Part 9

Sillä puolella taivasta oli aamun valo jo voitolla. Se heitti hienon heijastuksen huurtuneesen maahan, painautui harmaiden kivien kupeisin ja väreili lehtipuissa. Yli taivaan laen ylettyi päivän nousua ennustavat säteet. Ne kohosivat kaukaa valon näkymättömästä lähteestä, tunkeutuivat ilmojen halki ja sekoittuivat taivaan sineen. Elämä lähestyy niiden kanssa siellä äänettömyydessä. Kohta, kohta ne herättävät tuulen. Kohta linnut alkavat visertää.----

Kohta ihmiset menevät askareihinsa.

Kohta kaupungissakin heräävät. Kohta uskonveljet kokoontuvat aamurukoukseen. Kohta on pyhityskokous alkamassa.

Ja kaikki kyselevät toisiltansa: oletteko nähneet Friidaa? Missä se rauhan lapsi? Missä meidän uskomme todistaja? Mitä on hän meille valmistanut?

Eikä kukaan tiedä, missä hän on.

Silloin saapuvat Beeda ja Agnes.

Kaikki ympäröivät heitä kysymyksillä:

--Minne olette jättäneet Friidan?

Ja he vastaavat:

--Me tulemme virran toiselta puolen, missä olemme olleet yötä. Siellä Friida sanoi meille: tietäkäät, että jos minun on oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy. Sitten hän oli illalla sanonut meille: nukkukaa rauhassa, kaikki on päätetty. Ja yöllä, meidän maatessamme, hän oli lähtenyt torpasta, emme tiedä minne.

He odottavat ja odottavat,--mutta Friida ei tule pyhityskokoukseen.

Hän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.

--Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?

Samassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja jännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.

--Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne työt kuin minä teen, hän on myös tekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!

Friida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.

Hän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä rantaa.

Siinä se virta nyt oli.

Kuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti eteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.

Kun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän meni varmoin askelin alas rantaan.

Hän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut, riisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan äärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.

--Isä, minä en tiedä mitään----siunaa veljiä ja sisaria----tapahtukoon sinun tahtosi----

Niin hän astui askeleen ulos sillasta, horjahti eteenpäin ja putosi virtaan.

Vesi hajosi läiskähtäen hänen altansa ja pauhahti sitten umpeen hänen jälkeensä. Virta vei samassa kuohun pois, ja pyörre sekoitti sen muiden laineiden kanssa, jotka kimeltelivät ulompana.

Kaikki oli jälleen hiljaa. Eikä kuulunut kuin aallokon hieno lipinä keskeltä jokea, missä juoksu oli nopein.

Vähän ajan kuluttua Friidan ruumis nousi veden pintaan, kulki jonkun matkaa virran mukana, ja tarttui sitten vaatteista puomuihin.