin itseni, ja kun nainen siihen sanoi: 'Ah, naapurini poika', ei ollut vaikea arvata, kuka oli edessäni."

Samassa kajahti trumpeetin merkkipuhallus yli kenttäleirin.

"Iltasoitto", huudahti Botho ja juoksi pois.

"Ikävä kyllä, nyt on erottava", sanoi Lobedan pahoitellen ja asteli niin nopeasti pataljoonan telttaa kohti, että Dorothea-neiti sai pistää juoksuiksi hänen rinnallaan pysyäkseen.

"Günther", kuiskasi Beatrix, kuroittaen poskensa melkein Schmettaun olkapäähän saakka, "sanokaa — eikö tuo ollut Bothon suusta pieni valhe? Eikö hän tosiaankaan tunne Pantinia?"

Kun Beatrix kutsui nuorta luutnanttia Güntheriksi, oli tämä aina valmis noudattamaan hänen tahtoaan. Siitä syystä odotti Beatrix nytkin mitä tarkinta selontekoa häneltä. Sen sijaan kysyi Schmettau puolestaan:

"Missä sitten olisi Botho oppinut paroonittaren tuntemaan?"

"No mutta hänhän oli Berliinissä silloin kuin Botho opiskeli siellä. Ja sitten, kun Botho meni Wandsbekiin sotapalvelustaan suorittamaan, oli myöskin hän Hampurissa; tiedän sen varmasti."

"Ei hänen sen vuoksi tarvitse Bothoa tuntea. Minulle Botho ei ole koskaan puhunut hänestä, kunniasanani kautta", vakuutti Schmettau.

"Niinkö", sanoi Beatrix pettyneenä.

Schmettau saattoi antaa kunniasanansa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut Beatrixille kertoa, että hän oli kerran nähnyt Bothon huoneessa erään sangen kauniin naisen valokuvan, ja että siinä oli seisonut seuraavat sanat: "Sinun Lydiasi; ota hänet ainakin kuvassa."

Kun kaikki seisoivat lähtövalmiina ajoneuvojen oven luona, paiskattiin vielä kerran kättä, naurettiin ja otettiin luontevan-sydämellisesti toisiltaan jäähyväiset. Sitten palasivat upseerit takaisin kenttäleiriin.

Günther v. Schmettau ryömi kapteeninsa kera suippokattoiseen telttaan, missä kapteeni heittäytyi oljille ja alkoi pian rauhallisesti kuorsata. Günther kyykistyi jäljelle jääneeseen nurkkaan. Erään teltan seinässä olevan reiän kautta katseli hän taivasta. Hän uneksi silmät auki raikkaasta tytöstä, joka pelkäsi "pieniä kasarmi-kaupunkeja", Ah, loiston ja nautinnon huumaavaa elämää ei hän voinut vaimolleen tarjota. Hänellä ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin kunniallinen, rohkea, lämmin sydän. Ja tietoisuus tästä rikkaudesta antoi hänelle nuoruuden toivorikasta uskoa tulevaisuuteen.

Hänet valtasi väsymys, mutta epämukavassa vuoteessa rupesi häntä viluttamaan; hän tunsi myöskin kenttäharjoituspäivän suurten rasitusten johdosta ja etenkin sen vuoksi, kun ei ollut tänä iltana mitään syönyt, hivuttavaa nälkää. Hänen katseensa osui aamiaiskoriin, jonka kreivitär oli jättänyt herrojen käytettäväksi; se oli teltan seinän vieressä, ja himmeä lyhty, joka riippui keskellä telttaa, aivan nukkuvan kapteenin yläpuolella, loi siihen ystävällistä valoaan. Günther ei voinut vastustaa. Hän kömpi varovasti, jottei olisi nukkujaa häirinnyt, korin luo, kopeloi ja tunnusteli hetkisen papereita ja lautasliinoja ja veti sitten korista esiin maukkaan näköisen lohi-voileivän. Hän kerkesi kerran puraista, niin että valkoiset hampaat lystillisesti välkkyivät hänen mustien viiksiensä alla, kun kaksi koukistunutta etusormea ulkopuolelta levitti teltan seinässä olevaa reikää, ja pitkä luutnantti Lobedan pisti laihan nenänsä sisään.

"Hyvää ruokahalua", kuiskasi hän nauraa höröttäen.

Günther suuttui. Lobedan tulisi epäilemättä kertomaan että hän oli ollut hyvä ennustaja. Hän jatkoi kuitenkin syömistään ja paneutui sitten jokseenkin piristyneenä ja unettomana nukkumaan.

Botho, joka palveluksenmukaisesti oli jälleen muuttunut kolmannen eskadroonan alikorpraali Allmeriksi, ryömi olkien sekaan, missä hänen "putsaustoverinsa" ähki ja puhki saadakseen hänelle viitasta ja hevosen loimesta miellyttävän vuoteen.

Mutta nuori kreivi ei huomannut, oliko hänellä epämukava tai kylmä vuode. Kyynärpäähänsä nojaten hän tuijotti tuleen, jonka reunalla nuokkui palovartiosto puuvaraston vieressä. Rätisevä liekki kohotti taukoamatta tulisia käsivarsiaan taivasta kohden. Yön hiljaisuudessa kuului leirielämän etäistä huminaa. Milloin tömisteli joku hevonen, milloin taas joku mies käänsi kylkeään kahisevien olkien seassa; vartijoitten yksitoikkoinen astunta jysähteli kumeasti, kytevät puut räiskyivät nuotiossa.

Botho tuijotti kiinteästi liekkeihin, joiden syvyyksistä näytti hänen eteensä nousevan jokin valtava salaisuus. Kuin lumottuna heittäytyi hän lopulta vuoteeseen ja kätki vaalean päänsä olkiin.

II.

Samana iltana, hämärän suussa, saapuivat vaunut kreivillisen linnan pihaan. Niissä istui kaksi naista, jotka olivat painaneet kasvonsa aivan vaunun oven ikkunaan kiinni, nähdäkseen edes vilaukselta jotain. Mutta kumpainenkin heistä näki vain pitkät rivit vajoja, jotka olivat sillä puolella linnan pihaa, kun taas toisella puolella oli ajoportti korkeine ristikkoineen ja perempänä herrastalon mahtava pääty. Tämä näky mahtoi tuntua verrattain mitättömältä ja kuivalta, koska nuorempi naisista huokasi raskaasti vaunuissa ja katseli miettiväisen näköisenä leveää tiilimuuria ja sen pyöreätä tornia, jonka huippua koristi pieni liuskakivillä laskettu katto.

"Konstanze!" muistutti toinen nainen. Silloin otti nuori tyttö vaunuista liinoja ja jalkapussin ja ojensi vaunuissa istuvalle avuliaan kätensä, auttaakseen hänet ylös.

"No mikäs nyt!" sanoi palvelija Jack, joka parast'aikaa käytävässä yhdessä talon mahtihenkilön, vanhan rouva Wohlersin kanssa, koetteli arvata, miten kauan herrasväki viipyisi. Molemmat astuivat ikkunan ääreen. Vaunut olivat tulleet käytävän eteen!

"No mikäs nyt!" toisti rouva Wohlers, esiliinansa sileäksi levittäen. "Ei maar vierait vaan voi enää tulla."

Rouva Wohlers puhui kaikille muille, paitsi kreivittärelle, alasaksaa.

"Ajoneuvot näyttävät tulevan joko Schönbergistä tai Wismarista", arveli Jack. Hänellä oli mustat polvihousut ja musta frakki, jossa oli hopeanappeja, ja jokaisessa niistä Allmersin vaakuna. Hän oli erinomaisen huolellisesti kammattu. Hänen tukassaan oli jakaus, joka, alkaen otsasta, kulki moitteettoman suorassa linjassa aina niskaan saakka. Hän hoiti myöskin partaansa, joka rehoitti ohimoilta poskiin, ja kuvitteli mielessään, että jokaisen täytyi pitää häntä englantilaisena kamaripalvelijana. Niin, keittiössä lukiessaan sanomalehteä käytti hän silmälasejakin, mutta nyt ei auttanut muu kuin koettaa paljain silmin ottaa selkoa vieraista.

"Hirmuisen yksinkertaista. Mutta mainio ilmiö, muoriseni", sanoi hän.

"Niin, poikain", arveli rouva Wohlers, "ei täss muu ny' aut kuin ett' snää käyt alas."

Rouva Wohlers kietaisi harmaasilkkisen myssyn nauhan vielä piukempaan, vaikka se jo ilmankin törrötti jäykkänä kuin pölkky hänen vahvaluisten kasvojensa alapuolella. Jack kumarsi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, jota hän piti velvollisuutenaan herrasväkeänsä kohtaan, sillä "palvelijasta talo tunnetaan", kuului hänen sananpartensa. Rouva Wohlers kysyi sisään tulevilta:

"Mitäs herrasväk' toivoo?"

Kalpea nainen, jolla jo oli hartioillaan turkiksilla vuorattu viitta, vaikka oli vasta syyskuu, ja joka nojasi hoikkaan, vaaleaveriseen tyttöön, vastasi:

"Minä toivon, että meidät ilmoitettaisiin neiti von Allmerille."

"Tässä on äidin kortti", lisäsi siihen tyttö.

Jack otti kortin, loi siihen nopean silmäyksen ja luki, "Konstanze Waldau synt. v. Allmer". Sitten kohautti hän mielipahan ilmaisuksi olkapäitänsä ja antoi kortin rouva Wohlersille.

"Valitan suuresti", sanoi hän, "herrasväkeni on matkustanut, neiti von Allmer on mukana".

"Oh", huudahti rouva Waldau tuskallisen pettymyksen valtaamana.

"Minne? Milloin herrasväki palaa takaisin? Me aiomme odottaa", lausui Konstanze, yrittäen samalla esiintyä varmasti.

"Frouva kreivitär on mieheni kans männy kenttäleiriin", selitti Wohlers, "jos toll ylhääll' meinatte oottaa, voi aika tull' pitkäks".

"Minä olen neiti von Allmerin sisar", aloitti kalpea rouva vaivaloisesti, "minä odotan. Antakaa riisua valjaista, vaunut olen vuokrannut Schönbergistä huomiseen saakka, ne saavat jäädä tänne yöksi. Matka-arkun, joka on sidottu taakse, tuonette tänne sisään. Näyttäkää minulle sisareni huone, odottaakseni siellä heidän paluutaan."

Jack ei menettänyt epäilyttävimmissäkään tapauksissa milloinkaan malttiaan.

"Jos armollinen rouva", sanoi hän, aukaisten erään oven käytävän perällä, "suvaitsee käydä tänne —".

Nopeasti seurasivat häntä molemmat naiset ja astuivat suureen, kylmähköön saliin, jossa huonekalut olivat verhotut liinaisilla päällyksillä, jossa kynttiläkruunut olivat kauttaaltaan tomun peitossa, ja jonka seinissä olevat korkeat kapeat peilit kuvastivat salaperäisesti heidän liikkeitään.

"Jokkaine voi ny sanoo, ett o Dorothea neidin sisar, ja ett o antanu kortillens präntätä, von Allmer, ei o mikä konst", kuiskasi rouva Wohlers epäilevästi Jackin korvaan.

"Minustakaan", sanoi Jack, upottaen kätensä housuntaskuihin, "ei asia tunnu oikein uskottavalta. En muista koskaan pistäneeni kirjettä postitaskuuni jollekin rouva Waldaulle. No, tanssisalissa ovat vieraat varmassa tallessa, se on joka puolelta lukittu — ja minä aion valvoa käytävässä."

"Muuten, ei hän sitt voi aina tietää, onko toss sukulaisuutt vai ei, ja Liese ja Trine voi joka tapauksess laittaa yhen kamarin kuntoon", päätteli rouva Wohlers. —

* * * * *

"Äiti", puhui sisällä nuori tyttö, kävellen edes takaisin suurin askelin, "huomasitko, miten ne meitä tarkastelivat! Meidän täytyy sallia itseämme kohdeltavan kuin seikkailijoita."

Äiti aikoi vastata, mutta ei voinut ankaralta yskänpuuskalta. Konstanze pani hänet huolestuneen näköisenä tuoliin istumaan. Turhaan hän haki katseillaan jonkinlaista nojatuolia; siinä oli pitkä, kolkko rivi pieniä tuoleja, jotka kurottelivat jalkojaan harmaitten verhojen alta, mutta ei erehdyksessäkään mukavampaa tuolia. Kun vanhemman naisen yskänpuuska oli hieman asettunut, meni tyttö erään korkean ikkunan ääreen.

Hän katseli kauan maisemaa, joka illan hämyssä, sinertäviä huntujaan kutoen, levisi hänen eteensä. Linnan takaa, parvekkeen luota, joka ulottui myöskin salin ikkunoiden alle — alkoi puisto — metsäinen puistikko, jossa siellä täällä välkkyi vihreä ruoho puiden lomasta. Ja puiston takana ja sen sivuilla pohjois-Saksan lakeuksille tyypillinen aaltomaisesti kohoutuva viljamaa.

Ilta pimeni yhä; viileässä ilmassa tuntui pelloista ja puiden lehdistä nouseva omituinen maan tuoksu, sinertävät usvat tiivistyivät ja muuttuivat yhä valkoisemmiksi, ja pian muistutti tuo rauhallinen maalaismaisema hitaasti aaltoilevaa, tumman hämärää huntua.

Nuori tyttö kääntyi äänettömänä istuvan, väsyneen äitinsä puoleen.

"Äiti", kysyi hän, "jos Dorothea täti ei otakaan minua vastaan? Ehkä hän ei voikaan, koska on itse vieraan asemassa tässä talossa?"

"Minä luotan kreivittären jalomielisyyteen, hänen niin ylistettyyn jalomielisyyteensä. Dorothea — ei, hän on sydämetön, hän ei rakasta ketään, hän ei ole koskaan kovia kokenut", puhui kuiskaamalla kalpea rouva.

"Voitaisiin meille tänne tuoda ainakin valoa", sanoi Konstanze pienen vaitiolon jälkeen.

Ikäänkuin Jack olisi kuullut tämän toivomuksen, aukeni samalla ovi, ja palvelija astui lamppu kädessä sisään, ja asetti sen mahtavan tulisijan kamanalle. Hän oli kauan tuumaillut rouva Wohlersin kanssa, lähettääkö naisille teetä vai ei, mutta mitä taloudenhoitajatar olisi hyvyydessänsä suonut, sitä ei rikkiviisas palvelija voinut pitää sopivana. Kuitenkin hän suvaitsi sanoa:

"Voi kestää aina yhteentoista saakka, ennenkuin kreivitär palaa takaisin."

"No niin", sanoi Konstanze vaatimattoman arvokkaasti, "tuokaa siis äidilleni mukavampi tuoli ja vähän teetä. Tai jos tämä tuntuu teistä liian uskalletulta, niin sanokaa meille, onko kylässä ravintolaa, jossa voimme saada enemmän mukavuutta kuin mitä te tahdotte meille täällä tarjota."

Jack kumarsi hämillään, tosiaankin hämillään. Tytön suuret surulliset silmät, jotka säikkyivät hänen kalpeista kasvoistaan, katsoivat häneen niin synkkinä. Mustat kulmakarvat saivat hänet näyttämään niin valtavalta. Ja samalla vaikutti hänen solakka vartalonsa niin ylhäiseltä. Jack poistui siinä vakaumuksessa, etteivät nämä naiset mitenkään voineet olla huijareita.

Muutaman hetken perästä hän raahasi kaksi nojatuolia sisään, kantoi vielä pienen pöydän ja järjesti kaikki mukavasti uunin eteen. Sitten toi rouva Wohlers teetä ja kaataessaan sitä laseihin, yritti hän aloittaa keskustelua. Mutta vaikka hän vakuutti, että tämä oli Dorothea-neidille iloinen yllätys, ja että oli vahinko, etteivät naiset olleet itsestään edeltäpäin ilmoittaneet, eivät hänen sanansa saaneet mitään vastakaikua. Sitten jäivät vieraat taas yksin. Kului tunti tunnin perästä. Vihdoin kuuli Konstanze jossain likellä kellon lyövän yksitoista.

"Äiti", huudahti hän saadakseen toisen jo pitkän aikaa nukkuneen hereille.

Rouva Waldau hätkähti.

"Löi juuri yksitoista."

Äkillisen tuskan valtaamana nousi kärsivä rouva ylös tarttui Konstanzen käsivarteen ja alkoi näin kävellä edestakaisin. Etäinen jyminä värisytti ilmaa. Sen saattoivat aiheuttaa vain ajoneuvot, jotka nousivat puistokujaa ylös. Vapisten ja kalveten jäivät naiset seisomaan keskelle salia oven kohdalle.

Ei milloinkaan ollut Jack ripeämmin aukaissut pääovea, ei milloinkaan hän ollut virkaintoisemmin hypännyt vaunujen luo. Jo auttaessaan kreivitärtä vaunuista ilmoitti hän, että kaksi naista odotti herrasväkeä.

"Kuinka", sanoi kreivitär, "nytkö yöllä?"

"Naiset sanovat olevansa armollisen neidin sukulaisia."

"Minunko?" huudahti Dorothea.

Kynnyksellä seisoi rouva Wohlers kortti kädessään.

"Voi, voi, rouva kreivitär, pitipäs tään nyt olla kiusallista; me emme tienneet, mitä tekisimme, kun meillä ei ole mitään ohjeita tällaisia tapauksia varten", valitti rouva Wohlers. "Minä olen jättänyt heidät saliin."

"Sisareni!" huudahti Dorothea-neiti. Jack huomasi, että hän kalpeni.

"Vieraita!" sanoi Beatrix iloisesti. Pieninkin vaihtelu tuotti hänelle iloa.

"Lapsi", lausui kreivitär miltei ankarasti, "mene heti nukkumaan. Jack ja Wohlers, ottakaa tavarat vaunuista."

Ne olivat lyhyitä käskyjä; kreivitär tahtoi olla hetkisen kahden kesken Dorothean kanssa. Beatrix suuteli äitinsä kättä ja tätiänsä poskelle, nousi sitten käytävän oikealta puolen johtavia portaita ylös ja huomautti tulostaan kamarineitsyelleen äänekkäällä huudolla.

"Suo anteeksi", virkkoi Dorothea hiljaa, "että aiheutan sinulle tämän selkkauksen. Mutta sinä tiedät, etten totisesti ole kutsunut tänne rouva Waldauta."

"Ottakaamme tilanteesta heti selvä", vastasi kreivitär, "seuraa minua sisaresi luo".

Hän oli niin tottunut puuttumaan ja tarttumaan ympäristönsä ihmisten asioihin, ettei hän nytkään tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että vieraat tahtoisivat mahdollisesti puhua Dorothean kanssa kahden kesken.

Ripeästi hän kiskaisi salin oven auki, tuollaisella käskevällä liikkeellä, joka ei molemmilta pelokkailta naisilta jäänyt huomaamatta. Ja yhtä nopeasti sulki Dorothea oven, astuttuaan hänkin huoneeseen. Sekunnin verran seistiin hengittämättä vastatusten.

"Dorothea", pääsi hiljaa vapisten rouva Waldaun huulilta.

Hän ei ollut keltaakaan tavannut sisartaan yhdeksääntoista vuoteen, siitä saakka kuin heidän vanhempiensa tahto oli heidät erottanut. Hennosta kuusitoista vuotiaasta tytöstä oli tullut vanheneva neitsyt. Ja silti, piirre piirteeltä hän tunsi jälleen nuo hienot kasvot. Äkkiä heräsi hänessä toivo, ettei tuo kuusitoista vuotias tyttönen ollut silloin vielä käsittänyt sisarensa onnettomuutta, ja että kentiesi tämän vuoksi Dorothean sydän olisi säilynyt lempeänä tai ei ainakaan saanut vastenmielisiä vaikutelmia. Kädet ojennettuina hän astui sisarensa luo, puhuen melkein intohimoisella äänellä:

"Sisareni! Oletko sinä se? Tahdotko olla sitä vastedeskin? Oh, katso silloin tytärtäni tässä ja, vanhempiemme nimessä, ota hänet hoiviisi."

Dorothea hätkähti: "Sinun, juuri sinun ei tarvitse vedota vanhempiemme muistoon. Jos tyttäresi tarvitsee kotia, niin löydät sen helposti niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet elänyt yhdeksäntoista vuotta. Tämän omituisen — yllätyksen olisit voinut minulta ja tältä talolta, ennen kaikkea kreivittäreltä, säästää. Jos olette avun tarpeessa, ei kirjeellinen avunpyyntö olisi varmaankaan ollut turha."

Kreivitär oli tällä välin yhä vain katsellut kaunista tyttöä, joka puolestaan katsoi häntä hartaana suoraan silmiin. Tuo komea rouva heleine kasvoineen näytti Konstanzesta joltain korkeammalta, pelastavalta olennolta. Ja rauhallisena sanoikin nyt kreivitär:

"Sinun sisaresi, rakas Dorothea, on tietenkin tehnyt itselleen täysin selväksi tämän tärkeän askeleen, ennenkuin hän sen otti. Kuunnelkaamme hänen pyyntöänsä, jo tyttö-raukankin tähden."

"Tiesin sen", mutisi rouva Waldau itsekseen. Tyttäreltä ei jäänyt huomaamatta, että äidin poskille oli noussut puna.

"Äiti on sangen heikko", sanoi Konstanze, "eikö hän saisi istuutua?"

Tässä pyynnössä oli niin paljon huolenpitoa äidistä ja niin paljon nöyryyttä kreivitärtä kohtaan, että kreivitär itsekin astui uunin luo, istuutuakseen sinne. Konstanze jäi seisomaan äitinsä taakse ja katsoi kiinteästi kreivitärtä; Dorothea käveli hätäisesti heidän edessään edestakaisin.

"Joka tapauksessa oli mieletöntä tulla tänne, sillä miten voisin tarjota jollekulle kotia, kun ei minulla itsellänikään sellaista ole", sanoi hän katkerasti.

"Mutta kentiesi siellä, missä sen olet saanut..." Sairas keskeytti.

"Missä miehesi on? Onko hän ehkä tuhlannut perintösi, jota isä ei hennonnut sinulta kieltää, ja jättänyt sinut?" kysyi Dorothea ivallisesti.

"Isäni on kuollut!" huusi Konstanze niin pontevasti, että kreivitär jälleen kiinnitti huomionsa häneen.

"Milloin?" kysyi vanha neiti heltymättä.

"Kaksi vuotta sitten."

Rouva Waldauta kohtasi ankara, kauan kestävä yskänpuuska; kuolemantuskassa polvistui Konstanze hänen eteensä. Sitten alkoi rouva-parka vaivaloisesti puhua:

"Minä tiesin, ettei lähimmäisesi kärsimys — sinussa — herätä minkäänlaista osanottoa — olkoonpa hän samaa lihaa ja verta kuin sinäkin. Ja sinä — sinä et luultavasti koskaan ole rakastanut. Siispä et voi käsittää etkä antaa anteeksi, että saatoin siihen aikaan mennä naimisiin köyhän ja nuoren tilanhoitajan kanssa. Mutta mieheni muisto velvoittaa minua sinulle sanomaan: hän on tehnyt minut kaikesta huolimatta hyvin, hyvin onnelliseksi."

Konstanze itki hiljaa nenäliinaansa.

"Ja tietysti olet lapsesi kasvattanut siihen uskoon, saadaksesi eripuraisuutta omaistesi ja itsesi ja lapsesi jalon isän välille, että me olemme verenhimoisia raakalaisia, jotka vihaamme köyhiä porvareita?" kysäsi Dorothea, joka ei vieläkään voinut pitää aisoissa kiukkuaan.

"En", kuiskasi rouva Waldau raskaasti, "olen sanonut Konstanzelle, että hänen äitinsä erehdys ja — hänen isänsä erehdys aiheutti eron teidän ja meidän välillä".

Kreivitär ja Dorothea tunsivat kyllä molemmatkin tämän onnettoman naisen elämäntarinan, tämän naisen, jonka liian aikaisen antautumisen johdosta täytyi pakostakin vihityttää itsensä rakastamaansa mieheen; he tiesivät myös, että miehen täytyi myöhemmin jonkin kavalluksen takia, johon hänet kuulema äärimmäinen hätä oli pakottanut, kärsiä vankeusrangaistus. Dorothean sisaren tarina oli perheen jokaisen jäsenen mielestä "talon luuranko".

"Ja te olette sittenkin — ollut onnellinen?" kysyi kreivitär syvästi kummastuksissaan.

Tämä hämmästys jäi kuitenkin onnettomalta naiselta huomaamatta. Hän kuuli vain kysymyksen. Aivan kuin kuumehoureissa, hän huusi:

"Niin, minä olen nauttinut onnea! Se on juuri se, jota Dorothea ei käsitä, että rakkaus antaa kaikki anteeksi ja kaikki sovittaa. Ja sen vuoksi ei sisareni tulekaan koskaan tuntemaan sääliä ja anteeksiantoa elämäni kärsimyksiä ja hairahduksia kohtaan — koska hän ei ole ollut milloinkaan kiusauksessa. Mutta te, rouva kreivitär — te ymmärrätte minua! Te olette puoliso, te olette äiti. Ja vaikkakaan teidän elämässänne ei ehkä ole ollut kärsimyksen synkkiä hetkiä, niin te kuitenkin tunnette osanottoa, sillä te olette rakastanut, teissä on äitiyden veritodistus — te ymmärrätte myöskin ihmisten heikkouksia. Ah, puhukaa sisarelleni lapseni puolesta."

"Äiti", sano Konstanze rukoillen, "älä pyydä! Anna minun mennä, anna minun työskennellä vieraiden ihmisten parissa. Minä olen tarpeeksi saanut oppia; miksi et myönny?"

"Mutta yhä vielä emme tiedä", sanoi Dorothea-neiti kärsimättömästi, "minkä tähden pyydät täältä suojaa lapsellesi".

Kreivitär oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän ei voinut lainkaan käsittää sitä tosiasiaa, että elämä, joka toisaalta siveellisen hairahduksen ja toisaalta rikoksen takia kului pimeydessä, että tällainenkin elämä saattoi itseensä kätkeä onnellisuutta. Kuinka saattoi vielä vapaasti hengittää, vaikka itse oli syyllinen ja syyllisen toveri? Miten saattoi tuo tyttö kunnioittaa ja rakastaa äitiään. Ennen aavistamattomia ihmiselämän kuiluja avautui hänen eteensä; helpotuksesta huokaisten syventyi hän tarkastelemaan omaa, puhdasta elämäänsä. Vain vaivoin hän sai huomionsa pysymään vireillä, kun sairas alkoi kertomustaan jatkaa:

"Sen jälkeen kuin puolisoani oli kohdannut onnettomuus, oli hänen vaikeata saada uutta paikkaa, ja me olimme jo täydellisen perikadon partaalla, kun minun perintö-osuuteni tuli ja pelasti meidät. Sinä tiedät, Dorothea, isä antoi minulle vain sen, mikä oli hänen velvollisuutensa, sinä sait häneltä enimmän. Niinpä eivät perintöni korot riittäneet, sitäkään vähemmän, kun mieheni kävi sangen kivuloiseksi. Turvauduimme pääomaan. Kun mieheni kuoli kaksi vuotta sitten, oli se jo niin huvennut, että sillä nipin näpin tultiin talven yli toimeen etelässä. Lääkäri on luvannut minulle siellä parannusta. Mihin voin lapsen kanssa lähteä? Ota hänet turviisi siksi, kunnes tulen takaisin, Dorothea."

"Entäs sitten?" kysyi tämä. "Tahdon sanoa sinulle jotain: Ota Konstanze mukaasi. Minä lahjoitan sinulle rahat sitä varten."

Hiljainen ilonhuudahdus pääsi nuoren tytön huulilta. Mutta rouva Waldau sanoi käheästi: "Lapseni, mene salin toiseen päähän". Surullisena astui Konstanze suuren huoneen etäisimpään kolkkaan.