Part 32
Ja juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian syvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt, ett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea, koska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha matemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu tarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa oli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä menettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen itseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut tahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen hävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään uhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin lukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen täydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen etäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine himoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen käteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta tuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.
Tämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello, joka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että molemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli se ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen, joka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa ilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska presidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä veitsellä.
Roubaud vastaili aluksi ainoastaan myöntäen ja kieltäen ja yhtä unisen ja välinpitämättömän näköinen, kuin nykyään alituisesti oli hänelle ominaista. Hän ei ollenkaan näyttänyt hämmästyneeltä sen johdosta, että hänet oli vangittu, sillä siinä asteettaisessa siveellisessä hajaantumistilassa, jossa hänen olentonsa oli, oli hän tullut välinpitämättömäksi kaikesta. Jotta hänet saataisiin puhumaan, oli hänelle annettu erityinen vartija, jonka kanssa hän pelasi korttia aamusta iltaan, ja se teki hänet sangen onnelliseksi. Hän pysyi muuten vakuutettuna Cabuchen rikoksellisuudesta. Ei kukaan muu kuin hän voinut olla murhaaja. Kun häneltä kyseltiin Jacquesista, kohautti hän nauraen olkapäitänsä ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin tunsi veturinkuljettajan ja Séverinen välisen suhteen. Mutta kun Denizet, tunnusteltuaan hänen valtimoansa, vihdoin kehitti järjestelmäänsä tai koetti ahdistaa häntä ja masentaa hänet leimaamalla hänet rikostoveriksi, puristaakseen hänestä tunnustuksen esiin, joutui hän kovasti hämilleen, nähdessään olevansa alttiina sellaisille epäluuloille ja noudatti suurta varovaisuutta. Mitä nyt kerrottiinkaan? Se ei enään ollut hän, vaan Cabuche, joka oli murhannut presidentin, samoin kuin Cabuche oli myöskin murhannut Séverinen. Mutta molemmissa tilaisuuksissa se kuitenkin oli ollut hän, joka oli ollut todellinen rikoksellinen, koska tuo toinen oli murhannut ainoastaan hänen lukuunsa ja hänen sijastaan.
Tämä sotkuinen juttu hämmästytti häntä ja teki hänet erittäin epäluuloiseksi. Varmaankin viritettiin hänelle ansaa, pantiin se kokoon valheista, jotta hänet saataisiin pakotetuksi tunnustamaan osallisuutensa ensimäiseen murhaan. Heti kun hänet vangittiin, aavisti hän, että tuo vanha juttu joutuisi jälleen esiin. Kun hänet asetettiin vastatusten Cabuchen kanssa, selitti hän, ett'ei tuntenut häntä. Mutta kun hän toisti tavanneensa hänet verisenä ja valmiina tekemään väkivaltaa uhrillensa, raivostui Cabuche, ja syntyi kiivas ja erittäin sekava näytelmä, jonka kautta asiat yhä enemmän hämääntyivät. Kolme päivää kului ja tuomari piti joukon kuulusteluja, koska hän oli vakautettu siitä, että nuo molemmat rikostoverit olivat tehneet sopimuksen vetää häntä nenästä väittämällään vihamielisyydellä. Roubaud kyllästyi koko juttuun ja päätti olla enempää vastaamatta, kun hän aivan äkisti kärsimättömyyden puuskassa ja saadakseen asiasta lopun antoi myöten itsetiedottomalle vaistolle, joka useampia kuukausia oli hänessä liikkunut, ja ilmaisi totuuden, koko totuuden ja totuuden yksinomaan.
Juuri sinä päivänä koetti herra Denizet menetellä hyvin ovelasti, istuessaan virkahuoneessaan ja kätkiessään silmänsä raskaiden silmäluomien taakse sekä koettaessaan olla tarkkanäköinen teki liikkuvat huulensa hyvin ohuiksi. Hän oli tunnin ajan ponnistanut kykyään miettien ovelan sutkauksen toisensa jälkeen syytettyä vastaan, jonka kömpelön, epäraittiin, kellertävän lihavuuden takana, hänen luulonsa mukaan, oli sangen suuri neuvokkaisuus kätkettynä. Ja hän luuli ajaneensa häntä askel askeleelta ja kietoneensa hänet joka taholla ja saaneensa hänet oikein kiinni, kun tuo toinen, tehden eleen ikäänkuin olisi hän ollut äärimmilleen ahdistettu, huudahti, että nyt saisi lorusta tulla loppu, ja että hän piti parempana tunnustaa, jott'ei häntä kauvemmin kiusattaisi. Koska hänet tuota pikaa tahdottiin tehdä rikokselliseksi, pitäisi sen ainakin tapahtua siitä, mitä hän todellakin oli tehnyt.
Mutta mikäli hän kertoi koko jutun siitä, kuinka presidentti Grandmorin oli varsin nuorena vietellyt hänen vaimonsa, raivostaan ja mustasukkaisuudestaan, saadessaan siitä selon, ja kuinka hän oli tehnyt murhan ja minkä vuoksi hän oli ottanut nuo kymmenentuhatta frangia, veti tuomari silmäluomensa epäillen ylös, samalla kun hän ammattimaisella, vastustamattomalla epäluuloisuudella virnisti suunsa pilkalliseen irvistykseen. Kun syytetty oli vaiennut, hymyili hän. Hän oli siis vieläkin viekkaampi, kuin hän oli luullut. Ensimäisen murhan ottaminen niskoillensa ja antaen sen esiintyä yksinomaan intohimon vaikutuksesta tehtynä, jonka kautta hän pääsisi vapaaksi siitä epäluulosta, että oli tehnyt harkitun varkauden ja olletikin kaikesta osallisuudesta Séverinen murhaan, se oli todellakin rohkea temppu, joka ilmaisi vähemmän tavallista älyä ja tahdonlujuutta. Mutta se oli joka tapauksessa kestämätön.
-- Oh, ei Roubaudin maksa vaivaa kuvitella meidän olevan lapsia. Te siis väitätte olleenne mustasukkainen ja murhanneenne hänet mustasukkaisuuden puuskassa?
-- Niin.
-- Jos otaksumme todeksi, mitä te kerrotte, olisitte te siis mennyt vaimonne kanssa naimisiin, tuntematta hänen suhdettaan presidenttiin. Onko se todennäköistä? Päinvastoin todistaa kaikki teidän puoleltanne keinottelua, jota teille on tarjottu, josta te olette keskustelleet, ja jonka olette hyväksyneet. Teille annetaan vaimoksi nuori tyttö, joka on kasvatettu hienoksi neidiksi, hänelle annetaan myötäjäiset ja hänen suojelijastaan tulee teidänkin suojelijanne, ettekä te ole tietämätön siitä, että hän on testamentannut teille maatilan, ja te väitätte kuitenkin, ett'ette epäillyt mitään, ette kerrassaan mitään! Oh, te olitte selvillä kaikesta, muutoin ei voida selittää teidän naimistanne. Muuten on tarvis mainita ainoastaan yksi asia teidän puheenne kumoamiseksi. Te ette suinkaan ole luonteeltanne mustasukkainen. Rohkenetteko edelleenkin väittää olevanne mustasukkainen?
-- Minä puhun totta, raivoisan mustasukkaisuuden vallassa tein tuon murhan.
-- Selittäkää minulle siis, kuinka te, murhattuanne presidentin erään vanhan suhteen takia, joka muuten on teidän keksimänne, olette voinut suvaita vaimonne rakastajaa, niin, juuri Jacques Lantieria! Kaikki ihmiset ovat puhuneet siitä suhteesta, ettekä te itsekään ole salannut tunteneenne sitä... Minkä vuoksi sallitte heidän häiritsemättä matkustaa yhdessä?
Hämmentynein silmin tuijotti Roubaud ankein mielin avaruuteen, voimatta antaa mitään selitystä. Vihdoin sai hän sammaltaneeksi:
-- En tiedä... Minä tapoin hänet, mutta en ole tappanut tuota toista.
-- Älkää siis enään sanoko kostavanne mustasukkaisuudesta, ja minä neuvon teitä olemaan kertomatta tuota romaania jurymiehille, sillä he kohauttaisivat sille vain olkapäitänsä... Uskokaa minua, muuttakaa järjestelmää, ainoastaan totuus voi teidät pelastaa.
Mitä itsepintaisemmin Roubaud tämän jälkeen väitti puhuvansa totta, sitä enemmän katsottiin hänen valehtelevan. Kaikki puhui muuten niin häntä vastaan, että ensimäisen murhan tutkimuspöytäkirjat, joiden olisi pitänyt olla tukena hänen uudelle selitykselleen, koska hän silloin syytti Cabuchea, päinvastoin tulivat olemaan todistuksena tavattoman taitavasti tehdystä sopimuksesta heidän välillään. Todellisella ammattiharrastuksella syventyi tuomari sangen tyystin murhajutun psykologiiaan. Ei koskaan ollut hän, niin hän sanoi, tunkeutunut noin syvälle ihmisluonteeseen, mutta se tapahtui enemmän aavistuksen kuin huomion avulla, sillä hän imarteli itseään kuulumisestaan niiden selvänäköisten ja vaikutuksellisten tuomarien kouluun, jotka yhdellä silmänluonnilla voivat saattaa miehen hämilleen. Muuten ei ollut puutetta todistuksista, ne muodostivat masentavan kokoelman. Tämän jälkeen saattoi tutkimus nojautua lujaan perustukseen, varmuus murtautui esiin häikäisevänä kuten auringonvalo.
Vielä enemmän lisäsi herra Denizetin kunniaa se, että hän esitti molemmat murhat yhteydessä toistensa kanssa, sitten kun hän mitä syvimmässä salaisuudessa oli suurella kärsivällisyydellä tehnyt tämän yhdistelmän. Kansanvaltaisuuden meluavan edistymisen jälkeen oli maa yhtämittaisessa kuumeessa, sitä pyörrytystä muistuttamassa, joka käy suurten hirmukohtausten edellä ja ennustaa niiden tuloa. Keisarivallan lopulla vallitsi politiikassa ja varsinkin sanomalehdistössä alituinen levottomuus, ylenpalttinen ärtymys, joka vaikutti sen, että itse iloonkin tuli sairaalloinen liioittelu. Sen vuoksi syntyi virallisessa sanomalehdistössä juhlaisan riemun purkaus, kun Croix-de-Maufrasin autiossa talossa tehdyn naismurhan jälkeen saatiin tietää, kuinka mainiosti Rouenin tutkintotuomari oli osannut jälleen kaivaa esiin tuon vanhan Grandmorin murhan ja asettaa sen uuden rikoksen yhteyteen.
Toisinaan näet todellakin vielä vastustussanomalehdissä laskettiin leikkiä tuosta satumaisesta, saavuttamattomasta murhaajasta, jonka todellisuudessa oli tehnyt poliisi, salatakseen eräitä häpäiseviä, korkeassa asemassa olevien henkilöiden roistontöitä. Mutta vastauksen täytyi vaikuttaa masentavasti. Olivathan murhaaja ja hänen rikostoverinsa vangitut, ja presidentti Grandmorinin muiston oli jälleen esiinnyttävä tahratonna ja koskemattomana. Väittely alkoi uudelleen ja jännitys Rouenissa ja Pariisissa kohosi joka päivä. Paitsi sitä, että tuo kamala romaani liikutti mielikuvitusta, joutuivat tunteetkin kuohuksiin, aivan niinkuin valtio olisi hyötynyt tuosta vihdoinkin ilmisaadusta ja kieltämättömästä totuudesta. Kokonaisen viikon olivat sanomalehdet kukkuroillaan yksityiskohtia.
Denizet, joka sai kehoituksen tulla Pariisiin, meni Rue du Rocherin varrelle ylisihteeri Camy-Lamotten yksityisasuntoon. Hän tapasi hänet seisomassa kolkossa työhuoneessaan, laihtunein kasvoin ja vieläkin väsyneemmin ilmein. Hän kuihtui ja oli epäuskoisuudestaan huolimatta täynnä synkkämielisyyttä, ikäänkuin hänellä, keisarikunnan loistavasta apoteoksesta huolimatta, olisi ollut aavistus sen vallan lähestyvästä kukistumisesta, jota hän palveli. Hän oli nyt kaksi päivää ollut sisällisen taistelun uhrina, kun hän ei tietänyt, mitä tekisi Séverinen kirjeellä, jonka hän oli pannut piiloon, ja joka olisi tuhonnut tuomarin koko syytejärjestelmän, koska se sisälsi kieltämättömän todistuksen Roubaudin esityksen tueksi. Ei kukaan muu maailmassa tuntenut tuota kirjettä ja hän voi, jos niin tahtoi, hävittää sen.
Mutta edellisenä iltana oli keisari sanonut hänelle vaativansa tällä kertaa, että oikeus saisi tapahtua kaikesta vaikutuksesta huolimatta vaikkapa hänen hallituksensa saisikin siitä kärsiä. Tämä keisarin toivomus oli kentiesi rehellisyyden satunnainen ilmaus, ehkäpä tuo taika-usko, että yksi ainoa väärä teko maan kunnioituksen jälkeen muuttaisi hänen kohtalonsa. Ja vaikka ylisihteeri ei antanut mitenkään omantunnonarvelujen vaikuttaa itseensä, kun hän puolestaan oli muuttanut tämän maailman asiat yksinomaan käytännöllisiksi kysymyksiksi, saattoi kuitenkin tuo hänen saamansa määräys hänet hämilleen ja hän oli epätietoinen siitä, pitäisikö hänen rakastaa herraansa siinä määrin, että olisi hänelle tottelematon.
Denizet osoittautui heti hyvin riemuitsevaksi.
-- No, vaistonipa ei pettänyt; se oli Cabuche, joka oli presidentin murhaaja... Mutta minä myönnän myöskin, että tuossa toisessakin jäljessä oli hiukan totuutta, ja minusta itsestäni tuntui siltä, että Roubaudia koskeva kysymys pysyi salaperäisenä... Mutta nyt ovat he molemmat vihdoinkin käsissämme.
Herra Camy-Lamotte tarkasti häntä valjulla katseellaan.
-- On siis olemassa tukea kaikille kohdille siinä syytöskirjelmässä, joka minulle on jätetty, ja te olette ehdottomasti vakuutettu?
-- Ehdottomasti. Ei ole mitään mahdollisuutta epäiltävänä... Kaikki liittyy niin lujasti yhteen, ett'en minä voi muistaa mitään oikeuskysymystä, jossa kaikista näennäisistä selkkauksista huolimatta rikos on noudattanut kehitystä, joka on ollut loogillisempi ja helpompi ennakolta määrätä.
-- Mutta Roubaudhan väittää vastaan, ottaa ensimäisen murhan niskoilleen ja kertoo kokonaisen jutelman siitä, kuinka vaimo on nuoruudessaan vietelty, ja että hän, mustasukkaisuuden vimmassa, oli sokean raivon puuskassa tappanut. Kaikki vastustussanomalehdet puhuvat siitä.
-- Ah, ne kertovat siitä ainoastaan huhujen mukaan, eivätkä edes itse uskalla sitä uskoa. Tuo Roubaud muka on mustasukkainen, hän joka avusti vaimoaan tapaamaan erästä rakastajaa! Hän saa kernaasti kertoa tuon jutun tuomio-istuimelle, hän ei ole kuitenkaan voipa saada aikaan tarkoitettua häväistysjuttua... Jospa hän kuitenkin voisi esittää jonkin todistuksen! Mutta hänellä ei sellaista ole. Hän puhuu tosin eräästä kirjeestä, jonka hän väittää pakoittaneensa vaimonsa kirjoittamaan, ja jonka pitäisi löytyä vaimon paperien joukosta... Mutta silloin kaiketi herra ylisihteeri, joka on järjestänyt presidentin paperit, olisi sen löytänyt?
Camy-Lamotte ei vastannut mitään. Se oli totta, että tuomarin järjestelmän kautta häväistysjuttu vihdoinkin tulisi haudatuksi. Ei kukaan voisi uskoa Roubaudia, presidentin muisto jäisi puhtaaksi noista inhoittavista epäluuloista ja keisarikunta saisi hyötyä sellaisesta yhden sen elukan huomiotaherättävästä rankaisemisesta. Ja muuten, koska Roubaud tunnusti olevansa rikoksellinen, niin mitäpä merkitystä sillä oli oikeuden aatteelle, tuomittiinko hänet toisen tai toisen olettaman perusteella? Sittenhän oli vielä Cabuche, mutta ellei hän ollut sekaantunut ensimäiseen murhaan, niin näytti hän todellakin tehneen tuon jälkimäisen. Herra Jumala, oikeus, sehän oli viimeinen pettymys! Eikö oikeudenmukaisena oleminen ollut narripeliä, koska tie totuuteen kulki niin monien pensaikkojen läpi? Olisi parempi olla viisas ja olkapää työnnettynä tämän yhteiskunnan alle, joka oli hajoamistilassa, ja jota perikato uhkasi.
-- Vai kuinka? toisti Denizet, eihän herra ylisihteeri ole löytänyt tuota kirjettä.
Camy-Lamotte kohotti katseensa uudelleen häneen. Hän oli nyt yksinään aseman herrana, ja ottaen kärsiäkseen ne tunnonvaivat, jotka olivat saattaneet keisarin levottomaksi, vastasi hän.
-- En ole löytänyt niin mitään.
Sangen rakastettavasti hymyillen ylisteli hän sitten tuomaria. Ainoastaan huulien vähäinen virnistys ilmaisi katkeraa ivaa. Ei milloinkaan oltu tutkimusta johdettu niin suurella tarkkanäköisyydellä. Korkeimmassa paikassa oli määrätty, että hänet tuomio-istuinten loman jälkeen siirrettäisiin Pariisiin. Ja kovasti onnitellen seurasi hän häntä aina ulos rappusille.
-- Te yksinänne olette todellakin ihailtavalla tavalla nähnyt selvästi... Ja sitten kun totuus puhuu, ei mikään voi sitä ehkäistä, eivät persoonalliset harrastukset eivätkä edes valtiolliset syyt... Antakaa asian mennä menojaan, olkoot seuraukset mitkä tahansa.
-- Tuomarikutsumuksen velvollisuus niin vaatii, vastasi herra Denizet, tervehti ja meni säteilevänä pois.
Jäädessään yksin sytytti Camy-Lamotte ensin kynttilän ja otti sen jälkeen Séverinen kirjeen esille laatikosta, jossa hän oli sitä säilyttänyt. Hän avasi kirjeen, lukeakseen uudelleen ne kaksi riviä, jotka se sisälsi, ja silloin muistui hänen mieleensä jälleen tuo sinisilmäinen, miellyttävä, rikoksellinen nainen, joka ennen oli herättänyt hänessä niin hellää myötätuntoisuutta. Nyt oli hän kuollut ja astui hänen eteensä traagillisessa valossa. Kuka tunsi sen salaisuuden, jonka hän oli vienyt mukanansa hautaan? Niin, totuus, oikeus oli aivan varmaan pettymystä! Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta tuntemattomasta, ihastuttavasta naisesta, oli se haihtuva himo, minkä hän oli hänessä herättänyt, ja mitä hän ei ollut tyydyttänyt. Kun hän vei kirjeen kynttilän luo ja tuli tarttui siihen, valtasi hänet alakuloisuus, aavistus tulossa olevasta onnettomuudesta. Mitä hyödyttikään hävittää tämä todistus, rasittaa omatuntonsa tällä teolla, jos sallimus oli määrännyt, että keisarikunta oli lakaistava pois, niin kuin tämä hyppysellinen mustaa tuhkaa, joka nyt putosi hänen sormiensa välitse?
Vajaassa viikossa oli Denizet lopettanut tutkimuksen. Länsiratayhtiössä hänelle oltiin erittäin kohteliaita ja hän löysi kaikki haluamansa asiakirjat ja kaikki todistukset, joista saattoi olla hyötyä. Yhtiökin toivoi hartaasti, että saataisiin loppu tästä surullisesta asiasta, johon yksi sen virkamiehistä oli sekaantunut, ja jonka vaikutuksia voitiin seurata taaksepäin läpi koko sen monimutkaisen koneiston, ja joka oli ollut vaikuttamaisillaan sen johtokuntaan. Syövän tuhoama osa oli mahdollisimman pian leikattava pois. Uudelleen kulki sen vuoksi tutkintotuomarin ohitse Havren aseman henkilökunta: Dabadie, Moulin y.m., jotka antoivat hyvin epäedullisia tietoja Roubaudin käytöksestä; edelleenkin Barentinin asemapäällikkö, Bessière, samoin kuin useita Rouenin virkamiehiä, joiden todistukset olivat ensimäiseen murhaan katsoen ratkaisevaa laatua; sitten Pariisin asemapäällikkö Vandorpe, sekä ratavartija Misard ja ylikonduktööri Henri Dauvergne, jotka molemmat viimemainitut olivat hyvin runsastietoisia, kun oli kysymys syytetyn avuliaisuudesta vaimon rakastajaa kohtaan.
Henri, jota Séverine oli hoitanut Croix-de-Manfrasissa, voi kertoa senkin, että hän eräänä iltana, vielä ollessaan heikkona, oli luullut kuulevansa Roubaudin ja Cabuchen neuvottelevan hänen akkunansa edustalla. Tästä selvisi paljon ja molempien syytettyjen järjestelmällisen kieltämisen kumosi se, että he tunsivat toisensa. Yhtiön koko henkilökunnan joukosta nousi paheksumisen huuto, surkuteltiin noita onnettomia uhreja, tuota nuorta naisparkaa, jonka hairahdusta niin moni seikka oli lieventämässä, ja tätä niin kunniallista vanhaa miestä, jonka muisto nyt esiintyi jälleen puhtaana niistä rumista jutuista, joita hänestä oli ollut liikkeellä.
Uusi oikeudenkäynti pani intohimot vilkkaasti kiertämään, varsinkin Grandmorinin perheessä, mutta vaikka Denizet siitä saikin voimakasta tukea, täytyi hänen sillä taholla käydä erityistä taistelua, saadakseen pitää selvityksensä järkähtämättömänä. Lachesnaye-puolisot riemuitsivat ääneensä, sillä katkeroituneina Croix-de-Maufrasin poistestamenttaamisesta ja niin lopen ahneita kuin olivat, olivat he aina pitäneet kiinni siitä, että Roubaud oli syyllinen. Kun asia nyt otettiin uudelleen esille, näkivät he siinä ainoastaan keinon saada testamentti mitättömäksi, nimittäin saada Séverinen perintöoikeus maatilaan kumotuksi hänen osoittamansa kiittämättömyyden perusteella, hyväksyivät he osittain Roubaudin selityksen, nimittäin että Séverine oli ollut avullisena murhassa, ei kuitenkaan kostaakseen mitään luuloteltua roistomaisuutta, vaan ryöstääkseen hänet. Tämä aiheutti selkkausta tuomarin ja heidän, erittäinkin Berthen, välillä, joka oli hyvin katkera murhattua kohtaan, ja hän lausui mitä inhoittavimpia syytöksiä entistä ystävätärtään vastaan, jotavastoin tuomari otti puolustaakseen häntä, koska hän tuli ärtyisäksi ja kiivastuneeksi, kun vaan vähänkin koskettiin hänen mestariteokseensa, tähän loogilliseen yhdistelmään, joka oli niin hyvin tehty, että, kuten hän itse ylpeän näköisenä selitti, jos siitä ainoatakin osaa järkähytettäisiin, se kokonaan luhistuisi kokoon.
Tämän johdosta syntyi hänen virkahuoneessaan sangen eloisa kohtaus Lachesnaye-puolisojen ja rouva Bonnehonin välillä. Tämän viimeksimainitun, joka ennen oli ollut hyvin suosiollinen Roubaudia kohtaan, oli nyt täytynyt hyljätä hänet. Mutta ollen sangen suvaitsevainen lemmenasioissa sekä aivan poissa suunniltaan tämän romaanimaisen, verisen murhenäytelmän johdosta, syytti hän vaimoa edelleenkin jonkinlaisesta rakkauden rikostoveruudesta. Hän itse oli sangen vaatimaton ja halveksi rahoja. Ett'ei hänen veljentyttärensä hävennyt tahtoa ruveta jälleen riitelemään perinnöstä. Jos Séverine oli rikoksellinen, niin oli pakko kokonaan hyväksyä Roubaudin tunnustus, ja silloin tulisi presidentti Grandmorinin muisto jälleen häväistyksi ja lokaan vedetyksi. Vaikkapa tutkimus ei niin nerokkaasti olisikaan saanut totuutta selville, olisi se perheen kunnian takia pitänyt tekaista. Hän puhui samalla jonkinlaisella katkeruudella Rouenin seurapiireistä, joissa tämä asia nyt oli niin paljon pakinoimisen esineenä. Hän ei näet enään ollut näiden seurapiirien johtajana, sitten kun hän oli tullut vanhaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä entistä junonista, vaaleanveristä, rehevää kauneuttaan.
Niin, ei varemmin kuin edellisenä iltana oli rouva Leboucqin luona, joka komea, uljas ruskeaverikki juuri oli se, joka oli karkoittanut hänet valtaistuimelta, kuiskailtu joukko sopimattomia tarinoita, esim. seikkailusta Louisetten kanssa ja kaikenlaisia rumia asioita, joita ihmiset olivat olleet kyllin häijyjä keksiäkseen. Kun herra Denizet silloin puuttui keskusteluun ja ilmoitti, että Leboucq olisi apujäsenenä tuomio-istuimessa asian tulevassa käsittelyssä, tulivat Lachesnaye-puolisot levottomiksi, vaikenivat ja näyttivät tahtovan antautua. Mutta rouva Bonnehon rauhoitti heitä ja selitti olevansa varma siitä, että oikeus tekisi velvollisuutensa: oikeuden puheenjohtajana toimisi näet hänen vanha ystävänsä, Desbazeilles, hän, joka jäsenkolotuksensa vuoksi sai elää ainoastaan vanhojen, hupaisten aikojen muistoissa, ja toiseksi apujäseneksi tulisi Chaumette, tuon nuoren, hänen suojeluksessaan olevan notarion isä. Hän oli siis hyvin tyyni, vaikkakin surumielinen hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän mainitsi viimemainitun, jonka poika viime aikoina tapasi seurustella rouva Lebocqin luona, jonne hän itse oli hänet lähettänyt, jott'ei hänen tulevaisuutensa tuhoutuisi.
Kun tuo huomiotaherättävä oikeudenkäynti vihdoin alkoi, vaikutti kuitenkin huhu tulossa olevasta sodasta ja siitä jännityksestä, joka täytti koko Ranskan, ett'eivät käsittelyt läheskään herättäneet niin yleistä huomiota, kuin ne muutoin olisivat tehneet. Mutta Rouenissa vallitsi yhtä kaikki kolme päivää täydellinen kuume ja tuomio-istuinsalin ovissa tungeksittiin ja kaikki varatut paikat olivat kaupungin naisten hallussa.
Ei milloinkaan ollut tuo vanha Normandian herttuain palatsi siitä saakka, kun se oli muutettu tuomio-istuinrakennukseksi, nähnyt sellaista ihmistulvaa. Oli kesäkuun kaikkein viimeiset päivät lämpimine, aurinkoisine iltapäivineen. Aurinko paahtoi noihin kymmeneen akkunaan ja loi valoaan tammikoristeihin ja valkoiseen marmoriristiin, joka kuvautui mehiläisten peittämän esiripun taustaan, ja tuohon kuuluisaan kattokoristukseen Ludvig XII ajoilta puuhun veistettyine nummineen ja himmeine kultauksineen.
Oli niin lämmin jo ennen käsittelyjen alkamista, että oltiin tukehtumaisillaan. Naiset kurottautuivat nähdäkseen jotakin pöydältä, jolla Grandmorinin kello, Séverinen verinen paita ja molemmissa murhissa käytetty veitsi olivat. Cabuchen pariisilaista puolustusasianajajaa myös paljon tähysteltiin kaukoputkilla. Valamiesten penkillä istui rivissä kaksitoista rouenilaista, paksuina ja juhlallisina tarkasti ruumiinmukaisissa mustissa hännystakeissaan. Kun tuomio-istuin astui sisään, syntyi kuuntelijain joukossa sellainen tungos, että presidentti heti katsoi olevansa pakoitettu uhkaamaan tyhjennyttää salin.