Part 4

Vahva sirppi kädessä hän maassa seisoen suori päät ja leikkasi solmut poikki, milloin ei työ muuten tahtonut luistaa.

-- Eikö siis omistaja enään milloinkaan tule tänne? kysyi Jacques.

Tyttö rupesi nauramaan.

-- Oh, tuon jutun jälkeen, mikä presidentillä oli Louisetten kanssa, ei ole pelkoa, että hän pistää nenäänsä tänne. Minä voin huoleti ottaa köydet. --

Jacques oli hetkisen vaiti, hämillään siitä, että oli herättänyt eloon muiston tästä traagillisesta seikkailusta.

-- Ja sinä uskot mitä Louisette kertoo, uskot, että hän tahtoi paolla pelastautua presidentin kynsistä, ja että tämä silloin teki hänelle pahaa?

Tyttö herkesi nauramasta ja huusi kiivastuneena:

-- Louisette ei koskaan valehdellut, eikä Cabuche liioin. Hän on ystäväni.

-- Kentiesi on hän nyt sinun rakastajasi?

-- Hänkö? Oh, enhän minä mikään lutka liene... Ei, hän on ystäväni. Minulla ei ole rakastajaa, enkä haluakaan sellaista.

Hän kohotti voimakasta päätään, jonka vaalea hiusjoukko ulettui kauvas otsalle; ja koko hänen voimakas, notkea olentonsa ilmaisi lujaa, lannistumatonta tahdonvoimaa. Hänestä oli jo syntynyt tarina paikkakunnalla. Hänestä ja hänen ihmeellisistä pelastumisistaan kerrottiin joukko juttuja: yhdellä tempauksella oli hän vetänyt syrjään tavaravaunun, joka oli tulevan junan tiellä; hän oli pysäyttänyt rautatievaunun, joka yksinään kiiti Barentinin vierrettä alas, ja samoin hurjistuneen härän, joka syöksyi pikajunaa vastaan. Tämä voimanosoitus herätti hämmästystä ja teki hänet miehille mieluiseksi, sitäkin enemmän, kun aluksi luultiin häntä olevan helppo lähestyä; hän näet kuljeskeli kedoilla kohta kun pääsi vapaaksi, ja etsi syrjäisiä kolkkia, joihin saattoi jäädä lepäämään hiljaa ja ylös avaruuteen tuijottaen. Mutta ensimmäiset, jotka uskalsivat lähteä liikkeelle, eivät mielineet toista kertaa yrittää. Hän kylpi mielellään useita tunteja eräässä läheisessä purossa, ja muutamat hänen ikäisensä pojat olivat huvitelleet katselemalla häntä, mutta viitsimättä edes vetää paitaa ylleen, oli hän tarttunut erääseen ja antanut hänelle sellaisen löylyn, ett'ei kukaan sen jälkeen vaaninut häntä. Vihdoin oli hän joutunut väleihin erään vaihdemiehen kanssa, joka oli Dieppen sivuradalta, tunnelin toisesta päästä. Hän, jonka nimi oli Ozil, hyvin siivo, kolmannellakymmenellä ikävuodella oleva nuorimies, jota hän kerran näytti rohkaisseen, oli eräänä iltana luulotellut saavansa tahtonsa perille, mutta vähältä piti, ett'ei tyttö kepiniskulla lyönyt häntä kuoliaaksi. Hänellä oli neitseellisyytensä tallella, hän oli äkäinen ja halveksi kaikkia, jotka miehen nimeä kantoivat, mikä saattoi ihmiset lopulta vakuutetuiksi siitä, ett'ei hän ollut oikein tolkussaan.

Kuullessaan hänen selittävän, ett'ei hän halua rakastajaa, jatkoi Jacques leikinlaskuansa hänen kanssaan.

-- No, eikö siis tulekaan mitään häistäsi Ozilin kanssa? Olen kuullut sanottavan, että sinä joka päivä mennä huristat hänen luokseen tunnelin läpi.

Tyttö kohautti olkapäitänsä.

-- Pah! Minun hääni... Minä pidän tunnelista. Minua huvittaa laukata puolen kolmatta kilometriä pimeässä ja ajatella junan voivan ajaa ylitseni, ellen pidä silmiäni avoinna. Kuulisitpa, kuinka juna puhkuu tuolla sisällä... Ozil suututti minut. Hän ei ole se oikea.

-- Sinä siis haluat jonkun toisen sulhasen?

-- Sitä en tiedä... Oh, en, enpä suinkaan.

Hän tunsi olevansa hieman hämillään ja oli taas tarttunut köysiinsä, mutta ei tahtonut saada erästä solmua auki ja purskahti nauruun. Sitten kysyi hän ylös katsomatta, juuri kuin olisi edelleen ollut hyvinkin kiintynyt työhönsä:

-- No, entäs sinä, eikö sinulla ole morsianta?

Nyt muuttui Jacques vuorostaan totiseksi. Hänen katseensa kääntyivät poispäin ja harhailivat ylt'ympäri pimeässä. Hän vastasi lyhyesti:

-- Ei.

-- Minulle on sanottu, jatkoi Flore, että sinä inhoat naisia. Emme me ole eilispäivän tuttuja, etkä sinä ole koskaan sanonut minulle mitään ystävällisiä sanoja. Mistä se riippuu?

Kun Jacques ei vastannut, tuli hän päästäneeksi solmun ja katsahtaneeksi häneen.

-- Oletko edelleenkin rakastunut vain veturiisi? Tiedät kai, että siitä lasketaan leikkiä. Sanotaan, että sinä alati hankaat ja kiillotat sitä, ikäänkuin et voisi muita hyväillä. Voinhan sanoa sen sinulle, koska kerran olen ystäväsi.

Nyt silmäsi Jacqueskin ylös ja katseli häntä tuossa kelmeässä valossa. Hän muisti hänet pienenä; jo silloin oli hän kiivas ja itsepäinen, mutta hänessä oli herännyt hurja intohimo häneen ja hän heittäytyi hänen kaulaansa, kun hän tuli. Sitten oli hän usein kadottanut hänet näkyvistään, mutta vaikka hän joka kerta, kun he tapasivat toisensa, oli tullut isommaksi, vastaanotti hän hänet samalla tapaa ja saattoi hänet yhä enemmän hämilleen suurten, kirkkaiden silmiensä hehkulla. Nyt oli hän täysikasvuinen nainen, komea ja tavoittelemisen arvoinen, ja aivan varmaan rakasti hän häntä vielä vanhalla lapsuuden rakkaudellansa. Jacquesin sydän alkoi sykkiä nopeammin, hän tunsi äkisti, että tyttö odotti juuri häntä. Veri nousi hänen päähänsä ja samalla tunsi hän tulevansa yhä enemmän hämilleen ja levottomaksi. Ensin pälkähti hänen päähänsä paeta tiehensä. Joka kerta, kun hän mieli jotakin naista, joutui hän järjiltänsä, kaikki näytti hänestä punaiselta.

-- Miksi seisot noin? alotti Flore jälleen. Istuudu.

Hän empi uudelleen. Mutta hänen polvensa notkahtivat äkisti väsymyksestä ja haluten vielä kerran kiusata rakkautta, vaipui hän tytön viereen köysikasalle. Hänen kurkkunsa oli kuiva, eikä hän enään puhunut. Nyt Flore, joka muuten oli niin ylpeä ja harvapuheinen, alkoi lörpötellä rentomielisesti ja ajattelemattomasti, niin että olisi voinut läkähtyä.

-- Näetkös, äiti teki tyhmästi mennessään Misardin kanssa naimisiin. Siitä hänen tulee käymään hullusti... Mutta minä en siitä välitä, sillä minulla on tarpeeksi omistakin asioistani. Ja muuten sanoo äiti aina, että minun pitää mennä maata, kun tahdon siihen sekaantua. Hän saa itse selvittää sen asian. Minä pysyttelein ulkosalla ja ajattelen mitä tuonempana tulee... Minä kyllä näin sinut aamulla veturissasi. Istuin pensastossa. Mutta sinä et milloinkaan kurkista... Minä kerron sinulle mitä ajattelen, mutta en vielä, vaan myöhemmin, jahka meistä tulee oikein hyvät ystävykset.

Flore oli pudottanut sirpin ja yhä vaiti ollen tarttui Jacques hänen molempiin käsiinsä, jotka hän ihastuneena salli hänen ottaa. Mutta kun hän vei ne polttaville huulillensa, peljästyi Flore. Hänen sotainen mielensä heräsi ja nousi tätä miehen ensimmäistä lähestymistä vastaan.

-- Ei, ei, anna minun olla, minä en tahdo. Ole nyt rauhallisesti ja hiljaa, niin me juttelemme... Miehet ajattelevat ainoastaan tuollaista! Oh, jos minä puhuisin sinulle mitä Louisette kertoi minulle samana päivänä kun hän kuoli Cabuchen luona... Minä tiesin sen muuten presidentistä, sillä näinpä vasta kauniita asioita silloin kun hän oli täällä nuorten tyttöjen kanssa... Yhtä heistä ei kukaan epäile, erästä, jonka hän sitten toimitti miehelään.

Jacques ei kuunnellut mitä hän sanoi: hän syleili häntä rajusti ja suuteli intohimoisesti. Hiljainen huuto, pikemmin syvä, lempeä valitus, jossa piili tunnustus kauvan salatusta hellyydestä, pääsi tytöltä. Mutta vaistomaisesti hän kuitenkin rimpuili vastaan. Hän halusi kuulua Jacquesille ja taisteli kuitenkin vastaan, tuntien tarvetta tulla voitetuksi ja vallatuksi. Hameenmiehusta repeytyi auki ja hänen vankka, maidonkarvainen, taistelun jälkeen yhä uhkuvampi povensa tuli näkyviin. Hän vaipui maahan, tunnustaen tulleensa voitetuksi.

Mutta läähättäen Jacques hillitsi itseänsä, katseli Florea omistamatta häntä. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen raivo, hän tuijotti hurjasti ympärilleen, etsien asetta, kiveä tai jotakin muuta, millä tappaisi tytön. Hän huomasi sirpin, joka välkkyi köysien keskellä, sieppasi sen käteensä ja olisi pistänyt sen tähän paljaaseen valkoiseen rintaan. Mutta kova vilunpöyry kulki hänen läpitsensä ja sai hänet selkiämään, hän heitti sen pois ja pakeni säikähtyneenä, kun taas Flore, joka loi katseensa alas, luuli hänen halveksivan häntä sen vuoksi, että hän oli tehnyt vastarintaa.

Jacques pakeni ulos synkkään yöhön, syöksyi polkua pitkin mäelle ja sitten alas kapeaan alhoon. Pikkukivet, joihin hän potkaisi, peljästyttivät häntä ja hän juoksi vasemmalle pensastoon, teki sitten kierroksen, palasi jälleen oikealle ja nousi aukealle ylänkölle. Hän asteli nopeasti alas ja syöksyi päin rautatien vartta kulkevaa aitaa: juna tuli jymisten ja savua syösten; aluksi hän ei peljästyksissään käsittänyt mitä se oli. Oh, sehän oli sama keskeytymätön ihmisvirta, hänen maatessaan siinä kuolintuskassansa. Hän läksi jälleen liikkeelle, kiipesi ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle. Nyt syöksyi hän kaikkea vastaan radalla, joka milloin kulki siltoja pitkin kuilujen yli, milloin täytettyjen kohtien yli, jotka sulkivat näköpiirin jättiläismäisillä suluilla. Tämä autio, epätasainen seutu muistutti ääretöntä sokkeloa, jossa häntä huumauksensa ajoi takaa viljelemättömien ketojen lohduttomassa synkkyydessä. Pitkät hetket oli hän kiipeilyt ja kuljeskellut yltympäri jyrkänteillä, kun hän näki edessään tunnelin mustan, syvän kidan. Ylöspäin menevä juna syöksyi siitä sisään ulvoen ja sähisten ja jätti jälkeensä, sitten kun se maan nielemänä oli kadonnut, maan pitkäksi aikaa kovasti tärisemään.

Jacqaes kaatui radan äyräälle, hänen jalkansa eivät enään kannattaneet ja hän puhkesi suonenvedon tapaisiin nyyhkytyksiin, kellien vatsallansa ja kasvot ruohoon painettuina. Herra Jumala, oliko siis tuo inhoittava sairaus, josta hän oli luullut parantuneensa, palannut takaisin? Hän oli tahtonut tappaa hänet! Naisen tappaminen, naisen tappaminen: se oli soinut hänen korvissansa lapsuudesta saakka sitä voimakkaammin mitä kuumeisemmaksi ja huumaavammaksi hänen himonsa oli tullut. Samoin kuin muut miehenikään tultuansa uneksivat naisen omistamisesta, joutui hän pois suunniltaan ajatellessaan naisen tappamista. Hän ei voinut itseltään kieltää, että hän, nähdessään tytön valkoisen, lämpöisen poven, oli tarttunut sirppiin, pistääkseen sen hänen ruumiiseensa. Eikä se tapahtunut siksi, että hän oli tehnyt vastarintaa, ei, se oli nautinnon vuoksi, sen vuoksi, että hän olisi tuntenut iloa siitä ja koska hän tunsi sellaista halua sen tekemiseen, että ellei hän olisi tarrautunut kiinni ruohoon, olisi hän nyt rientänyt takaisin sinne ottaakseen hänet hengiltä. Ja, Herra Jumala, kuitenkin oli se Flore, jonka hän oli nähnyt kasvavan, tämä hurja lapsi, jonka syvää rakkautta häntä kohtaan hän vast'ikään oli tuntenut. Hän väänteli käsiänsä ja tunki ne maahan, mitä epätoivoisinten nyyhkytysten ja korahdusten raastelemana.

Hän koetti saada takaisin tyyneytensä ja nähdä selvästi. Mikä olikaan oikeastaan eroituksena hänen ja muiden välillä? Hän oli tehnyt itsellensä sen kysymyksen jo usein Plassansissa, ollessansa nuori. Hänen äitinsä, Gervaise, oli tosin ollut sangen nuori saadessaan hänet, ainoastaan puolen kuudettatoista vuoden ikäinen; mutta hän oli hänen toinen lapsensa ja hän oli tuskin täyttänyt neljätoista vuotta, saadessaan esikoisensa, Clauden. Mutta ei kumpaisellakaan hänen veljistään, ei Claudella eikä Etiennellä, joka syntyi myöhemmin, näkynyt olleen mitään haittaa siitä, että heillä oli ollut äiti, joka vielä oli lapsi, ja isänä sellainen poika, kuin kaunis Lantier, jonka häijyys maksoi Gervaisille niin monta kyyneltä.

Ehkäpä sentään hänen veljensäkin kantoivat kärsimyksiänsä, joista eivät tahtoneet puhua. Eritotenkin vanhin, jota vaivasi niin hurja himo olla maalari, että häntä nimitettiin puolihulluksi neroksi. Perheessä ei paljon ollut luonteen vakaisuutta, ja monessa heistä oli jotakin vaillinaista.

Toisin hetkin hän varsin hyvin tunsi tämän perinnöllisen puutteen; ei silti, että hänellä olisi ollut heikko terveys, sillä ainoastaan noiden taudinpuuskien aiheuttama levottomuus ja häpeä oli ennen häntä laihduttanut. Mutta hän saattoi aivan äkisti kadottaa tasapainon; hänessä oli kuin halkeamia, kuin aukkoja, joiden kautta hänen oma itsensä pakeni pois, suuren savupilven ympäröimänä, joka rumensi kaiken. Hän ei enään ollut oma herransa, vaan lihaksiensa, sisällään raivoavan villipedon orja. Hän ei kuitenkaan koskaan juonut, kieltäytyi ottamasta pientä konjakkilasiakaan, sillä hän oli huomannut, että pieninkin alkohoolipisara riisti häneltä järjen. Ja hän kuvitteli mielessään, että hän sai kärsiä muiden takia -- esi-isiensä takia, jotka olivat juoneet, juoppouteen vajonneiden sukupolvien takia, joilta hän oli perinnyt turmeltuneen veren, hitaasti riuduttavan myrkyn, villiytymisen, joka saattoi hänet susien kaltaiseksi, jotka metsässä vaanivat naisia ja repivät ne kappaleiksi.

Jacques nousi kyynärpäähänsä nojaten ylös ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena mustaan tunnelin aukkoon; ja uusi nyyhkytys kulki hänen ruumiinsa läpitse, kupeilta ylös niskaan, hän kaatui jälleen ja vieri maassa tuskasta kirkuen.

Hän oli tahtonut tappaa hänet! Hän tunsi jälleen tuota vihlovaa, ilkeätä tunnetta. Tuntui siltä, kuin olisi sirppi tunkeutunut hänen omaan ruumiiseensa.

Miten hän miettikään, ei hän voinut saada takaisin levollisuuttansa: Hän oli tahtonut tappaa hänet ja hän olisi ehdottomasti sen tehnyt, jos tyttö nyt olisi ollut siinä paljain rinnoin.

Hän muisti varsin hyvin tuskin olleensa kuusitoista vuotias, kun hänet ensi kerran oli vallannut tämä tauti eräänä iltana, kun hän leikki tytön kanssa, joka oli hänelle sukua ja kahta vuotta nuorempi kuin hän; tyttö oli langennut ja silloin oli hän syöksynyt hänen kimppuunsa. Seuraavana vuonna oli hän, sen hän muisti: hionut veitsen, jonka aikoi pistää erään pienen vaalean tytön kaulaan, tämä kun joka aamu kulki hänen ovensa ohitse. Sitten seurasi kaikkien niiden kamala rivi, jotka olivat ärsyttäneet hänen kuohahtavaa murhanhimoansa: naisia, joiden ohi hän oli kulkenut kadulla tai jotka hän sattumalta oli saanut naapureiksensa. Varsinkin yksi, nuori, vastanaitu rouva, joka istui hänen lähellänsä teaatterissa ja nauroi ääneensä; hänen oli täytynyt paeta teaatterista kesken erästä näytöstä, jott'ei olisi heittäytynyt hänen kimppuunsa ja pistänyt häntä kuoliaaksi.

Ei hän tuntenut heitä, ja mistä se siis johtui, että hänet valtasi sellainen raivo heitä vastaan? Sillä joka kerta oli se kuin hillitöntä, sokeata raivoa, kuin sammuttamatonta janoa kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei edes oikein muistanut! Tuliko se siis kaukaa, jostakin pahasta, minkä naiset olivat tehneet hänen rodullensa, vihankaunasta, miehestä toiseen kulkeneesta, ensimmäisestä uskottomuudesta luolien syvyydessä? Ja noiden kohtausten sattuessa, tunsi hän ikäänkuin pakkoa taistella, valloittaa ja, kukistaa naisen, häpeällistä tarvetta kaataa hänet kuoliaana maahan kuin jonkin otuksen, jonka on ainiaaksi temmannut luokseen. Hänen päätään särki että se olisi voinut haljeta hänen koettaessaan etsiä vastausta tähän, hän tiesi liian vähän, luuli hän, hänen aivonsa tylstyivät siitä tuskasta, jota hän tunsi ollessaan pakoitettu tekoihin, joihin nähden hänen tahdollaan ei ollut mitään merkitystä, ja joiden syytä hän ei voinut ymmärtää.

Uudelleen kulki juna ohitse, ja ukkosen tavoin joka jylisee ja sitten häipyy avaruuteen, hautautui se tunneliin, ja Jacques nousi seisoallensa, pidätti kyyneleitäntä ja koetti näyttää viattomalta, ikään kuin olisi tämä tuntematon, välinpitämätön ihmisjoukko voinut kuulla hänen äänensä. Miten usein olikaan hän tuollaisen taudinpuuskan ohimentyä säpsähtänyt kuin rikoksellinen pienimmänkin äänen kuullessansa. Hän tunsi olevansa levollinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun hän, erossa kaikista ihmisistä, oleskeli veturissansa. Kun se tärisevillä pyörillään vei häntä salaman nopeudella eteenpäin, kun hän käsi nopeudenjärjestimen päällä kokonaan syventyi radan ja merkinantojen tähystelemiseen, oli hän ajatuksista vapaa ja hengitti täysin keuhkoin tuota raitista, puhdasta ilmaa, joka myrskytuulen tavoin aina lehahti häntä vastaan. Siksi oli hän niin kiintynyt veturiinsa, se oli kuin rakastajatar, jonka luona hän saavutti ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta.

Teknillisen koulun käytyänsä oli hän terävästä älystään huolimatta valinnut veturinkuljettajan ammatin juuri sen yksinäisyyden ja huumautumisen takia, jossa hän siinä saattoi olla. Hän ei muuten ollut kunnianhimoinen, ja kun hän neljässä vuodessa oli ylentynyt ensimmäiseksi veturinkuljettajaksi ja jo ansaitsi 2,800 frangia, joka hiili- ja öljysäästöjen kanssa nousi 4,000 frangiin, ei hän kohottanut toiveitansa ja haaveitansa sen korkeammalle. Hän näki kolmas- ja neljäsluokkaisten toveriensa eli konetyömiesten, jotka yhtiö otti oppilaiksi ja opetti ammattiinsa, melkein kaikkien menevän naimisiin vähäpätöisten työläisnaisten kanssa, joita ei nähnyt koskaan muulloin kuin junien lähtiessä, jolloin he tulivat tuomaan ruokakorejansa. Kunniahimoiset toverit, eritotenkin jos olivat käyneet teknillisen koulun, viivyttivät naimistaan kunnes pääsivät varikonpäälliköiksi toivoen saavansa vaimon jostakin porvariperheestä, hattua käyttävän naisen.

Hän pelkäsi naisia, ja mitä olikaan hänellä heidän kanssaan tekemistä? Milloinkaan ei hän menisi naimisiin; hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin yksinänsä, rauhatta ja levotta, kiitää veturillansa edestakaisin. Kaikki hänen esimiehensä pitivätkin häntä erinomaisena veturinkuljettajana, joka ei juonut, ja jolla ei ollut mitään selkkauksia naisten kanssa. Syrjäiset toverit tekivät pilkkaa hänen liikanaisen siivosta elämästänsä, ja toiset tunsivat salaista levottomuutta, kun hän kalmankalpein kasvoin ja värittömin katsein vaipui äänettömään synkkämielisyyteen. Miten olikaan hän aina vapaana ollessansa munkin tavoin sulkeutunut pieneen huoneeseensa Rue Cardinetin varrelle, josta saattoi nähdä Batignollesin varikon, mihin hänen veturinsa kuului.

Jacques yritti nousta ylös. Mitä oli hänellä täällä ruohostossa tekemistä tänä leutona, sumuisena talviyönä? Kedot olivat yhä pimeään verhoutuneina, ainoastaan taivas oli valoisa; tuo hieno usva oli kuin himmeäksi hiotusta lasista tehty suunnaton kupu, jota valaisi sen taakse piiloutuneen kuun vaaleankeltainen heijastus; ja tuo tumma näköpiiri lepäsi kuoleman kaltaisessa rauhassa. Kello lienee tulossa kymmenen ja silloinpa olisi parasta palata kotiin ja mennä nukkumaan.

Mutta veltostuneessa tilassaan hän näki palaavansa Misardin asuntoon, nousevansa ullakon rappusia ylös ja heittäytyvänsä pitkälleen heiniin Floren huoneen viereen. Hänet erottaisi tytöstä ainoastaan yksinkertainen puuseinä ja hän kuulisi hänen hengityksensä, ja kun Flore ei milloinkaan lukinnut oveansa, voisi hän muitta mutkitta mennä hänen luokseen.

Ja jälleen valtasi hänet ankara väristys ja mielessään kuvitellen Florea makaamassa vuoteellansa vaipui hän ankarasti nyyhkyttäen takaisin maahan. Voi, hän oli tahtonut tappaa hänet!

Hän oli tukehtumaisillansa kuoliaaksi ajatellessaan, että jos hän nyt menisi kotiin, syöksyisi hän sisään ja tappaisi hänet hänen vuoteeseensa. Mitä se teki, ett'ei hänellä ollut mitään asetta; hän tunsi, että petoeläimen vaisto ja halu kostaa vanhoja vääryyksiä pakoittaisi hänet vastoin tahtoansa työntämään oven auki ja kuristamaan hänet.

Ei, ei! mieluummin kuljeskelisi hän yön kedolla, eikä palaisi sinne!

Hän syöksyi ylös ja pakeni uudelleen.

Puolen tunnin ajan kiiti hän edestakaisin kedolla, kuin olisivat häntä kannustaneet kaikkien kauhujen irtipäästetyt kahlekoirat. Mäkiä ylös ja alas ahtaisiin alhoihin. Perätysten tapasi hän pari puroa: hän kahlasi niiden yli ja kastui vyötäisiinsä saakka. Pensaikko, joka sulki häneltä tien, saattoi hänet raivoon. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä yhä kauvemmaksi, paeta itseänsä, tuota toista, villipetoa, jonka hän tunsi sisällänsä raivoavan. Mutta se rupesi pääsemään hänestä voitolle, se riensi yhtä nopeasti. Seitsemän kuukautta sitten luuli hän saaneensa sen karkoitetuksi ja oli uudelleen alkanut tuntea itsensä toiseksi ihmiseksi. Ja nyt täytyi hänen alottaa uudestaan, täytyi taistella itsensä kanssa, jott'ei heittäytyisi ensimmäisen naisen kimppuun, minkä sattumalta tapaisi.

Syvä hiljaisuus ja avara yksinäisyys rauhoittivat häntä kuitenkin hiukan, ja hän vaipui unelmoimaan hiljaisesta ja yksinäisestä elämästä, sellaisesta kuin esim. tässä autiossa seudussa, missä hän voisi kulkea kulkemistansa, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

Hän lienee tietämättään kääntynyt ympäri, sillä hän saapui nyt radalle toiselta puolelta, kuljettuaan suuren puoliympyrän pensaskasvuisten kukkulain joukossa tunnelin yläpuolella. Hän kääntyi ympäri harmissansa ja peljäten taas kohtaavansa ihmisiä. Koettaessaan sitten kiertää erään kukkulan taitse, kulki hän harhaan, eikä tuntenut itseänsä ennen kun rautatien säleaidan luona, juuri siinä, missä rata tuli ulos tunnelista ja lähellä niittyä, jolla hän vast'ikään oli vaikeroinut. Siinä seisoi hän nyt voitettuna, kun aluksi heikko, mutta sitten sekunnin kuluttua kasvava kohina maan sisuksista tulevasta junasta naulitsi hänet paikalleen. Se oli Havreen menevä pikajuna, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä, ja joka kulki tästä ohitse yhdeksän ja kaksikymmentä viisi, se oli sama juna, jota hän tavallisesti kuljetti joka toinen päivä.

Jacques näki aluksi tunnelin mustan kidan käyvän valoisaksi kuin uuninsuu, kun puut syttyvät tuleen. Nyt tuli veturi kovasti jyristen ja sen suuresta, ympyriäisestä silmästä, etupuolella olevasta lyhdystä, lankesi häikäisevä valo yli kentän ja pitkin raiteita syttyi pitkä kaksoisrivi tulenliekkejä. Mutta tuo kaikki vaikutti salamankaltaisen ilmiön tavoin: vaunut tulivat heti jäljestä voimakkaasti valaistuine akkunoineen ja täyteen ahdettuine vaunuineen ja kiitivät ohi niin huimaavalla vauhdilla, että silmä oli epävarma siitä, mitä se todellisuudessa oli saanut nähdä.

Mutta vaikka tuota kaikkea ei kestänyt enempää kuin neljäsosa sekuntia, huomasi kuitenkin Jacques varsin hyvin erään valaistun vaununakkunan lävitse, kuinka muuan mies oli kaatanut toisen kumoon ja pisti häntä puukolla kurkkuun, jolla aikaa musta ainejoukkio, kentiesi joku kolmas henkilö, mutta mahdollisesti myöskin joitakuita alasromahtaneita matkakapineita, makasi raskaasti murhatun suonenvedon tapaisesti koukistuneiden jalkojen päällä. Juna oli kadonnut Croix-de-Maufrasiin päin ja siitä näkyi pimeässä ainoastaan kolme takana olevaa lyhtyä, punainen kolmikas.

Kuin kiinninaulattuna paikalleen seurasi nuori mies katseellansa junaa, jyrinän häipyessä seudun syvään rauhaan. Olikohan hän nähnyt oikein? Hän oli epävarma eikä voinut enään väittää todelliseksi tätä näkyä, joka oli tullut ja mennyt kuin salama. Ei ainoakaan kasvojenpiirre tämän murhanäytelmän molemmista näyttelijöistä elänyt hänen mielessään. Tuo musta esine oli varmaankin matkahuopa, joka oli pudonnut uhrin päälle. Aluksi oli hän kuitenkin luullut eroittavansa hienot, kalpeat kasvot paksun, hajallaan olevan hiuskasan alta. Mutta tuo kaikki meni sekaisin ja haihtui kuin unessa. Silmänräpäyksen näyttäytyivät vielä samat, mutta katosivat sitten ainiaaksi. Varmaankin oli se pelkkää mielikuvitusta. Ja kaikki tämä jähmetytti häntä ja näytti hänestä niin tavattoman omituiselta, että hän lopulta uskoi sen olleen harhanäyn, minkä hänen vast'ikään kärsimänsä hirveä taudinpuuska oli synnyttänyt.

Jacques kuljeskeli vielä lähes tunnin vaipuneena sekanaisiin unelmiinsa. Hän oli aivan masentunut; ja kuumetta oli seurannut kova sisällinen kylmyys. Vastoin aikomustansa palasi hän vihdoin Croix-de-Maufraniin päin. Saavuttuaan takaisin Misardin tuvalle, sanoi hän itsekseen, ei hän menisi sisälle, vaan nukkuisi tuvan toisen päädyn luona olevassa vähäisessä vajassa. Mutta valoviiru tunkeutui esiin oven alta ja hän työnsi koneenomaisesti oven auki, mutta kynnyksellä pidätti hänet odottamaton näky, joka hänelle silloin näyttäytyi.

Misard oli siirtänyt voiruukun nurkkaan ja ryömi nyt pitkin permantoa, lampun valossa tunnustellen seinää kevyillä koputuksilla. Kuullessaan kolinaa ovelta, nousi hän ylös, mutta ei näyttänyt vähintäkään hämmästyneeltä ja sanoi, kuin olisi se ollut luonnollisin asia maailmassa:

-- Tulitikut ovat pudonneet permannolle.

Ja asetettuaan voiruukun paikoillensa, lisäsi hän: