Part 5

"Oletko se sinä, Eva? Minä rakastan sinua. Usko minua — minä rakastan sinua — minä tahdon unohtaa kaikki — sehän on jotakin kun minun piti unohtaa? Me unohdamme sen ja me tulemme sitten onnellisiksi. Saat olla varma siitä. Minä kunnioitan sinua niin suuresti. Ja sitten voin minä taas suudella sinua. Sinullahan on musta puku, Eva. Niin tänäänhän lienee Altenhofin häät, sinähän menet surusaattoon. 'Stirb durch mich, du Ungeheuer!' Älä itke, Eva. Mutta älä pidä mustaa pukua päälläsi, minä pyydän!"

"Olenkohan minä uneksinut kaiken tämän? Olenko minä lausunut tämän ääneen? Herra tohtori, oliko minun morsiameni täällä, kun minä olin sairaana?

"Hän ei ollut huoneessa, kun minä virkistävän unen perästä ensin aukasin silmäni. Ainoastaan lääkäri istui vuoteeni ääressä, ystävällinen vanha herra, ei Nordau. Hän olisi nähnyt enemmän, kuin mitä halusin hänen näkevän, ja hän tunsi Altenhofin liiankin hyvin.

"Kyllä hän oli täällä. Hän läksi pois vasta eilen, kun minä vakuutin hänelle, ettei Teillä ollut mitään vaaraa. Hän sai kirjeen, missä häntä pyydettiin sukulaistensa luo."

"Mutta hänellähän ei ole ketään sukulaisia väitin minä hieroen silmiäni.

"On kyllä! Kun mitä tarvitaan, niin on meillä kaikilla sukulaisia, jotka muistuttavat olostaan."

Iltapäivällä sain kortin häneltä, joka vahvisti lääkärin sanan; sen ohessa jäähyväistervehdykseksi mitä kauneimpia valkoisia ruusuja. Valkoisia ruusuja! Hautajaiskukkia — minä en voi sietää valkoisia ruusuja. Kuinka voi hän valita juuri sellaisia? Kalpea valkeus, iloton tuoksu — pelkkää surua ja menettämistä —

Minä hätkähdin. Hän oli tahallaan valinnut nämä valkoiset ruusut, jotka niin surumielisesti katsoivat minuun värittömine silmineen. Minä sanon hyvästi, hyvästi ainiaaksi.

"Tuleehan hän takasin — morsiameni?"

"Aivan varmaan. Luonnollisesti", vakuutti tohtori. Hän oli varmasti vakuutettu siitä.

"Tehän ette kuitenkaan saisi kirjoittaa hänelle." Kunnon kelpo vanha mies. Kaikki selvisi hänestä mitä luonnollisimmalla tavalla.

Niin pian kuin sain lähteä ulos, menin minä Evan asunnolle. Aavistukseni eivät olleet minua pettäneet. Hänen huoneensa oli poisvuokrattavana. Hän oli poissa ja on ottanut kaikki kapineensa mukaansa.

Minä olin kauhean vihainen. Niin omituiselta kuin se kuuluukin, en ensiksi tuntenut tuskaa tahi ikävöimistä, vaan suuttumusta. Hän oli pettänyt minut, jättänyt minut, suomatta minulle tilaisuutta puhua mitä minä itse ajattelin — tulevaisuudestamme.

Mitähän minä oikeastaan ajattelin tulevaisuudestamme? Muutaman viikon kuluttua sain minä kirjeen Evalta. Se poisti kaikki epäilykseni. Sen kuoressa oli Kasselin postileima ja kuului näin:

Rakas Lotharini!

Kun sinä saat nämä rivit, on sinun suuttumuksesi ennättänyt haihtua; — kuinka voi hän aavistaa sen? — ja sinä olet käsittänyt että minä olen menetellyt oikein. Sinä et rakasta minua enää, vaikka sinä rehellisesti olet koettanut sitä tehdä. Rakkautta ei voida pakoittaa. Mutta sitä ei voida myöskään väkisin temmata pois sydämestä, sentähden on viipynyt näin kauvan ennenkuin olen voinut kirjoittaa sinulle. — Ei vielä silloinkaan ollut helppoa hänelle, tässä oli kätensä vavissut. Eva-parkani! — Ei niin että olisin ollut kahden vaiheilla siitä tiestä, jota minun tuli kulkea, päätökseni oli jo tehty vanhempiesi kotona. Sairautesi aikana sain minä vain vahvistusta siitä, mitä minä jo tiesin.

Minä olen rakastanut sinua niin paljon Lothar! Onnellinen olen siitä, että kuulun niihin naisiin, joilla on muutakin elämässä, kuin vain rakkautta. Elämälläni on sisällystä sitäkin ilman. Älä sentähden soimaa itseäsi minun tähteni. Kaksinkertaisilla voimilla antaudun minä toimintaani, ja yhä hartaammin olen minä huutava sukusisarelleni: Heretkää olemasta toisen sukupuolen tahdottomana, toimettomana lisäkkeenä. Olkaa jotakin omasta voimastanne ja te olette tunteva itsenne onnellisiksi ja tyytyväisiksi.

Ja minun esimerkkini, Lothar, on puhuva selvemmin, kuin mitkään sanat. Etkö sinäkin usko sitä?

Eva.

Tähän kirjeeseen en ole koskaan vastannut, enkä minä ole ryhtynyt mihinkään toimeen saadakseni tietää hänen asuntopaikkaansa, koska hän ilmeisesti tahallaan on jättänyt ilmoittamatta minulle osoitteensa. Hän ei tarvitse minua. Jääköön siis silleen.

Talven kuluessa sain tiedon, että Neue Freie Bühne on tehnyt vararikon ja sentähden ollut pakoitettu lähettämään minulle takaisin käsikirjoitukseni. Minä panin sen katsomatta syrjään — minulta oli kerrassaan mennyt halu ajatella sitä. Kenties minä vielä jonkun kerran ryhdyn kirjoittamaan uudestaan lopun.