Part 3

(Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).

RAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä — totuuden nimessä. Ja minä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.

ROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin puoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän kunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis pyydän hänet pelastamaan meidät.

RAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.

ROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.

(Eteisen soittokello helähtää).

ROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea aukaisemaan).

(Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä, astuvat eteiseen).

ELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme looshin, me saimme looshin!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu muhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin muotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun vieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä prismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee ja neuvoo häntä.

ROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?

MIES. Jo, rouva.

ROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.

MIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.

ROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo kynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan sekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte tulla alas.

MIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?

ROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan, oven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges! Tule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.

RAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan vain lauseen loppuun.

MIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa rouvalle). Tässä olis... Isäntä käski antamaan tämän kirjeen asessyörskälle.

ROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?

MIES. Sehän se on rätinki.

ROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se...? Onhan se jo maksettu? (Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen taskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).

MIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.

(Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).

ROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän juomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.

MIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!

(Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).

RAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?

ROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo valkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin siitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa paremmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä katselekaan koko kruunua, Georges.

SOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin katselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!

(Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).

RAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!

SOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin säikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti anteeksi.

ROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi sykkimästä.

RAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta ei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua...

SOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä kaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!

RAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! — Me tässä tuumasimme... Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi paremmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen punaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on muistaakseni laudatur estetiikassakin.

SOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät. Mielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma budoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta — (Kääntyen rouva Raunioon päin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.

ROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi — ei, kyllä minä menen itse...

SOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli ikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle tyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen jälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!

RAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan ja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.

(He istuvat).

SOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia, luulen... Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain pikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun — muistatkos? — täytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään käyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.

RAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin hyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit minulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin tuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.

SOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa muutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt luokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon puheltavaa, Yrjö veli?

RAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että miks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista, niinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun vihdoinkin tulit.

(Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan löytää puheen aihetta).

SOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin kirjoitella, se minua enin kummastuttaa.

RAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei kirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää, kuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut elämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.

SOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla, vai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.

RAUNIO. Mikäs se oli?

SOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani. Se oli niin omituinen.

RAUNIO. "Ihmisten tähden?"

SOLA. Niin, niin! Niin juuri: "Ihmisten tähden."

RAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se painettiin.

SOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta ihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen ydin.

(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen huomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin epäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin tuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa kypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.

SOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.

RAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian laimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan sanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja tuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen innostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä kirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun aineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura saaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin ei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani tietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin itseäni tuohon suureen Lordiin. — Ell'eivät minunkaan teokseni heti lähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon, niin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne minua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on luontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin aine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa. Eikös se ole kummallista.

SOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit siinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä ainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni kehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että heidän usein täytyykin elää ja toimia — ihmisten tähden — aivan vastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja kuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit, muistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen elämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään paljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se oli asian ydin?

RAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla jotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?

SOLA. Muistutettavaa — ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän (* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin huomautit, hiukan epäkypsä. *)

RAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi puuttui?

SOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun luonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus- tahi "luomis"-tavastasikin sanoit.

RAUNIO. No? Mitä se on?

SOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.

RAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin kiitollinen.

SOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka kirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut epäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä tehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.

RAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan et ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa jotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin sanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun mielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä eri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta individualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?

SOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.

RAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?

SOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.

RAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille patentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?

SOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin rohkeutta.

RAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?

SOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.

RAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on koettanut.

SOLA. (* Eikä ollenkaan. Päinvastoin on se lääke oivallista diagnostisessa suhteessa. Sen kautta tulee usein selville, että ensin olisi pitänyt antaa ihmisten sylkeä itseään vasten silmiä ennenkuin menee heitä vasten silmiä sylkemään.

RAUNIO. Mitä?

SOLA. Niin juuri "mitä". Ensiksikin, näet, tarvitsee perinpohjaista itsekritiikkiä ennenkuin laskee kuvituksensa sikiöitä ilmoille, ihmisten syljeksittäviksi.

RAUNIO. Mutta ell'ei sitä ole. *)

SOLA. (* Sitä täytyy olla, ihmisten tähden, jos tahtoo kunnollisesta ihmisestä käydä. Vaan ell'ei sitä ole, niin silloin on ihmisillä oikeus sylkeä sinua vasten silmiä. (Raunio ei vastaa mitään. Molemmat ovat kauan aikaa vaiti. *) Ennenkuin itse on koettanut! Niin, veli Yrjö; toista on paljastaa epäkohta, toista toimia sen poistamiseksi. Ja jälkimäinen on sitä vaikeampi, mitä lähempänä epäkohta meitä itseämme on. Mutta silloin juuri tarvitseekin rohkeutta — ihmisten tähden.

RAUNIO. Sinä katsot minuun niin kummallisesti, ikäänkuin tarkoittaisit sillä jotakin.

SOLA. Vai tuntuu sinusta siltä? Mikäs sinun tuntosi nyt on niin herkäksi tehnyt?

RAUNIO. Puhu suoraan, Sola, minä näen, että sinulla on jotakin mielessä.

SOLA. Tämä aine on sinulle ehkä kipeä kohta? Ja kentiesi on niitä useampiakin? Mistä minä ne tiedän? Onhan siitä niin kauan, kuin olemme tavanneet toisemme ja puhuneet suoraan toinen toisellemme.

RAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli jotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön johonkin.

SOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä iloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.

RAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu sinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani viime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin myöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole penniäkään tuhlannut.

SOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja, vai?

RAUNIO. Niin onkin.

SOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja kummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?

RAUNIO. Kuinka niin?

SOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.

RAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?

SOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. — (Molemmat ovat hetken aikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani puhu.

RAUNIO. Mitäpä minä! Enkä minä suutukaan.

SOLA. Tuota, sinun rouvasi on, kuulemma, viime aikoina käynyt oikein reippaaksi, hän kun auttaa sinua asioissakin. Hänenhän sanotaan käyneen silloin pankissakin meidän vekselimme lunastamassa.

RAUNIO (Hämillään). Niin, niin. Hän se taisi olla. Ja hän se olikin. Minulla ei ollut silloin aikaa. En päässyt mitenkään virastani. Keltäs sinä sen kuulit?

SOLA. Keltäs sen kuulinkaan? Joku tuttava se oli, joka samalla kertaa oli pankissa. Mutta samantekevä kai se sinulle on, keltä sen kuulin. Se on siis vain totta, sekin?

RAUNIO. Kyllä. Totta se on. Ja mitäs se sitte olisi? Miksi sinä sitä niin kummastelet? Mitäs sinä sitä niin omituisella tavalla...?

SOLA. Ei, ei, muutoin vain. Enkä minä mitä omituisella tavalla... Arvelen vain, että totta se lie sitte sekin, mitä puhutaan, että tyttäresi jo on kihloissa?

RAUNIO. Ellako?! Ei suinkaan. En ainakaan minä siitä mitään tiedä.

SOLA (Naurahtaen). Vai niin! No, varmaankin on ne sitte vain juoruja.

RAUNIO. Ja ihan varmaan ovatkin, sen voin sinulle vakuuttaa.

SOLA. Täytyy uskoa. Mutta ainakin monen mielestä siltä näyttää, että he ovat kihloissa.

RAUNIO. Ellako ja...?

SOLA. Kamreeri Lager, tietysti.

RAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on aivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?

SOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän nähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä, milloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin istuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa ihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi tapahtua sinun suostumuksellasi.

RAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä minä sen tiedän... Tietysti, olenhan minä antanut... suos... suos... Epäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut tuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?

SOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin käydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi olisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän pilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja työtä tekemällä.

RAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.

SOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin, kyllä minun pitää, pitää varmaan.

SOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko, välttämättömyys, yksistään jo — ihmisten tähden, sillä *) ihmiset löytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.

RAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?

SOLA. Sinusta ja tyttärestäsi. Sinusta ja vaimostasi. Sillä tunnethan itse hyvin Lagerin ja hänen elämänsä. Hänestä lankee sitte varjo sekä sinun että perheesi päälle.

RAUNIO. Mutta viime aikoina en ole kuullut hänestä mitäkään erityistä. Päinvastoin. Onko hänen elämänsä sitte käynyt vieläkin hurjemmaksi kuin se ennen oli?

SOLA. On kyllä. Vaikka olisihan, luullakseni, jo hänen entinenkin maineensa riittävä teidän mainettanne tartuttamaan. Ja tietystikään ei hänestä sinulle nyt mitään suoraan puhuta, hän kun on niin hyvä ystävä perheessäsi.

RAUNIO. Minä en häntä ystävänäni pidä.

SOLA. Mutta tyttäresi ja rouvasi. Ja se on sitä pahempi.

RAUNIO. Vaan enhän toki voi häntä pellollekaan ajaa.

SOLA. Voisit. Hyvinkin. Ell'ette olisi hänelle pienessä kiitollisuuden velassa.

RAUNIO. Mitä tarkoitat?

SOLA. Hänenhän se on lahjoittama, tuo kruunu?

RAUNIO. Niin. No?

SOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? — Hänen morsiamellensa, tulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu mietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle kultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen tavataan lahjoittaa?

RAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.

SOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte...?

RAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin...

ROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi katossa riippuukaan.

RAUNIO. Siksi... siksi, että... lahjaa ei sovi niin vain pihalle heittää.

SOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.

RAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?

SOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä ystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin. Mutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.

RAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi tietämän.

SOLA. Vai niin! Sinun rouvasi siis lainasi Lagerilta ne rahat, jotka...?

RAUNIO. Mistä tiedät, että ne olivat Lagerilta?

SOLA. En minä tiedä, minä arvaan. Ja senkö kiitollisuuden velan tähden siis sinun myöskin täytyy yöt päivät otsasi hiessä työskennellä hankkiaksesi rahoja vaimosi ja tyttäresi loosheja varten, joissa toinen sinun sijallasi istuu?

RAUNIO (Hypähtäen vihaisesti paikaltaan). Antti! Senkö tähden sinä olet tänään luokseni tullut?

SOLA (Nousee myös ylös). Juuri sen tähden, Yrjö. Sinä olet tullut sokeaksi ja sinua kunnioittavana ystävänäsi on minun velvollisuuteni avata sinun silmäsi näkemään sitä vaaraa, joka uhkaa tahrata sekä nimesi että maineesi!

RAUNIO. Se on turha vaiva! Minä en ole sokea. Minä näen itse kaikki varsin hyvin.

SOLA. Ja sittenkin siedät sitä? Vai olet sinä sellainen riepu!

RAUNIO. Antti! Silloin, kun vekselimme oli lunastettava, olin päättänyt tehdä lopun kaikesta.

SOLA. No? Mutta et tehnyt sittenkään?

RAUNIO. Minulla ei ollut enää, keltä saada lainaksi. Sinäkin kieltäydyit kanssani vekseliä uudistamasta.

SOLA. Niin toivottomina et minulle silloin asioitasi esittänyt.

RAUNIO. Sillä olin jo liiaksi hyvyyttäsi koetellut. Ja silloin päätin minä uhrata kaikki, — lapseni, vaimoni ja oman aineellisen olemiseni, uhrata kunniani ja nimeni häpeälle, päätin luovuttaa koko tämän valheellisen loiston ihmisten tallattavaksi rähisevillä vasaramarkkinoilla.

SOLA. Vaan silloin ilmestyi pelastaja?

RAUNIO. Minä en hänen apuansa pyytänyt.

SOLA. Mutta vaimosi pyysi?

RAUNIO. He ovat lapsuuden tuttavia, niinkuin tiedät.

SOLA. Eikä muuta? Ja sinä sallit hänen pyytää?

RAUNIO. Hän teki sen vastoin minun tahtoani.

SOLA. Ja toinen antoi? Ja sinä sallit vaimosi ottaa vastaan häneltä rahaa? Sinä sen sallit sittenkin?

RAUNIO. Kysyt ehkä vielä, miksi sen sallin?

SOLA. Sitä en tarvitse kysyä. Sen arvaan kysymättäkin.

RAUNIO. Mutta minä kysyn sinulta, miksi luulet, että minä sen sallin, kun asia jo oli tehty minun tietämättäni?

SOLA. Sen teit taaskin vain — ihmisten tähden.

RAUNIO. Sinun tähtesi, sinun nimesi tähden ainoastaan sen sallin, jos tietää tahdot.

SOLA. Ei! Se tepponen ei tepsi. Ja senkö tähden nyt vain katselisit jalomielisen ystävän rauhallisesta korkeudesta, kuinka tuo sama pelastaja tyttäresi muka tulevana miehenä kruunuja salisi kattoon ripustaa ja loosheissa sinun sijallasi istuu. Kenenkäs tähden sinä sitä sallit, hä?

RAUNIO. Millä oikeudella uskallat sinä siten tahrata vaimoni ja minun kunniaani aviopuolisoina? Millä? Vastaa!

SOLA. Ystävän oikeudella yksistään, jos enää tahdot minua ystävänäsi pitää.

RAUNIO. Se on liika vähän, ell'et voi selviä todisteita näyttää?

SOLA. Vai on Lagerinkin maine sinulle liika vähän?

RAUNIO. On. Vaimoni maineen rinnalla.

SOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?

RAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.

SOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja ennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen maineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!

(Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu. Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva Rauniokin oikealta).

ROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä täällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.

ELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan kanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei kuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean näköisenä.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan kaivettuna.

RAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!

ELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko kruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!

ROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu viehättävältä ja kodikkaalta!

(Raunio katsahtaa rouvaansa pitkään ja kävelee vähä väliä huoneeseensa ja takaisin saliin, kuunnellen puhelua).

ELLA. Niin, mamma. Ja kuinka komealta se on näyttävä, kun se sytytetään tanssijaisiksi minun syntymäpäivänäni!

ROUVA RAUNIO. Todellakin, silloin saamme samalla uudistaa sekä flyygelimme että kruunumme (hykertää kämmeniänsä).

ELLA. Ja minä saan vielä lisäksi uudistaa uuden peau de nymphe leninkini.

ROUVA RAUNIO. No, kävitkö neiti Kruskopfin luona?

ELLA. Kävin. Maanantaiksi hän lupasi sen valmiiksi. Ja kuinka kaunis se tulee olemaan. Hän oli juuri saanut Parisista viimeiset journaalit. Kaula tulee olemaan decollete, kaulus à la Marie Stuart ja olka-puffit. Ruusugaasin garnityyriä varten lupasi hän ostaa. Ja hame tulee olemaan hyvin sileä ja suppea, niinkuin nyt käytetään.

ROUVA RAUNIO. Sinähän tulet olemaan kuin konfekti, kun vielä saat kukat hiuksiisi ja rintaasi.

ELLA. Kukkia minä myöskin kävin parissa paikassa katsomassa, mutta en vielä päättänyt mitään.

ROUVA RAUNIO. Nehän kyllä ehdit sittenkin ostaa, kun leninkisi on valmis.

ELLA. Kyllä. Mutta olisin minä käynyt vielä useammassakin puodissa katsomassa, vaan minä tapasin Fabianinkadun kulmassa kamreeri Lagerin. (Kuiskaten rouva Rauniolle). Hän tulee ehkä tänä iltana meille, jos joutaa, sanoi hän. (Raunio seisattuu kotvaksi ikäänkuin kuuntelemaan ja lähtee sitte taas kävelemään). Me kävelimme kaksi kertaa esplanaadia pitkin päästä päähän.

ROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?

ELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja mitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä epäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti...