Part 7

Verannasta lähtien kulki lyhyt, suora tie rantaan, jonka molemmilla puolin oli puisto, tiheitä sireenejä luikertavine käytävineen ja siellä täällä vankkoja tammia ja vaahteroita. Tien päässä näkyi pieni laituri, ja valkonen uimahuone; vastapäätä salmen takana jyrkkä kalliovuori, niin että tyynen sattuessa kaikki vesi oli pelkkää kallion kuvastusta.

Kiehuvan teekyökin ääressä he kaikki ihailivat tätä keväisen yön ihanuutta. Ja täällä oli Lyydikin ensi kerran myöntänyt, että olihan se jotenkin kaunista.

Alarik yksin käveli edestakasin, kierteli viiksiänsä ja näytti olevan ihan toisessa mielialassa kuin muut. Hänen ärtyisyytensä ja hermostumisensa oli tähän saakka päivä päivältä vaan kasvanut, ja sentähden jokainen uteliaisuudella seurasi häntä, miten hänen olisi nyt, kun ensi kerran kaikki yhdessä juotiin teetä hänen Kukkilassaan.

Mutta täällä hänellä oli vielä suuremmassa määrässä tuo viime aikoina yhä kasvanut hajamielisyys, jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt elämä, josta ei kukaan syrjäinen voinut sanoa, mitä sen alla oli.

Ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan sanoi Henrik:

--Kuules Alarik, onko tuo kallioseinä myöskin sinun maitasi?

--Mikä kallioseinä?

--No tuo tuossa!

Ja tuli ilmi, että Alarik tuskin oli huomannutkaan siinä mitään kallioseinää,--sitä, jota kaikki olivat koko illan ihailleet.

--Jaa jaa, tietysti se on Kukkilan maata, sanoi hän ohimennen ja jatkoi kävelyään.

Ei hän siis ajatellut niitä asioita.

--Alarik,--sanoi Lyydi teekyökin luota, sinä alku ja perustus tähän kaikkeen, mitä sinä nyt enää mietit?--Tule tänne sinäkin meidän kanssamme istumaan.

Alarik tuli, istuutui muiden joukkoon, mutta vähän ajan perästä häipyi keskustelusta ja taas eli omissaan. Hän puri viiksiään ja katseli yhdestä toiseen näkemättä kuitenkaan ketään. Yhtäkkiä hän jätti teensäkin ja nousi taas kävelemään. Ja kun häneltä ruvettiin kyselemään yhtä ja toista, oli hänestä selvästi vaikeata, kun ei hänen annettu olla rauhassa. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja menevänsä nukkumaan.

Valoa oli hänellä kumminkin nähty vielä kello 2:n aikana yöllä.

Vanha kyökkipiika oli vielä sanonut, lopetellessaan päivän tiskiä, uudelle maalaistytölle:

--Tuo meidän herra se on aina yksin, aina yksin. Mikähän senkin elämä oikeastaan lienee!

Sitten olivat sammuttaneet kynttilänsä ja panneet maata, eivätkä tienneet oliko herralla ehkä vielä kauemminkin ollut valoa.

Jo kello 7 aamulla oli Alarik kumminkin pystyssä.

Tuodessaan hänelle kaakaota verannalle vanha kyökkipiika oli vielä itsekseen ajatellut: kas tästä nyt tulee herralle koko kesän pysyvä tapa. Oli sekoitellut hänelle kaakaota ja hän oli kehaissut sitä hyväksi.

Lyydi nukkui silloin vielä.

Hän heräsi yhtäkkiä siihen, että niinkuin jokin lasi olisi pudonnut ja mennyt rikki. Sitten kuului ikäänkuin pöytää tai tuolia olisi rajusti lykätty paikaltaan ja jokin kovasti kolisten pudonnut alas.

Samassa töytäsi kyökkipiika sisälle ihan vaaleana, ja silmät kauhusta pyöreinä huusi:

--Herra kaatuu, herra kaatuu!

Lyydi säikähti niin että sydän lensi kurkkuun ja tuskin saatuaan jotain yllensä juoksi verannalle.

Siinä makasi Alarik pitkänään permannolla kovassa puistatuksessa, tunnotonna.

Naisten hätähuudot herättivät pian kaikki muutkin, joista jokainen vuorostaan yhtä kauhistuneena juoksi esille ja jakeli käskyjä toisille. Mikä toi tyynyn pään alle, mikä peitteen. Kun pahin puistatus oli ohitse, he kantoivat hänet yksissä voimin vuoteelle, Henrikin ja Lyydin kantaessa pään puolta.

Vouti lähetettiin juoksijaoriilla piirilääkäriä hakemaan. Toiselle lääkärille sähköitettiin kaupunkiin, ja sieltä myöskin tiedusteltiin sähköteitse sairaanhoitajatarta. Vanha jumalinen täti, puhumatta kellekään mitään, lähetti renkipojan toisella hevosella hakemaan pappia. Ja jostakin löydettiin heti hieroja.

Kaksi tuntia makasi Alarik tunnotonna. Mutta sitten hän aukasi silmänsä. Lyydi oli silloin hoitajan kanssa sisällä, istui vieressä ja piteli hänen kättänsä.

Avattuaan silmänsä Alarik katseli kummeksivasti ympäri huonetta ja sitten kysyvästi Lyydiin.

--Missä minä olen? sanoi hän epäluuloisella äänellä.

--Täällähän sinä olet omassa huoneessasi, rakas Alarik, vastasi Lyydi kumartuen lähemmäs hänen puoleensa.

Alarik katseli vielä tarkemmin, mutta ei nähtävästi tullut mihinkään päätökseen.

Vähän ajan perästä hän rupesi pyrkimään ylös, huolimatta sekä Lyydin että hoitajan vastustuksista. Itsepäisenä hän oli yrittelevinään väkisin nousta, vaikka oli niin heikko, ettei jaksanut paljon päätänsäkään liikahtaa. Vihdoin hän autettiin ylös istualleen Lyydin käsivarsien nojaan. Ja nyt huomattiin, että tarkoitus oli ollut vaan katsahtaa ikkunasta ulos.

Alarik katseli hyvän aikaa, ja hänen silmänsä nähtävästi kulkivat yhdestä esineestä toiseen, joita hän avatusta ikkunasta näki siellä ulkona. Siinä näkyi vasemmalla lahden ulappa ja oikealla puiden välistä Kukkilan komea karjapiha kivinavettoineen. Ihan ikkunan luona olivat sireenit puoleksi puhjenneine kukkineen ja varpunen hyppeli edestakasin kimakasti tiuskutellen.

--Nämät maat ovat minulle tuntemattomat, sanoi Alarik huoaisten väsymyksestä eikä nähtävästi enää jaksanut vaivata päätänsä tällä kysymyksellä.

Lyydi tuskin sai salatuksi itkunsa.

Kun he olivat auttaneet hänet jälleen makuulle, sanoi Alarik

--Olen nyt niin väsyksissä, mutta tulkaa tänne kaikki, sittenkuin olen nukkunut vähäsen.

Ja nukkui samassa.

Lyydille se oli suuri huojennus, sillä nyt hän ei enää tarvinnut hillitä itseänsä. Hän melkeen juoksi huoneesta, ettei herättäisi Alarikia itkullaan.

--Ajatelkaa, hän ei muistanut olevansa Kukkilassa, eikä tuntenut näitä paikkoja! sanoi hän vastaantuleville.

Kaikki saivat kyyneleitä silmiinsä.

--Se on hirveätä! sanoi joku.--Niinkuin hän on koko elämänsä uneksinut tätä paikkaa, ja sitten ei pidä edes tuntea sitä!

Alarik ei nukkunut kuin puoli tuntia ennenkuin hän jo vaati taas Lyydiä puheillensa.

--Käske tänne kaikki muutkin, sanoi hän. Minulla on tärkeä asia ilmoitettava teille kaikille.

Lyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä. Mutta Alarik pyysi uudestaan, ja Lyydi meni hakemaan kaikkia, että he nyt tekisivät hänelle mieliksi ja tulisivat vähäksi aikaa sisälle.

Varpaillaan tulivat sitten kaikki toinen toisensa jälessä Alarikin huoneeseen ja asettuivat hänen vuoteessa ympäri.

--Missä on täti? kysyi Alarik katseltuaan kaikkia ja huomattuaan että täti oli poissa.

Täti haettiin esille ja vasta sitten hän rauhoittui.

Ne olivat nostaneet Alarikin puoli-istuville tyynyjen varaan. Hän katsahti Lyydiin punasilla, vertyneillä silmillään ja tahtoi hänen kättänsä. Sitten sanoi:

--Minä ilmoitan nyt teille uutisen, jota olette kauan toivoneet. Minä olen nyt tässä itsekseni päättänyt, etten osta Kukkilaa enkä mitään muutakaan maatilaa.

--Hän hourailee raukka, kuiskasivat siellä toisilleen.

Mutta Alarikin katse ei ollut hourailevan. Hän katsoi ympärillä oleviin juhlallisella voitonriemulla, jonka rinnalla tuo pieni seikka, että hän oli jotakin unohtanut, katosi. Kyynel kierähti hänen poskelleen. Sitten hän alkoi vähän niinkuin hymyillä ja ojensi kätensä Lyydin sisarille.

Kun he eivät ymmärtäneet häntä, otti hän ainoastaan Lyydin käden omiinsa, nosti sen huulilleen ja suuteli.

--Sinun pitäisi levätä nyt, Alarik, eikä ajatella mitään, sanoi Lyydikin, suudellen häntä otsalle.

Hän nyykäytti päätä myöntymykseksi. Tyynyt otettiin jälleen pois hänen altansa ja hän nukkui.

Iltapäivällä, ennenkuin lääkärit vielä olivat saapuneet, uudistui halvauksen kohtaus, ja Alarik heitti henkensä.

* * * * *

Kun he ensi surun jälkeen rupesivat jälleen puhumaan toistensa kanssa, muistelivat he Alarikin viimeisiä hetkiä ja mitä hän oli sanonut. Jokainen oli huomannut semmoisia erikoisuuksia, joita toiset eivät olleet huomanneet. Suurinta säälimistä herätti se, ettei hän ollut muistanut, missä hän oli. Kaikki kummastelivat, mitä hän oikeastaan oli voinut tarkoittaa tuolla uutisellaan, ettei hän muka ostaisi Kukkilaa. Ja erittäin, miksi hän tämän ilmoitettuansa oli näyttänyt niin onnelliselta.

Henrik sanoi Alarikin loppua traagilliseksi, koska Alarik oli unohtanut kuollessaan sen, mihin oli koko elämällään pyrkinyt.

Vanha täti taas puolestaan ei tahtonut ottaa ollenkaan lukuun tuota lausetta Kukkilan ostosta, ja pani koko painon siihen, että Alarik oli viimeisellä hetkellään kirkastunut.

--Näittekö, kuinka hänen silmänsä loistivat! Hän ei varmaan enää ollut tässä maailmassa, vaan näki edessään jo taivaallisia.

Tätin mielestä osotti kaikki, että Jumala oli viime hetkellä armahtanut häntä ja pelastanut hänen sielunsa, vaikka hän ei kuollutkaan uskossa.

* * * * *

Ja kun he, hautajaisista palattua, istuivat taas verannalla teekyökin ääressä, rupesi öinen laulurastas koivikossa ilakoimaan, ja heidän kesken tuli puhe ihmiskohtalosta.

Jokainen lausui arvelujansa.

--Minun täytyy tunnustaa, sanoi Lyydi, etten sittenkään voi ymmärtää, miksi ihmisen täytyy kuolla juuri silloin kuin hän on päässyt tarkoitustensa perille.

Ja tämän sanottuansa hän otti Jennyä kaulasta ja rupesi hillittömästi itkemään.

VI.

Pitkien metsäisten harjanteiden välillä kulkee väkevä virta tuoden vesiä suurilta seliltä tietymättömän kaukaa. Virta, vaikka nopeampi entistään, ei ole siinä kohden enää vaahtoinen; sen kuilu on siksi liian syvä ja leveä. Tasaisesti eteenpäin syöksyvä vesi tekee vaan silloin tällöin hiljaisia ja mahtavia pyörteitä pohjasta pintaan ja päinvastoin, siliten milloin tyyneksi, milloin taas kohoten sekaiseksi, mutta vaahdottomaksi aallokoksi.

Sen väkevän virran laaksossa, toisen harjanteen juurella, on pieni kaupunki, hiljainen ja rauhallinen, niinkuin tahtoisi se joelle sanoa: kiirehdi sinä, minä lepään paikallani. Se on kääntänyt joelle selkänsä ja käpristynyt omaan itseensä. Ei mitään virran levottomasta liikkeestä ole siihen tarttunut; se on niin tottunut virran alituiseen eteenpäin syöksemiseen, ettei tämä seikka voi enää herättää mitään uusia ajatuksia, ei siitä, mistä kaikki tuo suunnaton vesi tulee, eikä siitä, minne se kaikki menee. Se on virtaansa yhtä tottunut kuin niihin alituisesti samoihin varjoihin, joita aurinko piirtää kaduille sen vanhoista taloista ja puistikoista, tai siihen tomuun, jota rämisevät ajurin rattaat nostavat sen pölyisillä hiekkateillä.

Kirkko seisoo tämän rauhan vartijana keskellä kaupunkia. Sen kellot eivät soi kuin pyhäisin, jolloin pappi vanhan tapansa mukaan nousee saarnastuoliin ja kirkko täyttyy puolilleen maalaista väestöä. Kaiken muun ajan on se suljettu ja sen kellot mykkinä, ikäänkuin olisivat olleet vuosituhansia helisemättä ja vähitellen paikoilleen sammaltuneet. Koko kirkko ei näytä vaativankaan itselleen muuta kuin vanhan kunnioitusta.

* * * * *

Eräänä elokuun päivänä--se oli arki, sillä kirkko oli hiljaa kuin hauta--alkoi tämän rauhallisen puolikuolleen kaupungin kaduilla näkyä outoa väkeä. Tulivatko he laivoilla, vai kyytihevosilla vai jalkasinko, oli oikeastaan vaikea sanoa. Niitä rupesi näkymään yhtaikaa monella haaralla ja niitä kerääntyi kaikkialta, aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta. Satamääriin nousi heidän joukkonsa, enimmäkseen mustiin puettuja naisia, mutta myöskin vaatimattoman näkösiä, nöyräkäytöksisiä miehiä; niillä oli kaikilla iloinen, rauhallinen hymy huulilla, hiljainen, melkeen kuiskaava puhetapa ja taipumus kulkea joukoissa ja kerääntyä yhteen.

Ne oli sen uuden kuuluisan uskonlahkon jäseniä, jotka olivat valinneet tämän pienen kaupungin kokouspaikakseen ja heidän määräpäivänsä oli nyt tullut.

Kaupungissa heräsi uteliaisuus. Ei kukaan heitä tuntenut. Kaikki he olivat noin erikseen katsottuna mitä vähäpätöisimpiä ihmisiä. Ja nyt ne yhtäkkiä osasivat kokoontua ja tehdä itsestään merkitseviä olentoja.

Kaupungin pappi herätti ensimmäiseksi itse eleille uteliaisuuden. Häneen kävi syvästi se seikka, että nuo ihmiset olivat, ilmoittamatta hänelle mitään, tulleet hänen kaupunkiinsa ja aivan odottamatta ryhtyneet hänen virkaansa. Hän koetti saada kaikki kaupungin asukkaat puolelleen, ymmärtämään, että tässä oikeastaan täytyi kaikkien suuttua ja tuomita tulokkaat ulos.

--Nuo ihmiset, puhui hän, ne tulevat tänne saarnaamaan evankeliumia, aivan niinkuin ei täällä olisi Natsarealaisesta ennen mitään kuultukaan.

Ja todella oli pappi vähän oikeassa näin sanoessaan, sillä nämät tulokkaat, niin hiljaisia ja nöyriä kuin ne olivatkin tavallisuudessa, saarnasivat rajusti ja voimakkaasti, ja ilmoittivat evankeliumia niinkuin se vasta nyt heidän kauttansa olisi ensi kerran maailmalle julistettu. Heidän intonsa oli ihan selittämätön, he ihan hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat kuin tulessa. Ihan kuin he olisivat tahtoneet ottaa käsiinsä koko kaupungin, puistaa sitä hyvästi, puistaa niin, että kaikki sen vanhat ajatustavat olisivat menneet mullin mallin, sekasin tai kokonaan päästä ulos, sitten puhaltaaksensa sijaan heidän oman oppinsa.

Papilla oli omat ajatuksensa sopivimmasta tavasta kääntää ihmisiä uskon tielle. Hänen mielestään oli tärkeintä, ettei tehnyt mitään äkkihyökkäystä ihmisten kimppuun. Täytyi ymmärtää ihmisten tapoja, olla liiaksi tuomitsematta heidän heikkouksiansa. Ja niin oli pappi aina tehnytkin. Ollakseen loukkaamatta ihmisiä ja pysyäkseen seuroissa mielellään nähtynä, hän oli--tietysti ainoastaan sen verran kuin omatunto salli,--omistanut heidän maalliset tapansa. Hän ei tahtonut kieltäytyä totilasista, antoi tyttäriensä tanssia ja iloita muun maallisen nuorison kanssa. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei korttipelissäkään itse asiassa ollut mitään suoraan jumalansanan vastaista, oli hän antautunut kyllä silloin tällöin siihenkin,--kuka sen tietää, mikä hyvä tilaisuus saattoi tällöin tarjoutua pistämään väliin yhden tai toisen totuudensanan istuessa pitkään yöhön välinpitämättömien kaupungin herrojen kanssa, jotka eivät koskaan astuneet jalallaankaan kirkkoon! Ja jos näin ollen totuuden sana tulikin sanotuksi harvoin niin parempihan harvoin kuin ei milloinkaan.

Nämät uudet tulokkaat taas kävivät päälle säälimättä ja arastelematta. He selittivät, että te olette kaikki kadotuksen lapsia, kaikki alusta loppuun, teissä ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja syntiä, ja mitä ikinä te tekisitte, mikä ei ole Jumalassa tehty, se on syntiä. He eivät epäilleet vaatia täyttä, jyrkkää kääntymistä. He vaativat, että koko elämä juuri nyt tänä hetkenä piti muuttua, korttipöydästä ja totiseurasta piti astua ilman vähintäkään tinkimistä suoraan Jumalan teille ja jättää kaikki maallinen meno.

--Ihmiset, ihmiset, ymmärtäkää, että te olette lunastetut! huusivat he kansanjoukolle tärisyttävällä voimalla.

Ja tämäkin lause, kaiken heidän muun puheensa keskellä kaikui ihmisten korviin aivan niinkuin se olisi ollut jokin uutinen. Ihmiset katsahtivat ympärilleen, muistelivat entisyyttään, ja rupesivat yhtäkkiä katumaan joitakin syntejänsä, joista he eivät ennen tienneet mitään.

Mutta ei siinä kyllä.

Tämä oli vaan ensi askel heillä.

Pappi oli vuosikymmenien kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kulkenut ristiäisissä, milloin kaupungin perheissä syntyi pienokaisia. Se oli niin hauskaa ja niin kodikkaan suloista sekä hänelle että vanhemmille. Kun sanottiin: "siinä tai siinä talossa on ristiäiset", oli tässä uutisessa sitäpaitsi aina jotakin yhteistä koko kaupungille. Synnytys oli kestänyt puolitoista vuorokautta;--hänellä oli ollut hirmuiset tuskat;--nousi ylös jo neljäntenä päivänä;--lapsi painaa 12 naulaa,--ja niin edespäin, ja vanhemmilla puolestaan hauska puuha kummeista, ristiäisvaatteista,--ja vihdoin tuo juhlallinen hetki, mielenjännitys ja pelko huutaisiko pienokainen papin sylissä vai ei, ja liikutus, kun vihdoin kuuluivat sanat: nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Mutta uusilla tulokkailla oli ihan uudet käsitteet kasteen merkityksestä.

Se oli heillä uuden syntymisen peso, johon täysikäisen ihmisen piti vapaaehtoisesti tulla läpikäytyänsä katumuksen ja parannuksen ankarat sieluntäristykset. Kaste oli kuoleminen maailmalle ja syntyminen Jeesukselle, syntyminen uuteen elämään Jumalan teillä.

--Ihmiset, ihmiset, te olette pelastetut! Ymmärtäkää mitä se on: te olette pelastetut!

Ja taas heidän sanansa vaikuttivat sydämmiin niinkuin ei koskaan olisi ennen kuultu, että ihmiset voivat olla pelastettuja.

Innoissaan he kesken saarnaansa saattoivat juosta veteen huutaen luoksensa pelastuneita sieluja ja kastaen heitä omaan uskoonsa.

Taivaan valtakunta oli lähestynyt. Uusi elämä oli tullut. Halleluja!

Erittäinkin oli kokouksen loppuaikoina innostus noussut ylimmilleen.

Heidän johtajansa olivat nyt saarnanneet useita päiviä peräkkäin, pitäneet yhteisiä keskusteluja, laulaneet ja rukoilleet aamusta iltaan. Ja vihdoin lähestyi viimeinen päivä, jolloin suuri pyhityskokous oli pidettävä.

Jotakin suurta ja erinomaista odottivat he silloin tapahtuvaksi. He kuiskuttelivat keskenään salamyhkäisesti, puhuessaan omista keskinäisistä asioistaan, ja useiden silmissä paistoi autuaallisen toivon säde. Mitä he puhuivat ja mitä odottivat, siitä nyt eivät syrjäiset saaneet mitään tietää,--ainoastaan ne, jotka jo vaelsivat pyhityksen tietä.

Kaikkien heidän ajatustensa keskuksena oli Friida, tuo hengessä kasvanut rauhan lapsi.

Hän ei ollut keskustelujen aikana kertaakaan puhunut. Enimmäkseen hän oli seisonut salin perällä, lehterin alla, nojautuneena pylvääseen. Ei edes lauluun hän ollut avannut suutansa.

Vähän kalpeana kasvoiltaan oli hän vaan luopumatta katsellut puheenjohtajaan päin, ja langennut hartaisiin rukouksiin, kun rukoiltiin. Mutta itse hän ei ollut täällä kertaakaan lausunut rukousta seurakunnan edessä.

Myöskin oli hän useasti jättänyt kokoussalin. Hän oli silloin kulkenut lähimmän ystävänsä Beedan seurassa jalkasin pitkillä matkoilla kaupungin ympäristöissä. Ja kerran hän oli yksin lähtenyt metsätietä kulkemaan ja ollut kadoksissa koko päivän.

Ei kukaan kysynyt häneltä, missä hän oli silloin käynyt, sillä Friida kulki aina Jumalan teillä, eikä kukaan sekaantunut Jumalan ja hänen välisiin asioihin.

Kaikki, mitä Friida teki, se oli kuin pyhyyden hunnun takaista. Uskonveljet seurasivat hänen askeleitaan ihmettelyllä, joskus uteliaisuudellakin, ja kaikki ajattelivat: niin, juuri niin kuin Friida menettelee, niin pitääkin menetellä;--hän tekee Jumalan tahdon.

Hän oli, siitä saakka kuin hän henkisesti syntyi, kasvamistaan kasvanut. Ennen oli ollut niin, että Friida heiltä otti yhtä paljon kuin heille antoi. Ja uskonveljet taisivat silloin seurata hänen henkensä kehitystä jakaen kokemuksia hänen kanssansa. Mutta nyt oli asia muuttunut. Ei kukaan enää ylettynyt Friidan hengen tasalle eikä voinut sitä arvostella. Vaan mitä Friida sanoi, se tuli toisten sydämmeen kuin profeetallinen sana, niin että he hakivat sille selitystä ja löydettyänsä iloitsivat kuin taivaan antimesta.

Yksi uskovaisista sairastui, ja kun Friida astui huoneeseen ja pysähtyi kynnykselle, oli sairas noussut vuoteeltansa, tullut häntä vastaan ja sanonut:

--Minä en näe sinua Friida,--minä näen Jumalan seisovan edessäni ja puhuvan minun kanssani.

Ja oli kumartunut hänen eteensä ja Friida oli päästänyt hänet hänen taudistansa.

Ihmetyttäviä hengen lahjoja oli hänelle annettu. Hänen sielunsa oli kuin irti ruumiista, ja joskus, veljien ollessa koossa, näytti kuin hän olisi tullut sisälle tai mennyt ulos kenenkään voimatta sanoa, mistä hän oli tullut tai kuinka hän oli kadonnut.----

Nyt, pyhityskokouksen aattona, kun he olivat olleet koossa ja, rukoiltuansa, rupesivat jättämään toisilleen hyvästiä huomiseksi, tuli Friida yhtäkkiä sisälle ja pysähtyi heidän keskellensä.

--Siunattu ole sinä, Jumalan lapsi! sanoi vanhin veljistä, ja samassa olivat he piirinä hänen ympärillään.

--Rauha olkoon teille! vastasi Friida.

Mutta hän ei ruvennut nytkään puhumaan, eikä kukaan tahtonut häntä ensiksi puhutella.

Hän tuli vaan hiljaa Beedan luo, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:

--Tahdotko seurata minua?

--Tahdon, vastasi Beeda.

Sitten hän meni toisen uskonsisaren luo ja sanoi:

--Agnes, seuraatko sinäkin minua?

--Seuraan, vastasi Agnes iloisella ylpeydellä siitä, että Friida häntä pyysi.

Kaikki arvasivat, että Friida valmisti jotakin huomiseksi ja he katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, iloisesti uteliaina.

Mutta ne kolme jättivät heti kokoussalin.

Kun he tulivat ulos ja menivät tyhjää katua myöten, otti Friida heitä molempia käsistä, ja hiljentäen kulkua sanoi:

--Ah, ystävät, tukekaa minua, minä olen suuressa ahdistuksessa.

--Friida, minne sinä viet meitä?

--Älkää kysykö, ystävät. Seuratkaa vaan minua, ja rukoilkaa minun kanssani. Siinä kaikki, mitä nyt voitte saada tietää. Rukoilkaa minun edestäni ja tukekaa minun askeleitani, minun sydämmeni on suuressa tuskassa!

--Friida, me tiedämme, sanoi Beeda, että missä sinä kuljet, siellä kulkee Herra sinun kanssasi ja varjelee sinun askeleitasi. Miksi pyydät meitä tukemaan sinua?

--Siksi, ystävät, että minua tällä hetkellä kovin kiusataan. Minä olen palavassa tuskassa ja perkele pyytää voittaa minua.

--Friida, me tiedämme, että missä sinä taistelet, siellä Herra voittaa.

Silloin Friida pysähtyi ja autuaallinen loiste välähti hetkeksi hänen kasvoissansa.

--Niin, niin, missä minä taistelen, siellä Herra voittaa minun puolestani--viimeisellä hetkellä!

Ja taas he alkoivat astua kiireemmästi.

Hetken kuluttua he tulivat rannalle, mistä soudetaan virran yli, ja koputtivat venemiehen pienen kojun ovelle.

Ukko tuli ulos, katsahti heihin, ja sanaakaan sanomatta meni lykkäämään venettä vesille. Sitten hän pani piippuun ja istui soututuhdolle.

Kun Friida, Beeda ja Agnes astuivat veneeseen, naurahti ukko partaansa.

--Korjatkaa tyystin liepeenne, fröökinät, nyt on kova virta, sanoi hän ja työnsi veneen voimakkaasti ulos.

--Minne te soudatte, ukko? meidänhän pitää tuonne suoraan vastaiselle rannalle, sanoi Agnes, joka oli nähtävästi säikähtynyt venemiehen varotuksesta.

Mutta kuulematta tätä kysymystä ukko näytti vaan soutavan melkeen suoraan vasten virtaa. Voimakkaasti hän tosin veteli, katseli silloin tällöin pyörteitä, mutta veneessä olijat eivät voineet huomata, että hänen ahavoittuneet kasvonsa hetkeksikään olisivat kadottaneet niihin kuuluvaa tyyneyttä, ja se selvitti arimmallekin, ettei tässä ollut mistään vaarasta kysymys, korkeintaan vaan siitä, miten pääsisi vähimmällä soudulla.

Vasta sitten kuin oli tultu yli keskiväylän, vastasi hän tehtyyn kysymykseen.

--Täytyy näin mennä vastaan, että pysytään kohdalla. Muuten virta vie.

Beeda ja Agnes katsahtivat taaksensa ja heille selvisi, että ukko oli oikeassa. Siellä oli tukkipuomu yli koko virran, ja he olivat pikemmin lähestyneet sitä kuin edenneet, niin väkevästi veti virta alas, soudusta huolimatta.

--Kolmekymmentä vuotta olen minä tässä soutanut ihmisiä ylitse. Voisin mennä vaikka silmät ummessa, sanoi ukko. Mutta menipä tästä kohden outo, eipä aina päässytkään. Jos sattui kova virta, vei se tuonne puomujen laitaan ja litisti kiinni, ettei avutta irtautunutkaan.--Ja ennen minua oli tässä isäni. Mutta ei tämä virka silloin vielä elättänyt. Hän piti sen ohella pientä vesirinkiläkauppaa kojussa. Nyt menee tästä jo niin paljon ihmisiä, etten minä kaikkina aikoina muuhun ehtisikään ja kyllä rinkulat jäisivät minulta kauppaamatta. Sattuivat suuret nälkävuodet silloin kuin minä tämän toimen isältä perin. Ja silloin se tuotti kovasti. Kaikki salolaiset toivat ruumiinsa tästä ylitse. Välistä piti ottaa veneeseen kaksi vainajaa, ja neljä oli jo taas rannalla odottamassa. Ja minä sain maksun ruunulta, jos jäi saamatta vaivasilta.

Yhtäkkiä vene kääntyi ja vahva pyörre toi heidät kuin sattumalta määräpaikkaan.

Siinä oli laiturisilta, jolle he nousivat.

--Joutukaa takasin yhdeksäksi, muuten jääpi aamuun,--yöllä ei tästä kuljeta,--sanoi ukko työntäessään venettä jälleen ulos ja alkaen soutaa takasin.

He nousivat leveälle polulle, joka vei poispäin joesta suoraan metsään ja kulki pujotellen korkeitten koivujen ja haapojen välitse, mutta sitten vähitellen vajosi yksitoikkoiseen, loppumattomaan männikköön hietaisella kanervikkokankaalla.