Part 3

»Kerran muuan jarrumiehen roikale suuttui vanhalle Jimille ja ajoi hänet karjuen asemalta, Jok sattui kuulemaan sen ja hyökkäsi tuon raakalaisen kimppuun. Jarrumies oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen, Jok vain neljä jalkaa kuusi tuumaa, mutta tappelu loppui hyvin lyhyeen. Jok vain tarttui miehen rumilaan polvitaipeisiin ja heitti hänet laiturilta päälaelleen maahan. Jarrumies oli joltinenkin nyrkkeilijä, ja päästyään pulikoilleen hän hyökkäsi uudelleen Jokia kohti — mutta eipä toteuttanutkaan aikomustaan. Jok seisoi laiturin reunalla odottaen häntä. Se irvisteli ja näytteli yläleukansa suuria veitsenteräviä torahampaita ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan, joiden lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Kookas jarrumies pysähtyi kuin naulattuna paikalleen, ja se olikin hyvin terveellistä hänelle. Tiedät kai, kuinka paviaanit tappelevat?» Red kysyi.

Pudistin vaieten päätäni, uskaltamatta lausua halaistua sanaa.

— Se tarttuu aina vastustajaansa, olipa se ihminen, käärme tahi muu peto, teräksenlujilla käsivarsillaan, ystäväni selitti. Sitten se upottaa parin tuuman pituiset torahampaansa viholliseensa aivan juurta myöten ja nykäisee taaksepäin ponnistaen samalla käsillään. Siten se kiskaisee irti suuria lihakappaleita. Senvuoksi onkin paviaanien torahampaiden takalaita terävä. Ne eivät pure, vaan viiltävät, ja sellainen viilto voi olla melko pitkä.

»Tämän pienen kahahduksen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut ahdistella Jim Tullya.

»Oli hullunkurista katsella, kuinka vanha Jim ja tuo tsakma kiintyivät toisiinsa. Ellei ketään ollut läheisyydessä, Jok istui aina käsivarret kiedottuina vanhan Jimin ympärille. Se taputteli hänen kasvojaan ja päästeli hullunkurisia kukertelevia ääniä. Eikä Jok voinut sietää, että Jim poistui hänen näkyvistään.

»Vähitellen vanha Jim teki itselleen apulaisen Jokista, joka varmasti oli hyvä oppimaan. Alussa se veti käsirattaita koiran kanssa. Kun sitten vanha haukkuparka sattui tallaamaan kyykäärmeen päälle ja muutti autuaammille metsästysmaille, Jok veti rattaita yksinään. Jonkin ajan kuluttua se huomasi työntämisen vetämistä helpommaksi, ja niinpä se sen jälkeen työntelikin rattaita kaikkien vastamäkien päälle tarttuen kiinni kiskoihin käsimäisillä jaloillaan ja työntäen pitkillä käsivarsillaan kuin höyrykone. Kun sattui alamäki, Jok saattoi mielissään naurahtaa ja hypätä vaunuun ajamaan kietoen samalla käsivartensa Jimin ympärille, joka istui vaunun etuosassa, puujalkojen törröttäessä eteenpäin. Sitten Jok oppi yksinään siirtämään vaunun kiskoille ja nostamaan sen niiltä pois. Vielä Jim opetti sen pumppuamaan vettä puutarhaan, lukitsemaan oven, kun he aamuisin lähtivät asemalle ja ojentamaan Jimille avaimen, kattamaan pöydän ja pesemään astiat ja toimittamaan melkein kaikki muut talon askareet, paitsi keittämisen. Siitä vanha Jim itse huolehti.

»Sitten vähitellen Jok alkoi auttaa vanhaa Jimiä asemallakin. Jim oli aina ollut taitava eläinten opettaja, mutta hän ei olisi milloinkaan päässyt sellaisiin tuloksiin, ellei Jok olisi ollut niin tavattoman innokas oppimaan. Aloitettiin hiilipihasta. Kun veturinkuljettaja halusi sen vaihteen avaimen, joka avasi radan hiilipihalle, hänen piti viheltää neljästi, jolloin vanha Jim kompuroi paikalle avainta tuomaan. Kun mies oli ottanut tarpeeksi hiiliä, hänen piti viheltää jälleen, jolloin Jim tuli ottamaan avaimen haltuunsa. Muutamana päivänä taaskin veturinkuljettaja vihelsi, mutta ennenkuin Jim ehti liikahtaakaan, Jok kiiti tiehensä kuin pyssyn luoti, otti avaimen naulasta, kiiruhti radalle ja ojensi sen veturinkuljettajalle niin taitavasti kuin olisi tehnyt sitä työtä koko ikänsä. Jimin ei sen jälkeen tarvinnut enää milloinkaan vaivautua hiilipihan vuoksi.

»Ja sama oli asianlaita muihinkin töihin nähden. Asemamiehen pitää päivät pääksytyksin käännellä eri vipuja, antaa pysähdysmerkkejä ja avata vaihteita. Ennen pitkää tsakma piti huolen joka vivusta, alkaen kotivivusta, jonka lapsikin jaksaa asettaa paikoilleen, aina kaukovipuun saakka, joka kääntelee melkein mailin päässä sijaitsevaa merkkitankoa. Väitän olevani miehinen mies, ja minussa on parisataa naulaa kiinteätä lihaa, mutta kun minun piti asettaa tuo kaukomerkki, täytyi minun tarttua siihen kiinni molemmin käsin ja vääntää kovasti, ennenkuin se sulkeutui. Kuitenkin olen nähnyt tuon apinan tarttuvan siihen toisella kädellään ja asettavan sen paikalleen vain rannettaan kiertämällä.

»Ihmiset olivat alussa hieman vihoissaan siitä, että paviaani hoiti merkkiasemaa, mutta koska se ei milloinkaan erehtynyt ja koska Jim aina piti silmällä kaikkia sen töitä, he lakkasivat vihdoin ajattelemasta mitään sen pahempaa.

»Asiat pysyivät sillä kannalla lähes kolme vuotta, ja vähän kerrassaan Jok alkoi suorittaa melkein kaikki vanhan asemamiehen työt. Se ei olisi voinut pitää ukosta parempaa huolta, vaikka se olisi ollut hänen oma poikansa; ja luulen Jokin rakastaneenkin häntä kuin poika isäänsä. Äreä galwaylainen suoasukas ja villistä laumastaan haihtunut tsakma rakastivat varmasti toisiaan. Jim ei milloinkaan puhunut mitään siitä, koska häntä ei haluttanut puhua, eikä Jok koskaan lausunut sanaakaan, koska se ei osannut; mutta kun näki heidän katselevan toisiaan, tiesi kyllä heti, mitä he tunsivat mielessään.

»Kun Jok teki jotakin, Jim saattoi katsella sitä tavallaan ylpeä ilme vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan; ja heti kun Jok oli lopettanut työnsä, se kääntyi Jimiin päin kuin lapsi, joka toivoo saavansa kiitosta. Jim hymyili sille, taputteli sen leveää selkää, saattoipa joskus sanoakin: 'Hyvin tehty, poikaseni!' Silloin tsakma ihastui niin, että lopetti oitis työnsä, olipa se mitä tahansa, tuli lähemmäksi ja syleili vanhaa Jimiä, niin että kylkiluut rusahtelivat. Muita se aina ujosteli ja karttoi, mutta minulle se oli melko ystävällinen; niinkuin sen sieti ollakin, koska kerran juuri minä olin alkujaan tuonut sen herra Tullyn hyvään ja hienostavaan seuraan.

»Eräänä päivänä olin sitten parhaillaan tarkastamassa rataosuuteni tuonnimmaista pätkää kymmenkunnan mailin päässä Tullyn asemalta. Hidas tavarajuna kiivetä kolisteli vastamäkeä matkallaan Kapkaupunkiin. Bill Doriss oli jarrumiehenä viimeisessä vaunussa.

»'Hoi, Red!' hän huusi. 'Mene takaisin Jim Tullyn asemalle niin pian kuin suinkin. Kun ajoimme ohi, ukko istui vaunussaan pää kumarassa eikä katsonut minuun, vaikka huusin hänelle.'

»Palasin sinne oitis, eikä minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa häneen ymmärtääkseni koko asian. Jok oli työntänyt Jimin vaunun siimekseen. Ukko istui kokoonlysähtäneenä tuolissaan. Hänen päänsä oli kallistunut eteenpäin, ja käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Tsakma taasen työskenteli herkeämättä ja nopeasti tavalliseen tapaansa, kääntäen ensin toista, sitten toista vipua, asetellen merkkejä, kääntäen vaihteita ja toimitellen kaikkia rautatieasemalla kysymykseen tulevia tehtäviä totuttuun tapaansa.

»Silloin tällöin se työnsä lomassa kiiruhti Jimin tuolin ääreen, siveli hänen päätään ja taputteli häntä olalle hieman levotonna, sitten odotti odottamistaan, että Jim kohottaisi päätään entiseen tapaansa, mutta vanha mies ei äännähtänyt eikä liikahtanutkaan.

»Menin hänen luokseen, ja Jok seurasi kintereilläni kumeasti murahdellen. Kiersin käsivarteni Jimin ympärille ja koetin nostaa hänet pystyyn. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen ainakin pari päivää sitten, ja Jok oli aina tuonut hänet kotoaan tänne ja vienyt hänet takaisin sinne ja koettanut herättää häntä ja houkutella syömään, sillä näimme jälkeenpäin sen kattaneen pöydän ja latoneen Jimin lautaselle kaikenlaista ruokaa.

»Koskettaessani ruumista olin varmaankin tullut sysänneeksi sitä, koska se luiskahti tuolilta ja kaatui suoraksi vaunun lattialle, ennenkuin ehdin tarttua siihen kiinni.

»Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Jokin pitkien sormien kiertyvän kaulaani, ja lensin ulos vaunusta takaperin laiturille, ikäänkuin olisin ollut pahainen lapsi. Sitten minut riipaistiin jaloilleni jälleen ja pyöräytettiin ympäri, niin että jouduin silmäkkäin tsakman kanssa.

»Olen ollut monessa tukalassa tilanteessa, Red keskeytti kuivaten hikeä otsaltaan, mutta en milloinkaan niin lähellä kuolemaa kuin silloin. Suuri tsakma luuli minun tehneen Jimille pahaa. Sen silmät hehkuivat vihreinä ja niissä oli murhanhalua. Se aukaisi ison suunsa paljastaen neljä raateluhammastaan, jotka olivat kuin valkoiset tikarit, ja alkoi vetää minua lähemmäksi itseään.

»Tiesin sen seuraavassa sekunnissa upottavan ne kurkkuuni ja riistävän minulta hengen yhdellä ainoalla hirvittävien käsivarsiensa peloittavalla nykäisyllä. Huusin sille silloin samalla tavalla kuin olisin huutanut ihmiselle:

»'Hän on kuollut, Jok, mutta minä en tehnyt sitä. Mene hänen luokseen, poika raukka'. Ja nyökäytin päätäni sinnepäin, missä Jim makasi.

»Ja aivan varmasti eläin ymmärsi. Sen silmien hehku sammui, ja se päästi minut irti. Sitten se meni vaunuun ja nosti Jimin ruumiin syliinsä ja rupesi hirmuisesti nyyhkyttämään, samalla tavalla kuin jos voimakas mies olisi itkenyt. Kiiruhdin rataa pitkin hakemaan apua, ja onnekseni tapasinkin tarkastajan seuraavalla asemalla.

»Hän otti mukaansa pari ratsupoliisia, ja kaikin kiiruhdimme takaisin siihen paikkaan, mihin olin jättänyt tsakman ja Jimin.

»Kun saavuimme paikalle, Jok oli tipo tiessään, ja Jimin ruumiskin oli hävinnyt tietymättömiin. Tsakma oli asettanut kaikki merkit ja vaihteet paikoilleen, niin että kaikki oli kunnossa muutamiksi tunneiksi, ja se oli hävinnyt viidakkoon vieden parhaan ystävänsä käsivarsillaan mennessään. Vaikka panimme pari bushmannia seuraamaan sen jälkiä, emme koskaan nähneet merkkiäkään Jokista emmekä Jimin ruumiista. Piilottiko se ruumiin viidakon sydämeen vai hautasiko se sen, sitä emme milloinkaan saaneet tietää.

»Tarkastaja pyysi minua rupeamaan Jimin seuraajaksi ja tarjosi minulle hänen talonsa asuttavaksi. En ollut kovinkaan halukas siihen, mutta koska ei ketään toistakaan ollut käsillä, otin toimen vastaan, ja siitä lähtien olen ollut täällä.

»Koko sen vuoden asuin Jimin majassa ja nukuin hänen vuoteessaan, söin hänen astioistaan ja toimitin Jimin työt, mutta en milloinkaan nähnyt merkkiäkään Jokista. Minusta tuntui kuitenkin aina siltä, ettei se ollut hyvinkään kaukana. Muutamina öinä heräsin sikeästä unestani tuntien vaistomaisesti, että jokin olento seisten ikkunan kaihtimen takana oli tuijottanut minut hereille. Ja joskus kuun peittyessä pilviin, kun yö oli niin pimeä, että viidakko näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta nokimöhkäleeltä, kuului pieneltä raivaukseltani aina loiskinaa ja latkimista, sitten jokin tahi joku saattoi ruveta itkemään hyvin hiljaa ja surkeasti. Jokin elävä olento kärsi ja murehti ja oleskeli alituisesti tuon majan läheisyydessä, mutta en milloinkaan nähnyt missään jälkeäkään paviaanista. Joskus ajattelin tuota salaperäistä olentoa Jokiksi. Mutta joskus kuvittelin sitä joksikin aivan muuksi, mikä oli pahinta kaikista. Aioin jo monesti luopua koko hommasta ja ryhtyä jälleen ratavartiaksi, mutta jostakin syystä pysyin vain toimessani».

Redin ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi, eikä tuossa paahtavassa kuumuudessa kuulunut vähään aikaan muita ääniä kuin räätälilinnun »vilkaise-vilkaise-minuun»-piipityksiä ja Redin piipun rätinää.

Olin ääneti kuin kala, koska tiesin, että jos lausuisin yhden ainoankaan sanan, koko tarina katkeaisi siihen paikkaan.

— Kun Jimin kuoleman vuosipäivä oli jälleen käsissä, oli paahtavan kuuma ilma, Red aloitti äkkiä uudelleen. Koko maailma oli kuin kuuma, märkä sieni, ja hiki valui virtanaan koko päivän. Illan suussa sain sähkösanoman, että suuri huvijuna sivuuttaisi tämän paikan hieman puolenyön jälkeen.

»Se tarkoitti sitä, että asemanhoitajan piti kovan päivätyönsä päätyttyä huvikseen palata takaisin asemalle järjestämään rata selväksi tuolle kirotulle huvijunalle samalla tavalla kuin pikajunille. Tavallisesti asetin iltaisin vaihteen valmiiksi myöhäiselle paikallisjunalle, 'Huuhkajalle', joten minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään, ennenkuin seuraavana aamuna yhdeksän pikajunan tulolle. Annoin tuolle huvijunalle ja sen huvittelijoille, öitsijöille, muutamia lempinimiä, vaikka olikin niin kuuma, ettei jaksanut kunnolleen kiroillakaan. Sitten maleksin kotiini.

»Illallisen jälkeen istuuduin kuistille. Ilma tuntui käyvän joka minuutti tukahduttavammaksi ja kuumemmaksi. Taivaanrannalla välähtelivät salamat kuin tuliset käärmeenkielet, ja aina jonkin ajan kuluttua kuului jyrähdyksiäkin monien mailien päästä. Koska minun ei tarvinnut palata asemalle ennenkuin vasta neljän tunnin kuluttua, istuuduin vanhaan nojatuoliini odottamaan. — Sinun ei tarvitse lörpötellä näistä kertomistani asioista kenellekään», hän sanoi äkkiä tiukasti.

Uskalsin vain murahtaa jotakin vastaukseksi.

— No niin, jos kerran käsität sen, Red jatkoi pienen keskeytyksen jälkeen odotettuaan turhaan väittelyä, voin ilmoittaa sinulle muitta mutkitta nukkuneeni siihen tuoliin. Hänen äänensä oli kuin murhaajan, joka tunnustaa tappaneensa turvattoman lapsen.

— Sitten näin unta, että joku pudisteli minua, ja koira vieköön, ettei joku ollut sitä tehnytkin, koska seuraavana päivänä olkapäässäni siinä kohdassa, johon oli tartuttu, oli suuria mustelmia. Katsoin kelloani. Se oli viisitoista minuuttia yli yhdentoista, ja asema oli ainakin parin mailin päässä.

»Voi minua, voi minua! Red oikein vaikeroi vielä muistellessaankin sitä. Millaisen sysäyksen se minulle antoikaan! Ponnahdin heti seisoalleni ja lähdin sitten juoksemaan pitkin rataa ehtiäkseni ajoissa perille, enkä ottanut lyhtyänikään, jota pimeällä tavallisesti aina kannoin mukanani käärmeiden pelosta. Luulin joka hetki astuvani kyykäärmeen tahi kobran päälle, mutta onnekseni ei niin käynyt, ja saavuin asemalle vahingoittumattomana siksi ajoissa, että oli vielä muutamia minuutteja aikaa junan tuloon.

»Juuri silloin kohtasi minua se kovan onnen kolahdus, joka oli vainonnut minua koko päivän. Laskeuduin juuri portaita laiturilta alemmalle sillalle, jossa merkki- ja vaihdevivut ovat kahdessa rivissä, kun jalkani sattui johonkin liukkaaseen ja suomuiseen, joka kiemurteli ja sihisi kauhistuttavasi. Se oli tosin vaaraton, myrkytön myyräkäärme, joka vaani rottaa, mutta kuinka olisin silloin voinut tietää sitä?

»Tuntiessani sen ruumiin ensi kosketuksen tein heti parisen metrin pituisen hypyn pimeään ja putosin tavaravaunun rautapuskurien päälle. Tunsin samalla reisiluuni katkeavan, ikäänkuin se olisi isketty poikki moukarilla. Tuskat olivat niin ankarat, että maailma musteni silmissäni muutamiksi silmänräpäyksiksi, ja kun tulin tajuihini, huomasin makaavani radalla vain noin viidentoista jalan päässä vivuista. Välimatka olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin pituinen, sillä niin vähän hyötyä sen lyhyydestä oli minulle. Koetin yhä uudestaan päästä vipujen luo, mutta kun mieheltä on reisiluu poikki, ei voi seisoa eikä ryömiä.

»Ja sitten puhkesi rajuilma, joka oli kierrellyt asemaa koko illan. Ensin kuului hiljaista jyrinää ja kuminaa, sitten seurasi sellainen räsähdys, kuin kaikki viidakon puut olisivat kaatuneet. Ja sen jälkeen kuulin toisen äänen; hiljaisen, mutta kauhistuttavamman kuin minkään ukkosen jyrähdyksen. Se oli kiskojen natinaa ja merkitsi, että Kapkaupungin huvijuna, joka oli tupaten täynnä naisia ja lapsia, oli tulossa. Ja vaihde oli auki!»

Red keskeytti jälleen ja kuivasi kasvonsa suurella huivilla.

— Muistelin silloin Indunan pikajunan kerran syöksyneen avonaisen vaihteen ohi, jolloin viisikymmentä matkustajaa oli palanut kuoliaaksi, hän jatkoi hetkisen kuluttua. Muistin myös, että vaihdemies tuli hulluksi, koska hän alituisesti oli kuulevinaan kuolevien naisten ja lasten huutoja. Toivoin tämän junan tappavan minut ensimmäiseksi kaikista, syöksyessään pois niiltä kiskoilta, joiden vieressä lojuin maassa.

»Sitten kiskot alkoivat soida ja helistä, ja parin mailin päässä, Gembokin leikkauksen kohdalla, näin kapkaupunkilaisen veturin lyhdyn kimaltelevan kuin tähti. Mutta se kasvoi kasvamistaan, kunnes oli kuun kokoinen. Sitten se kirkastui kuin aurinko muuttuen suureksi liekehtiväksi silmäksi, joka leimusi yhä lähempänä. En ollut milloinkaan tiennyt, millaisia kärsimyksiä ihminen voi joutua kestämään, ennenkuin maatessani siinä avutonna ja katsellessani junaa, joka kuljetti matkustajiaan kohti kuolemaa, vaikka minut olikin palkattu suojelemaan heidän henkeään.

»Veturin lyhty vain suureni suurenemistaan, kunnes se näytti täyttävän koko taivaan. En ollut milloinkaan ennen rukoillut, Red tunnusti hämillään, mutta silloin rukoilin. Huusin ainakin 'Hyvä Jumala!' niin kovasti kuin vain jaksoin.

»Sitä ei juuri voi väittää rukoukseksi, mutta me molemmat olimme sentään toimessa. Hän ymmärsi sen kaikissa tapauksissa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin pikajunan raiteiden vivun helinää ja narinaa. Joku oli hakenut avaimen, joka riippui aseman päädyssä, aukaissut vivun ja väänsi nyt tuota vaihdetta paikalleen, joka siirtäisi huvijunan pikajunien raiteelle ja pelastaisi sen. Vaikka olikin niin kuuma, pursusi ruumiini joka huokosesta kylmää hikeä.

»Silloin juuri välähti niin kirkas salama, että näin kaiken, ikäänkuin esineet olisivat olleet valkohehkuista rautaa. Aivan edessäni seisoi Jok suurilla käsijaloillaan. Sen suu oli puolittain auki, silmät leimusivat, ja se väänsi pikajunien vaihteen vipua, niin että sen kyhmyisten käsivarsien lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Ja usko tahi ole uskomatta, mutta aivan tsakman takana, molemmat kädet Jokin olkapäillä ja katsellen sitä kuin ylpeillen oppilaastaan tavalliseen tapaansa, seisoi vanha Jim Tully. Minun katsellessani heitä kuului äkkiä hirmuista jyrinää ja tärinää, ja Kapkaupungin juna kiiti ohitseni heiluen ja tärskyen pikajunien raiteella porhaltaessaan kuudenkymmenen mailin nopeudella tunnissa — turvallisena ja vahingoittumattomana kuin Herran kukkarossa.

»Sitten pimeys jälleen peitti kaiken, koskenaan ryöppysi vettä pilvistä, ja minä vaivuin yhä synkempään pimeyteen tuntematta enää mitään, ennenkuin heräsin Kapkaupungin sairaalassa. Reiteni oli lastoissa, kaikki kustannukset oli maksettu, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin syödä ja juoda ja tulla terveeksi.

»Ratavartia oli löytänyt minut seuraavana aamuna tajutonna ja pahasti loukkautuneena maasta makaamasta, ja hän oli ilmoittanut minun kääntäneen vaihteen ja pelastaneen huvijunan, vaikka reisiluuni oli poikki. Yhtiö oli vähältä lahjoittaa minulle kultamitalin ja...»

Red vaikeni kesken lauseen vedellen haikuja piipustaan.

— Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa, lausuin arasti.

Se riitti. Red näytti äärettömästi katkeroituvan.

— Miksi ihmeellä sinä, hän huusi, koko ajan väittelet ja keskeytät, kun mies yrittää kertoa sinulle jonkin tarinan! Minä olen väsynyt — niin, sir, lopen väsynyt.

Ja hän käveli pois majesteetillisesti ottamaan vastaan tulevaa tavarajunaa ja kuunnellakseen juoruja ylemmiltä uudisviljelyksiltä.

HUNAJAA

Oli juuri sen lyhyen kasteisen hetken aika, joka viilentää paahtunutta tasankoa vähää ennen auringonnousua, Viidakossa huuteli pensasapina, jonka pehmeässä kuonossa on valkoinen täplä, kuin eksynyt lapsi. Mustan ja valkoisen kirjava sarvilintu alkoi ennen auringonnousua hokea puolisolleen tavalliseen tapaansa: »_Ole_ varovainen! _Ole_ varovainen!», ja tiheiköstä perheenpää vastaili sille samoin totuttuun tapaansa paljoa matalammalla äänellä: »Hyvä _on_, Ma-ari! Hyvä _on_ Ma-a-ri!»

Sitten äkkiä, kuin sulatusuunin ovi olisi auennut, aurinko rupesi liekehtimään taivaalla. Uusi päivä oli alkanut. Tuskin valo oli ehtinyt leimahtaa tasangolle, jonka pinta oli ruskea kuin leijonan talja ja jonka laidassa joki kiemurteli kuin hidas ruskea käärme, kun äkkiä aukealle kentälle ilmestyi villikoira.

Kun tuo vaalean punakellervän värinen, verikoiran kokoinen peto, jolla on valkoinen häntä ja pyöreät pystyt korvat, seisoi siinä auringonpaisteessa, ei se ollut juuri ollenkaan sen eläimen näköinen, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Todellisuudessa villikoira ei olekaan mikään koira, koska sen etukäpälistä puuttuu viides varvas, joka on kaikilla oikeilla koirilla, vaan se on viimeinen niiden susimaisten karhun kokoisten eläinten jälkeläinen, jotka muutamia miljoonia vuosia takaperin ahdistelivat kirahvikameeleja ja sapelihammastiikereitä nykyistä maata nuoremmassa ja kuumemmassa maassa.

Tämä elukka, ovela, vanha uros, oli noussut varhain, kuten nälkäisen lauman johtajan sopiikin. Sen vainuava kuono johti sen piakkoin paikalle, missä maasika oli joskus kaivanut luolan marjakuusen alle.

Aukosta tunkeutui voimakas lämmin lemu, mikä ilmaisi jonkin muun eläimen vuokranneen muurahaissyöjän hylätyn asunnon. Villikoira alkoi heti kaivaa. Mikä tahansa tasangon pyytömies ei olisi uskaltanut kaivautua sellaiseen luolaan, ottamatta ensin tarkan selon sen asukista. Luolassahan olisi saattanut vaania kuuden metrin pituinen kylmä kuolema kalliopytonin hahmossa tahi kirjava hyena, jonka leuat murskaavat reisiluun kuin sellerinvarren. Mutta afrikkalainen villikoira, jolla on koko lauma tukenaan, väistää tuskin leijonaakaan.

Äkkiä pitkän käytävän syvyyksistä alkoi kuulua kumeaa murinaa, ikäänkuin olisi kihnutettu rautaa viilalla; kiiluva silmäpari alkoi hehkua pimeässä luolassa, ja esille auringonpaisteeseen vääntäytyi ratteli eli mesimäyrä, joka ei pelkää mitään jaloin juoksevaa, siivin lentävää eikä maassa matelevaa eläintä. Kun sen pyöreä, karvaton pää, jonka kuono on musta ja päälaki valkoinen, näyttäytyi luolan aukossa, viekas villikoira perääntyi vikisten ja painoi valkoisen häntänsä koipiensa väliin salaten siten tulisen rohkeutensa ja houkutellakseen mäyrän ulos. Mutta sellainen houkuttelu ei olisi ollut tarpeenkaan, koska mesimäyrä on pahimpia tappelupukareita niiden monien petojen joukossa, joita tasangolla elää. Sitäpaitsi tällä oli erikoinen syy, minkävuoksi kannatti taistella — neljä palleroista, ruskeaa penikkaa, jotka se vasta äskettäin oli vieroittanut ja jotka tällä hetkellä nukkuivat pyöreäksi palloksi kääriytyneinä heinillä verhotussa kammiossaan syvällä marjakuusen juurten alla.

Mäyrän kulkiessa tai paremminkin kieriessä vihollistaan kohti, ilmestyi tiheiköstä kolme ruskeaa otusta katkaisten sen paluutien. Pari muuta liittyi lauman johtajaan, sillä villikoira on oikea rosvo, jonka joukkiosta aina muutamia on jossakin piileskelemässä, läheisessä viidakossa tahi sopivan pensaan takana. Nopeasti nuo kuusi koiraa, jotka kaikin olivat toista vertaa painavampia kuin mäyrä, kiersivät sen ympärille kuolemanrenkaan ja alkoivat ryömiä kohti. Ylivoima ei kuitenkaan merkitse mesimäyrälle mitään. Kiinnittämättä lainkaan huomiota muuhun laumaan se kieri kuin pieni tankki sitä vaalean ruskeaa rosvoa kohti, joka oli koettanut murtautua sen luolaan.

Turvautuen rodulleen ominaiseen pirulliseen sotajuoneen koira laahautui eteenpäin sivuttain mäyrää kohti yhä vikisten ja laahaten häntäänsä koipiensa välissä, ikäänkuin joka hetki valmiina kiitämään pakoon. Mutta päästyään tarpeeksi lähelle se luopui teeskennellystä pelkuruudestaan kuin naamiosta ja hyökkäsi sivulta mäyrän kimppuun kuin susi, jollainen se onkin, mutta saikin silloin kokea yllätyksen, jota merkillisempää se ei ollut kertaakaan kokenut pitkän, veren tahraaman elämänsä aikana.

Vetäisten taipuisan ruumiinsa hyökkääjän otteesta samalla tavoin kuin mies vetää kättään taaksepäin lapa sen sisässä mäyrä jätti vain poimun höllää, sitkeää nahkaansa sen leukoihin. Sitten se kääntyi sellaista vauhtia, että näytti mahdottomalta uskoa moista sen kömpelöstä ruumiista ja iski hämmästynyttä koiraa ensin toisella, sitten toisella käpälällään. Tämän pedon kynnet, jotka ovat suuret kuin harmaalla karhulla, tunkeutuivat kuin terässirpit nahan ja lihan läpi luihin saakka, ennenkuin lauman johtaja verissään ja kerrankin toden perästä ulvoen hellitti otteensa ja juoksi pakoon.