Part 27

Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty, ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä, että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt, hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset! Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.

-- Jacques! Oh! Jacques!... Hän on kuollut, minä näin hänen viskautuvan taaksepäin...? Jacques, Jacques!

Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina. Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa, josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?

-- Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän katsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja auttakaa minua!

Cabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin, joka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli nyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan, josta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä tuntevan mitään kolotusta.

-- Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques makaa tuolla alla!

Cabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita ja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.

Sen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.

-- Jacques, Jacques!... Missä sitten? Minä autan teitä.

-- Tuossa. Auttakaa minua!

Heidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä murskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla sormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla kourillaan pois sen, mikä oli tiellä.

-- Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.

Hän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään käsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä oli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan tuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne ja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta. Hän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja ikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä, hänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia, joihin he haavoittivat itseään.

Kuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä suureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut puuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida multaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua noutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman tehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki ottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten pakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen sirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin peljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka olivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita, jotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat hirveästi.

Täytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli kalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä mikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään olevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai tuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin muutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja äidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli ruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan nyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta tyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten löydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä erään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren peitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu syrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja hän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi tukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät sanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.

Ovia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet, vaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä ruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta makasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman apua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö oli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja, mutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä ihmisteurastamossa.

-- Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore ja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta huutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä ilmennyt. -- Ettekö kuule, hän huutaa!

Tenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten ja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli vähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla. Sikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi ja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin voineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he vihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja alkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.

-- Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla alla.

Ja voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä kauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi jälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut tai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei tahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.

Hänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota vastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä voimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli tempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä, vältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden kuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita, ikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä tuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden aikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja jättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka tuli ja katosi salaman nopeudella.

Ei. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva maailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se pulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan. Eivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa noiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien, jotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet, kuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä armeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa erään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui kiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli likipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä mitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten kuolleiden mukana, jotka, tullessaan -- ei tiedetty mistä -- oli pidätetty tuossa matkalla -- ei tiedetty mihin.

Uusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan vaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin mennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin onnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä voimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli tukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu oli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen sydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä hengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo, joka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän kylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui kovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät vielä pysyivät täynnä kyyneliä.

Nyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä loukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore pysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja etsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa näkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:

-- Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen käsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei hengitä...

Hän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.

-- Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!

Hän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua, mutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan kirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja heiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita tammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun. Toiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen, antoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta haavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien ja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja vastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat. Hän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin, mikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret paljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään, raivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä, jonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta vaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla poisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten välttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui veturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.

-- Jacques, Jacques!... Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala, hän elää... Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän oli tuolla.

Séverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan viereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään, onnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa eteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa. Molemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina pienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.

Vihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa suuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan heitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun hänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan veturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät sitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän tunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen muistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon kamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut yht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti kuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen taudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen syy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus tekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän antoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa surua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja kuolonkamppauksessa.

Lison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se jäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka oli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui itkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut niin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana seljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen, kuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu keskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen nähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri suonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä; mutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi käsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt pois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton hengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty jättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen uneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja messinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta haljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja pahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen synkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi, joka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu ulos.

Jacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki silloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten olevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa kun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen suljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas. Tämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja ahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen veturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä olisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa Lisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin hyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat. Voi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli niin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan ei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin ankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.

Séverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi siitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa noutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä, tehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä tuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus, jota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä etujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä; oli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin läpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös mylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi valittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta, niin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän tuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat, että tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui niin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli kuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen. Pecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen ja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella hiljaista.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua. Yhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle, niin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa tunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista prefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä useita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina ja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra Bessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt työhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja hermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa seudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina, tunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa liikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista, kun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät kauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi onnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä, mitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he päästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin Barentiniin.

Sillä aikaa kun viranomaiset radan hallinnon avustamina alkoivat tutkia tapahtumaa, kiiruhtivat lääkärit alottamaan loukkaantuneiden sitomista. Useat olivat pyörtyneet verilätäkköjen ympäröiminä. Toiset vaikeroivat heikosti, kun heihin koskettiin pinseteillä ja neuloilla. Kaikkiaan oli 15 kuollutta ja kolmekymmentä kaksi pahasti loukkaantunutta matkustajaa. Tuntemistaan odottaen saivat kuolleet maata maassa aidan suuntaisessa rivissä kasvot ylöspäin. Nuori, vaalea ja punainen pikku notario yksinään puuhaili hyvin toimessaan heidän luonaan, hän etsi heidän taskuistaan jotakin paperia, korttia tai kirjettä, joka saattaisi hänet tilaisuuteen voida kuhunkin kiinnittää nimellä ja osoitteella varustetun lapun. Mutta sillä välin muodostui hänen ympärilleen piiri töllistelevistä ihmisistä, sillä vaikka ei ainoatakaan taloa ollut lähempänä kuin lieuen päässä, oli tullut, epävarmaa mistä, kolmisenkymmentä uteliasta miestä, naista ja lasta, jotka vain seisoivat tiellä, eivätkä antaneet vähintäkään apua. Tumma pöly, savu- ja höyryharso, joka oli peittänyt kaikki, oli nyt hajaantunut, huhtikuun säteilevä aamu riemuitsi voitostaan tappotantereella, luoden lempeätä, kirkasta päivänpaistettaan kuoleviin ja kuolleisiin, raadeltuun Lisoniin ja kaikkeen tähän sirpalekasojen sekasortoon, jota työmiehet raivasivat pois tieltä kuten ahkerat muurahaiset, jotka korjaavat epäjärjestystä, minkä joku ohikulkija ajatuksissaan on jalallansa aikaansaanut heidän keossaan.

Jacques oli edelleenkin pyörryksissä ja Séverine oli rukoillen pidättänyt erään ohikulkevan lääkärin. Tämä tutki Jacquesia eikä löytänyt mitään ulkonaista vammaa, mutta pelkäsi sisällisiä vammoja, kun huulilla alkoi näkyä pieniä veriviiruja. Hän ei voinut sanoa enempää ja neuvoi, että Jacques tärähdyksiä välttäen vietäisiin niin pian kuin mahdollista pois ja toimitettaisiin vuoteeseen.

Lääkärin kouriessa Jacquesia, avasi tämä jälleen silmänsä ja päästi heikon tuskanhuudon. Nyt tunsi hän Séverinen ja änkytti hämillään:

-- Viekää minut pois täältä, viekää minut pois täältä!

Flore kumartui hänen ylitsensä, ja kääntäessään päätään tunsi Jacqueskin hänet. Mutta hänen katseensa ilmaisivat lapsellista säikähdystä, ja vihan ja kauhun valtaamana peräytyen hän heittäytyi Séverineä vastaan.

-- Viekää minut täältä pois heti!

Séverine sinutteli häntä silloin, koska he nyt olivat kahden, sillä Florea ei hän ottanut lukuun, ja kysyi:

-- Haluatko sinä Croix-de-Maufrasiin? Etkö pane sitä pahaksesi? Se on vastapäätä ja me olemme silloin kotonamme.

Yhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui siihen.

-- Kyllä, minne tahdot, mutta heti!

Flore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa. Tässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis ollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän, Jacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja myöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli hän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin elämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon autioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen hänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa alituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja täysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus oli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän katseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.

Luodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että Misardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka varmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja kanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui, että kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut lähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja; hän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä sinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen tuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan, pitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli lähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat lähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän sekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään ymmärretyksi.

Floren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän tahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska hän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean tien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin kysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta lukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa syytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin kauvan kun Jacques oli siinä.

Séverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin hankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan vahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut Séverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä tylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä. Hänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.

Kun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka tätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen hänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.

-- Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.

Jacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi täydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois ainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut jostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois, läksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan läpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka vielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä. Onnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää puoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja huulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo ihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.