Part 14

Sinä päivänä leopardi täytti julman rotunsa perinnäistapojen kaikki vaatimukset. Kaikki tasangon muut suuret kissat, kuten puuma ilves ja gepardi, ovat vihaisia ja vaarallisia vastustajia, kun niitä ärsytetään, ja voimassa ja nopeudessa ne melkein kykenevät kilpailemaan leopardinkin kanssa, mutta ei ainoallakaan niistä ole sitä suurenmoista, järkkymätöntä urhoollisuutta, joka polttaa tulena taistelevan leopardin veressä. Haavoittunut leijonakin saattaa joskus peräytyä, mutta murjoutunut leopardi haluaa vain elää tarpeeksi kauan voidakseen surmata vihollisensa.

Vaikka käärme olikin kiertynyt suuren, täplikkään kissan ruumiin ympärille, tämän onnistui sentään riistäytyä vapaaksi siitä yhdestä ainoasta kiemurasta, joka piti sitä kiinni. Käärmeen hampaiden jälkien viiltävä tuska — ne olivat repineet auki sen kyljen — oli kuitenkin haihduttanut sen aivoista peräytymisajatukset. Murahtaen kumeasti se iski mustat kyntensä jättiläismatelijan kylkiin, jolloin kuului ääni, ikäänkuin olisi revitty silkkiä. Käärmeen sitkeän, suomuisen nahan alla oli kuitenkin kimmoisia, kivikovia lihaksia, joita eivät leopardinkaan kynnet pystyneet haavoittamaan kuolettavasti.

Kun yksinkertainen kiemura tiukkeni, leopardi taivutti sitä kohti ammottavan suunsa aikoen purra torahampaansa neljä valkoista tikaria yhteen käärmeen selkärangassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin se taivutti täplikästä päätään, käärme kiersi toisen kiemuran puolittain sen kaulan ympäri. Ponnahtaen äkkiä takaisin leopardi pelastui siitä viimeisessä silmänräpäyksessä ja iski vihaisesti peräytyvää kiemuraa.

Sitten alkoi _secutorin_ ja _retiariuksen_ välinen taistelu, miekalla asestetun gladiaattorin kamppailu verkolla varustettua vastaan. Leopardi oli puristuksissa kuin teräsrenkaassa; se saattoi vapauttaa itsensä ainoastaan jos se sai katkaistuksi käärmeen selkärangan.

Vetäen huohottaen henkeä keuhkoihinsa tiukkenevassa renkaassa, joka piti sitä kiinni, suuri kissa viilteli kuin mieletön pitkillä kynsillään, niin että jättiläiskäärmeen välähtelevä nahka lopulta riippui riekaleina, ja verisiä naarmuja näkyi siellä täällä sen pitkässä ruumiissa. Repiessään hurjasti kynsillään leopardi sivalsi silloin tällöin toistakin kiemuraa, joka yhä uhkasi sitä, tahi suuntasi nopeita, huumaavia iskuja käärmeen heiluvaa päätä kohti, kun se pyrki liian lähelle.

Jonkin aikaa taistelu pysyi tasaväkisenä. Pyton ei jaksanut kuristaa leopardia kuoliaaksi yhdellä ainoalla kiemuralla, eikä leopardikaan voinut tehdä ahdistajaansa taisteluun kykenemättömäksi panematta itseään varmalle kuolemalle alttiiksi. Vihdoin voitti matelijan kylmä oveluus pedon raivoisan viekkauden. Vaikka suurta käärmettä oli vihollinen sivallellut, repinyt ja raastanut, se tiukoitti yhä vain surmansilmukkaansa, joka piti leopardia vangittuna, löyhentämättä sitä hitustakaan tuskistaan huolimatta. Kun puserrus vihdoin oli jonkin verran hidastuttanut vangitun pedon nopeutta, ryhtyi pyton vuorostaan hyökkäämään.

Sähähtäen äkkiä ja vihaisesti kuin höyrykone kalliokäärme aukaisi suunsa, niin että sen litteät, peitsen terän muotoiset hampaat näkyivät, ja suuntasi sitten nopeasti iskun kohti leopardin päätä, mutta ei kuitenkaan sellaista vauhtia, ettei silmä kykene sitä erottamaan, joka muutoin kuuluu suurten matelijoiden perintöoikeuksiin.

Leopardin kannalta tämä hyökkäys oli erehdys. Vangittu eläin tiesi vallan hyvin, ettei jättiläiskäärmeiden käyrissä hampaissa ole, vaikka niillä voikin viiltää rumia haavoja, sellaista myrkkyä, joka silmälasikäärmeen tahi eteläafrikkalaisen kyyn purtua aiheuttaa varman kuoleman, ja se oli liiankin halukas, koettamaan omia peloittavia hampaitaan käärmeen hampaita vastaan. Kun tuo irvistelevä, kolmikulmainen pää syöksyi sitä kohti, peto ojentautui kaula jännitettynä ottamaan sitä vastaan, ja kun se tuli ulottuville, se tavoitti sitä suurihampaisilla leuoillaan, toivoen voivansa lopettaa taistelun yhdellä ainoalla vihaisella puraisulla.

Mutta satavuotiaan käärmeen kylmät ja laskevat aivot eivät kuitenkaan olleet erehtyneet. Sähähtävän pään hidas syöksy oli ollut pelkkä valehyökkäys. Samoin kuin harjaantunut nyrkkeilijä väistää musertavan iskun, joka päättäisi ottelun, jos se osuisi tarkoitettuun kohtaan, pytonin notkea niska taipui kuin välähdys, ja sen pää sukelsi leopardin pään alle. Sitten seurasi vastaisku. Kun suuren kissan vaahtoa pursuavat leuat naksahtivat kiinni ilmassa, kiertyi toinen suuri kiemura kylmänä ja surmantuojana kuin kuolema itse leopardin hartioiden ympäri ja tiukentui seuraavassa silmänräpäyksessä niin lujaksi, että pakeneminen kävi mahdottomaksi: verkkomies oli vihdoinkin vanginnut paulaansa hyvin asestetun miekkamiehen.

Upottaen luunkovat ihokyhmynsä yhä syvemmälle puun rosoiseen kuoreen ja kiertäen pyrstönsäkin rungon ympärille lujentaakseen vipuvoimaansa kalliopyton kääriytyi niin tiukkaan kuolemaan tuomitun pedon ympärille, että sen kiemurat upposivat leopardin ruumiiseen niin syvälle, että olivat melkein sen täplikkään nahan tasalla.

Huohottaen ja rykien, kuoleman korinan kuuluessa sen kurkusta, vihainen peto koetti epätoivoissaan turhaan vapautua noista surmankiemuroista. Vihdoin se lakkasi ponnistelemasta ja lepäsi hiljaa paikallaan.

Varmana siitä, ettei sen enää tarvinnut pelätä vastustajaansa, jättiläiskäärme työnsi päänsä ja niskansa lähemmäksi liikkumatonta uhriaan, tiukentaen samalla kiemuransa äkilliseen, musertavaan puristukseen, jonka oli määrä murskata jokainen luu leopardin ruumiissa.

Vaikka leopardi näytti avuttomalta ja hengitti yhä työläämmin, sen lasimaiset silmät tarkkasivat kuitenkin jokaista hirviön liikettä, jonka kiemurat olivat sen ympärillä.

Käyttäen hyväkseen viimeistä silmänräpäystä yksi leopardin käpälistä ojentautui kauaksi eteenpäin tarttuen käärmeen niskaan, kun sen pää heilahti lähemmäksi. Ja ponnistaen voimansa vielä viimeisen kerran kuoleva peto sai vedetyksi matelijan kolmikulmaisen pään puoleensa. Ja samalla kuin pytonin kiemurat musersivat leopardin muodottomaksi lihakasaksi, pedon tikarinterävät hampaat pureutuivat yhteen matelijan aivoissa ja jäivät niihin kiinni.

Kuolemantuskissaan suuri käärme heilahdutti suuren ruumiinsa muurahaiskeolta ja kiemurteli hirvittävästi runnellen pensaat ja painaen pitkän ruohon lakoon. Mutta leopardin ote ei irtautunut.

Vasta sitten kun peto ja käärme kumpikin makasivat yhtä liikkumattomina ja jäykkinä, ilmestyivät muurahaissian lerppakorvat ja rauhalliset silmät jälleen maan pinnalle. Halveksien viimeisimpien vihollistensa ruumiita ja huolimatta edes onnitella itseään sen johdosta, että oli pelastunut leijonan, leopardin ja pytonin hampaista, muurahaisten syöjä taaperteli toiselle keolle jatkaakseen elämäntyötään, muurahaisten syömistä.

SURMA

_Seitsenvuoret_ hohtelivat ylt'yleensä valkoisina ja opaalinvärisinä kuin simpukan sisäpuoli ensimmäisen sinä vuonna sattuneen lumisateen jälkeen. Lännessä painui aurinko ruusunpunaiseen pilviröykkiöön, joka hitaasti muuttui ambranvärisestä omenanvihreäksi. Kun sitten pimeä kietoi huiput vaippaansa, vaihtelevat vivahdukset tummenivat joulukuisen keskiyön sinipunertavaksi rusotukseksi, ja villiväki kömpi esiin piilopaikoistaan viettämään omaa päiväänsä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet liikkeellä. Oli kohtalokas seitsemäs kaniiniton vuosi, ja rutto, joka oli heimon vitsaus, ahdisti niitä kovasti. Pumpulihännän lumeen tekemiä neljää syvää reikää ja pohjoisessa elävän jäniksen puolisuunnikkaan muotoisia jälkiä ei näkynyt missään. Muitakin oli poissa. Solmittuaan aselevon nälän ja kylmän ja vaarojen kanssa eläinkunnan unikeot nukkuivat turvassa kevääseen saakka. Harmaat, ruskeat ja punaiset lepakot nukkuivat pää alaspäin luolien kaukaisimmissa sopukoissa. Musta karhu oli kaivautunut lumen alle suppilomaiseen, kuivalla ruoholla vuorattuun luolaansa, joka sijaitsi vuoren rinteessä. Maaorava oli mennyt makuulle syötyään illallisekseen hieman jyviä ja pähkinöitä, joita se oli kasannut vierelleen, jotta sillä olisi syömistä, jos se sattuisi heräämään ja olemaan nälissään pitkänä yönä. Hidas haisunäätä, jonka vaalilause on: »Älä kiiruhda, täältä tulee muitakin!» ja lihava silavasäkki, murmeli, nukkuivat sikeästi luolassaan kääriytyneinä pehmeiksi pyöreiksi turkispalloiksi. Neuvokas pesukarhu uinui ontossa puussa, ja pieninkin nukkujista, hyppivä hiiri, lepäsi kuivassa ruohotukossa puolen metrin päässä maan pinnasta kiertyneenä pyöreäksi kääröksi, jonka se oli sitonut lujasti pitkän silkinhienon häntänsä kaksinkertaisella kiemuralla, vaikka kaikki sen suuren heimon muut jäsenet temmelsivät ja kisailivat hangella ja hangen alla.

Muut _Seitsenvuorten_ asukkaat, niin karva- kuin höyhenpeitteiset, saivat olla piilosilla kuoleman kanssa koko pitkän talven kevään tuloon saakka.

Vuoren toisella puolen lirisi pieni puro hangen alla punertavaan kvartsiin revenneessä halkeamassa päätyen läpikuultavaan samaan punaiseen kiveen syövyttämäänsä hiidenkirnuun, jossa se pyöri hitaasti kuin hiljaa poreilevassa padassa pohjasammalten ja muiden vesikasvien välähdellessä keltaisina, oliivinvihreinä ja veripunaisina kirnun pohjalla. Lähellä kohosi kuiva hongan runko kohtisuorana kuin kynttilä kolmenkymmenen metrin korkeudelle.

Hongan kupeesta lähellä latvaa ammottavasta reiästä ilmestyi esiin ruskea eläin, jonka rinnassa oli valkoinen täplä, liukuen kuin käärme paksua runkoa myöten maahan, kun ensimmäiset tähdet syttyivät tuona talviyönä taivaalle. Tuuhean hännän päästä tylpän kuonon kärkeen otus oli vain vähän yli metrin pituinen ja painoi tuskin kymmentä kiloa. Mutta nämä kymmenen kiloa tiesivät tuhoa ja surmaa, sillä puissa-asuja oli iso kärppä, jota metsästäjät nimittävät mustaksi kissaksi sekä kalastajanäädäksi, vaikk'ei se ole suinkaan kissa eikä milloinkaan kalastakaan. Se on painoonsa nähden Pohjois-Amerikan ehkä vaarallisin eläin. Ensi silmäyksellä se näyttää verraten vaarattomalta; sen pää on iso ja muistuttaa koiran päätä, korvat ovat lyhyet ja tylpät, mutta sen ilkeät vinot silmät, jotka kiiluvat pimeässä vihreinä, ja sen voimakkaiden leukojen tavattoman suuret, terävät hampaat, kyllä selittävät, miksi intiaanit ovat antaneet sille nimeksi _pekani_, joka assiniboinen kielessä merkitsee »surma».

Musta peto laskeutui pilviä hipovasta kelohongasta pää edellä, mikä jo riitti todistamaan sen mestarikiipeäjäksi, koska karhu ja apinakin laskeutuvat pystystä puusta takaperin. Kun suuri kärppä liikkui hangella kuin kuoleman musta varjo, kohosi täysikuu vaaleana kuin vesikupla sinipunervista ja opaalinvärisistä varjoista vuoren laen yläpuolelle, himmensi sulan kullan väriä ja valoi maahan hiljaisuutta ja loistoa.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden ääni, joka huusi puiden latvojen yläpuolelta peloittavan kysymyksen:

— _Kuka, kuka — kuka, kukaa_?»

Suurta kärppää kohti liiti tumma varjo, josta erotti kaksi suurta, hehkuvaa silmää. Kun se tuli lähemmäksi, peto koukisti äkkiä selkänsä, ja ponnahtaen korkealle ilmaan se kiskaisi käyrillä kynsillään suuren kasan höyheniä huuhkajan pehmeästä rinnasta, joka oli ollut niin julkea, että oli hyökännyt _Seitsenvuorten_ Mustan Surman kimppuun. Surman leuat loksahtivat kiinni tuuman päässä linnun kaulasta, ja kirkaisten inhosta tämä katosi pimeään nelijalkaisen pedon jäädessä murisemaan hangelle ja pölyyttämään untuvia, jotka olivat tarttuneet sen kynsiin.

Sitten kalastajanäätä lähti kuin jälkiä vainuava koira jälleen jatkamaan matkaansa vuoren juuritse, painaen lumeen litteät, nelikulmaiset jäljet. Äkkiä se pysähtyi kesken askeleen kuuntelemaan ääntä, joka rikkoi kuutamoisen hiljaisuuden ja joka kuulosti yhtämittaiselta ja yksitoikkoiselta kuin jos joku olisi kihnuttanut puuta tavattoman tylsällä sahalla. Niin kului hetkinen; sitten musta eläin jälleen jatkoi kiipeämistään vuorelle. Rinteen puolivälissä se pysähtyi suuren kuusen pitkien oksien alle, jonka lyhyet vihreät neulaset olivat aivan lumen peitossa. Kymmenisen metrin päässä näkyi ylempänä häämöttävän kuutamossa suuri harmaanruskea piikkisika, jota kaikki tukkilaiset vihaavat, se kun tuhoaa kaikki puut ja työkapineet heidän kämppiensä läheisyydestä.

Tämäkin otus työnsi vakavasti talttojaan kaarnaan kuin olisi ollut työssä tuntipalkalla. Useimmat _Seitsenvuorten_ asukkaat tahtovat elää näkymättömissä, erittäinkin silloin, kun ovat syöntipuuhissa. Mutta piikkisika ei välitä sellaisesta vaiteliaisuudesta. Sen yksinkertainen jyrsivä elämä oli julkista maailmalle, ja se söi kulkiessaan äänekkäästi ja pelkäämättä, koska vain harvat eläimet uskaltavat ahdistaa sitä. Susi ja ilves ovat yrittäneet, mutta saaneet surmansa. Kalastajanäätä pysähtyi katselemaan vesi kielellä tuota lihavaa, velttoa otusta, joka aterioi korkealla sen yläpuolella.

Huolimatta näennäisestä varomattomuudestaan ei piikkisika ollut suinkaan niin suojaton kuin miltä näytti. Syödessään se käänsi päänsä puun latvaa kohti, niin että sen häntä, joka oli täynnä teräviä, väkäisiä piikkejä, saattoi iskeä monta myrkyllistä pistoa jokaisen eläimen naamaan ja silmiin, joka uskaltaisi julkeasti hyökätä sen kimppuun takaapäin. Kun ne piikit kerrankaan upposivat eläimen lihaan, haavoittunut kohta rupesi ajettumaan ja märkimään piikkien tunkeutuessa yhä syvemmälle.

Musta peto katseli kauan aikaa välinpitämätöntä piikkisikaa. Tiheiden metsien musta kärppä on jollakin salaperäisellä tavalla vastaanottamaton sen piikkien pistosten vaikutuksille. Se saattaa nielläkin niitä suuria määriä tuntematta minkäänlaisia ilkeitä jälkiseurauksia. Kun ne tarttuvat mustan kissan ruumiiseen, ne putoavat tavallisesti pois, mutta vaikka ne jäisivätkin lihaan, eivät ne milloinkaan aiheuta tulehduksia niissä kudoksissa, joiden läpi ne kulkevat. Mutta koira, jota ne ovat pistäneet, ajettuu hirvittävästi ja kuolee tavallisesti verenmyrkytykseen.

Huolimatta vastaanottamattomuudestaan ei tämä »surma» kuitenkaan halunnut panna omaa suojelevaa sallimustaan liian kovalle koetukselle. Sadat sen naamaan ja huuliin tarttuvat, väkäiset piikit eivät suinkaan terästäisi sen näköä eivätkä ruokahalua, ja se alkoikin katsella ympärilleen keksiäkseen jonkin keinon, jonka turvissa se saattaisi lähestyä piikkisikaa edestäpäin.

Kymmenisen metrin päässä kasvoi pitkä honka, joka oli kuusta monta metriä korkeampi. Poiketen syrjään polultaan musta kärppä kiipesi männyn vastakkaista kuvetta ylös äänettömästi kuin orava eikä pysähtynyt, ennenkuin oli päässyt puoliväliin paksua oksaa, joka ojentautui kuusta kohti ja oli sitä paljoa korkeammalla. Ihmisestä olisi tuntunut mahdottomalta, että mikään eläin olisi suunnitellut sellaista hyppyä, mutta musta kissa tiesi tarkalleen, mihin se kykeni. Siirtyen oksan latvaan se heittäytyi ilmaan kuusta kohti. Suurenmoisessa kaaressa sen musta ruumis kiiti ilman halki noin viidentoista metrin korkeudella maasta, alussa pyöreänä karvapallona, mutta joka metrillä ojentuen, kunnes notkea otus hypyn tärkeimmällä kohdalla jännittäytyi täyteen pituuteensa samalla tavoin kuin korkeushyppääjän ruumis näyttää liitävän ilmassa riman yläpuolella. Eteen- ja alaspäin suuri kärppä kiiti ilman halki, ja juuri kun se näytti olevan putoamaisillaan maahan, tarttuivat sen pitkät kynnet kuusen heiluviin ylimpiin oksiin tunkeutuen syvälle kaarnaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä piikkisian himmeät siansilmät tuijottivat tyhmistyneinä toisiin silmiin, jotka hehkuivat kuin tuli.

Piikkisian ruumis näytti paisuvan toista vertaa suuremmaksi, kun sen käyrät, kolmenkymmenen senttimetrin pituiset piikit kohosivat pystyyn sen selässä ja sen peloittava häntä läimähdytteli ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, kun säikähtynyt jyrsijä koetti perääntyä noiden tuhoa ennustavien silmien tieltä, jotka leimusivat sitä vastaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Äkkiä, nopeasti kuin hyökkäävä käärme, surman lujat leuat syöksähtivät eteenpäin ja pureutuivat kuin sangat kiinni piikkisian suojattoman kuonon ympärille. Sitten jännittäen tukevia sääriään, niin että niiden suuret lihakset olivat kovat kuin rautatangot, kalastajanäätä tempasi jyrsijän irti puusta ja heilahduttaen saaliinsa ilmaan viskasi sen oksien välitse kaukana alhaalla leviävälle jäätikölle. Musta kärppä oli maassa melkein yhtä pian kuin sen uhrikin, ja hetkistä myöhemmin piikkisika, joka oli liian huumaantunut putoamisesta voidakseen puolustaa itseään, heitti henkensä raivoisan ahdistajansa hampaissa. Tämä söi piikkisian välittämättä sen piikeistä, samalla tavoin kuin ihminen syö ostereita, kätki loput lihavasta haaskasta tiheikköön ja palasi onkaloonsa nukkuakseen kellon ympäri.

Myöhään seuraavana yönä surma palasi paikkaan, johon se oli kätkenyt piikkisian tähteet. Mutta sen lähestyessä suurta kuusta alkoi syvältä sen kurkusta kuulua sanomattoman uhkaavaa murinaa, kun jokin harmaa eläin, joka oli yhtä suuri kuin se itse, vilahti kuin aave tiheikössä, ja tuokion ajan ison pesukarhun irvistelevä naama oli päin mustan kärpän hehkuvan viheriöitä silmiä.

Pesukarhu oli vakava ja yksinäinen, vanha uros, joka ei ollut huolinut lähteä talviasuntoonsa muiden heimolaistensa tavoin heti ensimmäisen lumisateen jälkeen. Etsiessään rinteiltä ruokaa se oli sattumalta löytänyt mustan kissan piilottaman haaskan, ja kun se oli kova tappelupukari kuten muutkin sukulaisensa, se oli nyt tullut aukealle taistellakseen sattumalta löytämästään aarteesta. Hetkisen musta ja harmaa eläin seisoivat tasaisella valkoisella tantereella vastakkain kuin salamannopeat nyrkkeilijät kehässä. Ja kuitenkin oli palkinnon voittamisessa, josta ne aikoivat ryhtyä taistelemaan ensi sarastuksen heikossa valossa, kysymys elämästä ja kuolemasta.

Musta teki ensimmäisen hyökkäyksen. Paljoa nopeammin kuin ainoankaan kaksijalkaisen nyrkkeilijän nyrkit sen leuat suhahtivat pesukarhun kurkkua kohti. Pysytellen kauniisti tasapainossa neljällä solakalla käpälällään harmaa eläin väisti vastustajansa ensi hyökkäyksen. Viistoon suunnatulla huitaisulla se puolestaan sivalsi kalastajanäädän mustia kylkiä, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, vikisten samalla vihaisesti. Suuren kärpän mustaan turkkiin ilmestyi oitis pitkiä, punaisia viiruja. Välittämättä haavoistaan ja haluamatta käyttää peloittavia kynsiään musta kissa ojensi tylpän päänsä vielä kerran yrittäen jälleen mieliotettaan. Tällä kertaa se onnistui; kaksi terävää hammasriviä pureutui kiinni nahkapoimuihin, jotka suojelevat pesukarhun kaulaa. Hetkisen mustan surman omituiset, vinot silmät leimusivat vihreinä aivan lähellä pesukarhun liekehtiviä silmiä.

Viimeksimainittu sai kiittää onneaan, että sen nahka oli höllä ja sitkeä. Jos mustan surman terävät hampaat olisivat sattuneet tuumankaan lähemmäksi kurkkua, pesukarhun henki olisi heti ollut vaarassa. — Tarttuen kalastajanäädän kurkkuun etukäpälillään kuin pienillä ihmiskäsillä pesukarhu koetti kaikin voimin työntää takaisin mustaa petoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi. Ei kuitenkaan pesukarhu eikä mikään muukaan sen painoinen eläin ole voimiltaan tuon julman taistelijan, surman, vertainen. Huolimatta harmaan tappelijan epätoivoisista ponnistuksista tunkeutuivat suuren kärpän raateluhampaat yhä lähemmäksi kaulavaltimoa, joka oli piilossa höllän nahan poimujen alla. Silloin äkkiä nopeasti vääntäen päätään ja kääntyen syrjään pesukarhu riistäytyi irti, haavoittuneena ja verissään, mutta ei vakavasti vahingoittuneena.

Ensimmäisen kerran vuosikausiin vanha, harmaantunut metsästäjä tunsi tavanneensa ylivoimaisen vastustajan. Koettaen pelastautua pakenemalla se pyörähti ympäri ja lähti kiitämään täyttä vauhtia hankea pitkin. Mutta vaikka se pani parastaan, katkaisivat takaa-ajajan hypyt melkein heti välimatkan. Yhä uudestaan tuon unikeon, joka olisi ollut turvassa ontossa puussaan, täytyi kääntyä ja harpata henkensä edestä, mutta aina vahingokseen. Musta kärppä oli nopeampi, sen kynnet ja hampaat olivat pitemmät, ja mikä pahinta, sen melkein yliluonnolliset voimat eivät suoneet pesukarhulle minkäänlaisia mahdollisuuksia säännölliseen taisteluun. Kun molemmat pedot näin hyppivät ja loikkivat ristiin rastiin hangella, ne sattuivat kampeamaan lähelle suurta valkoista tammea, joka kohosi erillään muista vuoren ylimmän rinteen reunalla. Pesukarhu heti puuhun kuin orava luullen nähtävästi voivansa pitää paremmin puoliaan ylhäällä, koska maakamaralla taisteleminen näytti koituvan sille turmioksi.

Kalastajanäätä seisoi hetkisen liikkumatonna. Sitten vasta, kun pesukarhu oli pääsemässä puun latvaan, se seurasi sitä liukuen runkoa ylöspäin notkeasti kuin tumma tulenliekki. Takaa-ajo ei tullut pitkäksi. Pesukarhu on kyllä nopea ja varmaliikkeinen, mutta sen kintereillä olikin sinä, aamuna Pohjois-Amerikan nopein kiipijä. Orava saattaa kiitää puun latvasta toiseen nopeammin kuin ihminen juoksee maassa; näätä pyydystää ruoakseen oravia, mutta mustakissa sieppaa näädänkin kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.

Ennenkuin pesukarhun harmaa ruumis edes ehti tammen latvaan, musta murhamies hyökkäsi sen kimppuun. Tarttuen tukevaan oksaan takakäpälillään musta kissa iski molempien etukäpälöittensä kaikki kynnet pesukarhun luisuihin hartioihin ja veti vastustamattomalla voimalla ponnistelevan eläimen irvisteleviä leukojaan kohti. Pesukarhu rimpuili turhaan vapautuakseen surman otteesta, puri, repi ja raastoi, mutta nuo teräksen vahvat käpälät vetivät sitä armottomasti yhä lähemmäksi, kunnes suuri kärppä iski ulvahtaen hiljaa hirvittävästä tyytyväisyydestä leukansa uhrinsa kurkkuun kuin terässangat. Muutamien minuuttien kuluttua pesukarhun ruumis oli kätkössä samojen pensaiden alla kuin piikkisian raatokin.

Viikon kuluttua pesukarhun kuolemasta valkeni kerran päivä, joka oli harmaa kuin aave. Aina väliin kietoi lumikuuro vuorten korkeat huiput läpinäkymättömään harsoonsa. Tammien kuihtuneet lehdet olivat tummanruskeat, ja niissä oli punaisia täpliä, ja alakasvisto näytti tummanpunaiselta lunta vasten hehkuen karmiininpunaisina täplinä paikoissa, missä oli kuusaman vesoja. Vaaleankeltainen kuloheinä heilui tuulessa kuin naisen tukka.

Juuri mäntyjen latvojen yläpuolella liiteli suuri haukka edestakaisin, sen harmaansinisen ruumiin melkein sulautuessa talviseen taivaaseen. Musta päälaki ja rinnan harmaa poikkiviiva ilmaisivat linnun pohjoisten alueiden kyyhkyshaukaksi, jonka pakkanen ja nälkä ja ankara talvi olivat karkoittaneet kotipaikoiltaan.

Äkkiä linnun vihaiset keltaiset silmät alkoivat hehkua kuin tuli, ja nopeasti kuin kiitävä pilvi se leijaili kohti paikkaa, missä jokin musta eläin näkyi makaavan lumessa aukealla matalan huipun juurella. Kun iso haukka lähestyi liikkumatonta otusta, se leijaili hetkisen epäröiden ilmassa. Nietoksessa tarpova eläin ponnisteli päästäkseen pois lumesta, mutta näytti vaipuvan aina takaisin uupuneena, pää velttona retkottaen ja silmät puoliummessa.

Kovan nälän ahdistamana kyyhkyshaukka kohotti äkkiä kuperat siipensä ja syöksyi maahan kuin harmaa välähdys jännittäen terävät kyntensä suoriksi pudotessaan. Mutta juuri kun käyrät kynnet olivat tunkeutumaisillaan syvälle otuksen mustaan turkkiin, tapahtui merkillistä.

Kuin laukaistun jousen lennättämänä suuri kärppä ponnahti parin metrin korkeudelle maasta, tarttui kyyhkyshaukkaan ilmassa ja iski tikarinterävät hampaansa petolinnun kaulaan. Ilmojen ylpeä rosvo oli joutunut kuolemanloukkuun, jonka kärppä oli virittänyt oma musta ruumiinsa syöttinä, ja kuolleen linnun komeat siivet laahasivat kohta lumessa, kun musta kissa raastoi sitä lähimpään pyyntiluolaansa, joita sillä oli lukemattomia.

Haukan sitkeä, jänteinen liha oli ainoa ravinto, mitä musta kissa oli saanut moneen päivään, sillä niin huonoa oli saalistaminen Seitsenvuorilla tuona ankarana kuukautena. Sitten kerran valkeni sellainen kristallinkirkas päivä, jollaisia on kaikkina talvina. Kuuset näyttivät piirtyvän melkein mustina sinistä taivasta vasten, ja pyökkien punaisenharmailta oksilta kuului sinooberinpunaisten ja oranssinväristen ja keltaisenruskeiden käpylintujen hälisevää ääntelyä. Etäisyydessä vuorten seitsemän huippua kohosivat tummansinisinä ryhmissä kasvavien kuusten synkän vihreää taustaa vasten.