Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

Part 18

Chapter 182,830 wordsPublic domain

Oli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi oli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana ne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran palatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä, missä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi kunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat naiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle lauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti tehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla. Tällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja lauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.

Kun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla joukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle, oli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin suuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten syössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista kohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma ei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon käsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi puoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen muuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.

Naisten kimeä kirkuna heidän taistellessaan kuin naarassudet puolustaakseen lapsiaan ja kotiluoliaan, ja vanhojen miesten heikot, mutta kesyttymättömät huudot sekautuivat sanoin selittämättömään äänten sekasotkuun, röhkimiseen, ulvontaan, kiljumiseen, karjuntaan, mylvimiseen ja määkimiseen, joka kuului peloittavasta petojoukosta, joka täytti tulien takana olevan avonaisen kentän. Muutamat pedoista olivat mielipuolina kauhusta, muutamat taistelun vimmassa, ja muutamat vain halusivat päästä takanaan olevasta ahdingosta. Mutta kaikki näyttivät olevan halukkaita tulemaan nuotioiden sisäpuolelle ja pääsemään luoliin, ikäänkuin olisivat luulleet sieltä löytävänsä turvapaikan tuntematonta vaaraa vastaan.

Uloinna oikealla oli kaksi nuotiota aivan tukahdutettu ja tallattu hajalleen, ja kolme, neljä vanhaa miestä ja pari hurjistunutta nuorta naista taisteli siellä kaatuneen hirven ja härän ruumiin suojassa torjuakseen kiivaat hyökkäykset. Kaksi vanhaa miestä makasi maassa tulien välissä kavioiden tallaamana ja kolmatta, joka oli työnnetty etäisemmän luolan kallioseinää vasten, ahdisteli karhu hirveästi, mutta ilman tarkoitusta, ikäänkuin tuo suuri peto tuskin huomaisi, mitä se teki. Eläinten hyökkäyksessä oli jotakin kummallisen peloittavaa.

Kentän keskellä aivan pääluolan edessä, jonka ammottava sisäänkäytävä näytti olevan liikehtivien petojen päämääränä, johti A-ya taistelua ramman orjan Ook-ootskin kanssa, joka ryömi taistellen hänen vieressään kuin raivostunut sammakko. Täällä olivat tulet melkein sammuneet, mutta kaatuneet pedot muodostivat auttavan suojamuurin, jonka harjalla naiset hyppivät iskien keihäillään ja huutaen hurjia herjauksia. Vanhat miehet nojasivat veristä läjää vastaan säästääkseen voimiaan. Siellä täällä raatojen keskellä oli naisen tai vanhan miehen ruumis härän sarven puhkaisemana tai hirven repivien sarvien aukiviiltämänä. Kun Grôm ja hänen miehensä tulivat huutaen tasangon poikki, syöksyi suuri, villainen sarvikuono suojamuurin toiselle puolen aukaisten verisellä sarvellaan tien itselleen, tallasi pari puolustajaa huomaamatta alleen, hyökkäsi lähimmän tulen läpi ja ryntäsi sokeasti luolan suusta sisään takkuinen turkkinsa ilmiliekissä. Lapset ja vanhat naiset, jotka eivät vielä olleet paenneet rannalle, huusivat kauhuissaan. Hurjistunut peto ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan ryntäsi jymisten luolaan.

»Paetkaa, kaikki naiset!» huusi Grôm tuon melskeen yli, kun hän miehineen hyökkäsi suojamuurin luo. »Menkää rantaan lasten kanssa! Me pidätämme hyökkäystä, kunnes te olette päässeet sinne. Juoskaa! Juoskaa!»

Nyyhkyttäen hurjasti tottelivat naiset peräytyen taistelusta ja tarttuen kukin omiin pienokaisiinsa, kaikki paitsi A-ya, joka jäi itsepäisesti Grômin viereen.

»Mene!» käski Grôm kiivaasti. »Lapset tarvitsevat sinua. Vie heidät kaikki alas!»

Nainen totteli jurosti myöntäen Grômin olevan oikeassa, mutta yhä taistelun haluisena, vaikkei hänen väsynyt käsivartensa voinut tehdä enää juuri muuta kuin kohottaa keihästä.

Näiden uusien taistelijoiden hyökätessä, miesten, joilla oli Ieijonamaiset harjat, tuliset silmät ja iskevät, vastustamattomat aseet, peräytyivät eläinten etujoukot survoen takanaolevia. Muutamissa minuuteissa oli ahdinko poistettu. Grôm kääntyi vanhojen miesten puoleen. »Te menette nyt», käski hän. Mutta he kieltäytyivät.

»Me jäämme tänne», huusi eräs hengästyneenä, mutta rohkeata tulta vanhoissa silmissään. »Ei ole liikaa tilaa lautoilla.» Ja he alkoivat jälleen taistella.

Grôm naurahti ylpeänä. Kun sellaista rohkeutta virtasi vielä vanhoissakin suonissa, oli heimo, niin hän ajatteli, saava suuria aikaan. Hän kääntyi ramman orjansa puoleen, josta hän piti tämän urhoollisuuden tähden.

»Sinä menet! Olet rampa etkä voi juosta.»

Ryömivä jättiläinen katsoi häneen leveä suu irvissä.

»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun te kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen hyvin kauas.»

Hän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti aurinkoa ja korkeata taivasta.

Ennenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta rinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet vaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi petolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja keihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva kärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.

»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen toverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan näkyviin.

Grôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya hurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.

»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa käsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.

»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän ja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi suojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa häntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois suunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen orja halusi kuolla heimon puolesta.

Pedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta huomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta voimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa olevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten mullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat heikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.

Sitten tulivat mammuteläimet huojuen ja kiljuen tasangon poikki kulkien pienempien petojen yli kuin nousuveden laine. Nähtyään viimeisen sotilaistaan kulkevan alas rantatietä kääntyi Grôm vielä kerran katsomaan tuota hirveää ja kummallista näytelmää. Hän näki vilahdukselta Ook-ootskin kyyristyneen olennon kohoutuvan tähtäämään punaisella keihäällään suurta, mustaa hirviötä rintaan, joka kohosi kuin vuori hänen yläpuolellaan. Sitten vyöryi vuori hänen ylitseen musertaen hänet, ja Grôm kiiruhti nopeasti polkua alas.

* * * * *

Lauttojen luona oli meteliä. Noin parikymmentä naista ja lasta, jotka yrittivät veden äyräälle, oli raivostunut, pitkin rantaa hyökkäävä piisoniparvi surmannut, ja jäljelle jääneiden viiltävät huudot kuuluivat lauttauspaikalle kaikuvan kirkunan ja metelin yli. Puolet lautoista olivat nyt lasteineen vesillä, ja miehet ähkivät hurjasti työnnellessään toisia jokeen. Naiset ja lapset keräytyivät veteen heidän ympärilleen odottaen, milloin miehet antaisivat heidän nousta lautoille.

Kun Grôm joukkonsa kera veren tahrimana päästä jalkoihin asti saapui rannalle ja heitti verta tippuvat aseensa lautoille, likeni eläintulva luolilta jyrkänteen reunan yli rannalle päin. Toiset, jotka olivat varmoja jaloistaan, kuten leijonat ja karhut, tulivat varovasti polkua alas. Toiset syöksyivät mielettömästi eteenpäin ja tulivat pyörien alas puskien kallioon ja teräviin reunoihin ja pysähtyen rannalle särkyneenä luukasana. Sitten tuli näiden takana näkyviin jyrkänteen reunalle joukko mammuteläimiä, mustina ja jättiläismäisinä sinistä taivasta vastaan. Ne heiluttivat pitkiä kärsiään ja kiljuivat hurjasti, mutta epäröivät laskeutua alas.

»Joutukaa! Joutukaa!» huusi Bawr hoputtaen väsyneitä työmiehiä, niin että suonet pullistuivat nis kassa ja otsassa ikäänkuin ne puhkeaisivat.

Grômin ja hänen joukkonsa avulla saatiin viimeisetkin lautat vesille. Lapset työnnettiin niille, naiset kiipesivät heidän jälkeensä ja miehet, kahlaten ja ohjaten, jotteivät lautat ajautuisi jälleen maalle, alkoivat varovasti seurata heitä.

Samassa syöksähti rantaa pitkin uusi eläintulva, pääasiallisesti puhveleita, niiden etunenässä kolme suurta, valkeata sarvikuonoa. Ne näyttivät kaikki olevan aivan sokeina pelosta. Ne syöksyivät suoraan eteenpäin huomaamatta ihmisiä lautoilla tai muita petoja, jotka tulivat jyrkännettä alas. Niiden kintereillä tuli ryskien toinen mammutparvi, kärsät korkealla ilmassa ja punaiset suut ammollaan.

Kun nuo suunnattomat, vyöryvät olennot saapuivat lauttojen kohdalle, huusi eräs lapsista nähdessään tuon peloittavan näyn. Lauman johtaja käänsi ilkeät, pienet silmänsä lauttoihin päin näyttäen nyt vasta huomaavan ne. Pysähtymättä se ojensi alas kärsänsä, kiersi sen Bawrin vyötäisille, heilahdutti hänet ilmaan murskaten hänen kylkiluunsa hurjalla puristuksella ja kuljetti häntä korkealla ilmassa kiljuvan lauman yläpuolella.

Lautoilta kuului vihan ulvontaa. A-ya, jonka kaari oli nopea kuin ajatus, ampui nuolen, ennenkuin Grôm ehti pysähdyttää hänen kätensä. Nuoli tunkeutui syvälle hirviön kärsään. Paiskaten elottoman uhrinsa laumansa jalkoihin koetti peto kääntyä kostaakseen tuon kummallisen haavan. Mutta pääsemättä takana olevan vyöryn läpi kulki se eteenpäin kiljuen raivosta.

Grôm, joka nyt oli heimon päällikkö ja hallitsija, käski työntää kaikki lautat syvälle, niin etteivät hyökkääjät ulottuisi niihin. Nyt kun hänellä oli kaikki vastuunalaisuus hartioillaan, ei hänellä ollut aikaa surra Bawrin kuolemaa, Bawrin, joka oli kuollut arvokkaasti, kuten päällikön tuleekin. Lautat kulkivat jo kaukana virrassa, ja Grôm toivoi, että he kykenisivät saamaan ne tyynen veden aikana kauas pohjoista rantaa kohden, ennenkuin joutuisivat kokemaan pakoveden täyttä voimaa. Miettiessään tätä ja kehoittaessaan sotilaitaan ponnistelemaan voimiensa takaa raskailla ja hankaloilla sauvameloilla, aprikoi hän koko ajan suurta salaisuutta. Mikä karkoitti mahtavat mammutitkin tieltään? Mitä tuo pelko oli?

Silloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin päässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.

Alas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut asuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet, virtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin voimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli selvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin oma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat niistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot, sillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina syöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla vahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä kääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha sarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen roskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten niitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä niiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen ryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi kuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka oli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa mahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan rannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.

Grôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle näytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti tuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta juoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta vihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.

Neljästoista luku.

PITKÄN UNEN LAMMIKKO.

Luolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti kotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena pelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän asuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä levähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun pohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja petoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä puiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia, jotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat tuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen kansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen löydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.

Yksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä, näki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä läntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä, milloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se ollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä saattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi asuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle sinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti myös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida joen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli masentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä vaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille. Tunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo jälleen matkalla.

Matkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua pitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie kukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla. Jos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet vähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä lauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin tyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä rantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi tarvitsemaan.

Tuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden lapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat yhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä väsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko leveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten seurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista rintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan veljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan vanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä suuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset, joilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita tulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat saattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.

Kuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa. Puiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli hidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät hyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen kantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua, peitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat vastenmieliseksi.

Vakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita kohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti puiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin tarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana ennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä tuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä suon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria ja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden tasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä peittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat kasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää käsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.

Lihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä poukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle aterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa kuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi Grôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita vastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä, valaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin korkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.

Kun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli tusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he eivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin lammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta puolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä silmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin alligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä. Ollenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti suut ammollaan.

Sillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen leiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä vastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta noita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin käskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi sen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan purivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten ne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä kohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista kaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin ehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin kuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää aivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä. Kaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen äänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista ajoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset suurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova, hyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi kaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän, kahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan ja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin suunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut tullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan hännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi alligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä, ja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat kuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat leiritulien leimahdukset.

Tuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä. Kun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä, kehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet ponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti kuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä kertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään vaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto leirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden tulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se lähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan, niinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya, joka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi puoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli ainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä syvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta haavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt saalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi se keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä silmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.

Rakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti heimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta se ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki sen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin muuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen heimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului rauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin puiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat odottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi mimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä, olivat vain päivän matkan päässä.

Mutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa muuttavien petolaumojen jaloissa.

Grôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan noiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata suolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden oksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle kiipesi hän puuhun tarkastelemaan.