Part 6

_Tanner (kiihoittaen itsensä yhteiskunnalliseen raivoon)_. Onko se pätevä syy, jonka tähden et saa pitää omaa sieluasi omanasi. Oh, en kärsi tuota nuoruuden rikollista alistumista vanhuudelle. Katseleppas muodissa olevaa seurapiiriä semmoisena kuin tunnet sen. Mitä se on olevinaan? Ihanaa keijukaistanssia. Ja mitä se oikeastaan on? Hirvittävä kulkue kurjia tyttöjä, jokainen kyynillisen, kavalan, ahneen, toiveitten pettämän, tyhmästi kokeneen, alhaismielisen vaimon kynsissä, jota hän nimittää äidikseen, ja jonka velvollisuus on myrkyttää tyttären mieli ja myydä hänet sitten enimmin tarjoovalle. Miksi nuo onnettomat orjat naivat kenen tahansa, olkoonpa hän kuinka vanha ja kurja tahansa, ennemmin kuin jäävät naimatta? Sillä avioliitto on ainoa keino, joka pelastaa heidät noitten elähtäneitten ystävien vallasta, jotka peittävät itsekkäät aikeensa ja kateellisen vihansa nuoriin kilpailijoihin äidillisen velvollisuuden ja perheystävyyden naamarin alle. Kaikki tuo on inhoittavaa, ja luonnon ääni vaatii tyttärelle isän hoitoa ja pojalle äidin. Isän ja pojan ja äidin ja tyttären laki ei ole rakkauden laki. Se on vallankumouksen ja vapautuksen laki, joka on siirtävä nuoret ja kykenevät vanhojen ja kuluneitten sijalle. Sen sanon sinulle että miehuuden ja naisellisuuden ensimäinen velvollisuus on itsenäisyyden julistus. Se mies, joka vetoaa isänsä valtaan, ei ole mikään mies. Se nainen, joka vetoaa äitinsä valtaan, ei ansaitse vapaan kansalaisen nimeä.

_Anna (katsellen häntä tyynellä uteliaisuudella)_. Sinä rupeat varmaan vielä täydellä todella politikoitsijaksi, Jack.

_Tanner (vallan masennettuna)_. Mi-mitä? Mitä? _(kooten ajatuksensa)_. Mitä sillä on tekemistä sen kanssa mitä sanoin?

_Anna_. Sinä puhut niin hyvin.

_Tanner_. Puhut! Puhut! Se ei ole mitään muuta sinulle kuin puhetta. Mene siis takaisin äitisi luo ja auta häntä myrkyttämään Rhodan mielikuvitusta niinkuin hän jo on myrkyttänyt sinun. Kesyt elefantit juuri nautinnolla vangitsevat villejä.

_Anna_. Minä edistyn. Eilen olin boa constrictor, tänään olen elefantti.

_Tanner_. Niin olet. Siis mene matkoihisi. Minulla ei ole muuta sanottavaa.

_Anna_. Sinä olet niin äärettömän järjetön ja epäkäytännöllinen. Mitä voin tehdä?

_Tanner_. Tehdäkö? Murra kahleesi! Kulje elämäsi oman omantuntosi johtamana eikä äitisi. Puhdistaa ja elähytä mielesi, ja opi nauttimaan reippaasta matkasta moottorivaunussa, sen sijaan että nyt et näe siinä muuta kuin välikappaleen inhoittavaan juoneen. Lähde kanssani Marseillesiin ja Algieriin ja Biskraan, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Mennään vaikka alas Capeen saakka, jos haluat. Se on itsenäisyyden julistus ja kosto samalla. Sinä voit jälestäpäin kirjoittaa kirjan siitä. Se tekee lopun äidistäsi ja sinusta naisen.

_Anna (miettivänä)_. En luule että siinä olisi mitään sopimatonta Jack. Sinä olet holhoojani ja siis isäni asemassa hänen omasta tahdostaan. Ei kellään olisi mitään sanomista siitä että matkustamme yhdessä. Se olisi äärettömän hauskaa. Kiitos, Jack, tuhat kiitosta! Minä tulen.

_Tanner (kauhistuen)_. Sinä tulet!!!

_Anna_. Tietysti.

_Tanner_. Mutta -- _(hän vaikenee aivan onnettomana, sitten jatkaa heikosti)_. Katsoppas nyt, Anna. Jos siinä ei ole mitään sopimatonta, niin ei myöskään maksa vaivaa tehdä sitä.

_Anna_. Kuinka järjetön sinä olet! Sinä et koskaan tahtoisi panna minua huonoon valoon, sen tiedän.

_Tanner_. Juuri sitä tahdoin. Se oli syynä ehdotukseeni.

_Anna_. Kuinka sinä jaksat puhua tyhmyyksiä! Et ikinä tekisi mitään, joka vahingoittaisi minua.

_Tanner_. Ellet tahdo joutua huonoon valoon, niin elä tule.

_Anna (koruttomalla vakavuudella)_. Minä tulen, Jack, koska sinä tahdot. Sinä olet holhoojani ja arvelen että meidän pitäisi tavata toisiamme enemmän ja oppia tuntemaan toisemme paremmin. _(Kiitollisesti)_. Oli niin kovin ystävällistä, Jack, tarjota minulle tuollainen hauska matka, varsinkin sen perästä mitä sanoin Rhodasta. Sinä olet tosiaankin hyvä -- paljoa parempi kuin luuletkaan. Milloin lähdemme?

_Tanner_. Mutta --

_Keskustelu keskeytyy, sillä rouva Whitefield tulee talosta. Hänen vieressään kulkee amerikkalainen herra ja hänen jälessään Ramsden ja Octavius._

_Hector Malone on itä-amerikkalainen, mutta hän ei ollenkaan häpeä kansallisuuttaan. Siitä syystä Englannin hienosto on hänelle suosiollinen ja pitää häntä nuorena miehenä, joka on kyllin miehekäs tunnustaakseen tuon selvän varjopuolen yrittämättä sitä peitellä tai laimentaa. He ymmärtävät ettei saa antaa hänen kärsiä asiasta, joka tietysti ei ole hänen syynsä, ja pitävät erityisen tärkeänä velvollisuutenaan kohdella häntä hyvin ystävällisesti. Hänen ritarillinen kohteliaisuutensa naisille ja hänen ylevät siveelliset mielipiteensä, jotka ovat sekä aiheettomia että harvinaisia, oudoksuttavat ehkä hieman epäsuotuisasti, ja vaikka hienon yleisön mielestä hänen hyväntahtoinen huumorinsa on jotenkin huvittavaa, sitten kun se on lakannut heitä hämmästyttämästä (se ensin aina saattaa heidät ymmälle), on heidän täytynyt pakottaa hänet ymmärtämään että hänen ei mitenkään sovi kertoa kaskuja, elleivät ne ole selvästi personallisia ja purevia, ja myöskin että kaunopuheisuus on taito, joka kuuluu alhaisempaan sivistysasteeseen kuin tässä maassa vallitsevaan. Näistä seikoista Hector ei ole vielä vallan vakuutettu. Hän arvelee yhä vielä että brittiläiset ovat taipuvaisia pitämään typeryyksiään avuina ja esittämään kaikenlaista kykenemättömyyttään hyvänä kasvatuksena. Englantilainen elämä kaipaa hänen mielestään ylentävää puhetaitoa (jota hän nimittää siveelliseksi sävyksi). Englantilainen käytöstapa ei osoita täyttä kunnioitusta naisille. Englannin hienosto puhuu kaikenlaisista asioista niin peittelemättä että se melkein tuntuu raakuudelta. Ja englantilaista seurustelua pitäisi elähdyttää leikeillä ja kertomuksilla ja muulla ajanvietolla. Hänen ei siis tee mieli oppia näitä vajavaisuuksia, koska hän näki paljon vaivaa hankkiakseen itselleen ensi luokan sivistyksen ennenkuin hän uskalsi lähteä Atlantin yli. Hän huomaa että englantilaiset joko eivät ollenkaan välitä siitä hänen sivistyksestään, eivätkä ylipäänsä mistään sivistyksestä, tai pysyttelevät kohteliaasti välttelevällä kannalla. Oikeastaan syy on siinä että Hectorin sivistys ei ole mitään muuta kuin täyteen täyttymistä sillä kirjallisuudella, joka kolmekymmentä vuotta sitten levisi Englannista ulospäin, ja jonka hän nyt on tuonut takasin ja on valmis ammentamaan esiin heti paikalla kun tulee puhe kirjallisuudesta, tieteestä tai taiteesta. Se hämmästys, jota nuo hänen hyökkäyksensä herättävät, on omiaan vahvistamaan hänen luuloaan, että hän kasvattaa Englantia. Kuullessaan ihmisten viattomasti puheskelevan Anatole Francesta ja Nietzschestä hän kukistaa heidät Matthew Arnoldilla ja vieläpä Macauleyllakin. Ollen sydämensä syvyydessä harras uskonnollinen, hän aina ensin johtaa varomattomat humoristisella uskottomuudella jättämään syrjään yleistajuisen teologian keskustellessaan hänen kanssaan siveyskysymyksistä, ja sitten hän äkkiä saattaa heidät ymmälle kysymällä eikö siis ihanne-käytöksen toteuttaminen ollut päivän selvään Jumalan kaikkivaltiaan tarkoituksena, kun hän loi rehellisiä miehiä ja puhtaita naisia. Hänen personallisuutensa miellyttävä tuoreus ja hänen sivistyksensä mykäksi hämmästyttävä vanhuus saattavat tavattoman vaikeaksi päättää ansaitseeko vaivaa tutustua häneen, sillä vaikka hänen seuransa on kieltämättä hauskaa ja elähyttävää, ei hänestä voi löytää mitään henkisesti uutta, varsinkin koska hän inhoaa politiikkaa eikä koskaan puhu kauppa-asioista, joista hän varmaan tietää paljon enemmän kuin hänen englantilaiset ystävänsä. Hän viihtyy parhaiten romantillisten kristittyjen seurassa, joilla on taipumusta rakkauteen. Siitä ystävyys, joka on syntynyt hänen ja Octaviuksen välillä._

_Ulkomuodoltaan Hector on kaunisrakenteinen nuori mies, noin neljänkolmatta vanha, musta parta lyhyeksi leikattu ja hyvin hoidettu, kirkkaat, kaunismuotoiset silmät ja miellyttävän vilkas ilme kasvoissa. Hän on muotikannalta nähden moitteettomasti puettu. Astuessaan käytävätä rouva Whitefieldin rinnalla hän koettaa hartaasti olla miellyttävä ja hauska, asettaen siten rouva Whitefieldin pienoiselle järjelle raskaamman taakan kuin se kantaa jaksaa. Englantilainen jättäisi rouvan yksin pitäen luonnollisena että ikävyys ja välinpitämättömyys on oleva hänen kaltaistensa kohtalo. Rouva rukka itse tahtoisi että hänet joko jätettäisi yksin tai annettaisi puhua asioista, jotka häntä huvittavat._

_Ramsden astuu tutkimaan moottorivaunua. Octavius liittyy Hectoriin._

_Anna (syösten iloisesti äitinsä kimppuun)_. Kuuletko, kuuletko mamma! Jack vie minut Nizzaan moottorivaunullaan. Eikö se ole suloista? Minä olen onnellisin ihminen Lontoossa!

_Tanner (epätoivoisesti)_. Rouva Whitefield vastustaa sitä. Olen varma että hän vastustaa. Eikö totta Ramsden?

_Ramsden_. Luulen tosiaankin, että hän vastustaa.

_Anna_. Ethän vastusta äiti, vai mitä?

_Rouva Whitefield_. Minäkö vastustaisin! Mistä syystä? Luulen että se on hyvä Annalle. _(Astuen Tannerin luo)_. Aioin muutoin pyytää sinua joskus viemään Rhodan ajelemaan. Hän on liian vähän ulkona. Mutta senhän voit tehdä palattuasi.

_Tanner_. Voi sitä petollisuuden syvyyksien syvyyttä!

_Anna (nopeasti, johtaakseen pois huomion Tannerin huudahduksesta)_. Ai, minä unohdin! Ethän ole tavannut herra Malonea ennen. Herra Tanner, holhoojani -- herra Hector Malone.

_Hector_. Hauska tutustua, herra Tanner. Enkö saisi esittää että matkaseuruetta Nizzaan hiukan laajennettaisi?

_Anna_. Niin juuri, me tulemme kaikki. Onhan se siis päätetty?

_Hector_. Minäkin olen moottorivaunun vaatimaton omistaja. Ehkä neiti Robinson sallisi minulle ilon tarjota vaununi hänen käytettäväkseen.

_Octavius_. Violet!

_Yleinen hämilläolo_.

_Anna (alamaisesti)_. Tule äiti, meidän täytyy jättää heidät keskustelemaan matkasta. Minun pitää panna kuntoon matkapukuni.

_Rouva Whitefield näyttää hämmästyneeltä, mutta Anna vie hänet pois, ja he poistuvat taloon päin._

_Hector_. Luulen voivani otaksua neiti Robinsonin suostuvan.

_Hämilläolo kasvaa._

_Octavius_. Pelkään että meidän täytyy jättää Violet tänne. On olosuhteita, jotka saattavat mahdottomaksi hänen tulonsa sellaiselle retkelle.

_Hector (huvitettuna mutta ei ollenkaan vakuutettuna)_. Liian amerikkalaistako? Täytyykö neidillä olla kaitsija?

_Octavius_. Ei Malone -- ei aivan niinkään.

_Hector_. Eikö? No mikä siis on syynä vastustukseen?

_Tanner (kärsimättömästi)_. Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle. Me emme ikinä voi säilyttää sitä salaisuutta, ellei jokainen tiedä sitä. Herra Malone, jos te menette Nizzaan Violetin kanssa, menette toisen miehen vaimon kanssa. Hän on naimisissa.

_Hector (kuin ukkosen iskemänä)_. Mitä te sanotte.

_Tanner_. Sanomme sen salaisuutena.

_Ramsden (arvokkaan näköisenä, jotta Malone ei epäilisi mesallianssia)_. Hänen avioliittoaan ei ole julaistu, sillä hän tahtoo ettei siitä mainita mitään vielä.

_Hector_. Osaan antaa arvoa hänen toivomuksilleen. Onko liian tunkeilevaa kysyä kuka on hänen miehensä, jos ehkä voisin puhua hänenkin kanssaan tästä matkasta?

_Tanner_. Me emme tiedä kuka hän on.

_Hector (vetäytyen kuoreensa hyvin huomattavalla tavalla)_. Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää.

_Hämilläolo käy entistä tuskallisemmaksi._

_Octavius_. Se tuntuu teistä varmaan hyvin omituiselta.

_Hector_. Hiukan kummalliselta. Anteeksi että sanon sen.

_Ramsden (puoleksi anteeksi pyytäen, puoleksi harmissaan)_. Hän meni naimisiin salaisesti, ja hänen miehensä on nähtävästi kieltänyt häntä ilmoittamasta hänen nimeään. On luonnollista että kerromme sen teille, koska näytätte tuntevan intressiä neiti -- hm -- Violetia kohtaan.

_Octavius (herttaisesti)_. Toivon että tämä ei tuottanut teille pettymystä.

_Hector (pehmiten, tullen esiin kuorestaan taas)_. Niin -- se on paha isku. Tuskin voin käsittää, että mies voi jättää vaimonsa sellaiseen tilaan. Se ei ole miehekästä. Eikä hienotuntoista.

_Octavius_. Me tunnemme sen hyvin syvästi, kuten arvannette.

_Ramsden (kiukkuisesti)_. Se on joku nuori narri, joka ei ymmärrä mihin tuollainen salaperäisyys vie.

_Hector (selvästi osoittaen siveellistä inhoa)_. Toivon sitä. Miehen pitää olla hyvin nuori ja hyvin narrimainen, ennenkuin voi hänelle antaa anteeksi sellaisen käytöksen. Te katsotte asiaa hyvin laimeasti, herra Ramsden. Liian laimeasti minun mielestäni. Avioliiton pitäisi todellakin jalostaman miestä.

_Tanner (ivallisesti)_. Soo-oh.

_Hector_. Tuleeko minun ymmärtää teidän hymähdyksenne siten että ette ole samaa mieltä kuin minä, herra Tanner?

_Tanner (kuivasti)_. Menkää! naimisiin ja koettakaa. Se ehkä tuntuu teistä hauskalta jonkun aikaa, mutta aivan varmaan ei jalostavalta. Miehen ja vaimon yhteinen suurin mitta ei välttämättömästi ole suurempi kuin miehen mitta yksinään.

_Hector_. Me arvelemme Amerikassa että naisen siveellinen kanta on korkeampi kuin miehen, ja että naisen puhtaampi luonne kohottaa miehen ja tekee hänet paremmaksi kuin hän oli ennen.

_Octavius (vakuutuksella)_. Niin se onkin.

_Tanner_. Eipä ihme että amerikkalaiset naiset mieluummin elävät Europassa! Se on mukavampaa kuin seistä koko elinikänsä alttarilla ja tulla jumaloiduksi. Oli miten oli, Violetin mies ei ole jalostunut. Mitä siis voimme tehdä?

_Hector (pudistaen päätään)_. En voi unohtaa tuon miehen käytöstä niin vähällä kuin te herra Tanner. En tahdo kumminkaan sanoa sen enempää. Olkoon hän kuka tahansa, on hän kuitenkin neiti Robinsonin mies, ja hänen tähtensä tahtoisin uskoa hyvää miehestä.

_Octavius (liikutettuna, sillä hän aavistaa salaisen surun)_. Olen niin pahoillani, Malone. Hyvin pahoillani.

_Hector (kiitollisena)_. Te olette hyvä poika, Robinson. Kiitos.

_Tanner_. Puhukaa muusta. Violet on tulossa tänne.

_Hector_. Pitäisin suurena ystävyytenä, hyvät herrat, jos sallisitte minun puhua pari sanaa kahden kesken neidin kanssa. Täytyy puhua tästä matkasta -- ja se on hiukan vaikeata --

_Ramsden (iloissaan, päästessään pakoon)_. Ei sen enempää. Tulkaa Tanner ja Tavy. _(Hän lähtee puistoon Octaviuksen ja Tannerin kanssa moottorivaunun ohi)_.

_Violet tulee tietä pitkin Hectorin luo._

_Violet_. Näkeekö kukaan?

_Hector_. Ei.

_Violet suutelee häntä._

_Violet_. Onko sinun pitänyt valehdella minun tähteni?

_Hector_. Valehdella! Sitä ei voi enää sanoa valehtelemiseksikaan. Se on paljoa pahempaa. Minä olin aivan petoksen innostuksen vallassa. Violet, anna minun tunnustaa koko asia.

_Violet (heti muuttuen vakavaksi ja päättäväksi)_. Ei, ei, Hector. Sinähän lupasit minulle ettet kerro.

_Hector_. Minä pidän lupaukseni, kunnes sinä minut siitä vapautat. Mutta minusta on niin alhaista valehdella noille ihmisille ja kieltäytyä tunnustamasta vaimoani. Se on konnamaista.

_Violet_. Toivoisin ettei isäsi olisi niin järjetön.

_Hector_. Hän ei ole järjetön. Hän on vallan oikeassa omalta katsantokannaltaan nähden. Hän epäilee Englannin keskisäätyä.

_Violet_. Se on kovin naurettavaa. Tiedäthän kuinka epämielelläni sanon semmoista sinulle, Hector, mutta jos minun pitäisi -- hm -- no ei sen enempää.

_Hector_. Tiedän mitä aiot sanoa. Jos sinun pitäisi naida englantilaisen konttori-huonekalujen tekijän poika, pitäisivät ystäväsi sitä mesallianssina. Ja minun vanha isä hupakkoni, joka on suurin konttorihuonekalujen tehtailija maailmassa, ajaisi minut ovelle vaikka olen nainut suloisimman tytön koko Englannissa, mutta tytöllä ei ole aatelista arvonimeä. Tietysti se on hullua. Mutta sanon sulle Violet etten mielelläni petä häntä. Tuntuu aivan kuin varastaisin hänen rahansa. Miksi sinä et anna minun tunnustaa.

_Violet_. Meillä ei ole vaaraa siihen. Sinä saat olla kuinka romantillinen tahansa rakkausasioissa, mutta ei koskaan raha-asioissa.

_Hector (taistellen tohvelisankariutensa ja tavallisten ylevien siveellisten tunteittensa välillä)_. Tuo on hyvin englantilaista. _(Äkkiä vedoten häneen)_. Violet, isän täytyy saada se selville jonakin päivänä.

_Violet_. Tietysti, myöhemmin. Mutta elkäämme puhuko tästä joka kerta kun tapaamme, kultaseni. Sinä lupasit --

_Hector_. Hyvä on. Minä --

_Violet (ei anna itseään keskeyttää)_. Minähän tästä kärsin etkä sinä. Ja mitä tulee taisteluun köyhyyden ja sen semmoisen kanssa, niin sitä vallan yksinkertaisesti en tahdo. Se olisi liian järjetöntä.

_Hector_. Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin lainata rahat ensin isältäni, kunnes voin seistä omilla jaloillani. Sitten kun rupean ansaitsemaan, maksan ne takaisin.

_Violet (hämmästyneenä ja pahoillaan)_. Aiotko ruveta tekemään työtä? Tahdotko turmella avioliittomme?

_Hector_. En aio antaa avioliiton turmella luonnettani. Ystäväsi herra Tanner jo hiukan nauroi minulle, ja --

_Violet_. Se peto! Minä vihaan Jack Tanneria.

_Hector (urhoollisesti)_. Oo -- hän on vallan oikeassa. Hän tarvitsee vain hyvän naisen rakkauden jalostuakseen. Paitsi sitä hän on ehdottanut että läksisimme moottoriretkelle Nizzaan, ja minä olen aikonut viedä sinut mukana.

_Violet_. Kuinka hauskaa!

_Hector_. Niin. Mutta kuinka voimme järjestää sen asian? Katsoppas, he jo varoittivat minua lähtemästä sinun kanssasi. Kertoivat minulle salaisuutena että olet naimisissa. Sehän tietysti oli mitä hämmästyttävin salaisuus jonka he minulle uskoivat.

_Tanner palaa Strakerin kanssa, joka astuu moottorivaunun luo._

_Tanner_. Teidän vaununne on erittäin onnistunut, herra Malone. Kuljettajanne näyttelee sitä juuri herra Ramsdenille.

_Hector (innoissaan, unohtaen asemansa)_. Mennään Vi----

_Violet (kylmästi, varoittaen häntä silmäniskuin)_. Anteeksi, herra Malone, en kuullut mitä --

_Hector (toipuen)_. Pyydän että sallitte minulle ilon näyttää teille pientä amerikkalaista höyryvaunuani, neiti Robinson.

_Violet_. Se olisi hyvin hauskaa. _(He menevät yhdessä alas tietä)_.

_Tanner_. Kuulitteko jo matkasta, Straker?

_Straker (puuhaillen koneen luona)_. Mitä?

_Tanner_. Neiti Whitefield taitaa tulla minun kanssani.

_Straker_. Sen arvaan.

_Tanner_. Herra Robinson tulee myöskin matkalle.

_Straker_. Vai niin.

_Tanner_. Jos te voitte puuhailla hyvin paljon minun kanssani, ja jättää herra Robinson puuhailemaan hyvin paljon neiti Whitefieldin kanssa, on hän teille erittäin kiitollinen.

_Straker (katsahtaen ympärilleen)_. Nähtävästi.

_Tanner_. "Nähtävästi!" Isoisänne olisi vain nyökäyttänyt päätään.

_Straker_. Isoisäni olisi nostanut lakkiaan.

_Tanner_. Ja minä olisin antanut teidän hyvälle, kohteliaalle isoisällenne punnan juomarahaa.

_Straker_. Viisi shillingiä tuntuu luultavammalta. _(Hän astuu Tannerin luo)_. Ja mitä mieltä on neiti?

_Tanner_. Hän on yhtä iloinen saadessaan olla herra Robinsonin kanssa kuin herra Robinson hänen kanssaan. _(Straker katsoo isäntäänsä kylmällä epäluulolla, kääntyy sitten vaunuun päin ja alkaa viheltää lempinuottiaan)_. Lopettakaa jo tuo kamala melu. Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte? _(Straker tyynesti jatkaa ja lopettaa nuotin. Tanner kuuntelee kohteliaasti loppuun ennenkuin hän taas alkaa puhua, ja sanoo sitten juhlallisen vakavasti)_. Enry, minä olen aina lämpimästi puolustanut musiikin levittämistä rahvaan piiriin, mutta minä vastustan että tarjootte sitä seurueellemme joka kerta kun neiti Whitefieldin nimi mainitaan. Samoin teitte tänä aamuna.

_Straker (itsepäisesti)_. Ei maksa vaivaa. Herra Robinson voisi yhtä hyvin heti luopua yrittämästä.

_Tanner_. Miksi?

_Straker_. Miksi! Kyllä te sen ymmärrätte. Tietysti se ei ole minun asiani, mutta teidän ei tarvitse koettaa pettää minua.

_Tanner_. En minä koetakaan pettää teitä. En ymmärrä mitä tarkoitatte.

_Straker (iloisen happamasti)_. Hyvä on. Eihän se minuun kuulu.

_Tanner (painavasti)_. Ymmärrän, Enry, suhteemme isäntänä ja kuljettajana, ja tiedän pysytellä sopivan matkan päässä tunkematta omia asioitani teille. Keskinäiset sopimuksemmekin ovat alistettavat teidän ammattiyhdistyksenne hyväksyttäviksi. Mutta elkää käyttäkö väärin etujanne. Sallikaa minun muistuttaa että Voltaire sanoi että sen, mikä oli liian typerää sanottavaksi, saattoi aina laulaa.

_Straker_. Ei se ollut Voltaire, se oli Boumaarshai.

_Tanner_. Totta. Se oli Beaumarchais tietysti. Te näytätte ajattelevan että se mikä on liian arkaluontoista sanottavaksi, voidaan aina viheltää. Ikävä kyllä vihellyksenne, huolimatta säveleen ihanuudesta, on aivan selittämätöntä. Kas niin, nyt ei kukaan kuuntele, ei kukaan minun hienoista sukulaisistani, eikä teidän ammattiyhdistyksenne sihteeri. Vastatkaa siis niinkuin mies vastaa miehelle, miksi luulette että ystävälläni ei ole mitään toiveita neiti Whitefieldiin nähden?

_Straker_. Siksi että neiti tahtoo toista.

_Tanner_. Mitä tyhjiä! Ketä toista?

_Straker_. Teitä.

_Tanner_. Minua!!!

_Straker_. Ettekö ole tietävinänne sitä? Jo nyt jotain, herra Tanner.

_Tanner (ankaralla vakavuudella)_. Hullutteletteko vai tarkoitatteko täyttä totta?

_Straker (kiukkuisesti)_. Minä en koskaan hulluttele. _(Rauhallisemmin)_. Se on selvä kuin nenä päässänne. Jos ette ole sitä huomannut, niin ette tosiaankaan ymmärrä paljoa niistä asioista. _(Juhlallisena jälleen)_. Anteeksi, herra Tanner, mutta te kysyitte niinkuin mies kysyy mieheltä ja minä vastasin samalla tavalla.

_Tanner (hurjasti vedoten taivaaseen)_. Siis minä, minä olen mehiläinen, hämähäkki, merkitty uhri, määrätty otus!

_Straker_. En tiedä mitään mehiläisestä enkä hämähäkistä. Mutta merkitty otus, se te olette, siitä ei ole epäilystä. Ja helkkarin hyvä juttu se on teille, sen minä sanon.

_Tanner (äkkiä)_. Henry Straker: elämänne kultainen hetki on koittanut.

_Straker_. Mitä tarkoitatte?

_Tanner_. Sitä ennätystä Biskraan.

_Straker (kiihkeästi)_. Mitä?

_Tanner_. Voittakaa se.

_Straker (tuntien tehtävänsä koko tärkeyden)_. Tarkoitatteko tosiaankin?

_Tanner_. Tarkoitan.

_Straker_. Koska?

_Tanner_. Nyt heti. Onko kone kunnossa matkaan?

_Straker (masentuneena)_. Mutta ettehän voi --

_Tanner (keskeyttäen puheen ja istuen vaunuun)_. Nyt lähdemme! Ensin pankkiin ottamaan rahaa, sitten kotiini hakemaan matkalaukkuani, sitten teidän kotiinne hakemaan teidän matkatarpeitanne ja sitten voittamaan parhaan ennätyksen Lontoosta Doveriin tai Folkestoneen. Sitten kanavan yli ja sitten hurjinta kyytiä Marseillesiin, Gibralttariin, Genovaan, mihin satamaan tahansa, josta pääsemme purjehtimaan mahomettiläiseen maahan, missä miehet ovat suojatut naisilta.

_Straker_. Nyt te laskette leikkiä.

_Tanner (päättävästi)_. Jääkää tänne sitten. Ellette tule, lähden yksin. _(Hän panee moottorin käymään)_.

_Straker (juosten hänen jälessään)_. Seis! Herra! Puoli minuttia vain! Kas niin! _(Hän hyppää vaunuun sen kulkiessa)_.

Kolmas näytös.

Ilta Sierra Nevadassa. Ruskeita vuorenrinteitä; viljellyillä paikoilla öljypuita omenapuiden asemesta, ja viljelemättömillä paikoilla viikuna-kaktuksia kultayrtin ja sananjalkojen asemesta. Ylempänä korkeita vuorenhuippuja ja jyrkänteitä, kaikki kauniita ja kuuluisia. Ei mitään villiä luontoa, vaan ennemmin erittäin ylimyksellinen vuorimaisema, vaativan taiteilija-luojan luoma. Ei mitään vulgääriä kasvullisuuden runsautta; jonkunmoinen kuivuus kentillä ja kivillä. Espanjalaista komeutta ja espanjalaista säästäväisyyttä kaikkialla.