Part 7
Oli ollut pimeä, eivätkä he olleet voineet nähdä mitään; he olivat käsin koetelleet kaikkialta ja voivat vannoa, ett'eivät he illalla olleet mitään tunteneet.
Herra Cauche seisoi vaunussa ja teki muistiinpanoja selontekoansa varten. Hän huusi Roubaudia, jonka kanssa hän mielellään seurusteli ja jonka seurassa hänellä oli tapana polttaa paperossia asemalaiturilla, milloin he olivat joutilaina.
-- Tulkaa tänne, herra Roubaud, ja auttakaa minua.
Ja kun alipäällikkö oli kavunnut matolla olevan veren yli, välttäen siihen astumista, sanoi hän hänelle:
-- Katsohan toisen pieluksen alle, onko sinne jäänyt mitään.
Roubaud kohotti pielusta ja etsi varovasti uteliain silmin.
-- Siellä ei ole mitään.
Mutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti sitä komisariukselle.
Eikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin tultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.
Kaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata tutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön takana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.
Äkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.
-- Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te pikajunalla eilisiltana... Te voisitte ehkä antaa meille muutamia tietoja?
-- Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?
Roubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut tutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi luonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:
-- Niin, kernaasti kerron mitä tiedän... Vaimoni oli mukanani. Jos se, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin, että hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen, mitä hän voi muistaa.
Cauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli tullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli tiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka oli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä suuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen. Mutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin ajettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi häntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti liikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.
Vaikka vielä ei mitään tiedetty, oli jo liikkeellä suuri joukko erilaisia kertomuksia asian kulusta kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, joiden ällistys näkyi heidän liikkeistään ja kasvoistaan; Philomène, jonka ääni voitti kaikki muut, vakuutti kunniasanallansa, vaikk'ei hän ollut sitä keltään kuullut, että rouva Roubaud oli nähnyt murhaajan. Vasta kun Pecqueux palasi hänen kerallansa, tuli hiljaista.
-- Tuolla hän tulee! mutisi rouva Lebleu. Voisiko uskoa, että hän, joka koettaa olla vallan prinsessan näköinen, on mennyt naimisiin alipäällikön kanssa! Tuskin oli vielä päivä valjennut tänä aamuna, kun hän jo oli noin suittu ja kureliiviin puettu, kuin olisi aikeessa lähteä vieraisille.
Séverine tuli lyhyin, säännöllisin askelin. Hänen oli kuljettava hyvän matkaa asemalaiturilla kaikkien näkyvissä, mutta hän pysyi lujana, painoi vain nenäliinan silmilleen syvässä surussaan, joka juuri oli kohdannut häntä hänen saadessaan tiedon murhatun nimestä. Puettuna mustaan, hyvin komeaan villahameeseen, näytti hän jo kantavan surupukua suojelijansa kuoleman johdosta. Hänen paksu, tumma tukkansa loisti auringonvalossa, kun hän ei edes ollut, kylmästä huolimatta, kuluttanut aikaa pannakseen jotakin päähänsä. Hän näytti nyt oikein liikuttavalta lempeine sinisilmineen, jotka katselivat niin tuskaisesti ja olivat täynnä kyyneliä.
-- Niin, niin, hänellä on kyllä syytä itkuun, sanoi Philomène puoliääneen. Nyt kun heidän huolenpitäjänsä on tapettu, on heidän laitansa niin ja näin.
Kun Séverine saapui kaikkien näiden ihmisten keskelle avonaisen vaununoven luo, astuivat herrat Cauche ja Roubaud ulos vaunusta ja viimemainittu alkoi heti kertoa mitä tiesi.
-- Emmekö me, rakkaani, eilen aamulla, heti Pariisiin saavuttuamme, menneet vieraisille presidentti Grandmorinin luo? Kello taisi olla neljännestä yli yhdentoista?
Hän katseli vaimoansa ja tämä toisti oppivaisesti:
-- Niin, se tapahtui neljännestä yli yhdentoista.
Mutta hänen katseensa olivat tällä välin osuneet veren tahraamaan pielukseen, hän sai suonenvetokohtauksen ja syvät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Tämä liikutti asemapäällikköä, joka innokkaasti astui väliin.
-- Ellei rouva Roubaud voi sietää tätä näkyä ... ja me ymmärrämme vallan hyvin teidän tuskanne ... niin...
-- Ainoastaan pari sanaa, keskeytti komisarius. Sitten viemme rouva Roubaudin takaisin kotiin.
Roubaudille tuli kiire jatkaa.
-- Juteltuamme useista asioista, lausui presidentti Grandmorin aikovansa seuraavana aamuna matkustaa sisarensa luo Doinvilleen... Minä näen hänet vielä istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Minä istuin tässä ja vaimoni tuossa... Eikö hän sanonut, ystäväni, aikovansa matkustaa seuraavana aamuna?
-- Sanoi, seuraavana aamuna.
Herra Cauche, joka edelleen nopeasti teki lyijykänällä muistiinpanoja, kohotti nyt päätään.
-- Kuinka, seuraavana aamuna? Mutta matkustihan hän illalla!
-- Odottakaahan! vastasi Roubaud. Saadessaan kuulla, että me aijoimme palata samana iltana, juolahti hänen mieleensä tuuma tulla meidän seurassamme pikajunalla, jos vaimoni seuraisi häntä Doinvilleen ja viettäisi siellä muutamia päiviä hänen sisarensa luona, kuten hän on ennenkin tehnyt. Mutta vaimollani oli paljon puuhaa täällä kotona ja hän vastasi sen vuoksi kieltävästi... Teithän niin?
-- Kyllä, sen tein.
-- Hän oli hyvin ystävällinen ... ja minun asiaani kiintynyt ja seurasi meitä aina työhuoneensa ovelle... Eikö niin?
-- Niin, ovelle saakka.
-- Illalla me matkustimme... Ennen kun me asetuimme paikoillemme vaunuun, keskustelin minä asemapäällikön, herra Vandorpen kanssa, enkä silloin huomannut niin mitään. Olin luullut olevamme kahden, ja sen vuoksi oli mielestäni varsin ikävää, että siellä istui nurkassa muuan nainen, jota en ollut huomannut, ja vieläkin ikävämpää, kun kaksihenkilöinen perhe sitten astui vaunuun viimeisessä silmänräpäyksessä. Roueniin saakka ei tapahtunut mitään erikoista, enkä minä nähnyt mitään... Senpä vuoksi hiukan hämmästyimmekin Rouenissa, jossa olimme astuneet ulos vaunusta vähän liikutellaksemme jalkojamme, kun saimme nähdä presidentti Grandmorinin seisovan erään vaunun ovella kolmen, neljän vaunun päässä meidän vaunustamme. "Herra presidentti matkusti siis! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että olimme samassa junassa kuin herra presidentti..." Hän kertoi silloin saaneensa sähkösanoman... Juna vihelsi ja me kiiruhdimme vaunuumme, jossa emme tavanneet ketään, koska kaikki meidän vaunutoverimme olivat jääneet Roueniin, mistä seikasta me tietysti emme olleet pahoillamme... Ja siinä onkin kaikki, ystäväni?
-- Niin, siinä on kaikki.
Niin yksinkertainen kuin tämä kertomus olikin, oli se kuitenkin tehnyt voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Kaikki seisoivat suu ammollaan ja koettivat ymmärtää. Komisarius taukosi kirjoittamasta ja ilmaisi yleistä hämmästystä kysymällä:
-- Oletteko aivan varma siitä, ettei vaunussa ollut ketään presidentti Grandmorinin seurassa?
-- Olen, aivan varma.
Väristys kulki ihmisten läpi. Tämä salaperäisyys pelotti heitä ja jokainen tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Jos hän olisi ollut yksinänsä vaunussa, kuka oli silloin voinut murhata hänet ja heittää ruumiin ulos kolmen lieun päässä siitä, ennen kun juna oli uudelleen pysähtynyt?
Philomènen ilkeä ääni katkaisi vaitiolon.
-- Sepä vasta on naurettavaa.
Roubaud, joka tunsi hänen tuimasti katsovan itseensä, katsoi takaisin häneen ja hänen leukansa nytkähti, kuin olisi hän tahtonut sanoa, että hänkin piti sitä koomillisena. Hän huomasi Philomènen lähellä Pecqueuxin ja rouva Lebleun, jotka samoin pudistivat päätään. Kaikkien silmät olivat häneen suunnattuina, odotettiin jotakin enempää, häneltä etsittiin jotakin unhoittunutta erityisseikkaa, joka voisi kokonaisuutta valaista. Näissä polttavissa, uteliaissa katseissa ei ollut mitään syytöstä, mutta hän luuli kuitenkin niistä huomaavansa epämääräistä epäluuloa, sellaista epäluuloa, joka toisinaan muuttaa vähimmänkin poikkeusseikan varmuudeksi.
-- Se on hyvin omituista, mutisi herra Cauche.
-- On, tosiaankin, vahvisteli herra Dabadie.
Silloin päätti Roubaud puhua.
-- Minä olen myös sangen varma siitä, että pikajunalla, joka pysähtymättä kulkee Rouenista Barentiniin, oli säännön määräämä nopeutensa, enkä minä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa... Täten voin väittää sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä, koska olimme kahden, vedin akkunan alas polttaakseni paperossin; ja minä katsahdin silloin tällöin ulos ja saatoin kuulla kaikki junasta lähtevät äänet, Barentinissa minä tunsin seuraajani asemapäällikön virassa, herra Bessièren, huusin häntä ja me vaihdoimme pari sanaa hänen seisoessaan astuimella ja puristaessaan kättäni. Vai kuinka, rakkaani, voidaanhan kysyä herra Bessièreltä ja hän on sanova samoin.
Séverine, edelleenkin kalpeana, liikkumattomana ja hienot kasvonsa suruun vaipuneina, vahvisti vieläkin kerran miehensä selityksen.
-- Niin, sen on hän tekevä.
Tämän jälkeen oli aivan mahdotonta kohdistaa epäluuloa Roubaudiin, jos kerran he Rouenissa olivat palanneet vaunuunsa ja Barentinissa tervehtineet tuttavaa. Se epäluulon varjo, minkä Roubaud oli luullut pilkistävän heidän silmistään, oli poissa ja yleinen hämminki lisääntyi. Murha sai yhä salaperäisemmän leiman.
-- Oletteko aivan varma siitä, kysyi komisarius, ett'ei kukaan olisi voinut Rouenissa astua vaunuun sen jälkeen kun te olitte jättäneet presidentti Grandmorinin?
Roubaud ei nähtävästi ollut edeltäkäsin arvannut tätä kysymystä, sillä ensi kerran tunsi hän olevansa hämillään, eikä hänellä etukäteen ollut vastausta valmiina. Hän katsoi epäröiden vaimoonsa.
-- En, sitä en luule... Ovet suljettiin ja tuuli kävi ja me ehdimme töin tuskin takaisin vaunuumme... Ja tuo vaunu oli tilattu, joten luulen, ett'ei kukaan olisi voinut nousta siihen...
Mutta hänen vaimonsa silmät kävivät niin peloittavan suuriksi, että hän pelkäsi olleensa liian suorasukainen.
-- Mutta muuten en voi niin varmaan tietää. Niin, onhan mahdollista, että joku nousi vaunuun... Siinä tuupiskeltiin kovasti.
Mitä kauemmin hän puhui, sitä selvemmäksi muuttui jälleen hänen äänensä ja koko tämä juttu, jonka hän tekaisi, kuulosti hyvin uskottavalta.
-- Havren juhlallisuuksien vuoksi oli väkeä suunnaton joukko. Meidän oli pakko puolustaa vaunuamme toisen, vieläpä kolmannen luokan matkustajilta... Sitäpaitsi on asema hyvin huonosti valaistu, ei nähnyt mitään ja lähtövilinässä oli semmoinenkin tungos ja kirkuna... Niin, on siis varsin mahdollista, että joku, joka ei tietänyt mistä voisi saada paikan tai tahtoi käyttää tungosta hyväksensä, on viime hetkellä tunkeutunut vaunuun.
Hän keskeytti puheensa ja kääntyi vaimoonsa.
-- Siten se on varmaankin käynyt, vai miten sinä luulet, ystäväni?
Lopen uupuneena ja nenäliina silmien edessä toisti Séverine:
-- Kyllä, siten on tapahtunut.
Nyt oli asia saatu päätökseen, ja mitään sanomatta vaihtoivat poliisikomisarius ja asemapäällikkö keskinäistä ymmärtämistä osoittavan katseen. Ympärillä seisojat alkoivat liikkua; he tunsivat ruumiissaan, että tutkinto oli lopussa, ja tunsivat sangen suurta tarvetta tehdä omia selityksiään ja muistutuksiaan: kullakin oli jotakin erikoista kerrottavana ja arvelu toisensa perästä lähti kiertämään.
Kaikki virantoimitus asemalla oli hetkeksi seisahtunut ja koko henkilökunta oli kokoontunut siihen, kokonaan syventyneenä murhaan, ja yleinen hämmästys syntyi, kun saatiin nähdä 9,38-junan saapuvan asemalle. Riennettiin pois, vaunujen ovet avattiin ja matkustajia alkoi tulvia ulos. Mutta melkein kaikki uteliaammat olivat kuitenkin jääneet komisariuksen luo, joka turhantarkkuudessansa viimeisen kerran tutki tuota veren tahraamaa vaunua.
Pecqueux, joka jutteli ja elehti rouva Lebleun ja Philomènen kanssa, äkkäsi silloin veturinkuljettajansa, Jacques Lantierin, joka vast'ikään oli tullut junasta ja seisoi nyt hiljaa, etäältä katsellen väkijoukkoa. Hän viittasi häntä kiivaasti luokseen, mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan. Vihdoin tuli hän kuitenkin aivan hiljakseen.
-- Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.
Hän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä uutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa hämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle tutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen oli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja katseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä oli jälleen murhanäytelmä ja ennen kaikkea ruumis, joka kaula poikkileikattuna makasi pitkällänsä radan vieressä.
Kun hän sitten käänsi silmänsä poispäin, äkkäsi hän Roubaud-puolisot, Pecqueuxin edelleen kertoessa hänelle, miten nämä olivat asiaan sekaantuneet, heidän lähdöstään Pariisista samalla junalla kuin murhattu, viimeisistä sanoista, mitkä he Rouenissa olivat vaihtaneet. Hän tunsi Roubaudin, he tervehtivät toisiansa väliin kädestä, sittenkun hän oli ruvennut palvelemaan pikajunassa. Roubaudin vaimon oli hän nähnyt silloin tällöin, mutta sairaaloisessa pelossa oli hän karttanut häntä kuten kaikkia muitakin naisia. Mutta tässä silmänräpäyksessä, kun Séverine seisoi siinä itkien, kalpeana ja peljästynyt ilme lempeissä sinisilmissään tuon mustan, suuren hiuskasan alla, pisti hän hänen silmiinsä. Hän ei kääntänyt katsettansa hänestä ja oli kuin poissa kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän kysyi itseltänsä ällistyneenä miksi Roubaudit ja hän olivat siellä, mitenkä tapaukset olivat voineet tämän vaunun luona viedä yhteen heidät, jotka olivat palanneet Pariisista edellisenä iltana, ja hänet, joka aivan vastikään tuli Barentinista.
-- Niin, minä tiedän, sanoi hän ääneensä ja keskeytti lämmittäjän puheen. Minä olin sattumalta tunnelin päässä eilen illalla ja luulen nähneeni jotakin, juuri kun juna kulki ohi!
Nyt syntyi kova hälinä ja kaikki kokoontuivat hänen ympärillensä. Hän itse vapisi ensiksi, hämillään ja ällistyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut. Miksi oli hän puhunut, olihan hän kerrassaan päättänyt olla vaiti? Ja kuitenkin olivat sanat hänen tietämättään hiipineet hänen huulillensa, kun hän seisoi vaipuneena tämän naisen katselemiseen. Séverine tempasi nenäliinan pois ja tuijotti häneen kyyneleisillä silmillään, jotka olivat käyneet vieläkin suuremmiksi.
Mutta komisarius lähestyi nopeasti.
-- Mitä olette nähnyt?
Ja Jacques, jossa Séverinen katse liikkumattomana lepäsi, kertoi mitä hän oli nähnyt: valaistun vaunun, joka täyttä vauhtia kiiti ohi pimeässä, ja kahden miehen ohivilahtavat kasvot, toinen kaadettuna maahan ja toinen puukko kädessä. Roubaud seisoi vaimonsa vieressä ja kuunteli, katsellen häntä suurin, vilkkain silmin.
-- Voisitteko tuntea murhaajan? kysyi komisarius.
-- En, sitä en usko.
-- Oliko hän puettuna takkiin vai puseroon?
-- En voi väittää mitään. Ajatelkaahan, juna, joka kulki ainakin kahdeksankymmenen kilometrin nopeudella.
Séverine, joka oli kadottanut koko tahdonvoimansa, vaihtoi nyt katsetta Roubaudin kanssa, jolla oli tarpeeksi voimaa sanoaksensa:
-- Niin, siihenpä tarvittaisiin todellakin oikein hyvät silmät.
-- Se on joka tapauksessa tärkeä todistus. Tutkintatuomari kyllä on auttava teitä pääsemään selville kaikesta tästä. Minä pyydän herrojen Roubaudin ja Lantierin täydellisiä nimiä haastetta varten.
Nyt se oli lopussa, ja uteliaat hajaantuivat vähitellen ja työ asemalla pääsi taas täyteen vauhtiin. Vallankin Roubaudille tuli kova kiire junan 9,50 takia, jossa matkustajat jo alkoivat asettua paikoilleen. Hän oli lyönyt Jacquesille kättä, voimakkaammin kuin tavallisesti; ja tämä, joka oli jäänyt yksinään Séverinen kanssa rouva Lebleun, Pecqueuxin ja Philomènen taakse, jotka kuiskaillen menivät pois, luuli olevansa velvollinen saattamaan hänet junasiltaa pitkin aina virkamiesten asuntoihin johtavien rappujen luo. Hän ei saanut sanotuksi mitään, mutta pysyi kuitenkin hänen läheisyydessään kuin olisi vast'ikään liitto solmittu heidän välillään. Nyt oli tullut kauniimpi ilma, aurinko oli karkoittanut aamun kaikki usvat ja kohousi säteillen sinertävän kirkkaalle taivaalle, ja merituuli, jonka voima virran mukana kasvoi, toi sinne raikasta suloisuutta. Heidän vihdoin erotessaan, kohtasi hän uudelleen Séverinen suuret silmät, joiden peljästynyt, anovan lempeä katse niin syvästi oli häntä liikuttanut.
Nyt kuului kevyt vihellys. Roubaud näet antoi lähtömerkin. Veturi vastasi pitkällä, pitkäveteisellä vihellyksellä, ja 9,50-juna lähti liikkeelle, lisäsi sitten nopeuttaan ja katosi etäisyyteen auringon kultaisessa kimmellyksessä.
IV.
Tutkintotuomari, herra Denizet, oli erääksi päiväksi toisella viikolla maaliskuussa uudelleen kutsuttanut virkahuoneustoonsa Rouenin oikeuspalatsiin muutamia tärkeitä todistajia Grandmorinin murhajutussa.
Tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan herättänyt suunnatonta huomiota. Se oli kääntänyt koko Rouenin ylösalaisin, ja Pariisi seurasi sitä intohimoisesti, ja vastustussanomalehdistö käytti sitä aseena ankarassa taistelussaan keisarikuntaa vastaan. Levottomuus tulossa olevien vaalien suhteen, jotka herättivät politillistä mielenkiintoa, teki taistelun vieläkin kuumeisemmaksi. Edustajakamarissa oli sattunut sangen myrskyisiä kohtauksia. Eräässä näistä oli kiivaasti vastustettu kahden, keisarin persoonaan kiintyneen edustajan valtakirjojen kelpaavaisuutta. Muutamassa toisessa oli ankarasti hyökätty Seineprefektin raha-asiain hoidon kimppuun ja vaadittu paikallisneuvoston valitsemista.
Silloin tuli Grandmorinin murhajuttu aivan parahiksi, antaakseen vaalikiihoitukselle uutta vauhtia. Mitä tavattomimpia juttuja pantiin liikkeelle, ja sanomalehdet olivat joka aamu täynnä uusia, hallitusta loukkaavia arveluja. Muutamilla tahoilla annettiin tiedoksi, että murhattu, joka oli varsin hyvin tunnettu Tuilerieissa ja oli entinen tuomari ja kunnialegioonan komentaja sekä monimiljonääri, oli antautunut mitä ruokottomimpiin irstailuihin. Toisaalla taas ruvettiin, kun tutkimus ei näyttänyt johtavan mihinkään tuloksiin, syyttämään poliisia ja oikeusviranomaisia leväperäisyydestä ja laskettiin pilaa tuosta satumaisesta, kiinnijoutumattomasta murhaajasta. Näissä hyökkäyksissä oli paljon totuutta ja se teki ne vaan sitäkin tuntuvammiksi.
Herra Denizet hyvin tunsikin raskaan edesvastuunsa painon. Mutta hän harrasti asiaa intohimoisesti, sitäkin enemmän kun hän oli kunnianhimoinen ja innokkaasti halusi päästä käsiksi niin merkitykselliseen asiaan kuin tämä, tullakseen tilaisuuteen osoittaa sitä erinomaista tarkkanäköisyyttä ja tarmokkuutta, jota hän luuli omaavansa. Hän oli erään suuren normandilaisen karjankasvattajan poika ja oli opiskellut lakitiedettä Caenissa sekä vasta jotensakin myöhään joutunut virkamiesuralle, jolla hänen vähäpätöisen alkuperänsä takia ja vielä enemmän isänsä konkurssin jälkeen oli ollut vaikea edistyä. Aluksi määrättynä apujäseneksi Bernayn, Dieppen ja Havren oikeuksiin, oli hän tarvinnut kymmenen vuotta päästäkseen keisarilliseksi prokuraattoriksi Port-Audemeriin. Sitten tuli hän apulaiseksi Roueniin ja oli nyt, viisikymmentä vuotta täytettyään, ollut tutkintotuomarina puolen toista vuotta.
Hänellä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä hänen laihat tulonsa riittäneet hänen moniin tarpeisiinsa ja hän oli sen vuoksi huonopalkkaisten virkamiesten riippuvassa asemassa, johon ainoastaan keskinkertaiset kyvyt tyytyvät, kun taas nerokkaat siinä kiusaantuvat ja odottavat jotakin tilaisuutta myydäkseen itsensä.
Hänellä oli hyvin vilkkaat ja nuorteat taipumukset, olipa hän rehellinenkin sekä rakasti ammattiansa. Hänen rajaton valtansa, joka teki hänet virkahuoneessaan täydellisesti muiden vapauden herraksi, nousi hänelle päähän. Ainoa mikä hiukan hillitsi hänen intohimoansa tässä asiassa, oli hänen itsekäs pyyteensä. Hän näet paloi halusta saada kunniamerkki rintaansa ja tulla siirretyksi Pariisiin. Tämä vaikutti, että sitten kun hän ensimmäisessä kuulustelussa oli antanut virkaintonsa hurmata itsensä, hän nyt liikkui mitä suurimmalla varovaisuudella ja vainusi joka taholta kuiluja, joihin hänen tulevaisuutensa saattaisi hukkua.
On kuitenkin huomattava, että hän oli valmistautunut, sillä jo tutkinnon alussa oli muuan ystävä neuvonut häntä käymään Pariisin oikeusministeriössä. Siellä oli hän ollut pitkässä keskustelussa ylisihteeri Camy-Lamotten kanssa, joka oli tärkeä henkilö ja vallitsi täydellisesti kaikkia alaisiansa, koska hän ratkaisi nimitykset ja oli alituisessa yhteydessä Tuileriein kanssa.
Camy-Lamotten oli komeannäköinen mies. Hän oli kuten Denizetkin alkanut uransa viransijaisena, mutta tuttavuuksiensa ja vaimonsa avulla oli hänestä tullut edusmies ja kunnialegioonan suur-upseeri. Hän oli varsin luonnollisella tavalla päässyt käsiksi tähän asiaan; Rouenin keisarillinen prokuraattori, joka tunsi olevansa levoton tämän epäilyttävän murhajutun takia; missä uhrina oli entinen korkea virkamies, oli näet ollut siksi varovainen, että oli kääntynyt ministerin puoleen, joka puolestansa oli neuvonut hänet ylisihteerinsä luokse.
Tämä oli tavallansa omituinen sattuma: herra Camy-Lamotte oli näet presidentti Grandmorinin vanha koulutoveri, vaikkakin muutamia vuosia nuorempi, ja oli ollut hänen kanssaan niin läheisissä väleissä, että tunsi hänet perin pohjin, yksinpä hänen paheensakin. Hän puhuikin ystävänsä surullisesta kuolemasta syvästi murheellisena ja lausui suurella painolla herra Denizetille hartaan toivomuksensa, että rikoksellinen saataisiin ilmi. Mutta hän ei salannut, että Tuilerieissa oltiin hyvin pahoillaan siitä liioitellusta hälinästä, johon asia oli antanut aihetta, ja otti itsellensä vapauden kehoittaa häntä noudattamaan suurta hienotunteisuutta.
Denizet oli kaikesta voinut ymmärtää tehneensä viisaasti, ollessaan kiirehtimättä ja panematta mitään alttiiksi ilman että oli hankkinut hyväksymisen etukäteen. Sen saatuaan hän palasi Roueniin varmana siitä, että ylisihteerillä puolestansa oli asiamiehiä liikkeellä, ja että hänkin halusi päästä asiasta selville. Totuus tahdottiin tietää, jotta se voitaisiin paremmin salata, jos se näyttäisi tarpeelliselta.
Päivät kuluivat sillä välin ja vaikka kaikki koettivat rauhoittua, ärsytti sanomalehdistön pilanteko Denizetiä. Poliisimies heräsi hänessä jälleen ja hän vainusi kuin hyvä metsästyskoira. Hänet tempasi mukaansa halu löytää oikeat jäljet, kunnianhimo ensiksi keksiä rikoksellinen, vaikka olisikin pakotettu päästämään hänet jos saisi määräyksen siitä. Odottaen saavansa ministeriöstä vastaanottaa kirjeen, neuvon, pelkän viittauksen, oli hän jälleen tarmokkaasti ryhtynyt tutkimuksiinsa. Kaksi tai kolme vangitsemista oli tapahtunut, mutta vangitut oli täytynyt päästää irti.
Presidentti Grandmorinin testamentin avaaminen herätti hänessä kuitenkin aivan äkisti epäluulon, josta hän oli tuntenut alkua jo ensi hetkestä saakka, nimittäin että Roubaud mahdollisesti oli rikoksellinen. Testamentti, joka oli täynnä omituisia määräyksiä, asetti näet Séverinen Croix-de-Maufrasin maatilan perijäksi.
Nyt oli siis vihdoinkin saatu selville tuo siihen asti turhaan etsitty vaikuttava syy murhaan, Roubaud-puolisot tunsivat testamentin ja olivat murhanneet hyväntekijänsä, saadakseen perinnön heti haltuunsa.