Part 2

Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle. Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa, levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden, puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.

Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan. Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin. Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen, mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun. Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka. Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.

Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut. Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan, mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua, uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.

Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.

Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti. Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät, kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.

Toinen luku.

KOLMISARVINEN KUNINGAS.

Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita. Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.

Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut hyvin vähän armoa häneltä.

Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean, kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti suojatun päänsä kuopista.

Sen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat joka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti korkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin papukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan suunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa pois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan, muistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin karjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.

Heti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän bamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi tarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.

Siinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen, kauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä Dinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren, imettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki kokeilujaan.

Eikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua varten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista rämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista, kahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja. Mutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota peitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-, mahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia akaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.

Ne eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi sisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli Dinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija, suurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti hirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin kahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se liikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.

Sen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja hartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän jalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan vähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen takana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.

Se oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi jalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen kolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen suoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat nopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi oli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa pitkät.

Melkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret luunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät. Sarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin jättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme, neljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita kaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.

Vastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut niin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät. Pituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli vain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin lujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava vastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat hyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein osa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta sarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin taipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät, terävämmät ja voimakkaammat.

Ensimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne olivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti niitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari, joka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella, oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen muut aseet tarpeettomiksi.

Kolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään takana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu, olivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen väri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui keltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.

Nämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja vähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas Dinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut sen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa heimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen äkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti vastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin sieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun haju.

Dinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha koiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa hauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli vaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli mielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.

Se ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata vastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli. Mutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta. Sokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija. Huomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän karjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen kuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.

Kuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien lähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui tärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää alaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.

Ne kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien alla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli luullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu tullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja suojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään vahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin ei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä väistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä nopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.

Mutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se olisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis, jolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan iskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan toisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt kauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien maata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen hyökkäykseen.

Tätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa. Lähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan kuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen pyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka nivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen täydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien tyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien matelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä hampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä huutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.

Toinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri, apinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen näköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.

Tämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella ja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä oksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin saakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia. Hartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos hän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja jalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa sormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä apinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa rivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja kapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat ja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla olevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen kylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä, kostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella etevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta siitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin pelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi voinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan päälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa oli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän väliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä hetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat hänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään olisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos hän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan imettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön ja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.

Noin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän raskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin kymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen sen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat kylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja heitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä se oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui uudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon viekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.

Silloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan vauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan jättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön keuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi hämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen nahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut työntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja iski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät läpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin niiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua hyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.

Hyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas Dinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä hetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan ja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin painoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin ja kaatoi sen maahan.

Ennenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki kolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen korviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä vapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta, ja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen jalkoihinsa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi kuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua läjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä ylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi sitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan kasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin oli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten suojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.

Kun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle paljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella olevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön jättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä vahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen alaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen akaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä päänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla veti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.

Silloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että sinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä pois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä. Se alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa tuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti ensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen vääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi korkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi voivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta. Koe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja, kokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä tuloksilla.

Äkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin mahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan ja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle ja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties toivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla voisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi toisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties se oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien tiheään rämeikköön.

Mies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän piteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön. Hän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana, kun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti piilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän käsitteli sitä suurella huolella.

Kun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla pienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi ollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää katsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista, koetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin voimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen voivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan uhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen sitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään. Mutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja olivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun läjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa lapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan häntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi ja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies juoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä. Puu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen, jotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti innokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia eläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön hän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka olivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä tyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän oli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.

Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta, armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja miekkahampaisesta tiikeristä.

Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.

Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä. Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä, ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että Dinocerasta vastaan paljain käsin.

Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.

Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen, mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso, mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan. Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.

Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.