# Ihmiskohtaloja

## Chapter 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ihmiskohtaloja-13681/index.md

Kaikki olivat samassa kuin veljeksiä, huolimatta siitä, että seurassa oli ihmisiä ihan erilaisilta elämän aloilta ja eri ammateista. Kaikki unohtui, kaikki ammatit ja toimeentulon puuhat. Aate oli selvinnyt jokaiselle samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollut enää olemassa eri ihmisiä. Henki vaan oli vallan päällä ja se yhdisti kaikki erotuksetta.

Tottumattomina tämmöiseen mielentilaan nämä ihmiset innostuivat ja heidän innostukseensa samassa yhtyi hillitön ilo. He muuttuivat kuin lapsiksi. Vaihtaessaan uusia ajatuksia, jotka yhtäkkiä alkoivat heidän omina ajatuksinaan tulvata sydämmestä, he puristelivat toistensa käsiä niinkuin olisivat tahtoneet tehdä keskenään ikuisen liiton, ja katsoen toisiaan silmiin, toistivat toistamistaan: me olemme suomalaisia! se on meidän ylpeytemme, se on meidän kunniamme!

Kröijer oli väsymätön selityksissään.

Hän oli nyt sydän ja henki kaikessa.

Lämminneenä, hehkuvana innosta, hän piti puheen toisensa jälkeen.

Ja vihdoin tässä iloisesti valaistussa, tupakan täyttämässä laivan salongissa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi täydestä sydämmestä, pyhän innon tulistamana huutanut eläköötä siihen maljaan, joka esitettiin suomenkieliselle ja suomenmieliselle Suomelle ja sen suurelle tulevaisuudelle.

II.

Mutta aivan erilleen tästä melusta ja humusta, sinne, missä laivan savu kiiruisessa lennossa kiisi kuun valaisemien korkeitten pilvien ohi,-- missä yhä kuului laivan laineiden läiskähtävä murtuminen ja valaistun taivaan alla häämötti pimeä, tyyntynyt meri, sinne yksinäisyyteen perähyttien taa tuulen suojaan sijoittui nuori pariskunta.

He tilasivat kuumaa viiniä, ja istautuessaan huokasivat molemmat niin kuin olisivat vapautuneet jostakin rasituksesta.

--Todellakin, sanoi aviomies nostaen hattuaan ja pyyhkien otsaansa,-- aivan kuin olisin päässyt jostain painajaisesta,--ush!

--Alarik, mitä sinä pidit Kröijeristä itsestään?

--Mitäs sinä, Lyydi?

--Olihan se hyvin komean näköisen, muistatko, silloin kun se nousi noin seisaalleen.

--Komea? Tjah. Saattoi olla. Minä vaan en ymmärrä semmoisia. Mitä se on olevinaan tuo alituinen nenän nostaminen ilmaan: "hyvät herrat!" Mitä hän luulee olevansa! Niinkuin ei muita ihmisiä maailmassa olisikaan tai olisivat ainoastaan sitä varten, että häntä kuuntelisivat. Se on vaan semmoista pöyhkeilemistä koko tuo puhe, että suomalaiset muka ovat leijonia. Yksinkertaisia, hitaita, kömpelöjä, taikauskoisia talonpoikia, joiden muokkaamiseen menee vielä vuosituhansia! Rakkaus kansaan, isänmaahan! Tiedätkö, minä suoraan sanoen en ollenkaan ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. En ole koskaan ymmärtänyt. Pitääkö rakastaa noita talonpoikia? maisemia? Vai valtiotako tai kansaa? En minä ymmärrä kuinka käsitteitä voi rakastaa, sillä ne ovat vaan pelkkiä käsitteitä!--Ja näitkö sitä idioottia, sitä kauppiasta pöydän päässä, kuinka se hyväksyvästi söi ja mulkoili ja nuoli veistänsä? Kansallishegemonia! Minä voin ihan raivostua, kun kuulen tällaisia sanoja.

--Ei mutta huomasitko sitä jumalista neitiä, kysyi Lyydi, kuinka se tuli pöytään ja pani kätensä ristiin, näin, ja vääntyi ihan kuin korkkiruuvi, näin.

He alkoivat nauraa hillitsemättömästi.

--Vielä, vielä, hyvä Lyydi, näytä vielä kerran kuinka se pani, pyysi Alarik naurun keskeltä.

--Näin, sanoi Lyydi matkien Friidan kumarrusta.--Ja sitten, pöydästä taas: näin.

Ja he nauroivat ihan katketakseen.----

--Tiedätkö, sanoi Lyydi, minä tahtoisin ennen olla vaikka mikä muu tahansa, vaikka palveluspiika, ennenkuin olisin tuollainen musta uskovainen. Ajatteles, se on kauheata!

Samassa kuu pääsi selkeälle ja valaisi kirkkaasti heidät molemmat.

--Seiso siinä liikahtamatta, Lyydi! kuinka sinä olet kaunis!

Lyydi oikasihe, nauru silisi hänen kasvoistaan ja suupielet värähtivät, hänen muuttuessa yhtäkkiä totiseksi.

--Alarik, oma Alarik! sanoi Lyydi, tuli, istui hänen viereensä ja pani kätensä hänen kaulaansa.--Sano jotakin! Tee taas runo tästä meidän mielialastamme!

Eivätkä nauraneet enää yhtään, vaan katsoivat toisiansa.

--Lyydi sinä! Sano minulle, mitä se on tämä minun rakkauteni. Kun minä näin painan sinua poskeani vastaan, tuntuu minusta, että tämä rakkaus on jokin ihme, jota ennen ei ole maailmassa koskaan ollut. Se menee yli ymmärryksen. Semmoinen ääretön onni, kun minä otan sinut syliin. Tiedänhän minä, että kaikki muutkin ovat olleet kihloissa ja tunteneet rakkautta, mutta varmaan he eivät ole ymmärtäneet tehdä mitään tästä rakkaudestaan. He ovat päästäneet sen käsistään niinkuin omin päin haihtuvan tunteen. Mutta koko elämä on sille rakennettava. Täytyy käyttää se hyväkseen.--Tiedätkö minä olisin valmis vaikka mihin sinun edestäsi,--en ainoastaan valmis, vaan minä tunnen todellisen tarpeen, välttämättömyyden sinua palvella, uhrata sinulle kaikki, suojella sinua, kantaa sinua näillä käsivarsillani. Niin, anna anteeksi, mutta minä melkein toivoisin, että sinä joutuisit johonkin suureen vaaraan, että minä saisin sinua pelastaa.

Nyt vasta minä ymmärrän, mitä elämä on; minä ymmärrän koko olennollani enkä ainoastaan järjelläni. Sen koko salaisuus aukeaa noustua minulle, kun minä näin kosketan sinun poskeasi. Tässä, ihan tässä se aukeaa. Selitys on minulle tullut enkelinä taivaasta, ihmeenä, täynnä uutuutta ja viehätystä, ja on nyt meidän luonamme, on tuossa tuulahduksessa noissa kuutamopilvissä, koko siinä mielialassa, mikä meissä nyt on.

Mikä suuri onnen salaisuus on meille auennut! Sinä tahdot elää vaan minulle, ja minä tahdon elää vaan sinulle. Kumpikin me tahdomme uhrata koko elämämme toisillemme. Ei mikään onnettomuus siis voi mahtua meidän välillemme. Ja siinähän se onkin onnen avain. Niinkauan kuin tämä tahto meissä elää, niin kauan seuraa onni meitä luonnon välttämättömyydellä. Ja meidänkö rakkautemme voisi kuolla! Rakkaus voi haihtua ainoastaan sillä, joka ei ymmärrä sen suurta merkitystä elämässä,--joka pitää sitä vaan omin päin syttyvänä ja sammuvana tunteena. Mutta me, Lyydi, sinä ja minä, me ymmärrämme, että siitä riippuu koko meidän onnemme. Ja sentähden me tulemme aina ylläpitämään sitä niinkuin pyhää tulta, me tulemme kasvattamaan sitä yhä voimakkaammaksi!

--Kiitos Alarik, kiitos näistä sanoista! Kuinka kauniisti sinä osaat puhua!

--Niin kultani, eipä todellakaan luulisi, että minä olen ammatiltani afäärimies.

--Tiedätkö, minä ensin häpesin, kun sinä rupesit puhumaan, että onni on uhraantumisessa. Minä ihan pelästyin ettei minussa olisi mitään semmoista uhraantumisen halua. Mutta sitten vasta huomasin, että sinä sanot uhraantumiseksi juuri sitä onnea palvella toista; eihän se oikeastaan ole mitään uhraantumista, kun se on onnea, vai kuinka?

--Kas, kas, kun kuu pimeni yhtäkkiä, tuskin voin erottaa sinua kultaistani,--tuossa on nenä, tuossa silmät, tuossa suu.----Lyydi, näin pitäisi olla aina, juuri niinkuin nyt: että sinä istut tässä vasemmalla, että kuu kulkee pilvissä, välistä peittyen, välistä valaisten, ja me jonnekin matkustamme, tietämättä minne, vaan matkustamme ja matkustamme----me kahden kesken, sinä ja minä.--

--Niinkö sinusta? Minä taas kuvailen sitä aikaa, kun tämä häämatka jo on ohitse ja me olemme vihdoin asettuneet kotiimme. Minä istun ja neulon jotakin ja sinä tulit omasta huoneestasi ja sanoit jotain katsoen ikkunasta ulos kadulle, sitten istut minun viereeni,--ei, nojatuoliin minua vastapäätä, ja kysyt minun ajatustani jossakin meidän yhteisessä pienessä asiassamme,--ja silloin minä ajattelen itsekseni: näin pitäisi olla aina,--me kahden kesken kodissamme, sinä ja minä.

--No enhän minäkään oikeastaan ajattele, että aina matkustaisimme. Tietysti minäkin ajattelen vastaista kotiamme.

--Niin mutta kuinka sinä oikeen kuvailet sitä? Sano nyt ihan, ihan niinkuin sinä kuvailet! Olethan sinä monta kertaa sanonut, mutta sano nyt ihan niinkuin ajattelet.

--Jaa, on sitten vähän eroa sinun kanssasi. Ei ollakaan kodissamme niin yksin vaan me kaksi. Minä kuvailen, että pieni poika kiepsahtaa jalkoihin: pappa, pappa, saanko mennä veneellä? Ja minä sanon: saat.

--Ahaa, sinä ajattelet siis, että oltaisiin maalla?

--Tietysti. Sehän on aina ollut minun ihanteeni. Me ostamme maatilan,-- minä tiedän jo paikankin. Sen nimi on Kukkila--suuri hovi, koivu-aleea, kaksikerroksinen rakennus.

--Mutta, Alarik, eikö ne maksa hirveästi semmoiset maatilat?

--Noin sata viisikymmentä tuhatta.

--Herra jumala kuinka paljon! mistäs me semmoisia rahoja?

--Niin katsos, olen ajatellut, että pantataan kaupungintalo.

--Pantataan? Mitä se on?

--Se on, että minä otan lainan ja annan vakuudeksi kaupungintalon.

--Mutta millä sinä sitten lainan maksat takasin? Nehän ottavat meiltä kaupungintalon, jollemme voi maksaa? Hyi, Alarik!

--Mutta Lyydi! Minä luulen, että sinä itket?

--Niin no ymmärräthän sinä, minun isäni vanha talo joutuisi vieraisiin käsiin,--siellä olemme kaikki leikkineet lapsina, kasvaneet--siellä kuoli ensin äiti ja sitten isä--hyvä isämme!

--Rakas Lyydi, minä pyydän, säästä nyyhkytyksesi. Eihän sinun lapsuutesi pyhyydet ole vielä joutuneet minun raateleviin käsiini!

--Kas niin Alarik, nyt sinä suutuit! Sinun kanssasi ei todellakaan voi mitään puhua!

--Ja minä kun juuri rupesin sanoman, ettei sinun kanssasi voi puhua. Sinä itket ja jätät hyvästit kaupungintalolle, ennenkuin vielä ymmärrät mitä panttaaminen onkaan! Salli minun huomauttaa, että sinun itkusi osottaa hyvin rumaa epäluottamusta minua kohtaan.

--Minä itkin oikeastaan ihan toisesta syystä. Kun sinä sanoit: maalle, kuvailin minä heti, että olisin yksin maalla, sinä olisit poissa, tuuli vinkuisi ulkona.--Minä en voi semmoista, minä suoraan en kestäisi. Minkä minä sille taidan! Olen kasvanut kaupungissa, aina ihmisten joukossa, aina seuraelämässä. Minua kauhistuttaa maaseudun yksinäisyys. Ja entäs se poikamme, josta puhuit,----entä jos se raukka yhtäkkiä sairastuu tulirokkoon! Ei lääkäriä, ei neuvonantajaa, me kaksin vaan, ihan tottumattomina ja kokemattomina!

--Sinulla näyttää olevan helppo pyyhkäistä noin yhdellä vetäsyllä kaikki minun aikeeni.

--No mutta, rakas Alarik, älä nyt ole noin! Tietysti tehdään niinkuin sinä tahdot, ja kyllähän minä vihdoin totun maallaoloon.--Saahan sitä tottua kaikkeen tässä maailmassa!

--No ja katso, taaskin alaleukasi värähti.

--Niin no mitä minä sille voin, että minusta näyttää kolkolta?--Kas niin, nyt ei puhuta enää siitä asiasta. Se on kumma, että aina kun ruvetaan puhumaan tulevaisuudesta, joudumme riitaan. Eihän sitä yhtään tiedä, mitä tapahtuu edes viikon perästä, ja me kun jo puhumme lapsista ja maatiloista. No ja ole nyt niinkuin ennenkin. Anna kätes tänne näin, Alarik!--Alarik! Eletään vaan, niinkuin ei mitään tulevaisuutta meillä olisikaan. Unohdetaan kaikki. Kas tässä, johan sinun viinisi on ihan kylmettynyt. Ota, juo minunkin viinini, en minä enää huoli.

Ja samassa kuu taas tuli pilvestä.

Lyydi työnsi itsensä vähän kauemmas Alarikista, pidellen kuitenkin hänen olkapäistään, ja katsoen hänen silmiinsä nauroi. Kuu ja tuuli leikittelivät hänen irtautuneiden kiharojensa kanssa.

Alarik katsahti Lyydiin, naurahti nolouttansa peittäen ja veti hänet luokseen.

--Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa, sanoi hän suudellen Lyydiä.

Mutta Alarikin suudellessa ja silitellessä häntä, hän katsoi pimeää meren ulappaa kohden ja puhui hiljaa kyynelten kesken:

--Minne me nyt menemme, minne matkustamme? Tietymättömään, tuntemattomaan maailmaan, me kaksi, sinä ja minä. Kaikki he jäivät rannalle, tädit, sisaret ja sukulaiset, niin varmoina meistä,--he luulevat, että me jotain ymmärrämme ja osaamme elää ilman heitä. He jättivät meidät oman onnemme nojaan--ja lähettivät tuntemattomaan avaraan maailmaan, meidät kaksi kokematonta.

Alarik vaan suuteli, eikä kuunnellut enää, mitä Lyydi sanoi.

Ja vihdoin Lyydikin unohti huolensa,--eivätkä he enää puhuneet toistensa kanssa.

III.

Varhain aamulla, kun ensiluokan matkustajat laivan perällä vielä makasivat sikeimmässä unessaan, oli etukannella jo liikettä.

Laivamiehet, lämmittäjät, masinistit kulkivat siellä kuin kotonansa ainakin, syrjäyttäen matkustajia tieltään missä niin tarvittiin, kolisivat askareissaan, viheltelivät ja, kun oli tarvis, kiroilivat. Siirtolaiset, paitsi muutamia, jotka vielä viruivat tiedottomina tavararuuman kannella, istuivat kaikki yhdessä joukossa tuulen suojassa kokkaovien takana, polvet leuan alla, hiljaisina ja noloina eilisen humalan perästä.

Pienen punaseksi maalatun kirstun kannella istui jo Friidakin.

Hän puheli muutaman siirtolaisvaimon kanssa, joka istui maassa hänen vieressään ja hartaana kuunteli häntä, pidellen käsiään ristissä saman laatikon kulmalla.

Friida oli tunkeutunut hänen sydämmensä ytimiin ja munaskuihin, hänen salaisimpien aivoitustensa perille. Ainoastaan yhdellä sanalla Jumalasta oli hän voitettu ja itku tunkeutui hänen kaulaansa. Katuvaisena hän oli tunnustanut Friidalle kaikki erhetyksensä ja syntinsä. Ja, mikä pahinta kaikesta: hän oli kyllä ollut tilaisuudessa kuulemaan Jumalan sanaa ja heränneiden ihmisten varoituksia, mutta oli tieten tahtoin langennut pois totuuden tieltä. Ja nyt hän oli matkalla Ameriikkaan, vastoin Jumalan tahtoa, sanoi hän.

Hän itki kuin lapsi, kertoessaan tätä.

Ei mikään, sanoi hän, voinut olla niin kauheata kuin vaeltaa ilman Jumalata. Se oli niinkuin kaikki olisi kääntänyt kohti nurjaa puolensa; ei missään ollut iloa eikä lohdutusta. Kun Herra on hyljännyt, niin on ihminen maassa niinkuin varjo, ja hänen mielensä niinkuin elävänä haudatun.

Kuitenkin, vaikka hän olikin langennut pois Herrasta, ei Herra ollut lakannut kutsumasta häntä, vaan olisi luvannut mielen rauhaa ja iloa, jos hän olisi kääntynyt totuuden ja elämän tielle. Mutta hän ei ollut kääntynyt.

Ei ollut enää sitä voimaa, joka mahdottomat mahdollisiksi tekee. Tai kyllä hänellä olisi voimaakin tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut vastaan. Ja nyt se oli jo liian myöhäistä. Nyt hän jo ajelehti hengessä kuolleena kohti tuntematonta maata. Neljä lastansa jätti hän Suomeen, vieraisin käsiin. Mies oli Amerikassa, ja rakkaus tätä miestä kohtaan veti häntä vastustamattomalla voimalla tämän luo, vaikka hän hyvin tiesi Jumalan tahdon, tiesi, että hänen olisi pitänyt tukehuttaa halunsa ja jäädä kotiin lasten äidiksi, tyytyen miehen hylkäämänä kohtaloonsa.

Friida kuunteli hänen kertomustaan, niinkuin olisi kymmenettä kertaa kuullut samaa satua.

--Jaa, jaa, sanoi hän vähän väliä totutulla hyväntahtoisella osanotolla,--ylhäältä tulee kaikki voima, ei ihminen itsestänsä mitään voi. Perkeleen juonet ovat kavalat ja petolliset. Hän usein antaa meidän järkemme sekaantua johonkin yhteen kysymykseen, kunnes emme enää voi löytää tietä ulos eikä sisään. Niin olette tekin pannut liiaksi sydämmellenne tämän yhden asian, ja olette unohtaneet, että kaikki meidän maalliset asiamme, kaikki tekomme, mitä ikänä me teemme omasta tahdostamme ja mielestämme, ovat yhtä synnilliset kaikkivaltiaan edessä. Te haette vanhurskautta tekojen kautta. Te olette toivoneet, että löydätte Jeesuksen, jos teette vanhurskautta. Mutta minä sanon teille: löytäkää ensin Jeesus, niin te vanhurskautetaan. Tulkaa Jeesuksen luo semmoisena kuin olette, hän hakee teitä, eikä odota teiltä mitään. Te vaan ette tule. Hän on jo tehnyt kaikki, mitä teidän vanhurskauttamiseksenne tarvitaan, ja odottaa vaan, että hän saisi antaa teille oman rauhansa,--odottaa, milloin te tahdotte ojentaa kätenne ottaaksenne sen vastaan. Älkää siis luottako omiin voimiinne, älkääkö surko, ettette omin voimin ole mitään voineet. Mahdotontahan teidän on enää palata, kun kerran olette laivassa ja kun piletti on kalliisti lunastettu. Omistakaa siis Jeesus jälleen, ja niin saatte rauhan sydämmeenne. Ja te menette iloisella mielellä Ameriikkaan, ja siellä te ehkä onnistutte taivuttamaan miehennekin Herran puoleen ja kerran palaatte yhdessä lastenne luo.

Vastoin Friidan odotuksia tämä lohdutus ei tehnyt vaikutusta. Vaimo rupesi jälleen hiljaa itkemään.

--Minusta ei ole hänen kääntäjäänsä, sillä minä olen itse luopunut totuudesta, sanoi hän.

--No mutta siksihän minä sanookin: kääntykää jälleen totuuden tielle, niin kaikki teille selvenee niinkuin ennenkin.

--Jaa että kääntyisin takasin lasteni luo?

--Ei. Jeesuksen luo.

--Minä en taida tulla hänen luoksensa, niinkauan kuin olen tällä tiellä.

--Ei, ei. Te haette vanhurskautta teoissa. Ei tekojen kautta tulla Jeesuksen luo, vaan uskon kautta. Onko apostoli Paavali turhaan elänyt ja opettanut, koska emme vieläkään ymmärrä autuuden oppia. Usko tekee autuaaksi, usko vanhurskauttaa. Uskokaa siis ensin Jeesukseen, tulkaa ensin hänen luoksensa, omistakaa hän sydämmeenne, niin usko herättää teille elävät teot.

Ja kun siirtolaisvaimo yhä itki, alkoi Friida vihdoin kertoa hänelle omasta henkisestä heräämisestään ja uudestasyntymisen salaisuuksista. Kertoessa hänen ohimonsa punertuivat, melkeen lapsellisen viaton ilme kirkasti hänen silmänsä, jotka yhtaikaa sekä hymyilivät että itkivät.

--Minä olen onnellisin ihminen maailmassa, sanoi hän.--Minulla ei ole mitään huolia, ei mitään vaivoja, minulla on vaan rauhaa.

Minä olin aikoinani koulunopettaja. Jokapäivä opetin pieniä lapsia, tuskittelin, toruin, hellyin, rankaisin, armahdin, aina sen mukaan kuin mieleeni juohtui. Sanoivat, että minä olin hyvin onnistunut opettaja, ja minua kiittivät kaikki ihmiset. He eivät nähneet minun sieluani eivätkä tienneet kuinka pimitetty se oli. Ja itsessäni minä tiesin, etten minä ollut mikään hyvä opettaja. Tavallisimmasti olin vaan väsyksissä ja haluton kaikkeen. Lapset olivat minun mielestäni vaan kiusankappaleita. Usein en pitänyt heitä puupalikoita parempina. Mutta kun minusta oli se maine, että olin hyvä opettaja, olin minä lapsia kohtaan hyvä vaan sen maineeni vuoksi.

Eräänä päivänä ystäväni pyysivät minua mukaansa kuuntelemaan Ruotsista tullutta uutta maallikkosaarnaajaa, jonka he sanoivat kääntävän monta ihmistä Jeesuksen puoleen.

Kuinka tyhjiltä ja vähän houkuttelevilta nuo heidän kehumisessa minusta silloin tuntuivat! Menin sinne kuitenkin, en halusta, en edes uteliaisuudesta, muuten vaan jouten ollessani,--ja ehkä vähän uhalla, näyttääkseni, etten ainakaan minä käänny.

Hän saarnasi ylösnousemuksesta.

Sepä nyt jotakin, ajattelin minä! Minutko hän saisi uskomaan semmoisiin juttuihin! Että Jeesus olisi lähtenyt haudastaan, ilmestynyt kuolemansa jälkeen opetuslapsille ja sitten noussut taivaaseen! Minä päätin edeltäpäin, että olen raukka, jos koskaan tulisin semmoista uskomaan.

Hän alkoi ensin selittää lunastusta ja syntein anteeksiantamusta. En ollut minä koskaan ymmärtänyt, mitä varten se olisi meille tarpeen, että Jeesuksen veri on meitä puhdistanut synnistä. Ajattelin, että hyvähän on tuntea puutteellisuutensa ja koettaa vapautua synnistä, mutta en ymmärtänyt, miksi meidän olisi tarvinnut saada Jeesukselta vanhurskauden todistusta, ennenkuin kelpasimme Jumalalle.

Saarnaaja sen minulle selitti.

Se oli meille tarpeen ijankaikkista elämää varten, jota meidän täytyi jo tässä maallisessa elämässä alkaa. Ei ollut kysymys siitä, että me vaan saisimme syntimme anteeksi, vaan oli kysymys siitä, että me, saatuamme anteeksi, tulisimme ijankaikkisuuden pyhälle tielle. Tätä tarkoitusta varten Kristuksen veri meidät puhdistaa. Ei kukaan voi omilla ponnistuksillaan pestä itseänsä puhtaaksi. Mutta Kristuksen veri pesee meidät ilman meidän ponnistuksiamme. Ja se pesee meidät lumivalkeiksi, niin että kelpaamme Jumalan kasvojen eteen. Meidän uusi elämä alkaa siellä.

Sentähden, sanoi hän, ei kaikki ole siinä, että me olemme pestyt, vaan siinä, että me olemme Kristuksen ansion kautta tehty mahdollisiksi elämän tietä vaeltamaan. Me olemme tehty kelvollisiksi uuteen elämään. Tahdoinmeko me myöskin elää?

Ei ole siinä kaikki, että me näemme itsemme pestyiksi, mutta meidän täytyy siis ilmoittaa tahtomme tulla Jumalan lapsiksi, ja ruveta kulkemaan hänen teitänsä.

Ja kuinka me sen ilmoitamme? Me ilmoitimme sen ottamalla vastaan kasteen. Uudestisyntynyt ihminen tulee kasteen kautta ijankaikkisuuden kynnykselle ja pyhityksen tielle. "Ettekö te tiedä, sanoo apostoli Paavali, että me kaikki, jotka olemme Kristukseen Jeesukseen kastetut, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kansaansa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus on herätetty kuolluista Isän kunnian kautta, niin tulee meidänkin uudessa elämässä vaeltaa."

Sitte hän alkoi puhua ylösnousemuksesta. Hänen puheensa oli voimakas ja rohkea.

Usko ylösnousemukseen, sanoi hän, ei ole vaan kuollut usko siihen, että Jeesus on ruumiillisesti noussut haudastansa. Löytyy henkinen ylösnousemus, usko siihen, että ristiinnaulitun Jeesuksen henki ja voima on noussut ylös eläväksi hengeksi ja voimaksi hänen opetuslapsissaan, niissä, jotka uskovat hänen nimeensä.

Ja hän luki apostolienteoista Pietarin ja Johanneksen suuresta ihmeestä, kun he saattamattoman paransivat. Pietari sanoi kansalle: mitä te sitä ihmettelette, niinkuin me olisimme omalla voimallamme hänen käymään saattaneet. Ei. Jumala on Jeesuksen kuolleista herättänyt, ja sen me olemme nyt teollamme todistaneet.

Pietari uskoi Kristuksen elävän hänessä, ja siksi Kristus vaikutti hänessä.

Usko elävään Kristukseen, sanoi hän, ei ole vaan siinä, että uskomme Jeesuksen istuvan taivaassa Jumalan oikealla kädellä, vaan siinä, että uskomme hänen elävän meissä. Niinkuin sanoo apostoli Paavali: "minä elän; en enää minä, vaan Kristus elää minussa; sillä mitä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan pojan uskossa."

Näin puhui saarnaaja, ja juuri nämä viimeiset sanat lankesivat syvälle, sydämmeeni. Yhtäkkiä minä kiinnyin hänen saarnaansa ja olisin voinut kuunnella häntä vaikka kuinka kauan. Joka lauseesta minä huomasin tunkeutuvani yhä syvemmälle totuuden suureen salaisuuteen. Ymmärsin siinä hetkessä, että lunastus ja synteinanteeksiantamus ei ollut ainoastaan tyhjä lause, vaan että se oli suuri armo, joka oli minua kohdannut, että kysymys oli elämästä ja tulevaisuudesta puhtaana, pyhästä elämästä Jumalan lapsena. Minä ymmärsin ylösnousemuksen, uskoin, että Jeesus Kristus on Jumala, jolle ei mikään ole mahdotonta, ja että hän elää ja antaa omasta hengestänsä ja voimastansa niille, jotka hänen nimeensä uskovat.

Sieluni täyttyi pyhällä aavistuksella. Minä heräsin. Puin ylleni Jeesuksen antamat lumivalkeat vaatteet. Ja niin minä olin uudestasyntynyt.

Uusi, uusi elämä avautui minulle, uusi elämä, niinkuin auringon noustessa pitkän yön perästä. Ah, menisi vuosi, ennenkuin saisin kaikki kerrotuksi.

Tietysti minä päätin jättää koulun. Kaikki ihmiset sanoivat minulle: mutta Friida, mitä sinä ajattelet, sinä, jolla on semmoiset opettajalahjat! Sinä teet vahinkoa isänmaallesi; sinä tärvelet oman tulevaisuutesi!

Ei mikään voinut pidättää minua; sillä mikä toimi olisi voinut olla suurempi ja jalompi kuin julistaa syntein anteeksiantamusta ja minun vapahtajani ylösnousemusta. Ja vaikka minä kadotin maallisen ansioni, en minä pelännyt mitään, sillä joka on kutsuttu evankeliumia julistamaan, hän on antanut toimeentulonsa, elämänsä ja kuolemansa Jeesuksen haltuun, eikä ne ole enää hänen asioitansa.

Minä tahdon seurata häntä elämässä ja kuolemassa, kuinka voisin silloin pelätä nälkää.

Niin, minun suurin toivoni on, että minä kerran saisin kuolla niinkuin hän on kuollut.

--Minne fröökinä matkustaa nyt? kysyi siirtolaisvaimo, joka oli kuunnellut suu auki Friidan puhetta.

Friida hymyili.

--En vielä tiedä, sanoi hän katsahtaen siirtolaisvaimoon.--Se riippuu Jeesuksen tahdosta, enkä minä ole vielä lopullista käskyä häneltä saanut. Maalle minä astun tässä kohta, sen tiedän, mutta minne siitä, en vielä tiedä.

Ja kun siirtolaisvaimo katsoi kummastuneena häneen, sanoi Friida:

--Niin, ettekö ymmärrä, minä tahdon tehdä kaikki välittömästi hänen käskystänsä, sentähden minä kuulostelen ja otan vaaria hänen äänestänsä ja panen merkille kaikki, mikä tapahtuu hengessä.

--Ja fröökinä kuulee hänen oman äänensä?