Part 14

Tämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi ja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut uuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän luonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa uusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan ilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella ja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä tasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista. Hän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti, hiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä tarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät nämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.

Lyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi tuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään. Hänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää yhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti syövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei ole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin täydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi antaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on näytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.

Hänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit, vaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat yhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten ansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten luomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu, ja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko runoa.

Vaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus, joka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin tulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja on niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että loogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä ihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin, jonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat vastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu astumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa olisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä satulassa.

Herkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja vaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen saavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä; mutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen elämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää jokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy täten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään perhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut uuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä. Tällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen kuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme, että hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei siinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.

Eräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen. Tarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla runoilija -- onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa hyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän riemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi, joka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja hilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen sulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan päästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut tyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää auringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo: "On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä on minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?" Yhtä ylevän kirkas ja iloinen -- tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi on Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja vapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan, ken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka ei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa esityksessään.

Ja nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä kanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa humulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä on ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman niinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin vaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja epätäydellisyyttä.

Shakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja sisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä; he tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa omenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että maapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja tienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa satoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia ja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana selityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja muodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan astunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle nerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä voimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin, selvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä alkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi. Hän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku tieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet vallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin sunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa kaupungeissa: "Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!" Eivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat kuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus Koraanista: "Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on -- luuletteko te, että olemme luoneet ne leikillä?" Kun kysytään ainoastaan kykyä ja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa. Mutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista, miten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se ainoastaan jokin "Laskiaistiistai" tai "Kesäyön unelma" tai "Talvinen tarina"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen Shakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa näyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa sopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat eläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa, mutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut vähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren kirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin, olisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että hän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä uudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan lippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen -- että hän ei ollut viisas omassa elämässään -- se on merkittävä ihmiskunnan aikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman ja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön ajanvietteeksi.

Hyvä -- toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen, saksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin ovat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella? Kauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn, suvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous laskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui aaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi, koettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat Adamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä, kiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin kuulijan sydän heissä lannistui.

Täytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä. Maailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole ilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa mustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva aina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava auringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään yksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken käsittävän viisauden kanssa.

VI.

Napoleon, käytännön mies.

Yhdeksännentoista vuosisadan etevimpien henkilöiden seassa on Bonaparte ehdottomasti tunnetuin ja valtaavin, ja perustuu hänen valta-asemansa siihen uskollisuuteen, jolla hän ilmaisee ja edustaa sitä ajatus- ja hengensuuntaa ja niitä pyrintöperiä, jotka vallitsevat aikamme käytännöllisissä ja sivistyneissä piireissä. Swedenborgin opin mukaan on jokainen elin muodostunut sen kanssa yhdenlaatuisista pikkuelimistä, eli kuten toisinaan sanotaan, jokainen kokonaisuus on muodostunut kaltaisistaan eli että keuhkot ovat muodostuneet lukemattomista pikkukeuhkoista, maksa lukemattomista pikkumaksoista, munuaiset pikkumunuaisista j.n.e. Jos havaitaan, että joku voi tempaista mukaansa joukkojen voiman ja innostuksen, jos Napoleon on Ranska, jos Napoleon on Europa, niin tapahtuu se tämän yhdenmukaisuuslain mukaan siksi, että kansa, jota hän vallitsee, on muodostunut pienois-Napoleoneista.

Meidän yhteiskunnassamme on vallitsemassa kestävä vastakohtaisuus vanhoillisen ja kansanvaltaisen luokan välillä; niiden välillä, jotka jo ovat koonneet satonsa aittaan, ja nuorten ja köyhien välillä, joiden vielä on koottava; kuolleen työn etujen välillä -- se on työn, jonka ovat tehneet jo kauan sitte haudassa levänneet kädet ja joka työ nyt on kätkettynä joutilaitten kapitalistien omistamiin pääomiin, maaomaisuuksiin tai rakennuksiin, ja toisaalta elävän työn etujen välillä, työn, joka pyrkii itse omistamaan maan, rakennukset ja pääomat. Edellinen luokka on pelokas, itsekäs, ahdasmielinen, uudistuksia vihaava ja menettää se alinomaa kuoleman kautta jäseniään. Jälkimäinen luokka on myöskin itsekäs, anastushaluinen, rohkea, itseensä luottava, lukumäärältään aina edellistä valtaavampi ja lisäytyy se joka hetki uusien syntymäin kautta. Se haluaa pitää kaikki tiet avoinna kaikkien kilpailulle ja yhä lisätä teiden lukua -- liikemiesluokka Amerikassa, Englannissa, Ranskassa ja koko Europassa: teollisuuden ja kyvykkyyden miehet. Napoleon on heidän edustajansa. Toimekkaat, kunnolliset, kyvykkäät miehet kautta koko keskiluokan ovat kaikkialla vaistollaan tunteneet Napoleonissa ruumiillistuneen demokraatin. Hänellä oli heidän hyveensä ja heidän paheensa ja ennen kaikkea heidän henkensä ja pyrintöperänsä. Tämä pyrintöperä on aineellinen, tavoittelee aistillista menestystä, ja käyttää se rikkaimpia ja moninaisimpia keinoja saavuttaakseen tämän päämäärän; mekaanisiin voimiin perehtyneenä on se korkeimmassa määrässä älyperäinen, laajasti ja seikkaperäisesti oppinut ja taidokas, mutta se alistaa kaikki järjen- ja hengenvoimat apukeinoiksi aineellisen menestyksen saavuttamisessa. Rikkaaksi tuleminen on päämäärä. "Jumala on luvannut", sanoo Koraani, "jokaiselle kansalle profeetan sen omalla kielellä." Pariisi, Lontoo ja New York, liike, raha ja aineellinen mahti olivat myöskin saavat profeettansa, ja Bonaparte katsottiin soveliaaksi ja lähetettiin.

Kaikki ne miljoonat lukijat, jotka lukevat kaskuja, muistelmia, elämäkertoja Napoleonista, riemuitsevat niistä, koska he niissä tutkivat omaa historiaansa. Napoleon on läpeensä nykyaikainen ilmiö, ja onnensa kukkulalla vallitsee hänessä ihan sama henki kuin nykyaikaisessa sanomalehdistössä. Hän ei ole mikään pyhimys -- tai käyttääksemme hänen omia sanojaan, "mikään kapusiinimunkki" -- hän ei ole mikään sankari sanan ylevässä merkityksessä. Jokapäiväinen ihminen näkee hänessä samat ominaisuudet ja voimat kuin muissakin jokapäiväisissä ihmisissä. Hän näkee hänessä ihmisen, itsensä kaltaisen, synnyltään tavallisen kansalaisen, joka varsin tajuttavien ansioiden vuoksi saavutti semmoisen valta-aseman, että hän voi noudattaa kaikkia niitä mielitekoja, jotka elävät tavallisessa ihmisessä, mutta jotka tämä on pakoitettu salaamaan ja kieltämään: hyvää seuraa, hyviä kirjoja, nopea matkustus, pukuja, komeita aterioita, lukematon palvelijakunta, mieskohtaista vaikutusvoimaa, tilaisuus esiytyä ympäristönsä hyväntekijänä, maalauksien, kuvapatsaitten, soitannon, palatsien tarjoomat hienostuneet nautinnot, julkiset kunnianosoitukset -- tarkalleen sitä, mikä ilahuttaa yhdeksännentoista vuosisadan ihmisen sydäntä -- kaikkea sitä oli tällä valtaavalla miehellä yllin ja kyllin.

On luonnollista, että mies, joka niin kokonaan kuin Napoleon mukausi joukkojen ja ympäristönsä yleisen hengen mukaan, ei ainoastaan edusta, vaan suorastaanpa ottaa yksinoikeudekseen ja anastaa toisten hengenominaisuudet. Täten lainasi ja omisti Mirabeau jokaisen onnistuneen ajatuksen ja sanan, joka lausuttiin Ranskassa. Dumont kertoo, että hän istui Kansalliskonventin lehterillä ja kuunteli erästä Mirabeaun puhetta. Dumontin mieleen juolahti sopiva loppulause puheeseen, ja hän kirjoitti sen välittömästi lyijykynällä muistoon ja näytti sen lordi Elginille, joka istui hänen seurassaan. Tämä kiitti sitä ja Dumont näytti sen illalla Mirabeaulle. Mirabeau luki sen, selitti sen mainioksi ja ilmoitti, että hän sommittelee sen puheeseensa huomispäivän istunnossa. "Se on mahdotonta", sanoi Dumont, "koska, ikävä kyllä, olen näyttänyt sen lordi Elginille." "Vaikka olisittekin näyttänyt sen lordi Elginille ja vielä viidellekymmenelle muulle henkilölle lisäksi, niin pidän sen kuitenkin huomenna", ja hän pitikin sen todella seuraavan päivän istunnossa, ja vaikutti se varsin tehokkaasti. Mirabeau tunsi nimittäin valtaavassa persoonallisuudessaan, että ajatukset ja henki, jotka hänen läsnäolonsa herätti, olivat yhtä paljon hänen omiansa, kuin jos hän olisi itse lausunut ne julki, ja että hän omistamalla ne omikseen antoi niille kantavuuden. Paljon ehdottomampi ja keskittävämpi vielä oli vaikutukseltaan Mirabeaun kansansuosion perijä, joka peri vielä paljon muutakin kuin hänen valta-asemansa Ranskassa. Itse asiassa lakkaa Napoleonin laatuinen mies puhumasta ja ajattelemasta yksityisenä ihmisenä. Hän on niin laajassa määrässä vastaanottava, ja on hänen asemansa semmoinen, että hän tulee kuin kaiken aikansa ja maansa neron, älyn ja voiman toimistoksi. Hän voittaa taistelut, hän säätää lakikirjat, hän määrää painot ja mitat, hän tasoittaa Alpit, hän rakentaa tiet. Kaikki etevät insinöörit, oppineet, tilastotieteilijät ammentavat tietonsa hänelle, samaten kaikki terävät päät joka alalla: hän omaksuu parhaat toimenpiteet ja leimaa ne omikseen eikä yksin niitä, vaan vieläpä jokaisen onnistuneen ja merkittävän lausunnon ja ilmiönkin. Jokainen Napoleonin lausuma sana ja jokainen hänen kirjoittamansa rivi ansaitsee lukemista, sillä se edustaa Ranskan ajatusta.

Bonaparte oli tavallisen ihmisen epäjumala, sillä hänellä oli rajattomimmassa määrässä tavallisen ihmisen ominaisuudet ja hengenlahjat. On oma tyydytyksensä sillä, että pääsee valtiotaidon alimmille asteille, sillä siellä saamme heittää yli laidan kaiken teeskentelyn ja ulkokultaisuuden. Bonaparte kamppaili kuten koko se suuri luokka, jota hän edustaa, saavuttaakseen valtaa ja rikkautta -- mutta hän erikoisesti kamppaili kokonaan keinoista välittämättä. Hän sysäsi syrjään kaikki ne tunteet, jotka hämmentävät ja häiritsevät ihmistä näissä pyrinnöissä. Tunteilemisen jätti hän naisten ja lasten asiaksi. Fontanes tulkitsi 1804 Napoleonin omaa ajatusta, kun hän senaatista puhuessaan lausui: "Sire, pyrkimys täydellisyyteen on pahin sairaus, mikä koskaan on vaivannut ihmishenkeä." Vapauden ja edistyksen puolustajat ovat hänelle "ideologeja" -- jolla sanalla hänen suussaan on varsin halventava merkitys; "Necker on ideologi", "Lafayette on ideologi."

Eräs italialainen, liiaksikin tunnettu sananlasku sanoo: "Jos tahdot menestyä, älä ole liika hyvä." On eduksi asianomaiselle, jos hän visseissä rajoissa on vapautunut säälin, kiitollisuuden ja jalomielisyyden tunteista, koska silloin se, mikä meille ennen oli ylipääsemättömänä esteenä ja yhä vieläkin on sitä toisille, muuttuu sopivaksi aseeksi tarkoitusperillemme aivan kuin joki, joka oli vaikeana esteenä, talvella muuttuu liukuisimmaksi tieksi.

Napoleon luopui kerta kaikkiaan tunteista ja tunnesuhteista ja tahtoi turvautua ainoastaan käsiinsä ja päähänsä. Hänen ilmakehässään ei ole mitään ihmettä ja taikaa. Hän on työntekijä, joka käsittelee vaskea, rautaa, puuta, maata, teitä, rakennuksia, rahoja, sotajoukkojapa on kaikessa johdonmukaisin, kestävin ja viisain työmestari. Hän ei ikinä väsähdä tai ammenna tietojaan kirjoista, vaan työskentelee hän luonnonvoimien täsmällisyydellä. Hän ei ole menettänyt synnynnäistä tosiasiain vaistoaan. Semmoiselle ihmiselle antavat ihmiset tietä kuin luonnolle. Tosinhan löytyy ihmisiä yllin ja kyllin, jotka ovat upottauneet aineellisiin asioihin, maatyöntekijöitä, seppiä, merimiehiä ja yleensä kaikki koneellisen työn tekijät, ja tiedämme, kuinka todellisilta ja oleellisilta semmoiset tuntuvat tiedemiesten ja oppineiden rinnalla; mutta näiltä puuttuu tavallisesti järjestämiskyky, ja ovat he kuin käsiä ilman päätä. Mutta Bonaparte liitti tähän maaperäiseen ja eläimelliseen voimaan älyämis- ja yleistämiskyvyn, niin että ihmiset näkivät hänessä yhdistyneinä luonnon ja hengen voiman, ikäänkuin olisivat meri ja maa ruumiillistuneet ja alkaneet laskea. Senpävuoksi onkin, kuin olisivat meri ja maa edellyttäneet häntä. Hän esiytyi omainsa keskellä, ja he omaksuivat hänet. Tuo laskeva työntekijä tuntee, mitä hän käsittelee ja mikä on oleva tulos. Hän tunsi kullan ja raudan, pyöräin ja laivojen, sotajoukkojen ja valtiomiesten ominaisuudet ja vaati, että kaikki työskentelisivät laatunsa mukaan.

Sotataito oli se leikki, jossa hän osoitti ja käytti laskutaitoaan. Sen salaisuus oli hänen mukaansa siinä, että oli aina käytettävänä enemmän voimia kuin vihollisella sillä kohdalla, jolla itse tekee hyökkäyksen tai jolla vihollinen sen tekee, ja koko kykynsä kohdistaa hän loputtomiin liikenteisiin ja rintamasiirtoihin marssiakseen aina vihollista vastaan kulmarintamassa ja tuhotakseen hänen voimansa kohta kohdalta. On ilmeistä, että pienikin voima käytettynä taidolla ja ripeästi siten, että on aina kaksi yhtä vastaan taistelurintamassa, voi olla ylivoimainen paljoa suuremmallekin joukolle.

Aika, hänen luonteenlaatunsa ja aikaisemmat olosuhteensa yhdistyivät kehittääkseen esiin tämän demokraatin perikuvan. Hänellä oli luokkansa hyveet ja edellytykset niiden tehokkaiksi tekemiseen. Terve äly, joka samalla kuin se näkee jonkun pyrintöperän myöskin jo näkee keinot sen saavuttamiseksi, ilo näiden keinojen käyttämisestä ja näiden keinojen valinta, yksinkertaistuttaminen ja yhdistäminen toinen toisensa tehostuttamiseksi, hänen toimintansa suora ja päättävä suuntauminen päämaalia kohden, se viisaus, jolla hän näkee kaiken, ja se tarmo, jolla hän tekee kaiken, tekevät hänestä sen puolueen luontaisen pään ja elimen, jota minä sen laajuuden vuoksi nimittäisin yleensä _nykyaikaisuus_puolueeksi.

Kaikessa menestyksessä on luonnolla verrattomasti suurin osansa ja niinpä tässäkin. Semmoista miestä tarvittiin, ja semmoinen mies syntyi, mies kuin kiveä ja rautaa, joka voi istua hevosen selässä kuusitoista seitsemäntoista tuntia yhtäpäätä tai olla useammat päivät ilman lepoa ja ravintoa, paitsi mitä hän ikäänkuin varkain ennätti; ahmaista itselleen, mies, joka heittäysi tekoihinsa tiikerin äkillisyydellä ja voimalla, jota eivät estäneet ja häirinneet mitkään epäröinnit; eheän tarmokas, kestävän tulinen, itsekäs, ymmärtävä ja siinä määrässä kaikki asiat läpinäkevä mies, että häntä eivät voineet erehdyttää ja viedä harhaan mitkään toisten ihmisten vakuutukset ja väitteet tai hänen oma taikauskoisuutensa tai kiihkeytensä ja tulisuutensa. "Minun rautakäteni", sanoi hän, "ei ollut käsivarteni päässä, se oli välittömästi liitettynä päähäni." Hän kunnioitti luonnon ja kohtalon voimia ja luki niiden ansioksi etevämmyytensä, sen sijaan että hän kuten lahjattomammat ihmiset olisi pöyhistellyt itseään taipumattomuutensa vuoksi ja rohjennut taisteluun luontoa vastaan. Hänen kaunopuheisuutensa mielilauseena oli viittaus hänen onnentähteensä, ja yhtä mielellään kuin kansakin sanoi hän itseään "Kohtalon lapseksi". "Minua syytetään", sanoi hän, "että olen tehnyt suuria rikoksia. Minunlaiseni ihmiset eivät tee mitään rikoksia. Mikään, ei ole yksinkertaisempaa kuin minun ylenemiseni, on turhaa laskea sitä vehkeilyjen ja rikosten syyksi: se perustui ajan olosuhteisiin ja maineeseen, että olin taistellut kunnollisesti maani vihollisia vastaan. Olen aina astunut rinnan yleisen mielipiteen ja tapahtumain kanssa. Mitä olisivat rikokset silloin minua hyödyttäneet?" Kerta taaskin sanoi hän puhuen pojastaan: "Poikani ei voi täyttää sijaani, en voisi itse täyttää sijaani. Olen olosuhteitten luoma."

Hänellä oli suoraan asian ytimeen kohdistuva toimintatarmo yhdistyneenä ennenkuulumattomaan asiantuntemukseen. Hän on peloittava realisti kaikille lavertelijoille, ja saattoi hän kaikki totuuden ja todellisuuden kaihtijat hämmennyksiin. Hän näkee asioiden oleellisen puolen ja heittäytyy suoraan käsiksi vastahakoiseen kohtaan muusta välittämättä. Hänen voimansa on oikeaa laatua, se perustuu asiantuntemukseen. Hän ei koskaan voittanut umpimähkään, vaan voitti hän taistelunsa päässään, ennenkuin hän voitti ne kentällä. Hänen pääapuneuvonsa ovat hänessä itsessään. Hän ei kysy neuvoa keneltäkään. 1796 kirjoitti hän Direktoriumille: "Olen johtanut sotaretkeä keneltäkään neuvoa kysymättä. En olisi saanut aikaan mitään, jos olisin ollut pakoitettu noudattamaan jonkun toisen henkilön mielipidettä. Olen saavuttanut muutamia etuja taistellessani suurempilukuista vihollista vastaan ja tämän aikana, jolloin olemme olleet kaiken puutteessa, ja on tämä voittoni johtunut siitä, että olen ollut vakuutettu luottamuksestanne minuun, ja tekoni sentähden ovat olleet yhtä ripeitä kuin ajatukseni."