Part 4

Esplanaadi, kaupungin hienoin katu, on hyvin pitkä, ja sen molemmin puolin kohoaa komeita rakennuksia, useita graniittisiakin... Puitten varjot hyväilevät lukuisia vaaleita pukuja, jotka liikkuvat meren rantaa kohti... Komeapukuinen joukko, niiden parissa noin kymmenkunta valkolakkia, täyttää Kappelin penkereen; teen ja leivosten hyvä tuoksu tunkeutuu sieltä aina meren rantaan saakka sekaantuen sataman hajuun, ja musiikki ikäänkuin säestää suurten valkeapurjeisten alusten, pienten veneitten ja höyrylaivojen hiljaista kulkua meren tyynellä pinnalla.

Muutamien pöytien ääressä istuu ruotsin- ja suomenmielisiä hyvässä sovussa. Vain venäläiset upseerit muodostavat keskellä rauhatonta valkolakkien merta ikäänkuin pieniä saaria, joita kaikki tarkasti välttelevät. Leino, jonka mieli tekee olla yksin, kiertää Kappelin taakse, astuu kenraalikuvernöörin synkän palatsin ohitse ja käy istumaan eräälle penkille Esplanaadiin.

Täällä, kukkapenkereitten ja ruusupensaiden ympäröimänä seisoo kansallisrunoilijan, Runebergin muistopatsas, miehen, joka »Vänrikki Stoolin tarinoissa» on ääriään myöten ylistänyt isänmaanrakkautta ja laulanut Suomen armeijan kunniaa, tuon armeijan, joka 1808—1809 vuoden sodassa repaleisena ja ruotsalaisten hylkäämänä taisteli urhoollisesti venäläistä sotajoukkoa vastaan. Sen voitot olivat kuitenkin turhat, ne eivät voineet estää lopullista tappiota...

Maalaisväkeä astuu joukoittain käytävää pitkin. Naisten hiukset ovat sileästi kammatut jakaukselle ja päässä heillä on pitkäripsiset, vaaleat silkkihuivit. He pysähtyvät heittäen ihailevan silmäyksen suureen runoilijaan, jonka isänmaallisia runoja jokainen suomalainen osaa ulkoa. Joka talossa ovatkin Runebergin runoelmat raamatun rinnalla, niin hyvin matalimmassa majassa kuin rikkaiden palatseissa.

Leino katselee heitä liikutuksen vallassa. Kuinka kelvollisilta ja rehellisiltä näyttävätkään nuo kirkassilmäiset ja karheapiirteiset talonpojat!

Suuressa maailmassa, jossa hän oli elänyt, hänen mielestään oli kokonaan haihtunut tuo naiivi ja avonainen katse, joka oli niin kuvaava suomalaiselle talonpojalle.

Joukko koululapsia lähestyy. Pieniä tyttöjä lyhyissä hameissa, ja nuoria poikia, kirjat kainalossa, yhteiskoululaisia, jotka aamutuntien päätyttyä ovat nyt menossa Fazerille leivoksia syömään. He nauravat ja juttelevat sydämen pohjasta. Muutamat kansanlapset seuraavat heidän jäljissään.

Kaikilla heillä oli siniset silmät ja sileä, liinanvalkoinen tukka; tytöillä kaksi kireätä palmikkoa selässä, puhtaat pumpulihameet ja puna- tai sinivalkoiset poikkiraitaiset sukat jalassa.

Leino tunsi mielensä lämpenevän katsellessaan tuota pientä joukkoa, joka näytti niin liikuttavalta yksinkertaisuudessaan... Kuinka mieluista oli kaiken ulkomaalaisen komeuden jälkeen nähdä näitä kotoisia, vaatimattomia näkyjä! ...

Äkkiä kuului outoa ääntä. Melu lähestyi, se kuului torin puolelta...

Kadulla »issikat» käänsivät pienet hevosensa syrjemmäksi, ohikulkijat pysähtyivät ja katsoivat taakseen kasvoillaan synkkä ilme.

Toiset, ikäänkuin pakoon menossa, kiiruhtivat puoteihin. Aivan äkkiä koko katu tyhjeni... musiikki Kappelissa herkesi... Leinon mielestä aurinkokin hetkeksi meni pilveen... Mikähän oli hätänä? tuumi hän huolestuneena ja nousi paikaltaan.

Täyttä laukkaa kiiti joukko kasakoita katua pitkin hevosten kavioiden kopistessa pyöreitä katukiviä vastaan. Sapelit kilahtelivat, ja muutamia komentosanoja kajahti, kun venäläiset vahdit kenraalikuvernöörin palatsin edustalla tekivät kunniaa... seuraavassa hetkessä kasakat olivat jo kaukana.

Mutta kasakkojen ilmestyminen oli sittenkin ehtinyt lamauttaa kaiken viattoman iloisuuden, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin kaupunki, häveten tätä sotilaallisuutta, alkoi taas elää...

Kauhistuneena tästä näystä, joka oli ikäänkuin taisteluvaatimus Suomelle, aikoi Leino poistua Esplanaadilta, joka on koko kaupungin keskustana... Mutta hänen huomionsa kiintyi erääseen naiseen, joka suuntasi kulkuaan Esplanaadia kohti, ja epäröiden hän pysähtyi. Vaistomaisesti hänen silmänsä seurasivat tuota naista, sillä hänen liikkeissään tuntui olevan jotakin tuttua... Hänellä oli yllään sininen kävelypuku ja sen alla ohut valkoinen pusero, ja hänen nuorekkaita, kauniita kasvojaan varjosti suuri, musta olkihattu, jota koristivat komeat sulkatöyhdöt...

Hän astui nopeasti, katsoen suoraan eteensä, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kädessä hänellä oli pieni, punaisella nauhalla sidottu käärö. Vasta sitten, kun hän oli aivan lähellä, tunsi Leino hänet. Nopeasti hän astui häntä kohti nostaen hattuaan ja huudahtaen loistavin katsein:

— Saimi Tervula!

Nainen pysähtyi, punastui eikä tuntenut puhuttelijaa heti; mutta äkkiä iloinen ilme puhkesi hänen kasvoillaan esiin:

— Oi! tekö se olette! Suokaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä, mutta teidän sileäksi ajetut kasvonne ovat muuttaneet ulkonäköänne!

Sydämellisesti hän ojensi Leinolle molemmat kätensä ja lisäsi:

— Miten iloinen olen tavatessani teidät ja saadessani olla ensimäisiä, jotka toivottavat teidät tervetulleeksi taas Suomeen!

Leino ei voinut irroittaa katsettaan lapsuudenystävänsä loistavista kasvoista, ja ihastuneena hän kuunteli tätä ääntä, jonka pienimmätkin värähtelyt olivat hänelle ennestään niin tuttuja; vaistomaisesti he alkoivat astua rinnakkain, suunnaten askeleensa satamaa kohti... Vähä-väliin he pysähtyivät:

— Minä näin sanomalehdistä, että teidän oli määrä tänään palata. En tiennyt, että laiva Kööpenhaminasta jo oli saapunut... Te olette paljon matkustellut?

— Olen, olenhan nähnyt koko laajalta maailmaa. Kävin aina Aasiassa asti, Himalayan seuduilla, jossa suomalaisten kehdon sanotaan olevan. Kirjoitan parhaillaan historiallista teosta suomalaisista... Sitten kävin Unkarissa serkkujamme tervehtimässä, sanoi hän nauraen... Minä kerron matkoistani ensimäisessä esitelmässäni yliopistolla, huomenna iltapuolella... Ehkäpä tekin tulette kuuntelemaan?

— Tietysti, vaikka asunkin maalla, olen ollut kolme vuotta jo naimisissa...

Saimi puhui nopeasti, katsomatta Leinoon... Hänellä oli hämärä tunne siitä, että lapsuudenystävä oli ollut hiukan huvitettu hänestä...

— Naimisissa! toisti Leino hämmästyneenä. Sitä ei kukaan ole kertonut minulle... Mutta matkalla ollessa vieraantuu niin helposti ystävistään. Te olette siis naimisissa?

Ja kun Saimi ei vastannut mitään tuntiessaan salatun moitteen noiden sanojen alla, kysyi Leino edelleen:

— Kenen kanssa?

— Nils af Ekin... Mieheni on tilanomistaja ja me asumme Viikin kartanossa, lähellä Helsinkiä.

— Entäs... oletteko te onnellinen? Suokaa anteeksi epähienouteni, huudahti Leino huomatessaan, että Saimi jälleen punastui...

Tuo sopimaton kysymys oli hänen tahtomattaan livahtanut hänen huuliltaan. Hän oli ikäänkuin astunut harhaan. Hän ei tuntenut enää entistä ympäristöään. Kaikki oli kokonaan muuttunut Suomessa!

— Minulla on pieni, ihastuttava poika, vastasi Saimi vältellen.

Puhuessaan lapsestaan Saimin ääni ilmaisi hellyyttä ja ylpeyttä.

Leino ei voinut pidättäytyä sanomasta:

— Kylläpä elämä tuottaa meille monta yllätystä! En koskaan olisi voinut aavistaa, että ensimäinen nainen, jonka tapaisin kotoisella maaperällä, olisi pieni lapsuudenystäväni, jonka kanssa muinoin leikin Saarilan kauniissa puutarhassa... Rakas vanha Saarila! ... Käyttekö siellä usein?

— Oi! te ette tiedä, että täti raukkani on kuollut, siitä on tuskin vuottakaan. Aivan äskettäin vasta heitin surupukuni... Ja Saarila on kokonaan muuttunut. Tätini perusti sinne orpokodin. Nykyään noilla varjoisilla lehtikujilla juoksentelee parikymmentä lasta... Oi! muistattehan, Aarno... — Saimi epäröi hetken, ennenkuin hän uskalsi nimittää häntä ristinimeltä — kuinka me olimme piilosilla tuossa vanhassa puutarhassa, jossa kasvoi »keisarinkruunuja» ja »luutnantinsydämiä»?

— Enkö minä muistaisi? Aivan kuin eilispäivän! Aasiassa, yksinäisyydessäni, korkeilla vuorilla ollessani tai oleskellessani yksinäisissä kylissä teltassani, kun kaikki nukkuivat ja yksinäisyys painosti minua, palasivat mieleeni lapsuudenmuistot... Ja minä ajattelin pientä tyttöä, jolla oli pitkät vaaleat palmikot ja joka kiusasi minua alituisesti... Nyt minun keijukaisprinsessastani on tullut hieno nainen ja onnellinen äiti...

— Entäs te, te olette nyt kuuluisa mies, innokas isänmaanystävä, huudahti Saimi koettaen tekeytyä iloiseksi, sillä hänen äänensä oli kovin surullinen... Uskokaa minua, minä olen seurannut kaikkia teidän matkojanne sanomalehdistä... Kaiken sen, minkä he ovat kertoneet kuuluisasta kansalaisestamme, osaan minä aivan ulkoa. Minä tiedän, minkä menestyksen te olette saavuttanut Lontoossa, ja nyt viimeksi Kööpenhaminassa... Minä tiedän, että olette monen tieteellisen seuran jäsen... Oi! kuinka minä olen ylpeillyt vanhasta lapsuudenystävästäni... ja kuinka iloinen olen tavatessani hänet jälleen.

Saimi katsoi Leinoa suoraan silmiin nähdäkseen hänet taas aivan kuin ennenkin... Hetken aikaa heidän katseensa sulivat toisiinsa ja silmissä heijastui yhteinen ilo.

Sitten kääntäen pois katseensa mutisi Leino:

— Oi! Saimi, te olette aivan ennallanne! ... aina valmis lausumaan lohduttavia sanoja... Kiitos teille näistä sanoistanne, jotka suuressa määrässä helpoittavat takaisin tuloani kotimaahan, jossa olen aivan yksin, jossa ei kukaan läheinen odota minua.

— Ja te, te olette sama tuittupää kuin ennenkin käydessänne Saarilassa, kiihkeä ja itsepäinen, kun isänne tahtoi teistä pappia, sanoi Saimi nauraen.

Toisiinsa syventyneinä he olivat koneellisesti astuneet Kappelin ohitse huomaamatta tuttavia, jotka tervehtivät heitä. Ja astuttuaan tyhjän torin poikki he saapuivat satamaan, jossa pienestä valkoisesta höyryaluksesta tuprusi savua...

— Tällä laivalla minä palaan kotiin, sanoi äkkiä Saimi riistäytyen irti muistoistaan. Tulin tänä aamuna aivan yksin kaupunkiin onnitellakseni erästä nuorta tyttöä, joka sai ylioppilaslakkinsa.

— Olitteko tekin aamulla yliopiston edustalla? huudahti Leino hämmästyneenä.

— Olin... Entäs te? ...

— Minä myöskin. Katsokaas, Saimi, te näkymättömänäkin veditte minua puoleenne...

— Sen minäkin luulen, ja toivon hartaasti, että piakkoin voisin vetää teidät Viikin kartanoonkin... Huomenna tulen luennolle ja niinpian kuin teillä vain on vapaata aikaa, toivon saavani teidät luoksemme. Lupaattehan, eikö totta? Tulettehan varmaan?

Laivarannassa Saimi puristi Leinon kättä. Sitten hän astui kevyesti ja notkeasti laivaan.

Matkustajia saapui rantaan. Siinä oli hirveätä hälinää, korien- ja pakettientuojia vaikka kuinka paljon, aivan mahdotonta vaihtaa sanaakaan tällaisessa melussa.

Paljain päin katseli Leino Saimia, joka haki itselleen paikan laivan kokkapuolelta... Samassa hän huomasi pienen paljasjalkaisen tytön, jolla oli kaupan kielokukkia; hän osti kimpun, ja kumartuen eteenpäin hän ojensi sen Saimille laivan juuri irtaantuessa rannasta.

Silmät ilosta loistaen hän huudahti:

— Onnea matkalle.

Ja Leino pisti kiiltävän hopearahan pikku tytön kouraan, joka jäi aivan sanattomaksi tällaisesta anteliaisuudesta.

Nojautuen molemmin kyynärpäin laivan reunaa vasten katseli Saimi Leinoa, jonka olennon rajaviivat häipymistään häipyivät, ja hän tunsi suurempaa iloa tämän odottamattoman kohtauksen johdosta, kuin mitä hän tahtoi itselleen tunnustaa.

Hänellä näytti olevan tavattoman voimakas tahto, mutta samalla hän oli hyvin tunteellinen, tuumi Saimi mielessään. Aivan kuin muinoin nuorena poikanakin... Ja hänen harmaanvihertävissä silmissään, jotka alituisesti vaihtelivat väriään, heijastuivat kaikki meren eri vivahdukset... Oi! kuinka toisellainen hän oli kuin kaikki ne miehet, joiden seurassa hän tavallisesti oli... Yksin hänen käytöksensä, hänen pukunsa kuosi, kaulahuivin hillitty väri ilmaisi hienostunutta aistia... Ja hiukset, jotka olivat tummanruskeat väriltään, olivat vasemmalta puolelta jakauksella, muoti, mikä ei lainkaan ollut tavallinen Suomessa... Pienimpäänkin yksityiskohtaan hänen olennossaan oli Saimi kiinnittänyt huomionsa...

— Ei, ulkomuodoltaan hän ei ole suomalainen vähimmässäkään määrässä, tuumi Saimi, sillä hänen kasvonsa ovat hienot ja kapeat, nenä kaareva ja hipiä kalpea... Suomalaiset ovat tavallisesti vaaleanverisiä, pyöreäkasvoisia ja punakoita... Mutta sydämeltään ja luonteeltaan hän on aitosuomalainen, päätti Saimi edelleen ikäänkuin puolustukseksi, jotta hän ei tuntuisi liian vieraalta omalle heimolleen...

Laivan pujotellessa luotojen ja saarien lomitse, pysähtyen huviloiden rantaan, laskien väkeä maihin ja ottaen uusia matkustavia, tunsi Saimi valtavan ilontunteen kohoavan rinnassaan. Ensi kertaa vuosikausiin oli hän kuullut oman äänensä, omien tunteittensa kaiun... Ja hän tunsi olevansa vähemmän yksin maailmassa...

VI

Uupuneena kiihkeästä työstä oli Leino palatessaan Suomeen toivonut löytävänsä turvallisen ja rauhallisen sataman, jossa hän voisi lepuuttaa sieluaan ja ruumistaan. Hän oli hautonut mielessään hilpeitä tuumia: lähteä kesäksi Savoon saadakseen jälleen nähdä entisen lapsuutensa kodin, tuon yksikerroksisen, keltaisen rakennuksen tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä, jossa hän oli viettänyt surullisen lapsuutensa ankaran isän kurittamana ja uskonnollisen äidin hoivaamana, jonka huulet eivät olleet koskaan hymyyn taipuneet. Joka kerta, kun isän ankaruus nosti hänen mielensä kapinaan, oli hän paennut Saarilaan, järven toiselle puolen. Siellä hänen pieni, surunpainostama sydämensä oli aina löytänyt lohdutusta... Saarilan iloisen nuoren neiden keveä käsi oli parantanut kaikki hänen sydämensä haavat...

Siitä ajasta saakka oli Saimin kuva painunut syvälle hänen mieleensä... Hänen nuoruutensa oli ollut raskasta taistelua, samalla kertaa sekä opiskelua että elatuksen hankkimista... Hän ei ollut koskaan saanut kokea toveriensa viatonta iloa Hänen luja tahtonsa yksin oli antanut hänelle voimaa kestämään kaikkia niitä nöyryytyksiä, jotka seurasivat köyhyyden mukana, ehkäpä myöskin... pienen lapsuudentoverin muisto, tuo ainoa valonsäde hänen elämässään...

Hän oli nyt päässyt miltei päämääränsä perille... Kaunis tulevaisuus oli hänelle avoinna... Hänen nimensä historioitsijana alkoi jo olla tunnettu, teoksillaan hän oli ansainnut hyvin ja onni näytti hymyilevän hänelle.

Oi! kaikki nuo unelmat kunniasta, kuinka turhia ne olivat hänen mielestään tänä hetkenä, jolloin hän tunsi itsensä niin vieraaksi omassa maassaan. Ei omaisia, ei kotia, ei kerrassaan mitään. Oi! kuinka yksinäisyys painosti häntä! ... Mielellään hän olisi luopunut kaikesta menestyksestä ja kunniasta, jos hän olisi voinut sulkea syliinsä sen ainoan olennon, johon hän oli kiintynyt. Mutta tuo ilo oli häneltä kielletty.

Tuntien vastustamatonta halua saada vapaasti hengittää ja liikkua Leino astui mietteisiinsä vaipuneena Tähtitornin vuorelle, josta avautuu silmien eteen aava meri, laaja Suomenlahti syleillen hellästi niemen kärkeen rakennettua pääkaupunkia.

Raitis tuuli karkoitti hiukan hänen alakuloisia mietteitään. Kaukana taivaanrannassa hän näki Gråhaaran majakan, tuon tulisilmän, joka pimeän ja sumun halki ensimäisenä tervehtii valollaan kotimaahan palaajata... Ja Viaporin linna, jonka kanuunat olivat käännettyinä hymyilevää kaupunkia kohti, kimalteli auringonsäteissä.

Oi! tuo Viapori! ... Sen antautuessa vanha ruotsalainen maakunta oli muuttunut suuriruhtinaskunnaksi, jota venäläinen keisari hallitsi... Ja kuitenkin, kuinka jokaista kovaa iskua seurasi aina jokin hyvitys...

Jollei Suomea olisi riistetty Ruotsilta, niin ehkei tätä kansallista herätystäkään olisi ollut, josta hän oli niin ylpeä...

Meren ulapalla oli venäläisiä mustia torpeedolaivoja ja korkealla kummulla, sillan toisella puolella, kohosi kopeana ja kauniina, ikäänkuin alituisena varoituksena, venäläinen kirkko kullattuine kupuineen.

Jostakin kaukaa kuului venäläisen laulun säveleitä tuulen kannattamina tänne saakka...

— Kuinka kaikki Suomessa on muuttunutta! huudahti Leino epätoivoissaan, ja hän laskeutui jälleen nopeasti alas kaupunkiin...

Mutta hän oli kuulevinaan myrskyn ryskettä, joka pauhasi jossakin idän puolella; myrskyn, jonka huminaan sekaantui kiusatun kansan tuskanhuuto...

VII

Yliopiston suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Tohtori Leino, pitkässä mustassa takissa astui kateederiin... Valo, joka lankesi liinaisten uudinten läpi huoneeseen, kalvensi hiukan hänen kasvojansa ja voimakasta profiiliansa...

Tarkastettuaan nopeasti yleisöä, jonka suurimmaksi osaksi tiedemiehet ja ylioppilaat muodostivat, hän silmäsi ensin Saimi af Ekiin, joka istui puoliympyrän muotoisen salin etumaisimmilla penkkiriveillä aivan häntä vastapäätä, ja alkoi sitten esitelmänsä suomalaisen kansan alkuperästä.

Ensimäisillä sanoillaan hän voitti jo kuulijakuntansa... Hänen metallinen ja varma äänensä halkaisi ilman. Hänen lyhyt ja selvä sanontatapansa ilmaisi, että hän oli varma asiastansa...

Hän kertoi ensin matkastaan Aasiassa, missä hän oli etsinyt Suomen kansan kehtoa, ja mistä suomalaiset kansanvaelluksen aikana olivat siirtyneet pohjoisempiin maihin.

»6:nnella vuosisadalla, sanoi hän, oli Bjarmien maa, meidän esi-isiemme alkukoti, ollut sangen kukoistava ja siihen kuului laajoja aloja Vienanmeren ja Uralvuorten välillä. Bjarmien maa oli koko suomalaisen rodun keskus ja pyhättö ja siellä kiersi Pohjolan ja Itämaiden runoniekkojen ihmeellisiä runoja...»

Leino puhui suomea, tuota soinnukasta ja vokaalirikasta kieltä... Hänen suussaan se muuttui suorastaan musiikiksi. Mitä kauemmin hän puhui, sitä valtavammin hän kiehtoi kuulijoiden mielet. Hänen ihmeellinen, taipuisa, pehmeän hyväilevä, rukoilevan nöyrä, ylpeä ja rohkea äänensä taipui helposti eri tunnelmien sävyyn ja tunkeutui kaikkien sydämiin herättäen ihastusta ja intoa. Hetken kuluttua ei koko salissa ollut ainoatakaan, jota hän ei olisi vallannut...

Yleisö pidätti hengitystään, seurasi jokaista hänen sanaansa ja tunsi samaa isänmaallista innostusta kuin hän itsekin...

»Meitä on nimitetty nuoreksi kansaksi, jatkoi hän ... Minä panen siihen vastalauseeni. Eikö Kalevala syntynyt meidän keskuudessamme jo 8:nnella vuosisadalla, tämä ihmeellinen eepos, joka on ensimäisiä koko maailmassa. Sellaiset eepokset eivät synny aikakausina, jolloin kansa on jo kypsä, on saavuttanut lopullisen luonteensa ja kaikki sen rajat ovat jo tarkalleen määrätyt... Ne syntyvät kansojen olemassaolon kulta-aikana, jolloin koko kansa on yhtenä kokonaisuutena, jolloin samat ajatukset, sama usko ja sama sivistys on kaikille yhteinen... Ja tällaisena loisto-aikana runoileminen ei ole vain yksityisen oikeutta, muutamien harvojen, jotka eivät voi antaa ilmaisumuotoa muulle kuin omille tunteilleen, vaan koko kansa haltioituu ja laulaa... Ja kuvatessaan lauluillaan samalla kertaa sekä sitä ulkonaista elämää, jota se näkee ympärillään, että sitä sisäistä elämää, joka kukoistaa sen omassa rinnassa, tuopi se ilmi kaiken sen, mikä on kuvaavaa koko kansalle. Ennen kaikkea Kalevalassa hämmästyttää meitä se ihanteellinen sävy, joka puhkeaa siitä joka puolelta ilmi, sen jalo ja valoisa elämänkäsitys. Vuosisatoja on kulunut Kalevalan synnystä, mutta suomalainen rotu on pysynyt samana, uskollisena ihanteelleen...»

Nyt kajahtivat kaikuvat hyvähuudot. Eläköön Leino! huudettiin joka taholta. Sanoin selittämätön innostus puhkesi esiin tässä juhlallisessa salissa, jota kaksinkertaiset kreikkalaistyyliset pilarit kannattivat...

Liikutettuna ja kalpeana Leino kuunteli tätä riemunpurkausta etsien katseillaan Saimia... Hänkin oli melkein yhtä kalpea, mutta Leino huomasi hänen silmissään sellaisen ihastuksen välkkeen, että se tuotti hänelle paljoa suurempaa tyydytystä kuin kaikki hyvähuudot...

Kun innostus oli tyyntynyt, jatkoi hän:

»Jokainen kärsimyksen ajanjakso herättää intohimoja, nostattaa esiin luonteita, jotka eivät ole maalle eikä kansalle kunniaksi... Mutta samalla se kasvattaa myöskin suuria ja uhrautuvia luonteita... Miten paljon nykyisenä hirveänä aikanammekin voisi kertoa niiden miesten rohkeudesta, jotka ovat uhranneet kaikki maansa puolesta! ... Kohottakaamme kaikki katseemme ihannetta kohti toivoen Suomelle vielä onnen aikaa... Eläköön Suomi ja suomalaisuus! ...»

Innostuksen myrsky valtasi koko salin. Ylioppilaat, sekä miehet että naiset heiluttivat lakkejaan kuin valkoisia lippuja.

Mutta Leino ei näyttänyt panevan huomiota kunnianosoituksiin. Hänen silmänsä etsivät vain häntä, jolle hän koko ajan oli puhunut... Saimi oli saanut hänet haltioitumaan; hänen hyväksymistään hän koko ajan oli toivonut. Hän oli tahtonut näyttäytyä tuolle naiselle, jota hän rakasti, etevänä miehenä, voittajana, jolle tulevaisuus hymyili, eikä vain entisenä köyhänä, vaatimattomana poikana... Ja hän oli täydellisesti onnistunut.

Hän ymmärsi sen tuosta liikutetusta katseesta, jolla Saimi vastasi hänen katseeseensa.

Hän tunsi, että sama tunne sai heidän kummankin sydämet sykkimään, sama aate yhdisti heitä: kansallisuuden side.

Kun Leino astui alas kateederista, ympäröivät professorit ja ystävät häntä joka taholta. Hän ei huomannut Saimin lähtöä.

Suosionosoitukset kajahtivat yhä vielä Saimin korvissa, kun hän kohtasi eteisessä miehensä komea hattu päässä, hienona ja uusissa hansikkaissa. Tuo näky herätti Saimin ikäänkuin taikaunesta. Ei koskaan Nils ollut tuntunut hänestä niin vieraalta koko hänen sisälliselle ihmiselleen kuin tänä hetkenä.

— No, miten hän puhui? kysyi Nils väliäpitämättömästi.

— Aivan ihmeteltävän hyvin! sanoi Saimi antamatta sen enempiä selityksiä.

Hän ei tahtonut Nilsille mielellään näyttää innostustaan, sillä hän teki usein pilkkaa hänen suomalaisesta innostaan.

— Sääli, ettet sinäkin ollut kuulemassa! lisäsi hän sitten.

— Hyvänen aika, enhän minä ymmärrä suomea. Ja vain ihailla esitelmänpitäjää, se ei olisi kannattanut, olihan niitä ilmankin kylliksi, koska suosionosoitukset kuuluivat tänne saakka... Nehän huusivat kuin hullut...

Saimi ei vastannut mitään.

— Minä ostin piletit täksi illaksi teatteriin. Siellä esitetään hyvin hauska huvinäytelmä. Me saamme nauraa...

— En minä ole puettu, vastusteli Saimi, sillä hänen ei tehnyt mieli seurata Nilsiä sinne.

— Tuo pitsipusero on erittäin hyvä ja hattusi on myöskin komea, vakuutti Nils tuntijan ilmeellä. Jos tahdot keksiä jonkun verukkeen, niin tuumi jotakin parempaa, sanoi hän leikkiä laskien.

— No niin, jos mielesi tekee, niin mennään, myöntyi Saimi.

Mutta pitkin iltaa, kun toiset naiset nauroivat täyttä kurkkua saksalaiselle huvinäytelmälle, ajatteli Saimi vain Leinoa, joka varmaan oli mennyt Kansallisteatteriin. Juuri samana iltana näyteltiin siellä kotimaista murhenäytelmää, jonka pääosaa esitti Ida Aalberg, Pohjolan Sarah Bernhardt.

Seuraavana päivänä sanomalehdet, vieläpä ruotsalaisetkin selostivat Leinon loistavaa esitelmää ennustaen, että hänestä oli vielä nouseva suomalaisen puolueen tuki ja kunnia.

Aamiaispöydässä Nils näytti näitä kiittäviä kirjoituksia Saimille ja sanoi hiukan äreästi:

— Minä en tiennyt, että sinun lapsuudenystäväsi, kotipitäjäsi köyhän lääkärin poika olisi mikään kuuluisuus... Voi sitä miekkosta! Hänellä on syytä Caesarin tavoin sanoa: tuli, näki, voitti!

— Pilkkaa sinä niin paljon kuin tahdot, Nils, mutta voin vakuuttaa sinulle, että sellaista kaunopuhujaa kuin hän ei meillä ole toista, sillä meidän parhaatkin puhujamme esittävät äärettömän yksitoikkoisesti ja ikävästi sanottavansa.

— Sinähän voit sitä asiaa paremmin arvostella kuin minä, sillä minä en käy koskaan esitelmiä kuuntelemassa. Milloin tohtori Leino kunnioittaa meitä käynnillään?

— Hyvinkin pian, toivoakseni. Tekeekö sinun ehkä mielesi tehdä hänen tuttavuuttaan? kysyi Saimi hiukan pilkallisesti.

— Ehkäpä kyllä, vastasi Nils lyhyesti.

VIII

Saimi istui mukavassa kiikkutuolissa merenpuoleisella penkereellä ja luki Marcel Prévostin romaania »Vierges fortes». Samoinkuin kaikki suomalaiset naiset luki hänkin aivan sujuvasti ranskaa.

Kepeä tapa, millä suuri kirjailija käsitteli suomalaisia naisia, huvitti häntä...

Ehkäpä se on vaatimattomuutta, tuumi hän mielessään, ehkäpä se kuuluu suurten kirjailijoiden erikoisoikeuksiin, että he voivat käsitellä tavattomalla varmuudella asioita, joita he eivät yhtään tunne...