Part 16

Ellei olisi Jumalaa, sanoi kahdeksannentoista vuosisadan deisti, täytyisi keksiä hänet. Tämä XVIII vuosisadan jumala oli _deus ex machina_, jumala joka auttoi niitä, jotka eivät voineet auttaa itseään, laiskojen ja kykenemättömien jumala. Yhdeksästoista vuosisata päätti että semmoista jumalaa ei totta tosiaan ole olemassa, ja nyt ihmisen pitää käydä käsiksi kaikkeen siihen työhön, josta hän ennen luikersi pois rukouksella. Hänen täytyy itse asiassa itse muuttua tuoksi valtiolliseksi kaitselmukseksi, jota hän ennen piti jumalana. Semmoinen muutos ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan se on ainoan laatuinen muutos, joka on todellinen. Olojen pelkkä muodonmuuttaminen, esim. sotilas- ja pappisvallasta kauppa- ja tiedevaltaan, kauppavallasta köyhälistö-demokratiaan, yleisestä orjuudesta maaorjuuteen, maaorjuudesta kapitalismiin, yksinvallasta tasavaltaan, polyteismistä monoteismiin, monoteismistä ateismiin, ateismista panteistiseen humanismiin, yleisestä tietämättömyydestä yleiseen tietäväisyyteen, romantiikasta realismiin, realismista mystillisyyteen, metafysikasta fysikkaan, kaikki tuo on vain muuttumista Tuppuraisesta Tappuraiseksi: _plus ça change, plus c'est la mème chose_. Mutta villi-omenan muutos hienoksi maku-omenaksi, suden ja ketun muutos talonkoiraksi, Henrik V:n sotakonin muutos oluenpanijan vetohevoseksi tai puhdasveriseksi rotuhevoseksi, on todellinen muutos, sillä niissä ihminen on näytellyt jumalan osaa masentaen luonnon valtansa alaiseksi, tarkoitustensa täyttämiseksi ja jalostaen tahi alentaen elämää saavuttaakseen tarkoittamansa päämäärän. Sen minkä voi tehdä sudelle, voi myöskin tehdä ihmiselle. Jos semmoiset hirviöt kuin maankiertäjä ja herrasmies voivat esiintyä pelkkinä ihmisen yksilöllisen ahneuden ja mielettömyyden sivutuotteina, mitä voisimmekaan toivoa ihmisen yleisen tahdon päätuotteena?

Tämä ei ole mikään uusi johtopäätös. Epätoivo oloihin nähden ja tuo järkähtämätön "teidän täytyy uudesta syntyä", ja siihen lisättynä rouva Poyserin määräys "ja syntyä erilaisina", uudistuu joka sukupolvessa. Nietzsche ei alkanut yli-ihmisen kaipuuta, eikä se myöskään lopu hänen jouduttuaan muodista pois. Mutta joka kerta tuo kaipuu on saatu vaikenemaan kysymyksellä: millainen olento on yli-ihminen? Te ette vaadi yliomenaa vaan syötävän omenan, ette ylihevosta vaan voimakkaamman tai nopeamman hevosen. Ei liioin maksa vaivaa vaatia yli-ihmistä, vaan täytyy määritellä minkä laatuista ihmistä on vaadittava. Onnetonta kyllä ette tiedä millaista ihmistä tahdotte. Jonkunmoista kaunismuotoista filosofi-atleetti-miestä, jolla on sievännäköinen ja terve nainen toverinaan, ehkä.

Vaikka tuo onkin haparoiva määritelmä, on se kuitenkin suuri edistys yleisessä täydellisen gentlemannin ja täydellisen naisen vaatimuksessa. Ja eihän oikeastaan milloinkaan vaatimuksia maailmassa esitetä täsmällisillä teknillisillä erikoisluetteloilla halutusta tavarasta. Erinomaista siipikarjaa ja mainioita perunoita kasvatetaan tyydyttämään sellaisten emäntien vaatimuksia, jotka eivät tunne teknillistä eroitusta juurimukulan ja kananpojan välillä. Emännät sanovat että puddingin hyvyyttä voi arvostella syömällä, ja he ovat oikeassa. Yli-ihmisen oivallisuuden koetuksena tulee olemaan elämä, ja me tulemme saamaan selville kuinka yli-ihminen on kehitettävä, jos seuraamme vanhaa kokeiden ja erehdysten tapaa emmekä odota ensin täydellistä selontekoa kokoonpano-aineksista.

Muutamia yleisiä ja selviä erehdyksiä voimme välttää jo alusta alkaen. Sopikaamme esim. siitä että tahdomme etevämmän järjen. Mutta meidän ei silti tarvitse vajota urheilija-hulluuteen ja uskoa että etevä järki on etevän ruumiin tuote. Jos me taas keikahdamme niin paljon toiseen suuntaan, että uskomme etevän järjen ilmaantuvan siinä että rupeaa meidän laatimamme hyveitten ja paheitten siveellisen järjestelmän narriksi, sanalla sanoen tavaksi käyneen siveellisyyden orjaksi, niin luiskahdamme urheilija-hulluuden kattilasta sunnuntaikoulu-pataan. Jos on pakko valita joko atleettirotu tai "hyväin" ihmisten rotu, niin valitkaamme atleetit. Parempi on Simson ja Milo kuin Calvin ja Robespierre. Mutta ei kummankaan hyväksi ansaitse vaivaa muuttua. Simson ei ole enemmän yli-ihminen kuin Calvinkaan. Mitä siis meidän tulee tehdä?

II.

Omaisuus ja avioliitto.

Kiiruhtakaamme omaisuuden ja avioliiton synnyttämien vastusten yli. Vallankumoukselliset liioittelevat niitä. Epäilemättä on helppo osoittaa että omaisuus hävittää yhteiskunnan, ellei yhteiskunta hävitä omaisuutta. Epäilemättä myöskin omaisuus on tähän asti pitänyt puoliaan ja turmellut kaikki valtakunnat. Mutta se johtuu siitä että se pintapuolinen syy, jonka nojalla omaisuutta vastustettiin (se nimittäin että rikkaus ja yhteiskunnallinen työ on jaettu järjettömän epätasaisesti), ei uhannut rodun olemassa oloa, vaan ainoastaan yksilöiden onnea ja lopuksi jonkun mahdottoman valtiollisen muodon olemassaoloa, semmoisen kuin kansakunnan, keisarikunnan tai muun samanlaisen. Mutta luonto ei ikinä ole välittänyt onnesta, yhtä vähän kuin se huolii lipuista ja rajoista, eikä se liioin välitä hituistakaan onko käytäntöön otettu taloudellinen järjestelmä läänitysjärjestelmä, vai kapitalistinen, vai kollektivistinen, kunhan se vain pitää rodun elossa. (Mehiläiskenno tai muurahaispesä on luonnolle yhtä hyvä kuin Ihannemaa). Ja sosialistien todistukset, vaikka ovatkin epäämättömiä, eivät koskaan tule tuntuvammin vaikuttamaan omaisuuteen. Tuon liian tärkeäksi arvatun ilmiön hautauskellot eivät tule soimaan ennenkuin se joutuu ristiriitaan suuremman elinkysymyksen kanssa kuin ainoastaan personallisen vääryyden kanssa taloudellisissa oloissa. Ei mitään semmoista ristiriitaa huomattu niin kauan kuin yhteiskunta ei vielä ollut kasvanut yli kansallisten yhteyksien, jotka olivat liian pieniä ja yksinkertaisia rasittaakseen yli voimain ihmisen rajoitettua valtiollista kykyä. Mutta nyt olemme saavuttaneet kansainvälisen järjestelmän aikakauden. Ihmisen ratkaistavaksi pakoitetun probleemin laajuus ja monimutkaisuus on selvästi liian rasittava ihmisen valtiolliselle kyvylle. Ja juuri tuona tuskallisena hetkenä hän huomaa, hakiessaan ylhäältä mahtavampaa järkeä avukseen, että taivaat ovat tyhjät. Hän on kohta näkevä että se hyljeksitty tunnustus, joka sanoo ihmistä Pyhän Hengen temppeliksi, onkin sanasta sanaan totta, ja että ainoastaan hänen omien aivojensa ja kättensä kautta tämä Pyhä Henki, joka ennen oli kaikkein hämärin persona Kolmiyhteydessä, mutta nyt ainoa elossa oleva siitä, voi auttaa häntä jollakin tavoin. Ja siis, jos yli-ihminen on tuleva, on hän syntyvä naisesta miehen tarkoituksellisen ja hyvin harkitun suunnittelun mukaan. Vakuutus siitä on murtava kaikki esteet. Omaisuus ja avioliittokin, jotka nauravat työmiehen vähäpätöiselle valitukselle siitä että häntä ryöstetään, ja vihkimäsormuksen orjain kotikurjuudelle, joutuvat itse naurunalaiseksi mitä vähäpätöisimpinä mitättömyyksinä, jos ne vain asettuvat estämään tuota aatetta, kun se kerran on käynyt rodun täysin selväksi elintarkoitukseksi.

Että niiden täytyy joutua sitä estämään, käy selväksi sinä hetkenä, jolloin tunnustamme kuinka mitätöntä on kehittää ihmistä erityisiä ominaisuuksia varten, niinkuin kehitämme kukkoja taisteluja varten, koiria metsästystä varten, tai lampaita lihan vuoksi. Se mikä on todella tärkeätä ihmisessä, on se puoli hänessä, jota me emme vielä ymmärrä. Suurin osa siitä ei vielä ole meidän tietoisuudessammekaan, aivan niinkuin meillä normaali-tilassa ei ole tietoisuudessamme, että sydämen avulla pidämme verta kiertokulussa, vaikka heti kuolemme, jos laiminlyömme tuon tehtävän. Siitä syystä joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen, että kun olemme kehittäneet valinnan niin pitkälle kuin olemme voineet, poistamalla kunnollisten vanhempain luettelosta kaikki henkilöt, jotka eivät herätä mielenkiintoa eivätkä toiveita, tai joissa on vikoja ilman niitä korvaavia hyveitä, täytyy meidän vielä sittenkin turvautua mielikuvituksen (_alias_ luonnon äänen) johtoon sekä kehittäjissä että vanhemmissa, jotta saavuttaisimme tuon itsetiedottoman puolen ylemmyyden, joka on yli-ihmisen tosi tunnusmerkki.

Tällä asteella huomaamme kuinka tärkeätä on antaa mielikuvitukselle mahdollisimmin laaja kenttä. Ihmiskunnan paloitteleminen pieniin nurkkakuntiin ja yksilön valinnan tarkka rajoittaminen kunkin omaan nurkkakuntaan on yli-ihmisen syntymän siirtämistä vuosituhansien päähän, ehkä iki päiviksi. Jokaista henkilöä olisi kasvatettava ja harjoitettava tulevana isänä tai äitinä, mutta paitsi sitä ei saisi olla mitään mahdollisuuttakaan semmoisiin luonnollisen valinnan esteisiin, jotka esim. estävät kreivitärtä rupeamasta käsityöläisen vaimoksi, tai herttuata naimasta palvelijatarta. Yhdenvertaisuus on tärkeä ehto hyvälle kehitykselle, ja yhdenvertaisuus taas, kuten kaikki taloustieteilijät myöntävät, ei sovi yhteen omaisuus käsitteen kanssa.

Paitsi sitä yhdenvertaisuus on tärkeä ehto huonolle kehitykselle myöskin, ja huono kehitys on välttämätön ihmissuvun rikkaruohojen kitkemiselle. Kun perinnöllisyyden käsite sai valtaansa tieteellisen mielikuvituksen keskipaikoilla viime vuosisataa, julistivat sen opin tunnustajat että se on rikos, jos mielipuoli nai mielipuolen, tai keuhkotautinen keuhkotautisen. Mutta pitääkö meidän tosiaankin koettaa parannella sairasta rotuamme tartuttamalla terveitä? Vallan selvästi on se vetovoima, jota sairas tuntee toiseen sairaaseen terveellinen rodulle. Jos kaksi tosi sairasta henkilöä menee naimisiin, on varsin luultavaa että suuri määrä heidän lapsiaan kuolee jo alaikäisinä. Tuo on paljoa tyydyttävämpi tulos kuin terveen ja sairaan henkilön yhteyden murhenäytelmä. Ja vaikka se käy kalliimmaksi kuin sairaan saattaminen hedelmättömäksi, sillä on se suuri etu, että silloin kuin käsityksemme terveydestä ja sairaudesta on väärä (ja varmaan se jossakin määrin onkin väärä) tulee erehdys korjatuksi kokemuksen avulla, sen sijaan että se välttämällä voisi päästä vakaantumaan.

Erästä seikkaa täytyy katsoa suoraan silmiin huolimatta romantillisista hätähuudoista. Ei ole olemassa mitään todistusta siitä että parhaat kansalaiset ovat sopusointuisten avioliittojen hedelmiä, tai että luonteiden erilaisuus ei olisi erittäin tärkeä seikka siinä mitä kasvattajat nimittävät risteytykseksi. Päinvastoin on todennäköistä että hyviä tuloksia saadaan semmoisista vanhemmista, jotka olisivat vallan sopimattomia tovereiksi ja osakkaiksi. Tuo on niinkin todennäköistä että varmaan voinemme otaksua sen ajan koittavan jolloin erilaisia ihmisiä paritetaan tahallisesti yhtä usein kuin nykyjään sattumalta. Mutta sellaisten henkilöiden parittaminen ei tietysti saa merkitä samaa kuin heidän yhdistämisensä avioliittoon. Parittamisessa kaksi erilaista henkilöä voivat täydentää toisiensa vaillinaisuuksia, avioliiton taloudellisessa osakkuudessa he ainoastaan kärsisivät niistä. Siten esim. roteva, iloinen, hyvällä ruuansulatuksella varustettu brittiläinen tilanomistaja, jolla on oman luokkansa taipumukset ja käsitykset, ja viisas, rikastunteinen, henkevä ja hienosti sivistynyt juutalaisnainen voisivat luoda pojan, joka olisi molempia vanhempiaan etevämpi, mutta ei ole ollenkaan luultavaa että tämän juutalaisnaisen mielestä tuollainen maanomistaja olisi hauska toveri, tai hänen käytöksensä, hänen ystävänsä, hänen kotinsa ja hänen elämäntapansa puoleensavetävät. Siitä syystä avioliitto, kun se tehdään parittamisen välttämättömäksi ehdoksi, viivyttää yli-ihmisen tuloa yhtä vaikuttavasti kuin omaisuus, ja joutuu siitä syystä yhtä vaikuttavien muutosten alaiseksi sen voiman pakosta, joka vaatii yli-ihmistä.

Omaisuuden ja avioliiton käytännöllinen poistaminen, semmoisina kuin ne tätä nykyä ovat, tulee tapahtumaan herättämättä suurta huomiota. Suurimmalle osalle ihmisiä ei järkevä omaisuuden poistaminen merkitseisi muuta kuin lisääntynyttä määrää ruokaa, vaatteita, asuntoja ja mukavuuksia kunkin personallisesti käytettäviksi, sekä myöskin suurempaa valtaa aikansa ja olosuhteiden yli. Hyvin harvat henkilöt nykyjään eroittavat täydellisen omaisuuden semmoisesta omaisuudesta, jota hallitaan niin suuresti kehittyneillä julkisilla ehdoilla että tulot siitä ovat samalla kannalla kuin papin, upseerin tai siviili virkamiehen tulot. Maan omistaja voi vieläkin ajaa miehiä ja naisia maaltaan, sortaa heidän asuntonsa ja sijoittaa heidän paikoilleen lampaita ja kauriita. Ja järjestymättömillä liikealoilla yksityinen liikemies voi vielä elää loiselämää järjestyneitten liikealojen kustannuksella ja uhrata kansan elämää ja terveyttä yhtä laittomasti kuin manchesteriläinen puuvillatehtailija viime vuosisadan alussa. Mutta vaikka tehdaslaki toiselta puolen ja ammattiyhdistys toiselta puolen ovat vielä elossa olevien henkilöiden elinajalla muuttaneet puuvillatehtailijan entisen rajattoman omistusvallan tehtaissaan ja puuvillan kehrääjän vallan työssään pelkäksi liike- tai työ-luvaksi ankarilla julkisilla tai kollektiivisilla ehdoilla, joita yhteishyvä on pakoittanut esiin, välittämättä ollenkaan yksityisten vaikeuksista, -- vaikka asia on niin, puhuvat ihmiset Lancashiressa yhä vieläkin "omaisuudestaan" vanhaan tapaan, tarkoittaen sillä ainoastaan niitä esineitä joiden varastamisesta voisi rangaista varasta. Omaisuuden täydellinen poistaminen ja jokaisen kansalaisen muuttuminen palkkaa kantavaksi toimitsijaksi julkisessa palveluksessa, ei tuntuisi kansan 99 prosentista suuremmalta muutokselta, kuin jos laivurin poika siirtyisi laivaston palvelukseen. He nimittäisivät yhä edelleenkin kellojaan ja sateenvarjojaan ja puutarhojaan omaisuudekseen.

Avioliiton nimi tulee myöskin pysymään vielä kauan aikaa sen jälestä kun itse tapa on muuttunut. Esimerkiksi nykyinen englantilainen avioliitto, eromääräysten ja naidun vaimon omaisuuslain muodostamana, eroaa enemmän XIX vuosisadan alkupuoliskon avioliitosta kuin Byronin avioliitto Shakespearen avioliitosta. Nykyjään avioliitto Englannissa eroaa ei ainoastaan avioliitosta Ranskassa, vaan myöskin skotlantilaisesta avioliitosta. Etelä Dakotan eromääräysten sovittelemaa avioliittoa sanottaisi Claphamissa sekasorroksi. Ja kumminkaan amerikkalaiset eivät ollenkaan käsittele avioliittoa kevytmielisesti ja kyynillisesti, vaan päinvastoin palvelevat sen ihanteita vakavuudella, joka tuntuu vallan vanhanaikuiselta Claphamissa. Ei Englannissa eikä Amerikassa hetkeäkään kärsittäisi semmoista ehdoitusta että avioliitto poistettaisi, ja kumminkin on aivan varma että molemmissa maissa avioliittokontrahdin muutosta vapaamieliseen suuntaan jatketaan, kunnes avioliitto ei ole sen rasittavampi eikä sen murtumattomampi kuin mikä kauppayhtiö tahansa. Ja vaikka kaikki säädökset poistettaisi, nimittäisivät ihmiset sittenkin vielä itseään vaimoiksi ja aviomiehiksi, selittäisivät toveruuttaan avioliitoksi eivätkä ylipäänsä tuntisi olevansa ollenkaan vähemmän naimisissa kuin Henrik VIII. Sillä vaikka pieni katsauskin avioliiton lailliseen asemaan eri kristityissä valtakunnissa osoittaa meille että avioliitto on erilainen eri rajain sisäpuolella, koti-ilmiö eroaa niin vähän että useimmat ihmiset uskovat että heidän omat avioliittolakinsa ovat vallalla koko maailmassa. Siis tässäkin tapauksessa kuten omaisuutta koskevissa olosuhteissa, yleisön täydellinen luottamus ilmiön nimeen helpoittaa paljon ilmiön laadun muuttamista.

Ei kumminkaan voi kieltää että yksi niistä yleisen mielipiteen muutoksista, joita yli-ihmisen tarve pakoittaa esiin, on hyvin odottamatonta laatua. Se vaatii nimittäin että eroitetaan avioliittokäsite sukupuoliyhteyskäsitteestä, joita nykyjään pidetään välttämättömästä yhteenkuuluvina, ja joiden yhdistystä useimmat naimattomat henkilöt pitävät avioliiton sisimpänä olentona. He ovat väärässä tietysti. On vallan yhtä lähellä totuutta sanoa että sukupuoliyhteys on aivan satunnainen avioliiton ehto. Sukupuoliyhteys ei ole välttämätöntä muuhun kuin rodun ylläpitämiseen, ja heti kuin siitä ylläpitämisestä on pidetty huolta muulla lailla kuin avioliittojen avulla, sukupuoliyhteys lakkaa, luonnon näkökannalta katsoen, olemasta oleellisena ehtona avioliitossa. Mutta avioliiton ei siltä tarvitse lakata olemasta niin käytännöllisenä, sopivana ja mukavana laitoksena, että yli-ihminen voisi varmasti lahjoa avioliittointoilijat tarjoamalla heille kaiken entisen avioliiton ankaruuden ja murtumattomuuden, lupaamalla poistaa eron ja vahvistamalla entiset hirvittävät siteet, jotka kahlehtivat siivoja ihmisiä juoppoihin, rikollisiin ja tuhlareihin, sillä ainoalla ehdolla vain että puolisot lupaisivat täydellisesti luopua sukupuoliyhteydestä. Sillä vaikkakin ihmiset eivät voisi muodostaa kotitoveruutta helpommilla ehdoilla, menisivät he kumminkin naimisiin. Romalais-katolinen, jonka kirkko estää eroamasta, menee naimisiin yhtä huolettomasti kuin etelä Dakotan presbyteriläinen, joka voi vaihtaa aviotoveria niin helposti että vanha maailma kauhistuu. Ja jos katolinen kirkko uskaltaisi astua vielä askelta lähemmäksi kristinuskoa ja vaatisi maallikoilta yhtä hyvin kuin papeiltakin naimattomuutta, niin ihmiset sittenkin solmisivat avioliittoja perustaakseen koteja, vaikka he samalla pysyisivätkin kirkollensa täydellisesti kuuliaisina poikina ja tyttärinä. Ei tarvitse mennä pitemmälle näissä otaksumisissa. Ne ovat tässä mainitut ainoastaan lukijan avuksi, jotta hänen olisi helpompi jakaa avioliitto sen kahteen tehtävään jotka ovat: sukupuoliyhteyden järjestäminen ja kotielämän aikaansaaminen. Nämä kaksi tehtävää voidaan aivan hyvin eroittaa, ja kotielämä on ainoa noista kahdesta, joka on oleellinen ehto avioliitolle, sillä sukupuoliyhteys ilman kotielämää ei ole avioliitto, mutta kotielämä ilman sukupuoliyhteyttä on avioliittoa. Tämä viimeksi mainittu tila on suorastaan kaikkien hedelmällisten avioliittojen ehtona pitkinä aikoina niitten olemassaolosta, muutamissa avioliitoissa koko avioliiton aikana.

Myöntäen siis että omaisuus ja avioliitto, hävittämällä tasa-arvoisuuden ja siten ehkäisemällä sukupuolivalintaa epäsuotuisilla ehdoilla, ovat vaarallisia yli-ihmisen kehitykselle, on meidän helppo ymmärtää, miksi ainoa yleisesti tunnettu uudenaikainen koe ihmisrodun jalostamiseksi tapahtui semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei ollut olemassa omaisuutta eikä avioliittoa.

III.

Perfektsionistien koe Oneida lahdelmassa.

Vuonna 1848 perustettiin Amerikassa Oneidan yhteiskunta sen päätöksen mukaan, jonka kourallinen perfektsionistisiä kommunisteja oli tehnyt, ja jossa sanottiin että "me tahdomme kokonaan pyhittää elämämme Jumalan valtakunnan perustamiseen". Vaikka Amerikan kansa selitti että semmoista ei voitu sietää kristillisessä valtakunnassa, pysyi Oneidan yhteiskunta olemassa yli 30 vuotta, jolla ajalla se näyttää synnyttäneen terveempiä lapsia ja tehneen sekä kärsineen vähemmän pahaa kuin mikään muu tunnettu osakeyhtiö. Mutta se olikin valiojoukkoa, sillä tosi kommunisti (lyhyesti määriteltynä äärettömän ylpeä henkilö, joka tahtoo rikastuttaa yhteistä kassaa eikä omaansa) on ylempänä tavallista osakeyhtiö-kapitalistia aivan niinkuin tavallinen osakeyhtiö-kapitalisti on ylempänä merirosvoa. Paitsi sitä perfektsionisteillä oli voimakkaana paimenena päällikkönsä Noyes, yksi noita satunnaisia yli-ihmisyrityksiä, joita syntyy aika ajoittain, huolimatta ihmisten epäonnistuneiden laitosten asettamista esteistä. Noyesin olemassaolo saattoi kommunistien kasvatuskysymyksen yksinkertaisemmaksi, sillä he tiesivät heti millaisen ihmisen he halusivat kasvattaa, koska oli päivän selvää kuinka toivottavaa toisen Noyesin kehittäminen oli.

Mutta tuo kourallinen ihmisiä, joka kolmekymmentä vuotta vältettyään kaikkea sitä tiedotonta lasten surmaa, jota taitamattomat vanhemmat harjoittavat yksityisissä kodeissa, oli luvultaan ainoastaan 300 henkeä, ei tietysti voinut tehdä paljoa enemmän kuin todistaa että kommunistit yli-ihmisten johtamina ja "pyhittäen kokonaan elämänsä Jumalan valtakunnan perustamiseen" sekä välittäen yhtä vähän omaisuudesta ja avioliitosta kuin camberwelliläinen pappi välittää Hindu- tai Suttee-kastista, voivat tehdä elämänsä koko joukon onnellisemmaksi kuin tavalliset ihmiset, joilla on sekä omaisuus että avioliitto kiusanaan. Ja kumminkin heidän yli-ihmisensä itse myönsi, että tämä näennäinen menestys oli ainoastaan osa tuota luonnotonta ilmiötä, että hän, yli-ihminen, oli syntynyt maailmaan. Sillä kun ikä lopetti hänen voimansa, hän itse johti ja järjesti kommunistien siirtymisen avioliittoon, kapitalismiin ja tavalliseen yksityiselämään, siten myöntäen että tosi yhteiskunnallinen ratkaisu ei syntynyt siten että satunnainen yli-ihminen sai valiojoukon seuraamaan johtoaan, vaan siten että kokonainen yhteiskunta yli-ihmisiä pani sen toimeen omasta tahdostaan. Jos Noyesin olisi pitänyt järjestää kaikki Yhdysvallat eikä vain muutamia tusinoita perfektsionistejä, niin Amerikka olisi musertanut hänet aivan niinkuin Englanti musersi Oliver Cromwellin, Ranska Napoleonin, tai Roma Julius Caesarin. Cromwell oppi katkerasta kokemuksesta, että Jumala itsekään ei voi kohottaa kansakuntaa yläpuolelle sen omaa tasoa, ja että vaikka saisikin kansan niin innostetuksi että se on valmis uhraamaan kaikki halunsa omantuntonsa vaatimuksille, riippuu tulos kokonaan siitä mitä laatua tuo kansan omatunto on. Napoleon näyttää lopuksi tulleen siihen käsitykseen, että ihmiskunta on paljon harmia tuottava koiralauma, jota kannattaa pitää ainoastaan metsästämistä varten. Caesarin taito taistella ilman vihaa ja kostonhimoa; tehtiin tyhjäksi siten että hänen sotilaansa päättivät surmata vihollisensa kentällä, sen sijaan että he olisivat ottaneet heidät vangeiksi, joita Caesar olisi armahtanut. Hänen ylemmyytensä kansalaisena taasen oli ostettu lahjomalla romalaisia suunnattomassa määrin. Mitä suuret johtajat eivät voi aikaansaada, sitä eivät myöskään lait ja uskonnot voi. Ihminen käsittää kaikki säädökset oman luonteensa mukaisesti. Jos yli-inhimillinen käsky on kirjoitettu niin selvillä sanoilla, että ihminen ei voi sitä selittää väärin oman tahtonsa mukaan, silloin hän selittää sen kapinalliseksi herjaukseksi, tai pitää sitä muutoin joko mielettömänä tai vallan käsittämättömänä. Parlamentit ja synodit puuhailkoot niin paljon kuin mielensä tekee säädöksineen ja uskontoineen, aina sen mukaan miten olosuhteet muuttavat luokkia ja niitten etuja, ja seurauksena heidän puuhistaan voi joskus olla näennäinen siveellinen kohoaminen, niinkuin esim. silloin kun kauppasäädyn voitto sotilassäädyn yli aikaansaa sen, että kaksintaistelu saa osakseen yhteiskunnallista paheksumista ja rahasakkoja. Joskus voidaan myöskin huomata melkoista, aineellista edistystä, niinkuin esim. silloin kun työtätekevä luokka saa käsiinsä poliitillisen vallan ja uusien isäntien itsekkäisyys saa aikaan paremman omaisuuden jaon. Mutta kaikki tämä on ainoastaan uudestaan järjestämistä ja muodostelemista. Kunnes kansan sydän ja mieli on muuttunut, ei suurinkaan mies uskalla hallita sillä edellytyksellä, että kaikki ovat yhtä suuria kuin hän, yhtä vähän kuin karjanpaimen uskaltaa ajaa laumansa tielle siinä luulossa että se löytää tiensä yhtä hyvin kuin paimenkin. Ennenkuin joka mies Englannissa on Cromwell, joka mies Ranskassa Napoleon, joka mies Romassa Caesar, joka mies Saksassa Luther plus Goethe, sitä ennen sankarit eivät voi parantaa maailmaa enemmän kuin Cheopsin pyramidi parantaa pientä maalaishuvilaa. Sellaisten kansojen synnyttäminen on ainoa todellinen muutos, joka on meille mahdollinen.

IV.

Ihmisen vastustaminen omaa parantumistaan.