Part 2

Väitettänee että on ajattelijoita, joiden produktsioonitapa on toinen, jotka tekemällä suoranaisia ulkonaisia havaintoja varsinaisesti tutkivat elämää, ja sitte tämän uloskohtaisen tutkimuksen perustalle ja sitä punniten rakentelevat johtopäätöksiään maailman ulkonaisen olemisen selitykseksi. En tunnusta näille filosofian nimeä. Ymmärtääkseni katoo ihmiseltä kohta varma pohja, kun hän jättää oman mielensä tuntemisen. Ei ihmisen havaittavissa ole mitään muuta varmaa kuin hänen oma mielensä, tai oikeammin ne liikkeet ja liikutukset, joina maailma kuvastuu hänen mielessään, ja jotka tekevät hänen oman mielensä havaittavaksi hänelle. Sentähden se, joka väittää muuta alkuperäistä havaintoperustusta ajatushuomiolleen mielestäni jo lähtökohtansa valitsemisessa tekee mahdollisimman suuren perusvirheen, ja todistaa jo tämmöisellä teollaan todella filosofisen, asiain juureen syventyvän katsantotavan puutetta. Se, joka matkan alussa ei osaa varmasti astua jalustimeen satulaan noustakseen, ei hän myöskään sitte enää, kun hevonen jo on liikkeessä, osaa itseään satulaan heittää. Se joka näin on itse ajatus-olemuksestaan epätiedossa, mahdotonta on hänen yhtään ainoata pätevätä ajatusta tavottaa, hänhän kuin etsii niitä yhtä epäviisaasti kuin se, joka taivaan tähtiä nähdäkseen tähystelisi multaan edessään. Joka kerran ei ole havainnut omaa mieltänsä kaikkein ajatustensa lähtökohtana, ei hän sitte myöskään osaa niitä ajatuksiaan siltä pohjalta tavottaa, ja hänen esityksestään voi yhtävähän versoa ajatuksia, kuin voi tyhjyydestä muodostua kukkasia ja viherjöitä puita. Totta onkin, että kun lukee enimpiä filosofeiksi itseänsä nimittäviä, on heidän esityksensä kuin henkistä erämaata, niin on se kaikkea ajatushavaintoa vailla. Joll'ei nimittäin oman mielensä pohjalta lähde ajatustensa kuuntelemiseen ja esittämiseen, niin silloin ei ihmisellä voi olla ainesta alkuperäiseen ajatusmuodosteluun. Ainoa mahdollisuus silloin on että mekaanisesti omistaa jonkun jo ennen esitetyn ajatus-systeemin ulkopuolen, sanon ulkopuolen, sillä jos sisältä sen omistaisi, tulisi välttämättä välittömään yhteyteen sen muodostumisen kanssa, ja silloin tulisi todellisen ajatusluonnin tuntoon, joka voisi ehkä virvottaa omankin tunto-havainnon hänessä, -- ulkopuolen jostakin ajatus-systeemistä omistaa, sen ulkoa opittavat määrittelyjäätymiset, ei iäisintä siinä: sitä hengen muodostustyötä, jolla se on synnytetty, ja jota ilman määrittelyt ovat ainoastaan kuolleita kirjainkuvioita, jotka eivät selitä mitään. Omistamatta, tai oikeammin, havaitsematta itsessään sitä välitöntä tunteen suhdetuskykyä, joka aina, kun kuulee jonkun sisällisestä ihmisestä annetun määrittelyn, kohta määrää, sopiiko se oman itsensä havainnon kanssa yhteen, vai ei, sitä omistamatta ovat nämä ulkonaiset filosofit pakotetut tutkimalla kokoomaan lausuntoja siitä kysymyksestä, joka kulloinkin tilapäisesti sattuu heitä askaroituttamaan, ja sitte vasta voivat he ikäänkuin jonkun filosofikongressin enemmistöpäätöksen valtuuttamina lausua lopullisen mielipiteensä siitä. Heidän tapansa muodostella käsitteitään on mekaanista ja heidän ajatusrakenteensa on ilman sisällistä välittömyyttä ja välttämättömyyttä liimattu kokoon ulkonaisista sulattamattomista aineksista. Itse kokonaisuusrakenne saattaa ehkä ulkonaisesta pakosta saada jonkinlaisen väärän arkitektoonisen ryhmityksen, mutta orgaaninen ei se ajatusrakenne ole, itseään täydentävä ja itseään selittävä, jokaisessa yksityisessä kohdassaan kokonaisuuden aavistuksella täytetty; sillä on puutteensa juuri siinä ett'ei se ole eheä, jokaisessa piirroksessaan rehellinen ja tunnettava ihmisen tunnon vuodatus, vaan ainoastaan kylmästi ja ilman organiseeraavaa mahtia kirjottajan satunnaisista kirjatuttavuuksista kokoonparsittu lausejakso. Sillä tavalla luodut "filosofiset" teokset eivät ikinä sisällä lausettakaan alkuperäistä elämänhavaintoa, niissä on kaikki lainattua, lauseita toisiinsa sitovat yhdistys-sanatkin olisivat oikeudenmukaisesti rajotettavat sitaattimerkeillä. Muistan eräässä nykyaikaisessa saksalaisessa filosofisessa teoksessa, -- en enää muista tekijän nimeä, enkä itse teoksenkaan, tekijä oli joku filosofisissa aikakauskirjoissa useasti mainittu professori, teos taas tavallinen filosofinen kirjotelma, sovinnaista, noin 5 à 600 sivua kokoa, enempi tieto kirjasta onkin tarpeeton -- siinä muistan lukeneeni erään lauseen, jossa väitetään, että nykyaikana ei enää ole oikeutettu lausumaan mielipidettänsä filosofisissa kysymyksissä, ell'ei ennen ole ottanut selvää kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka asiata käsittelee. Kirjassa en muuten muista tavanneeni yhtään ainoata rohkeata väitettä, tämä väitös todistaa sentään, ett'ei kirjottajalta ole puuttunut rohkeutta hyvinkin uskallettuihin väitöksiin. Tämmöinen lause ei nimittäin sisällä vähempää kuin sen, että kaikki ne herrat, jotka ovat suvainneet saadakseen, ei filosofin, jota arvoa he arvattavasti pitäisivätkin liika halpana, vaan filosofian tohtorin tai professorin arvonimen, että ne, jotka sitävarten ovat suvainneet kirjottaa filosofisia väitöskirjakompilatsiooneja, että he samalla olisivat filosofeja, jotka olisivat voineet jonkun selvittävän sanan lausua. Semmoinen on todellakin rohkea väitös, ja vielä rohkeampi se, että näihin kaikkiin pitäisi olla tutustunut, voidakseen olla filosofi. Totisesti on Plato yksin tuhatkertaa painavampi, kuin kaikki ne epälukuiset tohtorit ja professorit yhteensä, jotka viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalla ovat filosofisia väitöskirjojaan sommitelleet, -- eikä hän ole syviin sanoihinsa herätäksensä tarvinnut näiden filosofien kirjoja tutkia --, ja jos sattuisi taas joku Platon syvällisyydellä varustettu ihminen syntymään, voisi hän itsestään ammentaa sanat, joiden paljas olemassaolo riittäisi kuivaamaan juuret aikamme lukemattomilta filosofisilta erikoistutkimuksilta. Filosofin selittävä sana ei ole punnitsevan ja pohtivan tutkimuksen tulos, vaan se on painoisan persoonallisuuden oman itsensä määritys, eikä sitä määritystä voi antaa muuta kuin se, jolla on oma syvästi tunteva ja tietoisaksi viljelty persoonallisuutensa havaintoesineenään. Ei filosofi ajatuksiaan toisten ajatuksista rakentele, ei ainakaan niiden, joilla ei semmoisia olekkaan, silloin hän tekisi kuin rakennusmestari, joka kivitorninsa huipuksi kohottaisi lasten kokoonhaaliman santakasan, se soljuisi kohta alas. Filosofi ei tutki, hän tuntee, filosofi ei kokoo, hän luo, filosofi ei ole tiedemies, hän on taiteilija. Keskittynyt tiheä persoonallisuus on filosofi, joka ammentaa valmiista itsestään. Hänen jok'ikinen sanansa on elimellinen osa hänen tuntemustansa, hän on kasvanut ajatuksiinsa; ne saattavat kyllä olla muodostuneet hänessä lukemansa ja ulkonaisesti havaitsemansa vaikutuksesta, mutta ne vaikutukset on hän sulattanut itseksensä, niinkuin leivän ja juoman, jonka hän on nauttinut, ja nyt ne ovat välitön osa häntä itseään, ja niitä esittäessään toteuttaa hän itseänsä. Niin kaukana on todellinen filosofi niistä, jotka sillä että elävät murenilla toisten ajatuselämästä, ja niitä pintapuolisesti yhteensovittelemalla parsivat kirjakuteensa, sillä luulevat olevansa oikealla tiellä elämän filosofiseen käsittelyyn, niin kaukana on hän niistä, ett'ei voi ajatella joka kohdassaan elävämpää vastakohtaa, kuin toisaalta omassa olemuksessaan orgaanisesti muodostuneita ajatuksiaan esittävän filosofin, ja toisaalta ulkonaisia tietoja itseydettömästi ja sulattamattomasti magasineeraavan oppineen.

Harva pystyy sentään filosofisissa kysymyksissä tuntemaan, koska esitys on puhdasta mielen kultaa, koska ainoastaan sen näköiseksi tehtyä tekokultaa. Siitä syystä saattaakin tapahtua että oikeasta mielestä ammennettu ja oikeasti muodostettu ajatus toisinaan voi pitkät ajat pysyä huomaamatta, jotavastoin teeskennelty viisaus, varsinkin muutamain oppiarvojen varjossa usein saa pitkät ajat kostamatta kukoistaa. Yleisen mielipiteen edessä voivat ammattia virallisesti edustavat filosofianprofessorit käydä todellisista filosofeista, voivatpa virallaan vielä imponeerata yleisen mielipiteen oikeasta mielestä lähtenyttä filosofiaa vastaankin. Jos semmoisen menettelyn näkijänä sattuu olemaan joku todellisella filosofisella tunnolla varustettu, joka pohjaa myöten havaitsee sen pelin tyhjyyden, täytyy hänen vallata pyhä vihastus semmoisesta, varsinkin kun semmoista vastaan ensi hetkessä on mahditon juuri sen vuoksi että viranpitäjän virka-arvo asian sisällöstä tietämättömän yleisön silmissä asettaa hänet hyökkäyksiltä turvaan. Tästä ovatkin selitettävissä ne väkivaltaiset hyökkäykset, joita esm. Schopenhauer, Kierkegaard ja Nietzsche esityksissään tuontuostakin tekevät filosofian viranomaisia edustajia vastaan. Ne semmoiset hyökkäykset tulevat kestämään niinkauan kuin syvemmin tuntevia, totisesta filosofiasta syttyneitä henkiä löytyy ja niinkauan kuin löytyy myöskin filosofeiksi itseänsä teeskenteleviä, jotka harhaan johdetun yleisön edessä esiintyvät teaatteritemppuisilla ajatteluleikeillään, hämmentäen mielet todellisen filosofian vakaanhartaasta totuudenuskonnosta.

Ehkä joku pitää näin ankaraa puhetapaa sopimattomana minulta, joka en ole tehnyt mitään, joka oikeuttaisi minua noin rohkeasti itsetietoisiin tuomioihin. Mutta tunnen olevani oikeassa ja uskon joka sanaani. Olen sitäpaitsi vihastuksissa. Olen huomannut minkälaisella yksimielisyydellä aikamme viralliset filosofian edustajat esiintyvät epäävinä aikamme totisinta henkeä, Fr. Nietzscheä vastaan, jonka mieli on palanut puhtainta totuuden hartautta. Eivätkö he sitten tunne että joka-ainoa Nietzschen sana on toisesta, pyhänä tulena leimuavasta iäisyyden lähteestä ammennettu, kuin heidän omat uniset lauseensa? Eivätkö he ymmärrä että tämmöisen miehen sanat tulevat kuulumaan vuosisatojen taakse, ja silloin vielä totisella tulellaan sytyttämään pyhään vastaanottamiseen kykenevät mielet arvelemattomalla totuuden rakkaudella? Arvelemattomalla, seurauksista väliäpitämättömällä, kyynillisen paljaalla, mutta todella, todella totuuden rakkaudella! Eikö edes filosofian historia, jonka he niin uudestaan ja uudestaan ovat tutkineet lävitse, opeta heitä varovaisemmiksi! Kutka vastustivat Descartesta, kutka Spinozaa, kutka Schopenhaueria, kutka aina niitä, jotka ovat jotain alkeellisesti totta esittäneet? Juuri semmoset kuin he itse! Eivätkö nämä vastustajat juuri vastustuksellaan ole jälkimaailmalle jättäneet selvintä todistusta pintapuolisesta, totuuden ymmärtämiseen kykenemättömästä hengenlaadustaan? Pitäisi, tuollaiset esimerkit silmäinsä edessä, olla viisastunut suotta taistelemasta tutkainta vastaan. Vaikenisivat ennemmin, kuin suotta sokaisevat maineensa jälkimaailman silmissä, ovathan he sentään useimmissa tapauksissa kunnollisia miehiä, jotka eivät suorastaan semmoista kohtaloa ansaitsisi, ainoa virheensä kun on se niin monelle ihmiselle yhteinen, ett'ei heillä ole kuulokorvaa oikealle, suoraan asiasta helähtävälle totuuden sanalle. Filosofian professorit contra Nietzsche on tuo tavallinen, oikeata ehkä tahtovan, mutta lyhytnäköisen pintapuolisuuden väärä taistelu alkuperäistä totuutta vastaan, jota sillä ei ole orgaania tuntemaan, eikä se, jos se olisi menneisyydessä, ja sen tuloksettomuus elävänä edessä, herättäisi muuta kuin ehkä sääliä noiden suottapäiten heikkoutensa paljastaneiden puolesta, mutta nyt kun niillä vielä on kaikki ulkonainen arvo tuomiolausuntojensa taustana, tahtoo vastentahtoakin kohtuuton vihastus kuohahtaa hereille mielessä, kun tuolla tapaa näkee mitättömän tekoviisauden itsetyytyvästi asettavan itsensä todellisen viisauden yläpuolelle, vieläpä kohtelevan sitä sen omassa kuningasvaltakunnassa kuin juuri ja juuri siedettävää löytölasta, ilman että kukaan havaitsee kohtuuttomuutta semmoisessa. Vihastus sitä havaitessa ihmisen valtaa, ja väkisinkin purkautuu mieli tuomitseviin sanoihin. Oppikoot filosofian professorit nöyrinä suutelemaan kuningas-ajattelijaa jalkaan, missä sellainen ilmestyy, silloin olkoon heille sydämen pohjasta suotu olla filosofian professoreita kuinka monen kertaisesti tahansa, mutta niinkauan kun he eivät sitä opi, on heidän korvissaan uudestaan ja uudestaan kaikuva vihastunut: lakeija, muista asemasi!

Palaan viimeinkin taas varsinaiseen esitettävääni. Olen ymmärtääkseni jo tarpeeksi havaittavasti esittänyt, että sisältään pitää ihmisen luoda, jos hän tahtoo puhua iäisissä sisältöpitoisissa sanoissa. Tästä seuraa että ajatuselämän oikein esitystapa on se, jossa tuntomme havaitseminen tulee välittömimmästi vuodatetuksi esiin. Semmoisessa muodossa että itse esityksen kaava vähimmässä määrässä on päässyt asettamaan runtelevaa kättä tuntemustapamme muodolle. Meidän oma tuntemustapamme kun on ajatuksemme ainoa iäiseksi tekevä sisältö, on ainoa huolemme oman tuntemistapamme paljaasti, muuttamattomasti esitys, meidän esityksemme täytyy olla tuntemuksemme hienoimmasti havaitun, ja hellimmästi arimmasti sanoiksi synnytetyn kuvan. Omasta kokemuksestani tiedän, että ainakin minuun vaikuttaa syvimmin tällainen ajatusten esitys. Niinpä tunnustan että lukiessani S. Kierkegaardin "Efterladte Papirer" tunsin, jos mahdollista, vielä välittömämpää iloa, kuin muita hänen ihania teoksiaan lukiessani, ja se ilo ymmärtääkseni lähti siitä, että hän näille, tavallaan itselleen kirjottamille lehdille oli ollut tilaisuudessa vielä välittömämmin, kuin suuremmissa, erityistä selityspäämäärää tavottelevissa teoksissaan, kiinnittämään suoraan havaintoonsa heräävät ajatuksensa ikäänkuin silmänräpäysvalokuvina ihan siinä muodossa kun ne juuri näkyivät hänelle. Myöskin se ilo, jonka Pascal'in "Pensées" herättävät, lähtee siitä hartaasta huolesta, jolla siinä jokainen yksityinen ajatus on tavotettu muotoonsa. Samoin nauttii Nietzschen kirjotuksissa ihan suorastaan ajatus-elämässään paljastuvasta mielestä. Hänen ajatuksensa ovat joka hetki kuvaksi herkähtynyttä tuntemistilaa, niissä ei ole mitään johdettua, vaan kaikki on juuri kirjottamisen hetkellä elävästi ja kokonaisesti tunnettua ja semmoisenaan sanottua, niihin saa uskoa niinkuin interjektiooneihin, jotka ilo tai tuska ihmisen rinnasta välittömästi pusertaa, ainoastaan että tässä nämä interjektioonit syvempi- ja laajempi-sävelisen sielun pohjalla ovat selvenneet ja kasvaneet kokonaisiksi ajatusten muodossa tunnettaviksemme ilmestyviksi mielentilasymfoniioiksi. Nietzsche on tavottanut suorimman lausuntatavan ajatuselämälleen, siitä se herpoumaton, ja joka uudessa sanassa uudella kylvyllä väristyttävä nautinto, joka häntä lukiessa valtaa mielen. Ei tarvitse uskoa hänen positiiviseen maailmanselitykseensä kokonaisuudessaan, se saattaa olla hyvin tilapäisistä ajatusyhtymistä muodostunut, mutta jokainen hänen yksityinen kuvaussanansa on totta, hänen jokainen sanansa on itseänsä tuntevan ihmisen liekkinä paloa, on ikäänkuin syttyneen mielen välttämätöntä liekkiä, ja semmoisena se kohta välittömänä sulaa lukijan tuntoon. Sensuuntaista ikäänkuin näissä nyt esittämissäni ajattelijoissa pitää ajatusesityksen olla, ollakseen vaikuttavan. Ajatuksen pitää päästä kumpuamaan esiin niin luonnollisesti ja niin vähän taitetussa muodossa, että se ihan tunnettavasi tykähtää lukijaan, liittyy hänen tunnoksensa. Ei siinä saa olla yhtään sulamatonta piirrosta, sen pitää olla oman sielun välitöntä antamista, sielun vuodatusta toiseen sieluun. Yksin ajatus kokonaisuuden vaatimuksistakin voi häiritä ajatuksen oikeata tuntoperäistä esitystä. Saattaa nimittäin tapahtua, että ajatusesityksen kokonaisrakenne vaatii ajattelijan yksityisissä kohdissa jättämään havaintoperäisen mielialakuvailun ja pakottaa hänen, eteensä asettaman tulospäämäärän vuoksi, liukastumaan kuolleeseen abstraheeraavaan johtopäätöstapaan. Esitys muuttuu siitä sentään heikoksi, sellaisessa esityksessä nimittäin kadottaa sanojensa alta oman tunto-elämänsä havaittavan, kontrolleeraavan pohjan, eikä silloin voi täyttää sanojansa sillä vaikuttavalla, vakuuttavalla sisällöllä, joka itse olemassa olossaan todistaisi ne jokaisen edessä tosiksi. -- Ajatusesityksen, ollakseen oikean, tulee olla ihmisen tunto-elämän sanoiksi ilmestymistä, puettuna tarkimpiin ja tyhjentävimpiin, mutta myöskin luonnollisimpiin ja selkeämpiin sanoihin.

Mutta se, jonka me näin itsiämme kuunnellen, ja kuulemamme luonnollisimpiin, itse asiasta kasvaviin sanoihin muodostaen esitämme, onko se sitte yleisesti totta ja jokaiselle toisellekin pätevästi lausuttu? On. Me ihmiset, niinkuin meillä on yhteinen ihmismuoto, niin meillä myöskin on yhteinen tuntemuslaatu. Me jokainen ihminen olemme sisimmässä olemuksessamme yhtä. Ikäänkuin jokainen koivu muodostuu siemenestä puuksi samalla tapaa, ja ikäänkuin samat lait jokaisessa niissä määräävät solun muodostumisen solusta, -- ikäänkuin jokainen graniittikiteymä on samoista aineksista ja samojen lakien mukaisesti muodostunut, olkoot ne kiteymät kuinka erimuotoisia tahansa; -- ikäänkuin yhdestä ainoasta graniittipalasesta tai yhdestä ainoasta koivusta, jos ne kokonaisesti ja pohjaansa asti tunnemme, tunnemme joka ainoan muunkin graniittikiteen ja koivun koko sisällisessä muodossaan ja kokonaisuudessaan, samoin on jokainen ihminen sisälliseltä sielulliselta olemuslaadultaan samallainen, ja jos yhden ihmisemme sisällisesti tunnemme, silloin tunnemme myöskin koko ihmisluonnon sisällisesti, ja sitä kuvatessamme kuvaamme jokaista ihmistä. Minä tarkotan, jos oman itsemme ja oman tuntemisemme osaamme selvästi ja tarkasti sanoihin kiinnittää, me silloin olemme sanoihin sitoneet jokaisen ihmisen tuntemustavan, ja jokainen, joka voi sanamme sisällisesti lukea, ja sen lukemansa itsessään havaita, on sanoissamme löytävä sisällisen itsensä toteutetuksi. Jos voimme luoda oman tuntemisemme sen omimmassa ja oleellisimmassa sisällössä sanoiksi, silloin voi jokainen toinenkin ihminen sisällisyytensä pohjalla havaita sanojemme kuvauksen totuuden itsessään ja silloin olemme puhuneet ihmisellisesti totta, jokaiselle ihmiselle pätevää, olemme puhuneet sanoja, joilla aina on oleva elävä, sisällistä ihmishavaintoa syventävä selitysvoima jokaiselle jälkeemmekin tulevalle, sisällisesti itseään tuntevalle ihmiselle. Ei olekkaan mitään muuta objektiivista, jokaiselle pätevää esitystapaa, kuin oman tuntemuksen tarkka ja sitova esitys. Kuten jo ennen olen sanonut, emme nimittäin koskaankaan voi puhua yleisestä, itsessään lepäävästä maailmasta ulkopuolellamme, voimme ainoastaan puhua tämän maailman vaikutuksesta tuntoomme, ja jos tästä maailmastakin tahdomme vähimmässä mahdollisessa määrässä totuudesta horjahtuvat sanat puhua, on ainoa tie siihenkin se, että annamme sanoissamme tuntomme tästä maailmasta puhtaimpanaan tulla tunnettavaksi. Ainoastaan jos paljaasti itsemme pohjalta puhumme, silloin puhumme yleispätevää ja jokaiselle ihmiselle sisällisesti tunnettavaa. Jos suljetuimmasti rajotamme esityksemme oman tuntemisemme pohjalta kasvavaksi, silloin kasvaa esityksemme itsestään yleiseen, jokaista ihmisolentoa selittävään merkitykseen. Ainoastaan tarkin ja johdonmukaisella huolella noudatettu subjektiivisuus on porttina yleispätevään objektiivisuuteen esityksessä. Ikäänkuin puu, mitä korkeammalle se tahtoo kohottaa latvansa ilmaan, sitä syvemmälle maan pimeyteen se upottaa juurensa, samoin ihminen, mitä yleisempää, jokaiselle kohta sanottunaan todeksi helähtävää hän tahtoo puhua, sitä sulkeutuneempi olkoon hän sitä sanoessaan ollut itseänsä tuntemisen havaintoon, ja sitä likemmästi olkoot hänen sanansa hänen välittömän tuntemustilansa suoraa ja selvää paljastusta.

Joka sana, jonka ihminen puhuu, olkoon hänen sisäisen olemuksensa aarrekaivannosta esiin-nostettu. Silloin se kerran oikeassa muodossaan sanottuna pysyy pätevänä iäisesti, ja elää uudestaan joka kerta kun uusi ihminen sen valaisemana tulee oman sisäisen itsensä tuntemishavaintoon. Ajatellakseen oikein tulee ihmisen osata rehellisesti ja paljaasti nähdä tunteensa. Kaikki muu seuraa silloin itsestään: ajatus on tämän tunteen selvä havainto, ja ajatuksen esitys saa välittömästi oikean muotonsa, kun ei tyydy ennen kuin on saanut lausutuksi tuntemuksensa sen omassa muuttamattomassa muodossa.

KATSOMUKSEN IHANUUDESTA.

Istuin juuri puutarhassa. Syreenien tertut riippuilivat ylläni vehreässä lehvistössä, ruohosto rehotti istuimeni vieressä istuimeni tasalla, hyönteiset surisivat ilmassa ja pensaissa, edessä välkkyi puisto, jonka häälyvä läpinäkymätön vehreys kylpi auringon rajattomassa kirkkaudessa, yllä säteili metallinen siniseksi valettu taivas, joka valoi ja valoi loistoansa kaiken ylitse. Niin oli kuin olisi juossut koko sen vihannuuden tunnoksi. Yhdeksi silmänräpäykseksi suli koko luonnon täysirintaisuuteen; kaikki se humuava vellova elämälle aukeentuminen ja elämässä läikkyminen, joka kuului kuin äänenä jokaisesta ruohosta, jokaisesta lehdestä, tykähti yhtenä hetkenä ihmiseen, kaikki aistimet joivat sitä, olisi huudahtanut ilosta siinä vehreyden ja runsauden riemussa. Väkevä, väkevä on maan rinta, väkevänä versoo elämä maan rinnasta, huumaavaa pyörryttävää olemisen iloa on puiden täyteläinen tulviva vehreys, on maan rinnasta tunkeva ruoho, riemusta juopuneelta kuuluu lintujen hykähtynyt viserrys ja ahnaina avaavat kukkaset kellonsa juodakseen, juodakseen elämää. Siihen heittäisi itsensä maahan pitkälleen, kätensä levittäisi korkealle ruohostolle, joka hivelevästi taipuisi käden alla, siinä makaisi oiennettuna ruohostolle, kasvot taivasta päin, näkisi häilyvän tuoksuvan heinän välitse taivaan ja kultaiset puiden latvat yllänsä, ja hengittäisi, hengittäisi suven rintaansa, suullaan ja sieramillaan sitä itseensä imisi, silmillänsä hyväilisi ja vetäisi, kuulollansa ja koko olollansa tuntisi. Kesästä tupertuu, pyörtyy, kesä läikkyy ihmisen ylitse, sen runsaus- ja tuoksuaaltoihin hukkuu. -- Ihanaa oli siinä suven keskellä, ja nyt jälkeenpäin tunnen kuin olisin hetkeksi ollut taivaassa. --

-- Istuin kerran hetken, ja pitkän hetken, ja katselin lehtimetsää, jolle illan aurinko valoi säteilevää kultaa. Siinä oli edessä kirkas auringossa heleilevä ranta, tunsi silmillänsä sen keveän päilynnän, mutta ei katsonut sitä, silmät pysyivät korkeassa lehtimetsässä, joka loisti kuin ihanaksi siseleerattu kultateos. Se lehvistö seisoi kuin kultakylvyssä, tummat punervaruskoiset varjot, jotka välähtelivät sen sisältä, leikkasivat sen loisteen kultaisemmaksi. Omituinen helminen riemu poltti sydäntä siinä katsellessa. Olisi ainaiseksi jäänyt silmillään riippumaan sen kultaisen lehtimetsän näkyyn, edessä keveästi päilyvä veden kalvo, mitään muuta tuntematta. Niinkuin äänetön ääretön kirkko oli koko se luonto, vedet ja lehtinen aurinkoinen ranta, taivas yllä. Olisi liittänyt kädet ristiin rinnallensa ja nautintoonsa sammuen liukunut kaiken, koko kultaisen luonnonkajastus-sieluksi. -- Niin sekin hetki oli kuin silmänräpäys taivaassa. --

-- Katselin kukkasta kerran, neitsyistä viljuvaljua. Niin puhtaina riippuivat sen kellot varressaan, ja itse se varsi nousi lehtiensä välistä kuin kaunein sointuvin ajatus. Hyväilin mieltäni katselemalla kukkakellojen kaunista riipuntaa, niinkuin sointuvin soitto niin ne keveästi kallistuivat kukkanen kukkasen yllä. Jokaista kukkaskelloa katsoessani soi mieleni liikutettuna runona. Kuinka puhtaina ja kauneuttaan kylläisinä kaareutuivat niiden kukkahelmien posket, ja kuinka hienona, sieluun hiipivänä sointina tunsi niiden koko muodon! Värisi niiden kellojen hennoimmalla aistilla leikeltyä terää nähdessä, ja niiden kuvun muotoon oli vangittu kuin hillitty mutta täysiääninen olemisen kauneus-sävel. -- Pitkän hetken soi sitä kukkasta katsoen ja kukkasta tuntien. --