Part 21

Joka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa uneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät saman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella säännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito avoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa jälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi antaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen himon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta silmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä elämässään!

Tuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli Séverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta uneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän kevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen hänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein, veitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja pimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava, kuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa taistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina makaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän monenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina hänen nuoruudestaan saakka.

Hän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa oli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut Séverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena, josta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut, tunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän vetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen ihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin olisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin tuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen päälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi. Hän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle, piti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten päälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän peljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei tahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.

Joka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se tuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että aamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt akkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen epämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan Havresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia myöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta kellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen valkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta valaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan yhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi. Hän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne harhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.

Kohta, jopa ennenkin kun tuli tarpeeksi valoisa, aavisti hän pikemmin kuin näki pöydällä veitsen, jota hän illalla oli käyttänyt tortun leikkaamiseen. Nyt ei hän enään nähnyt mitään muuta kuin tämän pienen, suippopäisen veitsen. Koittava päivä ja kaikki valo, mikä tunkeutui akkunasta sisälle, loi heijastustaan ainoastaan tuon veitsen kapeaan terään. Pelko siitä, mihin kädet ryhtyisivät, sai hänen tunkemaan ne vielä enemmän ruumiinsa alle, sillä hän tunsi sangen hyvin, kuinka niitä tempoili ja kuinka ne olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa. Lakkaisivatko ne olemasta hänen omaisuuttaan? Tulivatko ne joltakulta toiselta, oliko hän perinyt ne esi-isiltään niiltä ajoilta, jolloin ihmiset väänsivät niskat nurin metsän villieläimiltä?

Jotta ei hänen enään tarvitsisi katsella veistä, kääntyi Jacques ympäri Séverineen päin. Hän nukkui aivan rauhallisesti suuressa väsymyksessään ja hengitti kevyesti kuin lapsi. Hänen raskas, musta, hajalleen päässyt tukkansa oli kuin tumma päänalus, alas hartioihin saakka ulottuva, ja leuvan alta pilkisti noiden mustien kutrien lomitse esiin hänen hurmaava, maidonvalkea povensa. Hän katsoi oudosti Séverineen. Hän ihaili häntä kuitenkin, kuljetti mukanaan kaikkialla hänen kuvaansa ja paloi halusta häneen, mikä usein sai hänet levottomaksi, vieläpä silloinkin, kun hän oleskeli veturissa. Se valtasi hänet siinä määrin, että hän eräänä päivänä heräsi kuin unesta samassa silmänräpäyksessä, kun hän merkinannoista huolimatta ajoi täydellä höyryllä erään aseman ohi.

Mutta tuon valkoisen poven näkeminen herätti hänessä nyt äkillisen ja järkähtämättömän pakkokuvittelun ja paitsi sitä kauhua, josta hän oli tietoinen, tunsi hän, kuinka hänessä syntyi yhä voimakkaampi ja käskevämpi halu mennä noutamaan pöydältä veitsi ja pistää se kädensijaa myöten tähän naisruumiiseen. Hän taisteli vastaan ja koetti vapautua tästä mielikuvasta, mutta kadotti joka hetki osan tahdonvoimastaan, ikään kuin olisi tämä päähänpisto vetänyt häntä alas syvyyteen ja hän ollut äärimmäisellä reunalla, jossa tuntee itsensä voitetuksi ja antaa myöden vaiston vaikutukselle. Kaikki meni sekaisin, hänen kapinoivat kätensä veivät voiton hänen pyrkimyksestään pitää niitä piilossa ja yhdessä. Ja hän käsitti liiankin hyvin, että tästä lähtien ei hän enää niitä hallitsisi, vaan että ne häikäilemättä panisivat toimeen aikomuksensa, jos hän edelleen katselisi Séverineä, ja ponnistaen viimeisetkin voimansa, heittäytyi hän ulos vuoteesta ja vierähti lattialle kuin olisi hän ollut juovuksissa.

Siitä nousi hän pystyyn, mutta oli kaatumaisillaan uudestaan. Hän horjui, etsi ihmeissään vaatteitansa ja hänen ainoana ajatuksenaan oli pukeutua nopeasti, ottaa veitsi ja syöksyä ulos kadulle pistääkseen kuoliaaksi jonkun toisen naisen. Tällä kertaa kiusasi murhaamishalu häntä siinä määrin, että hänen täytyi ottaa joku hengiltä. Hän ei saanut vaatteitaan käsiinsä ja kosketti niihin kolme kertaa, ennen kun sai selville, että ne todellakin olivat siinä. Sitten oli hänellä suunnattomasti vaivaa saappaiden vetämisestä jalkoihinsa. Vaikka nyt oli kirkas päivä, tuntui hänestä, että huone oli täynnä punertavaa savua, aamunkoiton jääkylmää sumua, johon kaikki upposi. Hän värisi kuumeisesti, mutta oli vihdoinkin valmis ja oli juuri kätkenyt veitsen hihaansa, lujasti päätettyään tappaa ensimäisen naishyväsen, jonka kohtaisi katukäytävällä, kun alusvaatteiden kahinaa ja pitkä huokaus kuului vuoteesta, ja se sai hänet kalpenemaan sekä pysähtymään pöydän viereen.

Séverine heräsi.

-- Mitä nyt, armaani, joko lähdet ulos?

Jacques ei vastannut mitään, eikä edes katsonut häneen, koska hän toivoi hänen vaipuvan uneen uudellensa.

-- Mihin sinä lähdet, lemmittyni?

-- Se on vain eräs virka-asia, sammalsi Jacques. Nuku sinä, minä palaan takaisin.

Séverine lausui muutamia sekavia sanoja, sulki sitten silmänsä ja nukahti uudelleen.

-- Oi, minä olen niin unissani, niin unissani... Anna minulle suudelma, lemmittyni.

Mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan, sillä hän tiesi, että jos hän menisi tuonne takaisin veitsi kädessä, jos hän vain näkisi hänet hänen maatessaan siinä niin ihastuttavana ja kauniina kevyessä ja epäjärjestyksessä olevassa yöpuvussaan, olisi hänen tahdonvoimansa mennyttä kalua. Hänen kätensä kohoisi silloin vastoin hänen tahtoansa ja työntäisi veitsen Séverinen kaulaan.

-- Armaani, anna minulle suudelma...

Hänen äänensä vaikeni, hän uinahti vienosti ja hyväilevästi kuiskaten. Jacques avasi oven ja pakeni pyöräpäisnä ulos.

Kello oli kahdeksan, kun Jacques saapui Rue d'Amsterdamin katukäytävälle. Lunta ei oltu vielä luotu pois ja harvojen jalankulkijain askeleet tuskin kuuluivat. Hän sai heti nähdä erään vanhan vaimon, mutta tämä kääntyi Rue de Londresille, eikä hän seurannut häntä... Hän kohtasi muutamia miehiä ja meni alas Place de Havrea kohden, pitäen kiinni veitsestä, jonka auki käännetty terä oli piilossa hihan sisällä. Kun noin neljäntoista vuotias pikkutyttö tuli ulos eräästä vastapäätä olevasta talosta, meni hän suoraan kadun poikki, mutta tuli liian myöhään, kun tyttö poikkesi erääseen vieressä sijaitsevaan leipäkauppaan. Hän oli niin kärsimätön, ett'ei odottanut enempää, vaan meni eteenpäin, saadakseen käsiinsä jonkun toisen. Sen jälkeen kun hän oli lähtenyt huoneesta veitsi kädessä, ei se enään ollut hän, joka toimi, vaan tuo toinen, se, jonka hän niin usein oli huomannut sisimmässään, tuo tuntematon, joka oli tullut niin kaukaa ja joka paloi peritystä murhaamishalusta. Hän oli ennenkin tappanut ja hän tahtoi tappaa vieläkin. Ja kaikki hänen ympärillään oli nyt vain unta, sillä hän katseli kaikkea päähänpistonsa lävitse. Hänen tavallinen, jokapäiväinen elämänsä oli kuin poispyyhitty, hän kulki kuin unessakävijä muistamatta mitään entisyydestä, ollenkaan ajattelematta tulevaisuutta, täydellisesti murhavaistonsa vallassa. Ruumis liikkui, mutta hänen persoonallisuutensa yli jättänyt sen.

Kaksi naista meni hänen ohitseen liipaisten silloin häneen; tämä sai hänen jouduttamaan käyntiänsä ja hän saavutti heidät juuri kun eräs mies pysähdytti heidät, minkä jälkeen kaikki kolme nauroivat ja juttelivat yhdessä. Kun tämä miehen kohtaaminen tapahtui hänelle sopimattomaan aikaan, alkoi hän seurata erästä toista ohikulkevaa naista, joka oli hento ja tummahiveinen ja näytti köyhältä ohuessa saalissaan. Hän käveli hitaasti johonkin luultavasti epämukavaan, vaivalloiseen ja huonopalkkaiseen työhön, sillä hän ei pitänyt kiirettä ja näytti hyvin epätoivoiselta ja surulliselta. Nyt kun Jacques oli saanut kiinni jonkun, ei hänkään pitänyt kiirettä ja tahtoi valita paikan, jossa voisi mukavasti pistää hänet kuoliaaksi. Hän huomasi aivan varmaan, että nuori mies tuli hänen perässään, sillä hän katsoi häneen sanomattoman tuskainen ilme silmissään ja oli epäilemättä hyvin ihmeissään siitä, että kukaan saattoi tahtoa tutustua häneen. Jacques oli jo tullut hänen perässään Rue du Havren keskikohdalle ja nainen kääntyi kahdesti ympäri, mikä kumpaisellakin kerralla esti häntä käyttämästä veistä, jonka hän veti hihastaan, pistääkseen sen hänen kaulaansa. Hänellä oli niin surkuttelua herättävä ja rukoileva katse! Tuolla, missä nainen astuisi alas katukäytävältä, hän iskisi. Mutta aivan äkisti kääntyi Jacques sivulle ja alkoi kulkea erään toisen naisen perässä, joka käveli vastakkaiselle taholle. Hän teki sen aivan harkitsemattaan ja tahtomattaan, vain siksi, että hän kulki ohitse samassa silmänräpäyksessä, ja siksi, että hänen täytyi niin tehdä.

Jacques palasi hänen kintereillään asemalle. Nainen käveli pienin, lyhyin, hyvin vilkkain, lujin askelin ja oli ihastuttavan suloinen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta, jo aika pyylevä, vaaleaverinen, kauniine iloisine silmineen, jotka hymysivät elämälle. Hän ei edes huomannut, että joku tuli hänen jäljessään, ja hänellä lienee ollut hyvin kiire, sillä hän kiiruhti aseman rappusia ylös ja meni odotussaliin, jonka läpi hän melkein juoksi päästäkseen kiertoradan pilettiluukuille. Kun hän sieltä pyysi toisen luokan piletin Auteniliin, pyysi Jacques samanlaisen ja meni hänen perässään odotussalien läpi asemalaiturille ja samaan vaunuun, jossa istuutui hänen viereensä. Juna lähti kohta sen jälkeen.

-- Minulla on hyvää aikaa, ajatteli hän, minä tapan hänet, kun saavumme tunneliin.

Mutta ainoa henkilö, joka heitä paitsi oli vaunussa, vanha nainen, joka istui heitä vastapäätä, oli juuri tuntenut tuon nuoren rouvan.

-- Mitä, tekö se olette? Mihinkä te näin aikaisin matkustatte?

Toinen nauroi suopeasti ja teki hauskan eleen, joka oli ilmaisevinaan epätoivoa.

-- Eihän sitä voi tehdä mitään, tulematta nähdyksi. Toivon, ett'ette petä minua... Huomenna on mieheni syntymäpäivä, ja kohta kun hän läksi ulos asioillensa, tuli minulle kiire käteen, aijon mennä erään puutarhurin luo Auteniliin, jossa hän on nähnyt erään kämmekkä-kasvin, johon hän on aivan hullaantunut. Ymmärrättehän, siitä tulee yllätys.

Vanha nainen nyökkäsi hyväntahtoisesti ja liikutettuna.

-- Ja pienokainen voi hyvin?

-- Oi, pienokainen on ihastuttava... Minä vieroitin hänet kahdeksan päivää takaperin ja näkisittepä, kun hän syö keittoansa... Meillä kaikilla on ihan kauheasti hyvät oltavat.

Hän nauroi vielä äänekkäämmin ja hänen valkoiset hampaansa tulivat näkyviin noiden punaisten, raikkaiden huulien välitse. Jacques, joka istui hänen oikealla puolellaan ja piti veistä kädessään takanansa, sanoi nyt itselleen, että iskeminen kävisi hyvin helposti. Hänen tarvitsisi ainoastaan kohottaa käsivarttaan ja piirtää sillä puoliympyrä ulettuakseen häneen. Mutta heidän ollessaan Batignolles-tunnelissa, ehkäisi häntä ajatus hatun leukanauhasta.

-- Tuossa on solmu, ajatteli hän, joka tulee haittaamaan minua, mutta minä tahdon olla oikein varma.

Molemmat naiset jatkoivat iloista pakinaansa.

-- Voin ymmärtää, että te olette onnellinen.

-- Kyllä, niin onnellinen, ett'en voi sitä kuvailla! Se on kuin unta... Kaksi vuotta takaperin en ollut niin mitään. Muistanette, ett'ei tätini luona ollut kovinkaan hauskaa, eikä minulla ollut riunaakaan myötäjäisiä... Kun hän tuli, vapisin minä, olin niin rakastunut häneen. Ja hän oli niin kaunis, niin rikas... Ja nyt on hän omani, on mieheni ja me molemmat omistamme pienokaisen! Se on melkein liian suuri onni!

Tarkastellessaan hattunauhan solmua huomasi Jacques, että sen alla riippui mustassa samettinauhassa suuri, kultainen muistokotelo, ja hän otti kaikki lukuun.

-- Minä tartun hänen kaulaansa vasemmalla kädelläni, taivutan pään taaksepäin ja siirrän muistokotelon syrjään, jotta saan kaulan paljaaksi.

Juna pysähtyi joku minuutti ja läksi jälleen liikkeelle. Oli kuljettu lyhyiden tunnelien läpi Courcellesin ja Neuillyn luona. Tarvittaisiin ainoastaan sekunti.

-- Olitteko kesällä meren rannalla? kysyi vanha nainen.

-- Kyllä, me olimme kuusi viikkoa Bretagnessa, eräässä syrjäisessä kolkassa, oikeassa paratiisissa. Sen jälkeen vietimme syyskuun Poitoussa minun appeni luona, jolla on siellä isoja metsiä.

-- Ettekö talveksi asutu etelään?

-- Kyllä me tulemme olemaan Cannesissa 15 päivän seutuvilla... Olemme vuokranneet erään talon, jolla on ihastuttava, pienoinen puutarha, ja meri edessään. Olemme lähettäneet sinne ihmisiä, jotka panevat kaikki kuntoon siksi kun me tulemme... Ei silti, että mieheni taikka minä olisimme kylmän arkoja, mutta päivänpaiste on sentään ihanaa...? Me palaamme maaliskuussa. Seuraavaksi vuodeksi jäämme Pariisiin. Kahden vuoden kuluttua, kun pienokaisesta on tullut iso nainen, me matkustamme. Se on kuin alituista juhlaa.

Hän tunsi olevansa niin onnellinen, ja hillitsemättä tarvettaan purkaa tunteitaan, kääntyi hän nyt hymyillen Jacquesiin, jota hän ei tuntenut. Tämän liikkeen vaikutuksesta siirtyi nauhan solmu, muistokotelo joutui syrjään ja ruusunpunainen kaula tuli näkyviin pienine varjon kultaamine kuoppineen.

Jacquesin sormet puristautuivat vieläkin lujemmin veitsenvarteen, ja hänen päätöksensä oli peruuttamaton.

-- Minä isken tuohon pilkkuun. Niin, teen sen hetken kuluttua, kun olemme Passyn tällä puolella sijaitsevassa tunnelissa.

Mutta Trocadéron asemalta tuli muuan virkamies, joka tunsi Jacquesin, vaunuun ja istuutui sinne ja alkoi jutella hänelle viranteosta ja eräästä hiilivarkaudesta, johon muuan veturinkuljettaja ja hänen lämmittäjänsä oli syyllisiksi todistettu. Tästä hetkestä lähtien kaikki meni sekaisin hänen tajunnassaan, sittemmin ei hän koskaan voinut tarkalleen selittää itsellensä, mitä todella oli tapahtunut.

He olivat jatkaneet nauramistansa ja kaiken tämän onnen säteily oli ikäänkuin tunkeutunut hänen läpitsensä ja huumannut hänet. Hän oli ehkä matkustanut noiden molempain naisten seurassa aina Auteniliin saakka, mutta hän ei voinut ollenkaan muistaa, olivatko he siellä astuneet pois junasta. Hän itse seisoi lopulta Seinen rannalla, voimatta selittää itselleen, kuinka se oli tapahtunut. Vain siitä oli hän varsin selvästi tietoinen, että hän siellä oli heittänyt veitsen, joka hänellä yhä oli ollut kädessään, alas veteen. Tylsänä ja hajamielisenä ei hän sitten enään tietänyt, mistä tuo toinen veitsinensä oli tullut. Hän lienee sen jälkeen summamutikassa kuljeskellut kaduilla ja toreilla. Ihmiset ja talot kulkivat hänen ohitsensa valjuhohtoisina. Hän oli luultavasti poikennut johonkin sisälle ja syönyt jossakin salissa, joka oli väkeä täynnä, sillä hän näki selvästi edessään valkoisia lautasia. Myöskin oli hänellä pysyväinen vaikutelma punaisesta ilmoituslapusta erään suljetun myymälän ovella. Mutta sitten vajosi kaikki synkkään syvyyteen, olemattomuuteen, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa, ja jossa hän oli maannut tainnoksissa kentiesi vuosisatoja.

Tullessaan tajuihinsa oli Jacques ahtaassa huoneessaan Rue Cardinetin varrella, jossa hän vaatteet yllä oli heittäytynyt poikkipuolin vuoteeseen. Vaisto oli johtanut hänet sinne kuten jäykkäkoipisen koiran, joka retostautuu koppiinsa. Mutta hän ei voinut muistaa mitään siitä, kuinka hän oli tullut rappuja ylös ja vaipunut uneen. Hän heräsi lyijynraskaasta unesta ja säikähti noin äkisti jälleen tullessaan tajuihinsa juurikuin syvän pyörtymyksen jälkeen. Kentiesi oli hän nukkunut kolme tuntia, kentiesi kolme päivää. Yhtäkkiä palasi hänen muistinsa: hän muisti Séverinen seurassa viettämässä yön, hänen kertomuksensa murhasta ja kuinka hän oli syöksynyt ulos kuten verenjanoinen eläin. Hän tuli nyt vähitellen entiselleen ja oli hämillään ja hämmästyksissään siitä, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut. Sitten hän muisti, että Séverine odotti häntä, ja syöksyi ylös. Hän katsahti kelloon, näki sen jo olevan neljä, ja tyhjin aivoin ja rauhallisena kuten voimakkaan suoneniskun jäleltä kiiruhti hän takaisin Amsterdaminkadulle.

Séverine oli nukkunut sikeästi puolipäivään saakka. Silloin hän heräsi ja hämmästyi, kun ei nähnyt Jacquesia siellä. Hän sytytti tulen kamiiniin, ja vihdoinkin saatuaan pukeutuneeksi päätti hän, joka oli nälkään kuolemaisillaan, kahden ajoissa mennä alas ja syödä läheisessä ravintolassa. Jacquesin tullessa näkösälle, oli hän vast'ikään palannut, toimitettuaan muutamia asioita.

-- Oi, armaani, kuinka olen ollut levoton!

Séverine ripustautui hänen kaulaansa ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.

-- Mitä on tapahtunut?

Jacques, joka oli lopen väsynyt ja nyt ruumiiltaan aivan kylmä, rauhoitti häntä hiljaa ja äänettömästi ja osoittamatta mitään hämminkiä.

-- Ei se ollut mitään, ainoastaan ikävä tehtävä. Saatuaan jonkun käsiinsä, eivät he tahdo hänestä ollenkaan hellittää.

Séverine alensi ääntään, käyden lähenteleväksi ja hyväileväksi.

-- Voitko arvata, mitä minä mielessäni kuvittelin... Se ajatus oli niin kauhea ja kidutti minua niin kovin... Sanoin itselleni, että sinä sen jälkeen, mitä olen sinulle ilmaissut, et ehkä enään välittäisikään minusta... Ja minä luulin sinun lähteneen pois siinä mielessä, ett'et enää koskaan palaisi, et koskaan, koskaan enään!

Itku valtasi hänet, hän tyrskähti nyyhkytyksiin ja painoi Jacquesin intohimoisesti syliinsä.

-- Voi! lemmittyni, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sitä, että minua kohtaan ollaan kilttejä!?... Rakasta minua oikein paljon, sillä näetkös, vain sinun lempesi voi minulle unhoitusta lahjoittaa... Nyt, kun olen kertonut sinulle kaikki onnettomuuteni, et saa minua hyljätä; minä rukoilen sinua olemaan sitä tekemättä!

Jacques heltyi hänen liikutuksestaan. Vastustamaton herpautuminen teki hänestä vähitellen hentomielisen ja heikon. Hän sammalsi:

-- Ei, ei, älä pelkää, minä rakastan sinua.

Ja hänkin tuli liikutetuksi ja itki sitä onnetonta, inhoittavaa sairautta, joka oli häneen tarttunut, ja josta hän ei voisi koskaan parantua. Hänet valtasi rajaton häpeä ja epätoivo.

-- Voi, rakasta sinäkin minua kaikin voimisi, sillä minä tarvitsen sitä yhtä hyvin kuin sinäkin!

Séverine vapisi ja tahtoi tietää, mitä se oli.

-- Sinun täytyy kertoa minulle huolesi.

-- Ei, ei, eivät ne huolia ole, ne ovat asioita, joita ei ole olemassa, synkkiä tunteita, jotka tekevät minut hirveän onnettomaksi, ilman että siitä on edes mahdollista puhua.

He kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja tuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman anteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa elämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.

-- On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja irrottautui... Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.

Tummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken vaitiolon jälkeen:

-- Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!... Oi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!

Jacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:

-- Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?

Séverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli sanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran tahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta hänelle oli haittaa?

Kun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin, sulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.

-- Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä sinusta vielä paljoa enemmän... Me tulemme onnellisiksi.

IX.

Havressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina päivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi kaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja kostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen mustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen asemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin salakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet muuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin ansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena kohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja valppautta noudattaen.

Roubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi hän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät sylityksin.

Mutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen poissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan läksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä kellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen mahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa ja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista; sitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi iltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin muutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello viisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka tapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.