Part 9

Vanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan määrätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut hänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan, mitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot kääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä ja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään kohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa pelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät, mutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa vartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä siistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä suhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan Olennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen tulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä tuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja peloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta esiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka omista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan, mutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan jollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä orja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan, jotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään pilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu ilves.

Mutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen kallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja komean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja salaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan ja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan suloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes itselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi koiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti ja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa hyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään tuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä opettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen tapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen haavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta ruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen. Mutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti, ja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin vaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää, ettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.

Samoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois A-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon ovella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon jäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa Olentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä uhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.

II.

Vanki sanoi nimensä olevan Ook-ootsk, kummallinen kurkku-äänne, jota ei kukaan paitsi A-ya kyennyt lausumaan. Kun hän oli oppinut niin paljon, että häntä saattoi ymmärtää, koetti hän innokkaasti palkita Grômin suojeluksen kertomalla vilpittömästi kaiken, mitä tiesi. Hänessä oli paljon lapsen tarkkanäköisyyttä, joten hän pian huomasi olevansa jonkin arvoinen, kun sekä päällikkö että Grôm kyseli häneltä tuntikausia kaikenlaisia asioita. Oman kansansa hän hylkäsi katkerana, koska hänen kaatuessaan kivikkoon ja loukatessaan jalkansa hänen toverinsa olivat kieltäytyneet auttamasta häntä. Hän piti ylpeytenään tehdä isäntänsä mieliksi ja nimittää itseään isäntänsä pienokaisen orjaksi.

Tiedot, jotka hän kykeni antamaan, olivat sellaisia, että ne saivat päällikön ja Grômin mitä synkimmän levottomuuden valtaan. Niistä ilmeni, että kaarijalat, vähitellen selvittyään Pienten Kukkulain solassa kärsimästään kauheasta häviöstä, olivat päättäneet, että tappio oli kostettava. Mutta he eivät enää pitäneet vastustajiaan vähäpätöisinä heidän harvalukuisuutensa tähden. He myönsivät, että jos heidän mieli onnistua seuraavassa hyökkäyksessä, oli heidän järjestyttävä ja opittava käyttämään voimiaan paremmin. Sentähden, kun Mawg ja hänen petturitoverinsa joutuivat heidän käsiinsä, he eivät repineet heitä kappaleiksi eläimellisellä julmuudella, Vaan säästivät heidät, pitivät heistä hyvää huolta ja koettivat uutterasti oppia kaiken, mitä muukalaiset osasivat neuvoa. Ja Mawg, huomattuaan tässä tilaisuuden kostaa Grômille ja tyydyttää mieletöntä kiihkoaan A-yaa kohtaan, joka niin kauan oli hänessä kytenyt, oli tarttunut tehtävään ilkein mielin ja suurella innolla.

Niiden tietojen perusteella, joita Ook-ootsk saattoi antaa, oli selvää, että hyökkäys alkaisi niin pian kuin mahdollista sen jälkeen kuin heidän joukkonsa olisivat täydellisesti varustetut uusilla aseilla. Tämä, sanoi Ook-ootsk, tapahtuisi heti kuivan vuodenajan alettua. Joka tapauksessa, sanoi hän, oli joukkojen pakko odottaa kuivaa vuodenaikaa, sillä tie heidän asunnoiltaan Tulilaaksoon kulki suoseudun läpi, jota suurempien joukkojen oli mahdotonta kulkea sadekuukausina.

Kun kuiva vuodenaika oli jo aivan käsissä, alkoivat Bawr ja Grôm kuumeentapaisesti ryhtyä puolustustoimiin. Laskien mukaan kaikki vanhemmat pojat, jotka olivat kasvaneet isoiksi nuorukaisiksi viime sodan jälkeen, ja voimakkaat naiset ja tytöt, he eivät voineet saada kokoon enempää kuin noin satakaksikymmentä todellista sotilasta. He tiesivät, että häviö merkitsisi heimolle nopeata kuolemista ja naisille ilkeätä orjuutta ja inhoittavia puolisoja. Mutta he tiesivät myös, että pelkkä onnistunut puolustus hyödyttäisi heitä vain hetkeksi. Elleivät he voisi tuottaa vastustajilleen sellaista häviötä, että se tekisi heistä surkean lopun, uupuisivat he pian suuren ylivoiman alle tai nääntyisivät nälkään luolissaan. Ei siis ainoastaan puolustusta vaan suurenmoista hyökkäystä, sadankahdenkymmenen miehen hyökkäystä yhtä monta tuhatta miestä vastaan, suunnitteli Bawr, ja Grôm hautoi aivan uusia keksintöjä.

Toinen niistä suurista luolista, joissa heimo asusti, jätettiin tyhjäksi, koska sitä oli vaikea puolustaa. Bawrin tarkka silmä huomasi sen pikemmin ansaksi kuin turvapaikaksi, sillä vuorilta luolan takaa voi vihollinen vyöryttää kivilohkareita tukkien siten luolan suun. Mutta jyrkänne, missä toinen luola oli, oli luoksepääsemätön ja ulottui kauas sisäänkäytävän yli. Tähän luonnolliseen linnoitukseen siirrettiin heimo, josta suurin osa napisi. Juuria ja kuivattuja lihavarastoja kerättiin sisälle ja kaikki pantiin kokoamaan kuivia ja puolikuivia polttoaineita. Suunnaton joukko pieniä, äkkiä tuleen leimahtavia risukimppuja pinottiin käytävän sisäpuolelle, johon sade ei osunut, ja tiheä metsikkö oikealla ja vasemmalla kaadettiin ja muodostettiin sopiviksi puolustuslinnoituksiksi.

Aivan luolan edustalla oli pieni viuhkan muotoinen tasanko, pinta-alaltaan useampien neliöjalkojen laajuinen. Oikealla kulki kivilohkareiden välissä kapea polku, jolla vain yksi henkilö mahtui kerrallaan kulkemaan ja joka vei toiselle luolalle. Tasangon vasemmalla reunalla oli terävää kivilouhikkoa, jonka yli vain vaikeasti saattoi kulkea. Edessäpäin oli matala jyrkänne, josta maa vietti vähitellen laaksoon päin. Siellä kasvoi korkeita pensaita ja synkkiä tiheikköjä, joiden läpi kulki lukemattomia kapeita polkuja.

Suoraan luolan edessä puolivälissä tasankoa paloi yötä päivää pyhä tuli, josta vuorotellen piti huolta pieni joukko miehiä, jotka päällikkö oli valinnut tähän merkilliseen palvelukseen. Päällikön määräyksestä oli koko tasanko puhdistettu pensaista ja ruohosta ja pitkin sen reunoja oli rakennettu rovioita noin kymmenen, kahdentoista jalan päähän, ja kaikkien tuli olla valmiina sytytettäviksi.

Sillä välin valmisteli Grôm ahkerasti suunnitelmaansa, jonka varassa lopullinen ratkaisu oli. Monta päivää yhtä päätä sai heimo kerätä kuivia ja tuoreita risuja laakson toisesta päästä ja kuivuneita heinäkimppuja suurilta ruohokentiltä laakson ulkopuolelta, tanssivien liekkien tuolta puolen. Kaikki nuo helposti syttyvät aineet levitti Grôm tiheikköihin tasangon eteen lähes kilometrin laajuudelta rinnettä ylöspäin, kunnes koko tuo ala oli todella kuin laaja kokko, joka odotti sytyttämistä.

Sillä aikaa kuin tehtiin näitä valmistuksia, joita heimo ihmetteli, sillä se ei voinut käsittää, mitä hyötyä oli maan peittämisestä tuollaisella roskalla, lähetti Bawr pienen vakoojajoukon vartioimaan kaukaiselle vuorenharjalle. He olivat heimon nopeimpia juoksijoita. Bawr, joka oli kaukonäköinen sotapäällikkö, antoi heidän vaihtaa vuoroa kahdesti vuorokaudessa, etteivät väsyisi ja tulisi huolimattomiksi.

Kun kaikki oli valmista, alkoi jännittävä odotuksen aika. Päivä kului toisensa jälkeen kuten ennenkin, kuumana ja pilvettömänä, ja maa tuli kuivaksi kuin taula. Nähdessään, ettei mitään erikoista tapahtunut, alkoi heimo epäillä tai unohtaa vaaran, joka uhkasi sitä. Muristiin rasittavasta, yhtämittaisesta vartioinnista, mutta Bawr tukahdutti murinan pienellä kädenliikkeellä. Ja rampa Ook-ootsk, joka kyykötti rumana Grômin ovella A-yan pienokainen apinamaisella käsivarrellaan, tuli yhä levottomammaksi. Mitä kauemmin he viipyivät, sitä suuremmat voimat he keräisivät hyökkäykseen, puheli hän Grômille.

Kun hänellä ei ollut aavistustakaan Grômin suurenmoisista hankkeista, katsoi hän epäluuloisesti noita pieniä puuläjiä, jotka aiottiin sytyttää pitkin tasangon reunoja, ja toivoi ne rakennettaviksi paljon suuremmiksi, sillä hän arveli, että hänen kansansa, vaikka he hirveästi pelästyisivätkin loistavaa olentoa, pakottaisivat takimmaiset eteenpäin, kun heitä oli suunnattoman joukot, ja he tallaisivat tulet sammuksiin. Päällikön ja Grômin samoinkuin A-yankin rohkeus, millä he ajattelivat uhkaavaa vaaraa, täytti hänet hämmästyksellä.

Sitten viimein eräänä iltana vähän ennen auringonlaskua tulivat vakoojat juosten hengästyneinä ja yhdellä oli vaikea keihään haava hartioissaan. Silmät suurina he kertoivat kaarijalkojen lukemattomista joukoista, jotka samosivat laaksoon johtajinaan Mawg ja jättiläismäinen, mustanaamainen mies, komea kuin itse Bawr.

»Onko heitä yhtä paljon kuin niitä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan pienillä kukkuloilla?» kysyi Grôm.

Vapisevat miehet kohottivat kätensä.

»Niinkuin heinäsirkkaparvet verrattuna kottaraisjoukkoihin», vastasivat he.

Heidän hämmästyksekseen päällikkö hymyili julman tyytyväisenä kuullessaan tuon kauhean uutisen.

»Hyvä on», sanoi hän. Kiiveten kalliolle luolan vieressä tuijotti hän laaksoon koettaen nähdä vihollisen etujoukkoja. Sillä välin Grôm, joka johti tulen palvelijoita, asetti heidät nuotioiden viereen valmiina sytyttämään ne käskettäessä.

Kesti melkein tunnin, niin nopeasti olivat vakoilijat peloissaan juosseet, ennenkuin rätinä ja peloittavat äänet ilmaisivat joukkojen lähestyvän. Oli hämärä ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät vaaleansinipunervalle taivaalle. Laaksossa saattoi huomata sekavan joukon liikuskelevan tiheiköissä. Bawr antoi nopeat ja pontevat määräyksensä ja sotilaat asettuivat kahteen riviin tasangon eteen, noin kolme, neljä askelta nuotioiden taakse.

Heillä oli kullakin kivipäinen nuija, suuri tai pieni kantajan koon mukaan, ja ainakin kolme piikärkistä keihästä. Kapean polun päätä, joka johti alemmasta luolasta, vartioi kuusi samalla lailla aseistettua naista. Bawr oli valinnut nämä naiset, sillä jokaisella heistä oli yksi tai useampia pienokaisia takana olevassa luolassa, ja hän tiesi, ettei mikään vaarallinen vihollinen pääsisi elävänä sitä tietä. Mutta A-ya ei ollut näiden kuuden kiihtyneen äidin joukossa, sillä hänen paikkansa oli tulien hoitajana.

Kuului pahaa-ennustavaa ulvontaa tuon sekavan joukon lähestyessä nopeasti. Bawr hypähti alas tähystyspaikaltaan heiluttaen suurta nuijaansa ja harppasi pitkin askelin eturintamaan. Grôm huusi määräyksensä ja kaikki nuotiot tasangon ympärillä sytytettiin. Ne leimahtivat iloisesti ja samalla lisättiin suureen keskusnuotioon, joka oli saanut riutua hehkuvaksi hiilikasaksi, kuivia polttoaineita, jolloin se loimahti suureksi liekkipatsaaksi. Tuossa äkillisessä valonhohteessa, joka valaisi muutaman sadan jalkaa laaksosta, nähtiin kaarijalkojen etujoukkojen kuhisevan pensaikoissa. Heidän keltaiset, ilkeät kasvonsa, ammottavat sieraimensa ja siansilmänsä olivat suunnattuina kauhuisina tähän loisteeseen.

Etujoukot pysähtyivät hetkeksi, ja hiljainen mutina muuttui kovaksi huudoksi. Silloin juoksi solakka Mawg etumaiseksi ja häntä seurasi, hetken kummallisesti epäröiden, suuri olento, todellinen kaarijalkamies, mutta yhtä solakka kuin Bawrkin ja väriltään melkein musta. Tämä jättiläinen ja Mawg, karkoittaen pelkonsa tuota ihmeellistä tuli-ilmiötä kohtaan, juoksivat pitkin sotilaiden rivejä kehoittaen eteenpäin ja osoittaen, että viholliset seisoivat aivan liekkien vieressä laisinkaan vahingoittumatta.

Etumaisiin joukkoihin ei tämä selitys näyttänyt ensin paljoa vaikuttavan. Mutta juuri takana oleviin se näytti paremmin tehoavan, sillä heitä kannusti uteliaisuus. Sitäpaitsi kulkivat jälkijoukot eteenpäin ja niiden paino kävi pian vastustamattomaksi. Silloin huomasivat etumaiset, ettei heillä ollut valitsemisen varaa. He taipuivat, vetäytyivät jälleen itsepäisesti takaisin, antoivat sitten kuin särkynyt sulku perään, ja joukko syöksyi kirkuen ja hyppien suoraan tulia kohti.

Niin pian kuin hyökkäys todella alkoi, vetäytyivät Mawg ja musta päällikkö taitavasti syrjään juosten korkeammalla sijaitsevalle kivikkomäelle tasangon vasemmalle puolen, mistä he saattoivat nähdä hyökkäyksen ja johtaa sitä. Oli selvää, että he olivat varmoja voitosta, koska heillä oli niin suuri ylivoima.

Päällikkö ja Grôm odottivat kauheata hyökkäystä seisten rohkeina, liikkumattomina ja äänettöminä tuliensa välissä. Kukaan heimolaisista ei äännähtänytkään eikä kukaan sotilaista, ei miehistä eikä naisista, liikahtanut. Mutta monen sydän salpautui, sillä näytti siltä, ettei tuo elävä virta voisi milloinkaan pysähtyä. Äkkiä lensi eturintamasta keihäspilvi, mutta ne eivät kantaneet kauas, ainoastaan puoli tusinaa niistä lensi tasangon reunaan asti. Bawr vastasi siihen kohta huutaen lujasti, jolloin keihäät lensivät tulilinjan takaa.

Nämä keihäät, jotka heitettiin vapaaehtoisesti ja taitavasti, osuivat suoraan vihollisen sullottuihin joukkoihin, mutta ne aiheuttivat vain hetken hämmingin, kun kuolleet kaatuivat, ja takanatulevat kömpivät niiden yli. Noiden julman äänettömien sotilaiden toinen yhteisheitto näytti saavan enemmän tuhoa aikaan. Heitettynä matalalle ja lyhyemmän välimatkan päästä osui jokainen pykäläinen keihään kärki paikalleen, ja kirkuvat uhrit hämmensivät takana olijat. Mutta hetken kuluttua tuo mieletön virta syöksyi jälleen eteenpäin, kunnes se oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä tasangon reunasta.

Silloin Grôm antoi merkkihuudon, jota taistelijoiden eturintama oli jo tuskallisena odottanut. Jokaiseen nuotioon oli sisäpuolelle asetettu pihkaisia puukimppuja, jotka eivät vain palaneet iloisesti rätisten vaan myös kauan. Näiden kimppujen toinen pää vain oli tulessa. Tarttuen niiden palamattomaan päähän heittivät taistelijat ne täydessä liekissä suoraan vihollisten kasvoja vasten.

Julmat, tuijottavat kasvot kirkuivat tuskasta ja kauhusta, ja koko etujoukko huitoen hurjasti noita outoja heittoaseita kääntyi ympäri ja tunki takana olevia joukkoja syrjään yritti raivata itselleen tien niiden läpi. Mutta noita vyöryviä joukkoja ei voinut vastustaa. Hurjan, hirveän taistelun jälkeen oli pakoon aikojat lyöty maahan ja tallattu jalkoihin. Uusia tulokkaita tervehdittiin samanlaisena kekälesateella ja kauhea näytelmä uudistui, mutta vähän erilaisena, sillä useat hyökkääjistä, huomattuaan, ettei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä, syöksyivät suoraan eteenpäin täynnä toivotonta kuoleman kauhua, välittämättä tulisista kekäleistä tai keihäistä.

Samalla heittivät päällikkö oikealta sivustalta ja Grôm vasemmalta paljon leimuavia kekäleitä kauas etujoukkojen päitten yli rutikuivaan risukkoon. Pitkiä tuliliekkejä leimahteli heti siellä täällä ja kaikkialla kiemurrellen ja nuoleskellen hurjasti. Kuului sellainen kauhun huuto, että kaikki joukot, jotka saattoivat sen kuulla, pysähtyivät. Heikko tuuli puhalsi laaksoa pitkin, ja melkein heti lähtivät hajautuneet liekit yhtenä vyörynä eteenpäin. Joukot kääntyivät hurjan kauhun vallassa pakoon hyppien toistensa päälle ja tunkien toisiaan syrjään taistellen henkensä edestä.

Riemuissaan ja pilkallisesti huutaen syöksyivät puolustajat tasangolta ulos ja heittäytyivät edessään olevien, sekautuneiden joukkojen kimppuun. Mutta nämä, joilla ei ollut mitään pakomahdollisuutta ja joita oli monin verroin enemmän kuin riemuitsevia vihollisia, taistelivat kuin rotat loukussa, ja luolamiehet huomasivat joutuneensa kuolemantaisteluun juuri kun luulivat, että taistelu oli lopussa.

A-ya, jota ei enää tarvittu tulien hoidossa, aikoi juuri seurata Grömiä veriseen taisteluun, kun huuto luolan suulta sai hänet pyörähtämään ympäri. Hän ehti parhaiksi nähdä Ook-ootskin heittävän keihäänsä Mawgin solakkaa vartaloa vastaan tämän hyökätessä hänen kimppuunsa rosoiselta vasemmanpuoleiselta kallionrinteeltä. Puoli tusinaa kaarijalkoja seurasi Mawgia aivan hänen kintereillään. Huutaen varoituksen Grômille syöksyi hän takaisin luolaa kohti. Mutta Grôm ei kuullut häntä. Hänet oli isketty tiedottomaksi ja hän oli hautautunut vihollisläjän alle.

Hiukset hulmuten ja silmät kuin naarastiikerillä pesäänsä puolustaessaan syöksyi A-ya luolan ovelle. Mutta hän ei päässyt sinne. Juuri sisäänkäytävällä häntä lyötiin nuijalla päähän ja hän kaatui. Häneen käytiin heti kiinni ja hänet sidottiin. Hetkistä myöhemmin tuli kolme kaarijalkaa verta vuotavan Mawgin seuraamana juosten luolasta. Mawg heitti voimattoman olennon tyytyväisesti irvistäen hartioilleen, ja joukko kiiruhti nopeasti rinnettä alas.

Muutaman minuutin kuluttua päättyi viimein taistelu tasangon edustalla, ja Bawr, jättäen melkein kolmannen osan miehistään kaatuneina kuolleitten kaarijalkojen joukkoon, johti iloitsevat jäljelle jääneet takaisin luolaan. Voitto oli tullut Loistavan Olennon lapsille kalliiksi. Mutta hyökkääjät olivat täydellisesti hävinneet. Liekit vyöryivät pari kilometriä pitkin laaksoa, missä niitä eivät tukahduttaneet kuolleitten tai kuolevain kaarijalkojen suuret ruumiskasat. Synkässä yössä kuului lakkaamatta huutoja milloin yltyen milloin hiljentyen, ja tuolla hehkussa vyöryi kauhea pakolaislauma, johon liekit tarttuivat surmaten pakenevat. Nojaten pitkään nuijaansa ja silmätessään mietteissään tuota kauheata hävityksen kenttää, päätteli Bawr itsekseen, etteivät kaarijalat enää milloinkaan, niin kauan kuin muisto tästä yöstä säilyisi, uskaltaisi hyökätä hänen kansaansa vastaan.

Sitten vei naisten hurja voihkina päällikön luolaan. Siellä hän näki, että puolet pienokaisista oli surmattu Mawgin nopean hyökkäyksen aikana ja että melkein kaikki vanhat miehet ja naiset oli tapettu heidän puolustaessaan hoidokkejaan. Grômin oven suussa kyyristyneenä ja suuret hampaat puristettuina kuolleen kaarijalan kurkkuun makasi rampa vanki, Ook-ootsk. Huomattuaan, että hän vielä hengitti, ja nähdessään, millaisella raivolla hän oli taistellut puolustaessaan pienokaistaan, nostivat sotilaat hänet hellävaroin syrjään. Hänen altaan ja karvaisen käsivarren suojassa he löysivät Grômin lapsen, joka ei ollut saanut pienintäkään haavaa. Naiset olivat puolustaessaan oikealle johtavan polun päätä nähneet A-yan ryöstön, ja siksi Bawr antoi pienokaisen erään oman vaimonsa hoidettavaksi.

Sitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli uhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin. Mutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja olivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat he äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty vain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta ryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin käsivarsilleen kantoi hänet luolaan.

Grômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta jonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat vieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen hypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän kaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin puhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei haavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk, jota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen oli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti Bawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi mahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.

Ja siitä hetkestä alkoi Grôm hiljalleen parantua.

Seitsemäs luku.

A-YAN PELASTUS.

Tuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.

Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta maan päällä.

He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite. Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.

Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään. Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa, oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon kimppuun.