Part 9

"Ja minä toivoisin, että te olisitte hiukan siedettävämpi", vastasi Joan. "Teillä on enemmän ennakkoluuloja kuin yhdelläkään miehellä, jonka aikaisemmin olen tavannut. Miksi kaiken järjen nimessä, kaiken kunnian ja oikeuden nimessä te ette voi saada päähänne, että minä olen toisenlainen kuin ne naiset, joita te olette tuntenut, ja kohdella minua sen mukaan? Pitäisihän teidän tietää, että olen toisenlainen. Minä purjehdin tänne omalla kuunarillani -- sen laivurina, jos suvaitsette. Tulin tänne ansaitakseni elatukseni. Tiedätte sen, olen sen teille kyllin usein sanonut. Se oli isän suunnitelma, ja minä toteutan sen -- aivan samoin kuin te koetatte toteuttaa Hughienne suunnitelman. Isä lähti matkaan purjehtiakseen purjehtimistaan, kunnes löytäisi saaren, joka olisi sopiva viljelykseen. Hän kuoli, ja minä purjehdin purjehtimistani, kunnes saavuin tänne. Ja nyt" -- hän kohautti olkapäitään -- "kuunarini on meren pohjassa. En voi purjehtia edemmäksi, ja siksi jään tänne. Ja plantaasinviljelijä minusta tulee kuin tuleekin."

"Mutta..." aloitti Sheldon.

"Minä en ole vielä puhunut loppuun", keskeytti Joan. "Kun katson taaksepäin ja arvostelen käytöstäni siitä hetkestä lähtien, jolloin ensiksi astuin jalkani maihin teidän rannallanne, niin en voi huomata millään tavoin vääristelleeni itseeni enkä aikomuksiini nähden. Paljastin teille ensi hetkestä alkaen todellisen minäni. Ilmaisin teille suunnitelmani, ja siitä huolimatta te nyt istutte tuossa ja sanotte minulle aivan rauhallisesti, ettette tiedä, aionko todella ruveta plantaasinviljelijäksi vai onko koko käytökseni pelkkää itsepäisyyttä ja teeskentelyä. Sallikaa minun nyt kerta kaikkiaan vakuuttaa teille, että vilpitön ja vakaa aikomukseni on tulla plantaasinviljelijäksi -- joko teidän avullanne tai uhallanne. Tahdotteko saada minut yhtiökumppaniksenne?"

"Mutta ettekö käsitä, että minua pidettäisiin koko Etelämeren alueen hölmömäisimpänä hölmöläisenä, jos ottaisin teidän kaltaisenne nuoren tytön seurakseni tänne Berandelle?"

"En todellakaan. Mutta kas niin, siinä te jo taas vaivaatte päätänne ajattelemalla, mitä tyhmät ja ilkeämieliset ihmiset teistä ajattelisivat. Minun käsittääkseni teidän olisi pitänyt Berandella oppia luottamaan itseenne tarvitsematta etsiä moraalista tukea Etelämeren rappiolle joutuneilta, juopottelevilta maankiertäjiltä."

Sheldon hymyili ja sanoi:

"Niin, tuo juuri on pahinta kaikesta. Teille on mahdoton vastata. Teidän logiikkanne on nuoruuden logiikkaa, ja sitä ei yksikään ihminen kykene todistamaan vääräksi. Elämän tosiseikat voisivat sen tehdä, mutta niillä ei ole sijaa nuoruuden logiikassa. Nuorison täytyy saada koettaa elää logiikkansa mukaan. Se on ainoa keino, jonka kautta se voi viisastua."

"Mitä pahaa siitä sitten on, jos nuoriso saa koettaa?"

"Paljon pahaa. Sehän juuri onkin onnettominta. Tosiseikat murskaavat aina nuoruuden logiikan ja tavallisesti myöskin sydämet. Käy aivan samoin kuin platonisissa ystävyyssuhteissa ja -- muussa sellaisessa. Ne ovat kaikki teoreettisesti erinomaisia, mutta käytännössä ne eivät menesty. Uskoin minäkin kerran tuollaiseen. Ja siksi olen nyt täällä Salomonin-saarilla."

Joan oli kärsimätön. Sheldon huomasi, ettei tyttö voinut ymmärtää hänen sanojaan. Elämä tuntui hänestä niin selkeältä ja yksinkertaiselta. Nuoruutta vastaan hän tässä väitteli, nuoruutta ja sen puhdassydämistä, voittamatonta ajatustapaa vastaan. Joanillahan oli vain pojan sielu naisen ruumiissa. Sheldon katsoi hänen innosta punoittavia kasvojansa, pienen pään ympäri kiedottuja paksuja palmikkoja, vartalon pehmeitä ääriviivoja, jotka näkyivät selvästi kotitekoisen puvun läpi, ja hänen silmiään -- pojan silmiä, jotka katsoivat häneen tasaisen, korkean otsan alta, -- ja mietti mielessään, miksi olento, joka oli niin kaunis ja niin itsellinen, ei ollut ensinkään nainen. Miksi taivaan nimessä hänen hiuksensa eivät olleet porkkananväriset, hänen silmänsä kierot ja huulensa halki?

"Olettakaa, että meistä tulee kumppanukset täällä Berandella", sanoi Sheldon samalla tuntien mielihyvänsekaista pelkoa tätä tulevaisuudentuumaa ajatellessaan. "Silloin joko minä rakastun teihin tai te minuun. Läheinen suhde on vaarallinen, katsokaahan. Juuri se se tavallisesti antaa nuoruuden logiikalle iskun vasten kasvoja."

"Jos te luulette, että minä olen tullut Salomonin-saarille mennäkseni naimisiin..." alkoi Joan kiivastuen, "niin en tahdo sanoa muuta kuin että Hawaiilla kyllä on parempia miehiä. Tiedättekö, kun te noin alituisesti jankutatte tuota ikuista asiaa, niin outo voisi luulla, että olette täynnä ilkeitä himoja --"

Hän vaikeni hämmästyneenä. Sheldon oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja kalvennut taas niin äkisti, että hän aivan pelästyi. Hän oli ilmeisesti hyvin suuttunut. Joan joi kahvinsa loppuun ja nousi sanoen:

"Odotetaan, kunnes te olette paremmalla tuulella ja jatketaan sitten keskustelua. Teidän vikanne on juuri, että te niin helposti suututte. Ettekö tule uimaan? Vuoksi on juuri parhaillaan."

"Jos hän olisi mies, niin minä ajaisin hänet tiehensä kimpsuineen kampsuineen, veneineen tahitilaisineen tuhansineen ja kaikkineen", mutisi Sheldon itsekseen Joanin poistuttua huoneesta.

Mutta siinähän juuri pulma olikin. Hän ei ollut mies, ja minne hän voisi lähteä ja mitä hänestä tulisi?

Hän nousi istualtaan, sytytti savukkeen ja sattui huomaamaan Joanin Stetson-hatun, joka riippui seinällä patruunavyön yläpuolella. Tämähän oli kaikki vallan kirottua! Hän ei edes tahtonut, että tyttö lähtisi. Joanhan ei ollut vielä täyskasvuinen. Juuri siksi hänen sanansa loukkasivat. Hän toimi nuoruuden logiikat mukaan, mutta se saattoi joskus loukata aivan riivatusti. Yhden asian hän joka tapauksessa päätti: ettei hän koskaan enää menettäisi malttiaan Joanin kanssa väitellessään. Tyttöhän oli lapsi, eikä hän saanut sitä unohtaa. Hän huokasi raskaasti. Mutta miksi ihmeessä sellainen lapsen sielu oli saanut sijansa niin täydellisen naisellisessa ruumiissa?

Kun hän hetkisen oli näin ajatellen katsellut cowboy-hattua, oli hänen paha tuulensa haihtunut, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkin sopivan ratkaisun, joka tekisi Joanille mahdolliseksi jäädä Berandelle. Seuranainen? Miksi ei? Voisihan hän ensi höyrylaivalla hankkia Sydneystä jonkun sellaisen. Voisihan hän... Joanin helähtelevä nauru katkaisi hänen haaveilunsa, ja hän astui ovelle, josta voi nähdä tytön juoksevan polkua myöten rantaan päin. Hänen kintereillään kulki kaksi hänen merimiehistään, Papehara ja Mahameme, yllään tulipunaiset lava-lavat ja paljastetut tuppipuukot vyössään. Tämä oli taas uusi todistus Joanin itsepäisyydestä. Sheldon oli nöyrästi pyytänyt ja ankarasti käskenyt häntä varomaan haikaloja, mutta hän jatkoi itsepäisesti uintiaan milloin ja mihin aikaan hyvänsä ja erikoisen mielellään -- siltä Sheldonista ainakin tuntui -- heti aterioiden jälkeen.

Hän näki Joanin hyppäävän veteen ja sukeltavan taitavasti -- aivan kuin poika -- pienen laiturin päästä ja uivan yksinkertaisin ottein eteenpäin. Molemmat henkivartiat uivat hänen rinnallaan noin kahdentoista jalan päässä. Sheldon ei suurestikaan luottanut siihen, että heissä olisi miestä ajamaan nälkäistä ihmisennielijää tiehensä, vaikka hän oli vakuutettu siitä, että he rohkeasti uhraisivat henkensä tytön puolesta, jos peto hyökkäisi heidän kimppuunsa.

He uivat suoraan ulapalle, ja heidän päänsä pienenivät pienenemistään. Merellä kävi heikko, levoton aallokko, ja pian nuo kolme päätä entistä useammin katosivat aallonharjojen taa. Sheldon jännitti silmiään pysyttääkseen heidät näkyvissään ja toi lopulta kaukoputken kuistille. Sadekuuro oli tulossa Floridan suunnalta, mutta mitäpä siitä! Joan ja hänen miehensä vain nauroivat sadekuuroille ja merelle, joka niiden tullessa oli niin "känsäisen" näköinen. Joan osasi kyllä uida, sen Sheldon oli aikoja sitten huomannut, ja siitä hänen tuli kiittää hawaiilaista kasvatustaan. Mutta haikalat olivat haikaloja, ja Sheldon oli kuullut useammasta kuin yhdestä taitavasta uimarista, joka oli hukkunut vuoksiveden nostamassa aallokossa.

Sadekuuro pimitti taivaan, pieksi valtameren valkeaksi sillä kohtaa, missä hän viimeksi oli nähnyt nuo kolme päätä; sitten vedenpaisumuksen kaltainen sadetulva haihdutti näkyvistä meren ja taivaan ja kaiken muun. Se kulki ohitse, ja Berande kylpi jälleen kirkkaassa päivänpaisteessa, kun nuo kolme uimaria nousivat merestä. Sheldon vei kiireesti kaukoputken sisään ja näki avoimesta ovesta Joanin juoksevan polkua ylös pudistellen hiuksensa hajalle antaakseen niille sadevesisuihkun talon katonräystään alla.

Iltapäivällä heidän istuessaan kuistilla Sheldon niin hienotunteisesti kuin suinkin ehdotti, että he hankkisivat Joanille seuranaisen selittäen, miten välttämättömästi Berandella tarvittaisiin joku nainen, taloudenhoitajatar, joka valvoisi palvelijain toimia ja varastoja ja saisi monia muita hyödyllisiä tehtäviä huolekseen. Puhuttuaan loppuun hän levottomana odotti, mitä Joan sanoisi:

"Te ette siis ole tyytyväinen minun taloudenhoitooni?" kysyi hän ensimmäiseksi. Ja heti sen jälkeen hän jatkoi estäen Sheldonia vastaamasta: "Kävisi joko niin, että minä purkaisin yhtiökumppanuussopimuksen ja lähtisin tieheni, niin että te saisitte hankkia uuden seuranaisen seuranaiseksi seuranaisellenne, tai niin, että minä veisin sen vanhan kanan veneessä merelle ja upottaisin sen. Voitteko te hetkeäkään kuvailla mielessänne, että minä olisin purjehtinut kuunarillani tähän alkuperäiseen maan kolkkaan joutuakseni seuranaisten holhottavaksi?"

"Mutta -- katsokaahan -- onhan seuranainen välttämätön paha", puolusteli Sheldon.

"Olemmehan me tähänkin asti niin mainiosti tulleet toimeen ilman. Oliko minulla seuranaista 'Mielellä'? Ja kuitenkin olin ainoa nainen laivassa. Ei ole muuta kuin kolme asiaa, joita minä pelkään -- ampiaiset, tulirokko ja seuranaiset. Huh! Tuollaiset kaakattavat, ilkeämieliset hirviöt, joiden mielestä kaikki on väärin ja viattomimmatkin teot synnillisiä -- tai kiusaukseen johtavia -- vain siksi, että heidän oma mielikuvituksensa on sairaalloinen."

"Hu-huu!" Sheldon nojautui takakenoon teeskennellen kauhistusta. "Teidän ei tarvitse olla huolissanne jokapäiväisestä leivästänne", uskalsi hän sanoa. "Jos plantaasinomistajana-olo ei lyö leiville, niin te aivan varmasti saavutatte menestystä kirjailijana -- kirjoittamalla opettavaisia kertomuksia ja sensemmoista, tarkoitan."

"En tietänyt, että Salomonin-saarilla oli henkilöitä, jotka kaipasivat senlaatuista kirjallisuutta", vastasi Joan kerkeästi. "Mutta te näytte tarvitsevan -- te ja teidän hyveiden valvojanne."

Sheldon hätkähti, mutta Joan jatkoi nuorekkaan suorasukaisesti:

"Ikäänkuin hyve olisi minkään arvoinen, jos sitä täytyy valvoa ja pitää jalka- ja käsiraudoissa, että se pysyisi hyvänä. Teidän harras halunne saada minulle seuranainen edellyttää melkein, että minä ilman sellaista en pysyisi hyveellisenä. Mutta minä tahdon mieluummin olla hyvä sen vuoksi, että on parasta olla hyvä kuin sen vuoksi, että satasilmäinen vanha ilkeä ämmä ei anna minulle tilaisuutta olla huono ihminen."

"Mutta enhän minä _sitä_ ajatellut", pisti Sheldon väliin, "vaan mitä muut ajattelisivat..."

"Antakaa heidän ajatella rauhassa, niiden kurjien raukkojen, joiden mieli on saastutettu. Juuri pelkäämällä noita arvottomia teidän kaltaisenne miehet joutuvat riippuvaisiksi heistä."

"Pelkäänpä, että te olette Shelley naisen hahmossa", vastasi Sheldon, "ja tuolla tavoin te todella pakotatte minut rupeamaan yhtiökumppaniksenne, jotta saisin tilaisuuden suojella teitä."

"Jos te otatte minut yhtiökumppaniksenne saadaksenne suojella minua, niin minä en rupeakaan siksi, sillä hyvä. Te pakotatte minut lopultakin ostamaan Pari-Sulayn."

"Sitä enemmän syytä..." aloitti Sheldon.

"Tiedättekö, mitä minä aion tehdä?" kysyi Joan "Minä koetan löytää jonkun toisen miehen täällä Salomonin-saarilla, miehen, joka ei halua suojella minua."

Sheldon ei voinut salata sitä vastenmielistä vaikutusta, jonka nämä sanat häneen tekivät.

"Tuota te ette itsekään tarkoita", sanoi hän suostutellen.

"Tarkoitan kuin tarkoitankin. Minä olen väsynyt ja kyllästynyt tähän suojeluksen jankuttamiseen. Teidän ei pitäisi hetkeksikään unohtaa, että minä täydellisesti kykenen pitämään huolta itsestäni. Ja sitäpaitsi minulla on kahdeksan maailman parasta suojelijaa -- laivamieheni."

"Teidän olisi pitänyt elää tuhat vuotta takaperin", nauroi Sheldon, "tai tuhannen vuoden kuluttua. Te olette hyvin alkuperäinen ja samalla ylenmäärin uudenaikainen. Kahdeskymmenes vuosisata ei ole teitä varten."

"Mutta Salomonin-saaret ovat. Te olitte kuin villi-ihminen, kun tulin tänne ja löysin teidät -- söitte pelkkää säilykelihaa ja leipää, joka olisi voinut tärvellä kamelinkin ruoansulatuksen. No niin, sen virheen minä olen korjannut, ja koska meistä tulee yhtiökumppanit, niin se pysyykin korjattuna. Ette te ainakaan kuole ruoansulatushäiriöihin, siitä voitte olla varma."

"Jos meistä tulee yhtiökumppanit, niin täytyy olla edeltäkäsin varmasti sovittua, että te ette purjehdi kapteenina kuunarilla. Voitte lähteä Sydneyhin ostamaan sen, mutta laivuri meillä täytyy olla..."

"Ja niin ja niin paljon lisämenoja ja hyvin todennäköisesti juopotteleva, huolimaton ja kykenemätön otus kaupanpäällisiksi. Ja sitäpaitsi minulla olisi enemmän harrastusta toimeen kuin kenelläkään, jonka me voisimme siihen palkata. Mitä taas kykyyn tulee, niin voin teille mainita, että minä purjehdin paremmin kuin kuka tahansa keskinkertainen rappeutunut kapteeni tai tutkinnonsuorittanut perämies, jonka voisitte löytää Etelämeren vesiltä. Tiedättehän, että olen ammattitaitoinen merimies."

"Mutta minun kumppaninani", sanoi Sheldon kylmästi, "teidän sittenkin täytyy käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin."

"Kiitän nöyrimmästi! Teidän mielestänne suunnitelmani siis eivät tunnu sivistyneelle naiselle sopivilta." Joan nousi suuttumuksen ja mielipahan kyynelet silmissään ja meni grammofonin luo.

"Ovatkohan kaikki miehet yhtä naurettavia kuin te?" sanoi hän.

Sheldon kohautti olkapäitään ja hymähti. Väittelemisestä ei ollut apua -- sen hän oli oppinut -- ja hän oli päättänyt olla suuttumatta. Ja vielä ennen päivän päättymistä Joan antautui. Hän päätti lähteä ensimmäisessä höyrylaivassa Sydneyhin, ostaa kuunarin ja purjehtia takaisin saarilta hankittu laivuri mukanaan. Sitten hän sai Sheldonin suostumaan siihen, että hän saisi tehdä joitakin tilapäisiä retkiä läheisille saarille, mutta niin pian kuin tuli puhe Malaitan retkistä ja työmiesten pestauksesta, oli Sheldon taipumaton. Se oli ainoa kielletty hedelmä.

Kun kaikki sitten oli ohi ja täsmällinen ja asiallinen kirjallinen sopimus (Joanin vaatimuksesta) laadittu ja allekirjoitettu, niin Sheldon tuntikauden astuskeli edes takaisin huoneessaan miettien mielessään, kuinka monella eri tavalla hän oli käyttäytynyt nolosti. Tilanne oli mahdoton eikä kuitenkaan mahdottomampi kuin tähänastinenkaan eikä mahdottomampi kuin se, joka olisi syntynyt, jos Joan olisi lähtenyt omin päin maailmalle ja ostanut Pari-Sulayn. Hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka olisi ollut itsenäisempi ja samalla enemmän suojelijan tarpeessa kuin tämä poikamainen tyttö, joka oli astunut maihin hänen rannalleen mukanaan kahdeksan uhkeata villi-ihmistä, pitkäpiippuinen revolveri vyöllä, pieni kukkaro täynnä kultarahoja ja painolastina iloinen romantiikan ja seikkailujen kaipuu.

Hän ei ollut koskaan lukenut mitään, mikä olisi ollut verrattavissa tähän. Todellisuus vei kuten tavallisesti voiton mielikuvituksen luomista. Koko juttu oli liian nurinkurinen ollakseen tosi. Hän puri viiksiään ja poltti savukkeen toisensa jälkeen. Piru, joka juuri oli palannut tarkastuskierrokseltaan pihamaalta, juoksi hänen luokseen ja kosketti hänen kättään kylmällä, kostealla kuonollaan. Sheldon hyväili eläimen korvia, heittäytyi sitten tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta. Mitähän Salomonin-saarten varakuvernööri olisi tästä ajatellut? Entä hänen kotona olevat omaisensa? Ja hän oli samalla kertaa iloinen siitä, että heistä oli tullut kumppanukset, ja pahoillaan siitä, että Joan Lackland koskaan oli tullut Salomonin-saarille. Sitten hän meni huoneeseensa ja katseli itseään käsipeilistä. Hän tutki kuvaansa kauan, tarkasti ja syviin mietteisiin vaipuneena.

XIV.

"Martha."

Seuraavana aamuna he, syötyään aamiaista tavalliseen aikaan kello yksitoista, paraikaa innokkaasti pelasivat biljardia, kun Viaburi astui sisään ja ilmoitti:

"Iso kuunari aivan lähellä."

Hänen vielä puhuessaan he kuulivat ankkuriketjujen rämisevän, kun niitä laskettiin veteen ja näkivät verannalle astuessaan ison, mustaksi maalatun kuunarin, jonka ankkuri vast'ikään oli laskettu.

"Se on amerikkalainen alus!" huudahti Joan. "Katsokaa tuota keulaa! Ja näettekö sen ellipsinmuotoisen perän? Kas niin, senhän minä arvasinkin..." lisäsi hän innokkaasti, kun tähtilippu nostettiin laivan mastoon.

Noa-Noa veti Sheldonin kehoituksesta unionilipun lipputankoon.

"Mutta mitä ihmettä amerikkalaisella laivalla on täällä tekemistä?" kysyi Joan. "Se ei ole jahti, mutta lyön vetoa siitä, että se kelpaa purjehtimaan. Katsokaa! Näettekö, mikä sen nimi on?"

"'Martha', San Francisco", luki Sheldon kaukoputken avulla. "Se on ensimmäinen amerikkalainen alus, joka minun tietääkseni koskaan on purjehtinut Salomonin-saarten vesillä. He tulevat rantaan, mitä väkeä sitten lienevätkin. Ja kautta kaikkien taivasten, katsokaahan noita soutajia. Pelkkiä valkoihoisia koko laivaväki! Mikähän on tuonut heidät tänne?"

"Nuo eivät ole hyviä merimiehiä", huomautti Joan. "Minua hävettäisi, jos minulla olisi musta laivamiehistö, joka soutaisi tuolla tavoin. Katsokaa tuota, joka istuu keulassa -- tuota, joka juuri hyppää rantaan -- hän olisi parhaiten paikallaan lehmän selässä."

Soutajat hajaantuivat sinne tänne rannalle ja katsoivat uteliaasti ympärilleen, sillävälin kuin perätuhdoilla istuneet kaksi miestä avasivat veräjän ja kulkivat polkua myöten rakennusta kohti. Toinen heistä, pitkä, solakka mies, oli puettu valkoiseen pellavapukuun, joka sopi hänelle kuin valettu. Toisella sitävastoin oli sanoin kuvaamaton vaateparsi, joka näytti kokeneen yhtä ja toista ja olevan epämiellyttävän kuuma. Hän käydä löntysteli kuten liiaksi kasvanut apina. Jotta vaikutus olisi täydellinen, näytti tuuheita punaisia partatukkuja ulkonevan hänen kasvoistaan joka suuntaan, ja hänen silmänsä olivat pienet, terävät ja levottomat.

Sheldon, joka oli mennyt portaille heitä vastaan, esitteli heidät Joanille. Partaniekalla, joka ulkonäöstä päättäen oli skotlantilainen, oli saksalaiselta kaikuva nimi von Blix ja hänen puheessaan oli selvä amerikkalainen korostus. Pitkä mies, jolla oli valkoinen liinapuku, ilmoitti nimekseen Tudor -- John Tudor -- ja puhui puhdasta englanninkieltä, kuten jokaisella sivistyneellä amerikkalaisella on tapana, paitsi että hänen korostuksessaan oli pieni, tuskin huomattava saksalainen vivahdus. Joan päätteli tulleensa huomanneeksi tuon vivahduksen vain sen perusteella, että oli nähnyt hänen lyhyet, saksalaismalliset viiksensä, jotka eivät peittäneet näkyvistä suuta eikä täyteläisiä, punaisia huulia. Viimeksimainituilla olisi ollut Kupidon jousen muoto, ellei lujuutta ja ankaruutta ilmaiseva piirre olisi tehnyt niitä täysin miehekkäiksi.

Von Blix oli juro ja kömpelö käytöksessään, jotavastoin Tudorin jokainen ilme, sana ja teko oli miellyttävä ja luonteva. Hänen siniset silmänsä loistivat ja säkenöivät, ja hänen säännölliset, ilmeikkäät kasvonsa näyttivät kuvastavan tunteen ja ajatuksen hienoimpiakin vivahduksia. Hän kuohui innosta, ja hänen pieninkin hymynsä ja kevyin naurunsa tuntui välittömältä ja luonnolliselta. Mutta aluksi hän puhui vain sanan silloin tällöin, sillä von Blix esitti heidän asiansa ja matkansa tarkoituksen.

He olivat kullanhakumatkalla. Hän oli johtaja ja Tudor hänen lähin miehensä. Kaikki laivamiehet -- heitä oli kaksikymmentäkahdeksan -- olivat mikä enemmän, mikä vähemmän osallisina yrityksessä. Jotkut heistä olivat merimiehiä, mutta useimmat kullankaivajia, jotka oli koottu kaikista kullankaivajaleireistä Meksikosta aina Pohjoiseen Jäämereen asti. Heidän retkensä oli tuota vanhaa, alati uupumatonta kullanajoa, ja he olivat nyt tulleet Salomonin-saarille saalistaan etsimään. Osan heistä piti Tudorin johtamana kulkea Balesunaa ylöspäin ja tunkeutua Guadalcanarin vuoristoisiin sisäosiin, sillävälin kuin von Blix "Marthalla" purjehtisi Malaitalle siellä toimeenpannakseen samanlaisen tutkimusretken.

"Ja nyt", sanoi von Blix, "me mr Tudorin retkikuntaa varten tarvitsisimme muutamia mustaihoisia. Voimmeko saada ne teiltä?"

"Tietysti me maksamme", puuttui Tudor puheeseen' "Ilmoittakaa meille vain, minkä arvoisiksi arvioitte ne. Tehän maksatte heille kuusi puntaa vuodessa vai kuinka?"

"Ensinnäkin me tarvitsemme kaikki miehemme", vastasi Sheldon. "Meillä on nytkin liian vähän työväkeä."

"Meillä?" kysyi Tudor äkkiä. "Onko täällä siis olemassa jokin toiminimi tai yhtiö. Sain Guvutussa sen käsityksen, että olitte täällä yksin, että kumppaninne oli kuollut."

Sheldon vältti Joanin katsetta, ja tämä huomasi, että hänen äänensä oli hieman pingoitettu hänen vastatessaan:

"Miss Lackland on sen jälkeen tullut plantaasin osakkaaksi. Mutta palatkaamme asiaan. Me tarvitsemme kaikki työmiehemme, eikä heistä sitäpaitsi olisi teille paljon hyötyä. Te ette saisi heitä seuraamaan itseänne Binua edemmäksi, ja sinne on täältä vajaa päivämatka veneellä. Meidän työmiehemme ovat kaikki malaitalaisia, ja he pelkäävät tulevansa syödyiksi. He hylkäisivät teidät heti saatuaan siihen tilaisuuden. Saisitte ehkä Binusta miehiä, jotka seuraisivat teitä päivämatkan eteenpäin ruohotasankojen poikki, mutta ensimmäisille kukkuloille ehdittyänne näkisitte heidän kääntyvän takaisin. He eivät myöskään halua tulla syödyiksi."

"Onko asian laita todella niin hullusti?" kysyi von Blix.

"Guadalcanarin sisäosia ei koskaan ole tutkittu", selitti Sheldon. "Sikäläiset viidakkoasukkaat ovat hurjimpia raakalaisia, mitä meidän päivinämme voitte löytää koko maailmasta. Minä en ole heitä koskaan nähnyt ainoatakaan, enpä edes yhtään ihmistä, joka olisi heitä nähnyt. He eivät koskaan tule rannikolle, mutta silloin tällöin heidän kuljeksivat joukkonsa syövät suuhunsa jonkun rannikon alkuasukkaan, joka on eksynyt liian kauas sisämaahan. Kukaan ei tiedä heistä mitään. He eivät edes käytä tupakkaa -- eivät ole koskaan oppineet sen käyttöä. Itävaltalainen retkikunta -- tiedemiehiä, kuten ehkä tiedätte -- pääsi hyvän matkaa sisämaahan, ennenkuin se survottiin murskaksi. Heidän muistomerkkinsä on useita maileja virtaa ylös täältä. Yksi ainoa mies palasi rannikolle kertomaat mitä oli tapahtunut. Ja nyt olette kuulleet kaiken, mitä minä tai kukaan muu ihminen tietää Guadalcanarin sisäosista."

"Entä kulta -- oletteko kuullut kullasta puhuttavan?" kysyi Tudor kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään kullasta?"

Sheldon hymyili. Molemmat vieraat odottivat kiihkeästi hänen vastaustaan.

"Jos menette pari mailia Balesunaa ylös, niin voitte huuhtoa kultaa rannan hiekasta. Olen usein huomannut sen mahdolliseksi. Epäilemättä kauempana vuoristossa on kultaa."

Tudor ja von Blix katsahtivat voitonriemuisesi toisiinsa.

"Wheatsheaf-vanhuksen juttu oli siis tosi", sano Tudor, ja von Blix nyökäytti päätään. "Ja jos Malaita osoittautuu yhtä tuottavaksi..."

Tudor keskeytti lauseensa ja katsoi Joaniin.

"Tuon vanhan merenkulkijan kertomus se sai meidät lähtemään tänne", selitti hän. "Von Blix tekeytyi hänen ystäväkseen ja sai kuulla salaisuuden." Hän kääntyi Sheldonin puoleen ja jatkoi: "Luulen meidän voivan todistaa, että valkoiset miehet ovat samonneet läpi Guadalcanarin sydänmaitten kauan ennen itävaltalaisen retkikunnan aikoja."

Sheldon kohautti olkapäitään.

"En ole koskaan kuullut täällä siitä puhuttavan", sanoi hän rauhallisesti. Sitten hän jatkoi kääntyen von Blixin puoleen: "Mitä miehiini tulee, ei teillä ole heistä hyötyä pitemmälle kuin Binuun asti, mutta lainaan teille niin monta kuin tarvitsette. Kuinka monet teistä ottavat osaa retkeen ja milloin aiotte lähteä liikkeelle?"

"Kymmenen miestä", sanoi Tudor, "nimittäin yhdeksän minua lukuunottamatta."