Part 12

Linnan alakerroksessa syntyi hälinä. Juostiin portaita ylös.

Silloin tointui kreivitär. Hän hoiperteli seinää pitikin lähimmälle ovelle. Juuri kun hän painoi vasemmalla kädellään oven lukkoa, ilmestyi palvelijoita portaiden päähän; samassa tuli Beatrix syöksyen käytävää pitkin.

Kreivitär kohotti päänsä, ja vähitellen koko hänen vartalonsa suoristui suoristumistaan, kunnes hän seisoi ylväänä ja lujana kuten tavallisesti. Hän ojensi kätensä. Jokainen, hänen oma tyttärensäkin, luki hänen kauhistuneista, kuolonkalpeista kasvoistaan, ettei kukaan ennen häntä eikä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli.

Hitaasti aukeni ovi, joka vei Bothon makuukamariin; hitaasti, askel askeleelta eteni kreivitär, tuima, saapui toisen huoneen kynnykselle. Hänen kätensä siirsi verhon syrjään, ja silmät jäykkinä katsoi hän häntä, joka kalpeana ja äänetönnä makasi lattialla pitkin pituuttaan. Hänen vierelleen oli polvistunut tyttö, joka painoi hänen verta vuotavaa kättään suutansa vasten, kuin tahtoisi lämpimillä huulillaan ehkäistä punaisen virran.

"Onko hän kuollut?" kysyi kreivitär kolkosti.

"Ei", huusi Konstanze, "ei. Minä olin täällä, ja tartuin hänen käsivarteensa, niin että luoti hipaisi vain hänen kättänsä. Ja vain säikähdys ja tuska — se _toinen_ tuska, ovat tehneet hänet tajuttomaksi."

Silloin kulki väristys kreivittären ruumiin läpi ja hänen kasvonsa vavahtelivat, ja epätoivon kangistus muuttui valtavaksi liikutukseksi, kiitollisuudeksi, iloksi.

Itkien hän laskeutui polvilleen tytön viereen.

"Sinä olet pelastanut minun poikani", kuiskasi hän; "tahdoin pitää Jumalan armollisena itseäni kohtaan, sen vuoksi otin sinut talooni. Olen saanut kokea, jumalien kanssa ei ole leikkimistä. Ja kuitenkin olet sinä tullut minulle siunaukseksi."

Konstanze heittäytyi rakastettunsa rinnoille:

"Hän on onneton, hän on kaikki kadottanut Mitä hänellä on enää maailmassa?"

Silloin nousi kreivitär ylös, laski kätensä tytön vaalealle päälaelle ja sanoi hiljaa:

"Hänellä on nuoruus, ja nuoruus unohtaa ja toivo. Ja sinä olet minun toivoni — hänen tulevaisuutensa!"

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin, kun talvi oli kevääksi muuttumassa, matkusti San Remosta eräs pieni kolme henkeä käsittävä seurue etelä-Italiaan päin. Siinä oli kaksi naista ja yksi nuori mies. Vanhempi nainen, ylväs olento, näytti väsymättömällä kärsivällisyydellä ja lempeydellä vaalivan nuorukaista, jonka kalpeat kasvot kertoivat kestetyistä tuskista ja kirkkaat silmät elpyvästä elämän ilosta. Nuorempi nainen tai oikeammin nuori, vaaleaverinen tyttö oli surupuvussa — hän oli San Remossa haudannut äitinsä.

Roomassa pysähtyi seurue muutamiksi viikoiksi.

Ja siellä sattui eräänä päivänä, että matkustavaiset näkivät Pietarinkirkossa erään naisen, — joka kantoi pyhän Elisabethin sisarien pukua, johon kuului musta leninki, harmaa laahustin ja harmaa hattu, jota reunusti otsan kohdalta valkea harso — kulkevan keskustellen erään korkean hengellisen miehen rinnalla suoraan valtavan keskikuorin poikki erästä sivukäytävässä olevaa alttaria kohti. Molemmat olennot katosivat jättiläismäisten pylväs rivistöjen taa.

Vanhempi nainen, joka oli laskenut käsivartensa pojan käsivarrelle, silmäili ohimennen ja välinpitämättömästi noita kahta kulkijaa; nuorukainen katsoi eteenpäin pyhimysten komeroa kohti, eikä huomannut kumpaakaan, yhtä vähän kuin muitakaan ohikulkijoita kirkossa. Mutta nuori tyttö, joka kulki hitaasti perässä, säikähti ja pysähtyi niin äkkiä, että pappi ja harmaa sisar loivat katseensa häneen.

Kaksi silmäparia kohtasi toisensa, mutta sisar silmäili rauhallisena. Miten kovin muuttuvatkaan kasvot, kun hiukset, jotka muodostavat niiden luonnolliset puitteet, kiedotaan tiukasti leuan alle ulottuvalla rumalla harsolla, miten tuleekaan vartalo paljon pienemmäksi ja muodottomammaksi, kun poimuinen puku ja harmaa liina sitä ympäröivät — sittenkin, sittenkin olisi nuori tyttö vannonut tuntevansa nuo kalpeat piirteet.

Hän seisoi ja katseli molempien jälkeen. Kun he katosivat pilareitten sekaan, ei tyttö voinut enää itseään pidättää. Omaisistaan välittämättä juoksi hän harmaan sisaren jälkeen. Korkean ristikon edessä, joka erottaa sivukappelin kirkon käytävästä, hän saavutti sisaren.

Pappi oli nostanut kätensä erään ristikkopuikon päälle ja seisoi siinä kuin maalarin mallina. Auringon säteet, jotka pölyn kera karkeloiden pilkistivät sisään kappelin punaruutuisista ikkunoista, valaisivat hänen sinisenväristä pukuaan, hänen valkoista pitseillä koristettua kauhtanaansa ja hänen harmaalla turkiksella reunustettua kaulustaan lämpimin värein. Hänen kasvonsa olivat viisaan, suopeannäköisen maailman-miehen. Harmaa sisar seisoi hänen edessään asennossa, joka ei ilmaissut nöyryyttä, vaan pikemminkin tyyntä asiallisuutta ja teki samalla muistiinpanoja pieneen tauluun, jota hän piti kädessään.

"Minä olin toivonut, ettei minua määrättäisi Saksaan", sanoi sisar juuri kun tyttö lähestyi häntä.

Oh — äänikin oli sama — hillitty, väsynyt ääni — vieraasta kielestä huolimatta.

"Lydia", huudahti tyttö.

Harmaa sisar kirjoitti rauhallisesti edelleen.

"Lydia", huudahti tyttö taas ja astui lähemmäksi.

Pappi kysyi ystävällisesti, samalla kuin hänen silmänsä kiintyivät suurella mieltymyksellä kauniiseen tyttöön:

"Te haette jotain?"

"Oh, Lydia. — Te elätte?" huusi tyttö, ojentaen ristiin pantuja käsiään sisarta kohden.

Sisar katsoi häneen — kysyvästi, kuten katsotaan sellaiseen, joka käyttäytyy käsittämättömällä tavalla.

"Mitä neiti haluaa?" kysyi hän papilta italiaksi, ikäänkuin ei ymmärtäisi saksaa eikä ranskaa.

"En tiedä, sisar Magdaleena. Neiti näyttää luulevan teitä joksikin toiseksi henkilöksi."

Ja molemmat pudistivat päätänsä, eivätkä sen enempää tytöstä välittäneet. Konstanze läksi pois syvästi hämmästyneenä.

Voisiko luonto luoda kaksi toisilleen vierasta samankaltaista olentoa? Oliko se Lydia? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi silmäripsien värähdys, ohimenevä värinvaihdos häntä kavaltanut? Eikö hän ollut Lydia? Mutta joskin kasvot eksyttivät, niin ei voinut samanlaista äänensointua olla kahdella ihmisellä maailmassa. Siitä saakka kuin Lydia katosi ja muutamia päiviä vielä sen jälkeen saapui hänen allekirjoittamansa lahjoitusasiakirja Allmershofiin, ei hänestä oltu saatu enää mitään tietoja, ei hänen elämästään eikä kuolemastaan.

Oliko hän tätä tarkoittanut maailmasta poistumisellaan? Löytyikö ihmisrinnassa niin paljon itsensähillitsemistaitoa, ettei se vavahtanut, kun menneisyys ilmestyi elävänä sen eteen? —

Ja muutamia kuukausia myöhemmin vietettiin Allmershofissa häitä. Beatrixin poikamaisen kiharassa päässä oli myrttiseppele, ja Günther oli autuas ja iloinen sulhanen. Hänen toverinsa Lobedan ja Frankenstein olivat saaneet lomaa ja olivat nyt juhlavieraina. Frankenstein, vaikka oli tällä välin jo ehtinyt muualla rakastua, hakkaili uudelleen Konstanzea. Dorothea-täti, joka kreivittären pitkän matkallaoloajan oli näytellyt morsiusäidin osaa, tunsi olevansa tämän juhlan päähenkilö. Günther oli täydellisesti syrjäyttänyt Bothon Dorothea-tädin sydämestä, ja kenenkään aavistamatta oli hän varmasti päättänyt nimittää Güntherin ja Beatrixin perijöikseen.

Lobedan oli periaatteen kannalta murheellinen häävieras.

"Kadottaa aina toverin ja harvoin saa ystävällisen talon, sillä minun yleisesti tunnetun vaarallisuuteni vuoksi eivät toverini kutsu minua kernaasti nuorien rouvainsa luo", sanoi hän.

Mutta Günther lupasi uskaltaa sen tehdä, ja Beatrix kutsui hänet jo hääpäivän edellisenä iltana talon ystäväksi.

"Kuten tahdotte", sanoi Lobedan synkästi, "minä aavistan mitä kamalimpia selkkauksia. Sillä Beatrix tulee lopulta huomaamaan, miten minä olisin ollut se oikea hänelle."

"Noin hän sanoo jokakerta, kun joku tovereista menee naimisiin, mutta hän ei ole vielä pistäytynyt kenenkään luona", nauroi Günther.

Myöskin herra v. Beulwitz oli tullut. Hän toi kallisarvoisen lahjan prinssiltä ja herttualta ja kutsun kreivittärelle viettää vielä yksi talvi hovissa, joka ihailee hänen nuorekasta kauneuttaan.

"En", sanoi kreivitär, luoden ystäväänsä pitkän, raskasmielisen katseen, "kun olen viettänyt elämäni kevään ja kesän niin sanoakseni luoksepääsemättömällä jäävuorella, en tunne itseäni tarpeeksi varmaksi lähtemään elämäni syksynä niin monien vieraitten ja uusien olentojen pariin. Ei mikään sydän ole liian vanha ja liian luja ollakseen myrskyjä vastaan varustettu, ja minä — te näitte sen viime vuonna —, en tunne omaa, enkä muitten sydämiä. Minä en ole käynyt kiusauksien koulua. Minusta tuntuu siitä saakka aina, kuin olisin peitetyn kaivon kaltainen — kuka voi tietää, mitä sen syvyyksissä uinuu. En uskalla enää pitää itseäni hyvänä — minä kuuluu epäluotettaviin."

"Tietoisuus, että on sellainen, antaa mielelle lujuutta, arvostelulle suopeutta", sanoi Beulwitz lämpimästi. "Ja ystävällisyydellä ja lempeydellä te olette saanut takaisin poikanne."

Kreivitär, joka istui Beulwitzin kanssa verannalla, katseli juhlallisessa iltavalaistuksessa komeilevaa puistoa.

"Uskollisen tytön rakkaus on vaikuttanut enemmän kuin minun äidillinen huolenpitoni", lausui hän hiljaa.

Botho ja Konstanze kävelivät juuri kirkkaassa valaistuksessa, jota tulvi linnan ikkunoista.

"Siellä kypsyy hedelmä", sanoi Beulwitz, osoittaen noita kahta, jotka innokkaasti puhelivat keskenään.

"Niin", huudahti kreivitär onnellisena, "tuolla tytöllä on minun lujuuteni, mutta ei minun ankaruuttani. Nöyrästi on hän mukautunut Bothon mielialaan, joka yhä enemmän ja enemmän varmistuu ja kohottaa hänen miehistä itsetuntoaan. Ja kuitenkin, tuo hänen nöyryytensä vaikuttaa kasvattavasti. Hetki, jolloin poikani tulee luokseni ja sanoo: 'Minä rakastan häntä', — se hetki antaa minulle rauhan. Sillä silloin on Lydian toivomus täytetty, ja nuo hirveät sanat 'tuomitsetteko minua?' eivät sitten ehkä yöuntani häiritse. Kun vain tietäisin yhden seikan: missä ja milloin hän poistui tästä maailmasta? Onko hän kuollut — kentiesi kirous huulillaan?"

Beulwitz laski kätensä kreivittären käsien päälle, joita tämä piti ristiin pantuina sylissään.

"Sophie", sanoi hän hiljaisella äänellä, "minun täytyy kertoa teille eräs tapaus. Kun noin kahdeksan viikkoa takaperin vaimoni lievästi sairastui, mutta luuli itse olevansa kuolemaisillaan ja raivoavalla kärsimättömyydellään ja loppumattomilla valituksillaan olisi voinut panna enkelinkin kärsimyksen kovalle koetukselle, valvoi hänen vuoteensa ääressä eräs enkeli, jonka kärsivällisyys kesti vaimoni kaikki pahat tavat. Se oli eräs pyhän Elisabethin nunnakuntaan kuuluva harmaa sisar, joka oli antautunut sairaanhoitajattareksi: Mutta eräänä päivänä sattui prinssi näkemään hänet ja katseltuaan häntä hetkisen ihmeissään, kysyi häneltä, eikö hänen nimensä ollut aikaisemmin ollut Pantin. Sisaren kalpeat kasvot eivät värähtäneetkään. Hän sanoi, ettei hänen nimestään ja alkuperästään saisi milloinkaan puhua. Minä olin niin julma, että puhelin hänen läsnäollessaan prinssin kanssa, joka joka päivä kävi vaimoni sairasvuoteella, teistä, Bothosta, Allmershofista. Mutta lääkepullo, jota sisar piti kädessään ja josta hän tiputti lasketut tipat teelusikalle, ei vapissut. Oliko se Lydia — oliko se vain samannäköisyys, joka minut petti? Onko hän kuollut? Elääkö hän inhimillisen rakkauden palveluksessa? Me emme tahdo tutkia emmekä kysellä. Hän on valansa pitänyt. Kun hän ei voinut tulla Bothon vaimoksi, katosi hän maailmasta — maailmallisesta maailmasta. Ja sen vuoksi ajatelkaa sovinnollisesti taapäin ja toivorikkaasti eteenpäin."

Kreivitär puristi hartaasti hänen kättänsä.

"Niin", sanoi hän silmissään kostea kiilto, "sovinnollisesti. On olemassa eräs valo, joka kirkastaa syntisten kuvat pyhimysten kuviksi — rakkauden ja kärsivällisyyden valo, joka loistaa elämäntuntemusta tulvillaan olevasta sydämestä."