Part 11

Nopeiden kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, kunnes tien kaukaisimmassa polvekkeessa näkyi notkeasti laukkaava hirvi. Vanha naarassusi oli saanut selville sen viimeisen mutkan niin äkkiä, että sen saavuttama etumatka oli supistunut muutamiin satoihin metreihin, ja nyt se laukkasi henkensä hädässä vuoren ympäri.

Valkeaa vaahtoa oli pärskynyt hirven harmaalle talviturkille; se hengitti huohottaen, ja sen haaraiset sarvet olivat painuneet hyvin matalalle. Mutta huolimatta pitkistä, uuvuttavista tunneista ja kovinta vauhtia porhalletuista lukemattomista kilometreistä sarvipään askeleet veivät sen rinteen laelle nopeaa, kauniin tasaista laukkaa, joka on ominaista hirven juoksulle sen viimeiseen hengenvetoon saakka.

Kun vainottu eläin lähestyi kielekettä, jolle ahma oli kyyristynyt, viimeksi mainitun tumma ruumis näytti aivan litistyvän kalliota vasten, Sitten, juuri samassa tuokiossa, kun hirvi oli pääsemäisillään ohi, peto äkkiä syöksyi ilman halki niin nopeasti, varmasti ja äänetönnä kuin suuri kissaeläin. Ennenkuin hirvi ehti muuttaa suuntaansa, julman pedon lyhyt ja paksu ruumis putosi sen selkään. Silmänräpäyksessä tunkeutui neljä terävää, käyrää kynsikertaa syvälle yllätetyn hirven kupeisiin, ahman suuri suu avautui ammolleen kuin hauta, voimakkaat leuat pureutuivat kiinni. Kesken hyppyään hirvi tuuskahti turvalleen heittäen henkensä jo ennen kuin oli tuupertunut maahan, sillä mustan murhamiehen kauheat hampaat olivat lävistäneet ja murskanneet sen selkärangan.

Muristen vihaisesti ahma alkoi heti ahmia suuhunsa värähtelevää ruumista. Kesken sen aterian livahti lumikentän poikki sitä kohti neljä harmaata varjoa, ja se huomasi tuijottavansa neljään oljenväriseen silmäpariin, jotka kiiluivat kuin vaaleat liekit, kun sudet asettuivat kuolemankehään sen ympärille.

Pohjolassa on varsin harvoja eläimiä, jotka yksinään ryhtyvät taisteluun neljää metsäsutta vastaan, mutta ahma on sellainen. Vaikka tämä ehkä säikähtikin, se ei ainakaan näyttänyt sitä. Tuijottaen kylmäverisesti kehään, joka pieneni susien tullessa lähemmäksi, se painoi tylpän, ryppyisen kuononsa alemmaksi ja kiskaisi kuin uhitellen uuden lihapalasen hirven ruumiista.

Sudet olivat ajaneet otustaan niin pitkän aikaa, että aurinko jo oli mennyt mailleen ja kuu noussut, ja ne olivat saaneet katkaista liian monta nälkää ja väsymystä lisäävää vihaista virstaa voidakseen tappelematta alistua vain katsomaan, kuinka niiden tuskalla ja vaivalla hankittu saalis joutui aivan vieraan eläimen syötäväksi. Niinpä kuolemankehä yhä supistui näköjään välinpitämättömän, kyyristyneen ahman ympärillä. Nuorista susista lähin hyökkäsi äkkiä notkeasti ja äärettömän nopeasti iskien sivulta päin suunnatun, peloittavan raapivan iskun, jollaiseen sen sukuun kuuluvat eläimet tavallisesti turvautuvat. Mutta vaikka tämä isku olikin nopea, ahman vastaisku oli vielä nopeampi. Kun suden pitkä, harmaa ruumis putosi maahan, ahma iski kyyristyen matalaksi kolmelle käpälälleen ja tukien lyöntihän peloittavan voimansa jokaisella hivenellä, olkansa takaa sutta juuri kun sen pitkät leuat loksahtivat kiinni.

Ahman käyrät kynnet viilsivät vastustajan paksun nahan halki, ikäänkuin se olisi ollut paperia, suupielestä etulapaan saakka. Susi kierähti pelkästä lyönnin voimasta ympäri ilmassa ja putosi huumaantuneena ja verissään parin, kolmen metrin päähän.

Kun penikkasusi putosi maahan, vanha naarassusi itse hyökkäsi, huulten kohotessa välkkyvien hampaiden tieltä ja naaman ilmaistessa hirvittävää raivoa. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat ahman tuhoa ennustaviin silmiin. Maailmassa on harvoja eläimiä, joita laumaansa johtava metsäsusi talvisin väistää. Mutta ahmat ovat sentään eläneet maailmassa paljoa pitemmän aikaa kuin sudet. Ennen toista, jopa ennen ensimmäistäkin jääkautta tämän ahman esi-isät olivat oppineet luolaleijonien ja sapelihammastiikerien kanssa otellessaan julmat temppunsa ja sen kylmäverisen itseluottamuksen, joita tänä yönä revontulten roihutessa susilauman oli väistettävä.

Neljä sutta voi epäilemättä surmata yhden ahman, mutta oli yhtä varmaa, että se ennen kuolemaansa tekisi ahdistajistaan yhden, mahdollisesti kaksikin taisteluun kykenemättömiksi. Senpävuoksi vanha susi pakottikin pienen laumansa hampaat irvissä ja niskakarvat pystyssä perääntymään etäälle ahmasta, joka katseli susia tutkimattomilla silmillään, niiden laukatessa matkoihinsa.

Kun lauma katosi näkyvistä puiden runkojen sekaan, musta kylmäverinen peto jatkoi ateriaansa eikä lopettanut, ennenkuin hirven koko toinen reisi oli hävinnyt sen kitaan. Sitten se hilasi raadon luolaansa ja hautasi sen kuivien lehtien alle, joita se oli käyttänyt vuoteenaan, ja poistui toiseen muutaman metrin päässä sijaitsevaan luolaansa varmana siitä, että sen oma, myskiltä haiseva löyhkä, joka oli imeytynyt luolan seinämiin, estäisi kaikkia muita eläimiä koskemasta sen kaatamaan eläimeen.

Seuraavana yönä se saalisti vuoren toisella rinteellä tunkeutuen kinosten läpi merkillisesti astuen, näköjään kömpelösti, mutta kuitenkin nopeasti. Äkkiä se pysähtyi ryhtyen nuuskimaan valkoista mätästä. Kun sen tylppä kuono kosketti siihen, lumimätäs tuprahti hajalle kuin pommi, ja suuri metso, joka oli nukkunut nietokseen kaivamassaan lämpimässä, pyöreässä kuopassa, pyrähti lentoon kuutamossa metallinhohtoisten tummanvihreiden höyhenten pörröttäessä korkeina sen kaulan ympärillä. Raatelevan pedon tummanruskea, tuuheakarvainen ruumis ponnahti kuin teräsjousen singahduttamana ilmaan, käpälä tavoitti pakenevan linnun juuri välkkyvän kauluksen alapuolelta, ja silmänräpäyksessä sen niska oli purtu poikki.

Syödä ahmaisten lihavan siivekkään saaliinsa muutamilla nopeilla hotkaisuilla musta surmanhenki lähti kiertämään suurta kehäänsä, jota sen oli tapana kulkea korkean vuoren juuritse. Mutta vaikka se saalisti herkeämättä koko pitkän yön, ei sen onnistunut saada kynsiinsä muuta otusta. Kun sarastuksen ensimmäiset kelmeät valojuovat näyttivät kohoavan varjoisasta lumesta, se lähestyi kovin nälissään luolaa, johon se oli edellisenä yönä kätkenyt kaatamansa hirven.

Äkkiä se paljasti uhkaavat hampaansa ja murisi kumeasti. Juuri sen edessä, syöden haaskaa, jonka oli kiskonut ulos luolasta, oli kyyrysillään outo eläin, joka oli äärettömän suuren, vaaleanharmaan töppöhäntäisen kissan näköinen ja jonka silmät kiiluivat karviaismarjanvihreinä valkoista lunta vasten. Doomsdayn vuorelle oli kaukaa pohjoisesta eksynyt vieras ilves, joka ei tuntenut ahmaa eikä sen tapoja. Kissapedon leveä, mustajuovainen, silkinhienoista karvoista muodostunut leukaröyhelö saattoi sen vihaisen ja kammottavan naaman näyttämään entistäänkin peloittavammalta, ja pitkät, vinot, leimuavat silmät, pystyt tupsupäiset korvat ja tikarinterävät hampaat kuvastuivat sen irvistelevää, punaista kitaa vasten. Kun se kohottautui jaloilleen uhkaavasti muristen, se näytti paljoa suuremmalta paksua ja pientä kömpelöä ahmaa, joka tuli äänetönnä sitä kohti.

Jos ilveksellä olisi ollut enemmän kokemusta, ei se olisi ikinä jäänyt odottamaan, vaan olisi pötkinyt leveillä, lumikengän tapaisilla käpälillään pakoon niin nopeasti, ettei toinen olisi kyennyt sitä seuraamaan. Suuri kissa ei kuitenkaan aikonut väistää hivenenkään vertaa tuota kömpelöltä näyttävää eläintä, joka ikäänkuin vieri sitä kohti. Koska ilveksellä oli ensiluokkaiset hampaat ja kynnet, se näytti ehdottomasti ylivoimaiselta. Mutta sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia voiton mahdollisuuksia. Tuhlaamatta aikaa valehyökkäykseen ahma syöksyi suoraan vastustajansa kimppuun. Kiljahtaen käheästi raivosta ilves ponnahti ilmaan haaskan vierestä, jota se oli juuri syönyt, ja pudottuaan ahman selkään upotti kyntensä syvälle sen tuuheaan turkkiin koettaen päästä tikarinterävillä hampaillaan sen selkärankaan kiinni.

Ahma ei ole järjestelmällinen tappelija, eikä sen tarvitse sellainen ollakaan. Raaka voima on sen vahvin puoli, ja se onkin kerrassaan vahva. Ennenkuin ilves tiesi, mitä oli tapahtunut, oli suuri, tumma käpälä, jossa oli aseina melkein yhtä terävät kynnet kuin sen omissa, ojentautunut vinoon ylöspäin, tarttunut sen kylkeen ja paiskannut sen maahan selälleen, aivan kuin jos se olisi ollut kaniini eikä parikymmenkiloinen kanadalainen ilves.

Painaen riuhtovan vihollisensa takajalat maahan, jottei se päässyt käyttämään viiltävän teräviä kynsiään, ahma iski julmat leukansa ilveksen kurkkuun irroittamatta hetkiseksikään otettaan, ennenkuin suuri kissa viimeisen kerran suonenvedon tapaisesti nytkähtäen vaipui kuolleena hirven haaskan päälle. Puolen tunnin kuluttua ahma oli syönyt kahdesti varastetun raadon loppuun ja piilottanut ilveksen ruumiin sen äskeiselle paikalle luolaansa.

Viikkoa myöhemmin Doomsdayn julma valtias kohtasi vihollisen, joka oli vihaisempi kuin ilves ja julmempi ja viekkaampi kuin susi. Jokaista petoeläimen surmaamaa otusta kohden tuo pieni, kuivettunut miehenkuvatus, sekarotuinen metsästäjä Jules Dupré kaatoi parikymmentä. Näätiä hän tappoi ansoilla, ketut, myskirotat ja majavat hän vangitsi terässankoihinsa; ilveksiä hän pyydysti pauloilla, ja pienet, lumivalkoiset kärpätkin hän houkutteli surman suuhun tartuttamalla niiden pienen, punaisen kielen rasvalla siveltyihin rautalevyihin, joita hän asetti metsään jäätymään.

Doomsdayn vuoren synkänviheriöiden kuusten yläpuolella kaareutui sinisen taivaan poikki kiitävistä harmaansinisistä pilvistä muodostunut seppele, kun vanha metsämies lähestyi vuorta noudattaen virran vartta, joka ryöppysi häntä vastaan kuin hengästynyt viestintuoja kehoittaen häntä poistumaan. Vesiputouksen äyräällä oli pieni, autio maja, jonka Jules valitsi päämajakseen.

Ensimmäisenä yönä loikoessaan huopapeitteisiinsä kääriytyneenä tulen ääressä vanha pyytömies nukkui levottomasti. Yhä uudestaan hän näki sellaista unta, että jokin pahansuopa olento katsoa tuijotti häneen pimeästä, ja kerran herätessään hän huomasi jotakin hirvittävää ja viheriää hehkuvan kuun valossa, joka tunkeutui majaan hirsiseinän leveistä raoista.

Seuraavana aamuna lähtiessään ennen päivänkoittoa virittämään ansojaan hän näki tähtien valossa kaikkialla pyöreiden jalkojen majan ympärille polkeman kehän, jossa oli terävien kynsien merkkejä. Sekarotuinen sylkäisi lumeen katsoessaan niitä.

— Eipä ihme, etten saanut oikein nukutuksi viime yönä, hän mutisi. Intiaanien paholainen on ollut liikkeellä, ja saan kiittää onneani, jos se on mennyt matkoihinsa.

Liikkuessaan aamuhämärässä loppumattomien puunrunkorivien lomassa vanha metsämies tunsi yks' kaks' merkillisellä erämaan asukkaiden kuudennella aistillaan, että joku tai jokin seurasi häntä. Hän pyörähti yhä uudestaan äkkiä katsomaan taakseen ja tarkasteli kulkemaansa tietä, mutta ei huomannut muuta kuin hiljaiset puut ja varjoisan lumen. Mutta juuri kun ensimmäinen vaakasuora auringonsäde tunkeutui kuusten lomitse kuin kultainen terä, hän äkkiä pysähtyi paikoilleen, juoksi vähän matkaa takaisin pehmoista lunta pitkin ja asettui puun taakse, mistä hän saattoi katsella kulkemalleen tielle. Hetkistä myöhemmin ilmestyi maahan painuneiden oksien takaa näkyviin kumarainen, mustanhallava eläin pysähtyen kolmisen metrin päähän miehestä. Hetkisen pedon tuhoa ennustavat silmät tuijottivat miehen silmiin. Sitten ahma teki jotakin merkillistä. Varjostaen silmiään nousevalta auringolta melkein kuin ihminen se katsoi kauan aikaa mieheen käpälänsä alta. Heikko värähdys vapisutti vanhan pyydystäjän ruumista.

—- Musta paholainen, vähäksytkö sinä minun voimiani? hän karjaisi hyökäten pedon kimppuun kirves tanassa. Mutta muutamilla kömpelöillä hypyillä ahma väisti hänen lyöntinsä helposti ja katosi sitten näkyvistä puiden sekaan.

Jo sinä viikkona huono onni, jonka kaikki sekarotuiset metsästäjät uskovat rupeavan vainoamaan jokaista, jonka voimia intiaanien paholainen on vähäksynyt, alkoi hiipiä Julesin kintereillä. Hänen satimensa oli lauottu, syötit rosvottu, ansat raastettu rikki ja, mikä kaikkein pahinta, pyydyksiin käyneet otukset oli revitty kappaleiksi. Yhä uudestaan hän löysi kauniita kellanruskeita näädännahan palasia lumesta, ja jokainen turmeltu nahka merkitsi hänelle monen kauniin dollarin häviötä.

Sitten koitti päivä, jolloin hän löysi komean kanadalaisen ilveksen kuolleena kuparisesta langasta, jonka hän oli kiinnittänyt taivutetun näreen latvaan ja pistänyt siihen syötiksi jäätyneen kalan. Suuri kissa oli työntänyt päänsä silmukkaan tavoittaessaan syöttiä suuhunsa ja silloin laukaissut vivun. Näre oli heti ponnahtanut suoraksi ja kiskaissut ansan kireälle sen kurkun ympärille, jolloin ilves oli joutunut samanlaisen mielettömän pelon valtaan kuin ansaan jäänyt kotikissakin, ja rimpuiltuaan epätoivoisesti notkean näreen kimpussa se oli muutamissa minuuteissa kuristunut kuoliaaksi.

Nyljettyään kätevästi ilveksen hopeanharmaan turkin Jules jätti raadon tien viereen ja viritti sen ympäri joka puolelle ovelasti asetettuja ansoja. Kun hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, hän kaivoi syvän kuopan kinokseen, ja kiertäen taljan kokoon niin kovaksi kääryksi kuin suinkin hän piilotti sen kuopan pohjaan. Mätettyään kuopan lunta täyteen hän lähti nelisenkymmenen kilometrin kierrokselleen. Kun hän palasi seuraavana päivänä paikalle, ilveksen jäätynyt ruumis lojui tönkkönä ja koskematonna lumella, vaikka ahman jäljistä näkikin, miltä suunnalta se oli tullut ja kuinka se oli osannut kiertää raudat. Luultavasti ei se siis ollut kajonnut siihenkään paikkaan, johon hän oli piilottanut taljan. Mutta kun Jules kaivoi lumen pois, oli kuoppa tyhjä. Ahma oli vainunut nahan metrin paksuisen nietoksen alta, kaivanut sen sieltä esille, täyttänyt kuopan jälleen huolellisesti ja vienyt taljan mukanaan.

Polkunsa loppupäähän Jules oli valmistanut kätköpaikan, jossa hän säilytti puolet pyydyksistään sekä liikkiöpalasia ja maissijauhoja, niin että hän saattoi pyydystettyään tyhjäksi majan ympärystienoot pystyttää talvileirinsä piilon läheisyyteen ja raivata uusia ansapolkuja. Kaivettuaan maahan saakka ulottuvan kuopan lumen läpi hän oli ensin latonut pyydyksiensä ja muonavarojensa peitoksi ristiin rastiin niin suuria pölkkyjä kuin hän suinkin jaksoi liikutella tukevalla vivulla. Sitten hän oli kantanut puiden päälle lähellä pulppuavasta lähteestä vettä, joka oli heti jäätynyt muodostaen pölkyistä sellaisen murroksen, että sen hajoittamiseen kirveellä olisi voimakkaaltakin mieheltä mennyt monta tuntia.

Kolmen päivän kuluttua siitä, kun Jules oli menettänyt ilveksen taljan, hän tapasi ansansa ja loukkunsa koskemattomina ja alkoi jo toivoa, että hänen hiiviskelevä vihollisensa oli poistunut niiltä main ja että hän saisi vastedes olla häiritsemättä. Kolmannen päivän iltana hän saapui ansapolkujensa pohjoisimmassa mutkassa sijaitsevalle kätköpaikalleen. Mutta se ei ollut enää mikään kätköpaikka. Osoittaen suorastaan yliluonnollista kärsivällisyyttä ja voimaa ahma oli jyrsinyt ja repinyt kynsillään pois suuret pölkyt toisiinsa sitoneen jään, ja käyrien etujalkojensa ja lyhyen, paksun ruumiinsa rautaisilla lihaksilla hajoittanut toistensa päälle ladotut pölkyt kuin olkikuvot, kunnes oli päässyt käsiksi niiden alle kätkettyihin pyydyksiin ja elintarpeisiin. Liikkiöt se oli syönyt, jauhot hajoittanut ja liannut. Mutta pahinta kaikista oli se, että kaikki teräspyydykset olivat poissa, ne se oli vienyt mennessään ja kätkenyt niin hyvin, että niitä oli mahdoton löytää. Se merkitsi sitä, että kun Jules myöhemmin talvella ryhtyisi raivaamaan uusia ansapolkuja, hänen turkissaaliinsa vähenisi tuntuvasti, ja niin suuren muonavaraston menettäminen taas tiesi pieniä annoksia kevääseen mennessä.

Vanhan miehen kasvot olivat synkät ja vakavat, kun hän kääntyi takaisin, ja hänen lähellä toisiaan olevissa pienissä silmissään oli melkein pelkoa, kun hän katseli tien kummallekin puolen, nähdäkseen edes vilahduksenkaan tuosta mustanruskeasta otuksesta, jonka hän tunsi aina oleskelevan jossakin lähellä.

Vaikk'ei hän nähnyt jälkeäkään ahmasta itsestään, hän huomasi majan läheisyydessä sellaisia merkkejä sen toiminnasta, että ne, huolimatta siitä, että hän oli melkein yhtä tyyni luonteeltaan kuin intiaani, olivat tehdä vanhan sekarotuisen hulluksi.

Pienen lähteen yläpuolelle, joka ei jäätynyt koko talvena, hän oli sitonut metsäkanan pään riippumaan savustetusta nauhasta, piilottanut sen kohdalle matalaan veteen raudat ja peittänyt ne vihreällä sammaltukolla, niin että ne näyttivät juuri veden pinnan yläpuolelle kohoavalta kiveltä. Kettu ei mielellään kastele siroja hentoja, mustia jalkojaan, joten saattoi otaksua jokaisen siihen rotuun kuuluvan eläimen, joka vain sattuisi kulkemaan sen vieritse, astuvan tuolle valekivelle, jos sitä halutti tutkia tarkemmin heiluvaa syöttiä.

Kun Jules lähestyi paikkaa, hän saattoi lukea lumesta kaiken, mitä oli tapahtunut. Raudat olivat lauenneet, ja kaikkialla niiden ympärillä oli hajallaan silkinhienoja, mustia karvatupsuja, joissa oli siellä täällä hopeisia karvoja. Nähdessään ne sekarotuinen kirosi kauheasti. Hänen oli onnistunut vangita kaikki hänen elämänsä vaivat palkitseva saalis, hopeakettu; ja tuo pahansuopa intiaanien paholainen, joka seuraili häntä, oli tuhonnut nahan, jonka arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden sinä talvena saatujen turkisten arvo yhteensä!

Siitä päivästä alkaen Jules muutti menettelytapaansa. Kaiken tietonsa ja taitonsa, kaikki temppunsa ja viisautensa, jotka hän oli perinyt menneiltä sukupolvilta, hän nyt keskitti päävihollisensa surmaamiseen. Siinä pantiin miehen järki, jota oli harjoitettu ja opetettu satojatuhansia vuosia, niin kauan kuin inhimillistä elämää on maailmassa ollut, vielä vanhempaa eläimen viekkautta ja vaistoa vastaan — ja eläin pääsi tässä taistelussa aina voitolle. Vaikka mies olisi viskellyt syöttejään minne tahansa ja virittänyt rautojaan lumen alle, puihin ja veteen, ei niistä ollut mitään hyötyä. Ahma saattoi paljastaa mitä huolellisimmin piilotetun pyydyksen, laukaista sen viskelemällä jääpalasia sen lukkoon ja pistää syötin poskeensa. Ansat se taasen hajoitti halveksivasti kappaleiksi pistämättä milloinkaan kaulaansa surmansilmukkoihin, jotka olivat kuristaneet hengiltä niin monta suurta kissapetoa.

Vihdoin Jules koetti epätoivoissaan tappaa kiusanhenkensä viritetyllä pyssyllä. Pienen järven rantaäyräälle hän kätki matalaan pensaikkoon viritetyn pyssynsä ja ripusti sen piipun suun kohdalle kuolleen harmaan oravan sidottuaan sen ensin lujasti liipasimeen kiinnitettyyn nuoraan. Sitten hän pinosi pyssyn ympärille pensaita ja pölkkyjä pakottaakseen ahman lähestymään syöttiä edestäpäin.

Seuraavana päivänä mies näki jäljistä, miten kaikki oli käynyt. Ahma oli lähestynyt syöttiä, haistellut sitä, mutta jättänyt sen rauhaan. Sitten se oli tunkeutunut pensaiden läpi, viskonut syrjään pölkyt, jotka sulkivat siltä tien, ja päästyään pyssyn taakse ruvennut jyrsimään poikki liipasimeen kiinnitettyä nuoraa. Pyssy oli lauennut ensi kosketuksesta, ja ahmakin oli säikähtänyt niin, että oli ponnahtanut esteen huipulle yhdellä ainoalla loikkauksella. Siellä se oli pysytellyt siihen saakka, kunnes oli päässyt varmuuteen siitä, ettei mitään vaaraa ollut enää uhkaamassa; sitten se oli laskeutunut maahan ja hotkaissut tyynesti syötin parempiin suihin. Sen jälkeen sen huomio oli kiintynyt pyssyyn, joka oli niin säikähdyttänyt sitä. Piipussa oli kaikkialla terävien hampaiden jälkiä ja saksanpähkinäpuisessa tukissa syviä uurteita, ja hana oli vedetty taaksepäin ja väännetty aivan irti, niin että pyssy oli tullut kokonaan käyttökelvottomaksi.

Sinä yönä vanha pyydystäjä näki jälleen unta, että uhkaavat silmät tuijottivat häneen majan seinähirsien raoista. Pari kertaa hän heräsi säpsähtäen levottomasta unestaan ja tarttui hyödyttömään pyssyynsä, kun oli kuulevinaan jyrsimistä ulkopuolelta. Kummallakin kerralla hän kuitenkin oli mielestään aivan varma siitä, että siellä oli vain siili, joka tutki hänen vanhan silavatynnyrin pohjaan tekemiään suuria oranssinvärisiä piirroksia omaan vihaiseen tapaansa.

Vihdoin koitti päivä. Silloin Jules tiesi, että tässä hänen ja vuoriston paholaisen välisessä kamppailussa oli henki kysymyksessä. Majan alimmainen hirsi oli jyrsitty melkein poikki, ja suurten, litteiden jalkojen kaikkialle painamat jäljet osoittivat, kuka siinä oli koko yön yrittänyt murtautua sisään. Vaikka ahman raateluhampaat kuuluvatkin terävimpiin kaikkien nisäkkäiden hampaista, eivät ne sentään sovellu jyrsimiseen. Kuitenkin kaikitenkin tämä oli nakertanut melkein poikki niin paksun hirren, että siinä olisi ollut tekemistä majavallekin, ja työskennellyt niin sisukkaasti, että tuore lovi oli ylt'yleensä sen ikenistä vuotaneen veren tahraama. — Sinä päivänä, jolloin sekarotuinen lähti kokemaan viimeisiä vihollisensa surmaksi virittämiään pyydyksiä, hän otti kirveen mukaansa uskaltamatta lähteä matkaan aseetonna keskellä päivääkään.

Kun hän keskipäivällä palasi takaisin, hän näki majan oven olevan sepposen selällään. Hänen sulkiessaan sen aamulla kiireesti ei salpa ollut painunutkaan paikoilleen, ja hänen vihollisensa oli käyttänyt hyödykseen hänen poissaoloaan hävittäen kaiken. Kaikki hänen pyydyksensä ja särjetty pyssy olivat tipotiessään, samoin hänen huopapeitteensä; ja kaikki hänen kokoamansa taljat, sekä tuoreet että kuivatut, oli raastettu rikki, ja mikä pahinta, elintarpeet, joita hän välttämättä tarvitsi elääkseen, oli joko syöty tahi liattu käyttökelvottomiksi.

Vanha pyydystäjä katseli tuhottua asumustaan voimatta uskoa silmiään. Puolet elämänsä ajasta hän oli kuluttanut houkutellen tuhansia heikompia veljiään kuolemaan, eikä hän nyt voinut uskoa, että yksi niistä oli vihdoinkin rohjennut ryhtyä kilpailemaan hänen kanssaan viekkaudessa ja rohkeudessa. Ja kuitenkin, kun hän katseli ympärilleen, hänen oli pakko myöntää joutuneensa tappiolle. Hänen pyydyksensä, huopapeitteensä ja elintarpeensa olivat mennyttä, eikä hänellä ollut jäljellä muunlaista asettakaan kuin kirves, ja lähin paikka, mistä hän voisi saada apua, oli lähes viidenkymmenen kilometrin päässä vuorten takana sijaitseva tukkikämppä.

Kiroten karmeasti vaanivaa vihollistaan, joka oli saattanut hänet sellaiseen pulaan, hän lähti laskeutumaan vuoren rinnettä. Kun hän tuli ensimmäiseen tienmutkaan, hän katsoi taakseen nähdäkseen viimeisen kerran tuhotun majan, josta hän nyt poistui. Siellä seisoi, kuvastuen mustana valkoista lunta vasten, lyhyt ja paksu, kumarainen olento. Kun hän tuijotti ahmaan, julma peto varjosti vielä kerran silmiään suurella mustalla käpälällään ja katseli häntä pahansuovan tarkkaavasti. Värähtäen heikosti pelosta vanha metsänkävijä lähti pakoon tietä pitkin palaamatta koskaan takaisin.

PELKURI

Ennen vanhaan, niinä ikävinä aikoina, jolloin vielä mustat hallitsivat ja vallitsivat valkoisten asemesta etelä-Afrikkaa verisen julmasti, lähetti Cetewayo, kuuluisa zulukuningas, kaksitoista parasta metsästäjäänsä Addon viidakkoon hankkimaan hänelle urosnorsun sydäntä.

Hänen käskynsä syy oli yksinkertainen ja pakottava. Viimeisten tutkimusten mukaan norsu on viidakon hallitsija. Leijona saa ainoastaan _näytellä_ kuninkaan osaa. Hirvittävä pytonkäärme saattaa ehkä joksikin aikaa lannistaa valtaansa pienemmät eläimet, ja sarvikuono, niin valkoinen kuin mustakin, voi joskus sattua uskomaan, ettei ainoakaan eläin kestä sen haarniskoidun ruumiin hyökkäystä. Mutta kun vanha urosnorsu, joka on kolmen metrin korkuinen ja jolla on ihmisen aivot, lähes kolmen metrin pituiset syöksyhampaat ja kärsä, joka voi tarttua kuin pihdit tahi iskeä kuin kankivasara, etujalat kuin juntat sekä paino ja voima, jotka ovat perintöä hirmuliskojen kadonneesta maailmasta — niin — kun sellainen norsu haluaa vakiinnuttaa kuninkuutensa, ei ainoakaan eläin kykene vastustamaan sen vaatimuksia.

Sitäpaitsi norsu voi, jos sillä on hivenenkään verran onnea matkassaan, elää sadan vuoden vanhaksi. Senvuoksi mies, joka syö viidakon kuninkaan sydämen, perii sen voiman ja pitkän iän. Niin Cetewayo ajatteli, eikä kukaan uskaltanut väittää hänen päätelmäänsä vastaan.