Part 1

IHANTEEN KAIPUU

Kirj.

Hilda Pylkkänen

Ranskankielestä suomentanut

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

Muutamien romaanien laita on sama kuin joidenkuiden taulujenkin. Vaikuttaaksensa ne tarvitsevat sopivan kehyksen. »Ihanteen kaipuu» on kirjoitettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ranskalaiset saisivat jonkinmoisen yleiskatsauksen Suomesta. »Se kuvaa suomalaista henkeä», sanoo »La Française» täydellä syyllä siitä. Kaikki se, mikä tässä teoksessa on uutta ja huvittavaa ranskalaisille, joille Suomi on aivan tuntematon maa, on vanhaa ja tuttua suomalaisille.

Tuskinpa mikään muu romaanissani voi herättää suomalaisen yleisön mielenkiintoa kuin se seikka, että se on ensimäinen suorastaan ranskankielellä kirjoitettu romaani, jonka tapahtumat liikkuvat Suomessa.

H. P.

I

Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret veritäplät.

Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.

Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.

Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi voinut luulla sitä asumattomaksi.

Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.

Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään. Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkean vartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.

Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivät olleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät ja elävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Mutta vieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus, joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessä hennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret, teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.

Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.

Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuo alakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiasta vaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa...

Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen itsenäisyysunelmat alituisesti pettyvät, ken tietää? Joka tapauksessa näennäisesti iloisen kuoren alla piilee jokaisen suomalaisen sydämessä syvää alakuloisuutta.

Suomalainen sielu on sukua suomalaiselle luonnolle.

Nuo äärettömät metsät, joissa ei kuulu muuta ääntä kuin petoeläinten kaamottavaa ulvontaa, ovat tehneet suomalaisen luonteeltaan suljetuksi ja yksinäiseksi; rämeiset maat, joilla ei kasva muuta kuin kanervia ja vaivaiskoivuja, härmän peittämät metsät ja laajat asumattomat aavikot ovat yhtä alakuloisia ja haikeita kuin suomalaisen talonpojankin elämä.

Mutta järvet, nuo auringossa kimmeltävät, siniset, kirkkaat järvet, ne ovat suomalaiselle antaneet kaiken sen, mikä ihmissielussa voi olla pehmeintä ja kauneinta... Eivätkä missään maailmassa kansanlaulut, kansan sielun suoranaiset ilmaisumuodot, tunkeudu sen välittömämmin sydämiin, ilmaise sen enemmän ihanteellisuutta kuin Suomessa.

Nuori nainen, tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, odotti tänä iltana miestään palaavaksi kotiin Helsingistä.

Yksinäisyyden ja musiikin valtaamana hän vähitellen vaipuu yhä enemmän unelmiinsa... Ja huulien lausuessa kansanlaulun kohtaloonalistuvia sanoja hänen ajatuksensa alkavat yhä levottomammin liidellä...

Kuinka yksin hän on tällä ruotsalaisella paikkakunnalla, josta hänen miehensä on kotoisin!

Ruotsalainen kansanaines täällä hänen ympärillään on paljoa oppineempi, kohteliaampi ja sivistyneempi kuin suomalainen. Maakin on paljoa hedelmällisempi ja viljellympi. Kaikki täällä on erinomaisessa järjestyksessä. Ja kuitenkin, kuinka suuresti hän kaipaakaan noita huonokasvuisia ruispeltoja kaukana Savossa, synkkiä metsiä, koskia ja sinisiä järviä!

Täällä kaikki tiet ovat suoria ja hyvin hoidettuja. Siellä ei ole kuin mutkikkaita polkuja, jotka johtavat lumoaville seuduille.

Koko sielultaan hän on oman seutunsa lapsi, eroittamattomasti kiinnitetty syntymäseutuunsa. Täällä hän pysyy aina vieraana, sen hän tietää.

Ja suuret kyyneleet vierivät hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hänen äänensä väräjää. Harmistuneena omaan heikkouteensa, kun hän ei sen paremmin kykene hillitsemään itseään, hän lakkaa äkkiä laulamasta. Kovalla paukkeella hän sulkee pianon, sitten hän astuu päättävästi huoneensa lattian yli. Komea, lattialle levitetty valkea karhuntalja vaimentaa hänen pienten jalkojensa äänen.

Takkavalkean iloinen loimu saa hänet pysähtymään, ja silmäiltyään hajamielisesti kelloon, joka näyttää jo puolta kuutta, hän heittäytyy mukavaan, matalaan nojatuoliin.

Ja jälleen hänen ajatuksensa alkavat liidellä, ja pieni katkera ilme karehtii hänen kaarevahuulisen suunsa pielissä.

Oi! täytyihän hänen myöntää, että hänen avioliittonsa Nils af Ekin kanssa, joka kuitenkin oli solmittu vain molemminpuolisesta rakkaudesta, oli tuottanut hänelle suurta pettymystä. Monet pienet, selittämättömät, hämärät seikat eroittivat heidät nyt toisistaan! Kaksi eri rotua heissä taisteli ja kiisteli keskenänsä.

Saimin isä oli supisuomalainen, itseoppinut ja jalosydäminen mies, hänen äitinsä oli kuollut tyttären syntyessä.

Jouduttuaan näin varhain orvoksi oli hänet kasvatettu Saarilassa, vanhassa kartanossa Savossa, Saimaan rannalla, jonka mukaan hän oli nimensäkin saanut.

Saarila oli hänen tätinsä, vanhan romantillisen ja runollisen naimattoman neiden oma.

Täti, joka oli siveä ja puhdas mieleltään, oli jo varhain opettanut häntä rakastamaan luontoa ja ihailemaan kaikkea kaunista ja sopusointuista. Uskonnon asemesta oli hän istuttanut häneen moraalisen ja henkisen ihanteen kaipuun.

Siten hänen valoisa nuoruutensa oli kulunut kuin ihanin satu unelmissa, vakavissa opinnoissa ja urheilussa, ja päivä päivältä hän oli tarkasti seurannut oman sielunsa kehitystä.

Kuinka ihanalta ja hurmaavalta elämä hänen mielestään oli näyttänyt, tuo kaunis kuvakirja, jonka lehtiä hän innostunein mielin oli selaillut!

Yhdeksäntoista-vuotiaana, astuttuaan maailmaan, hänen kohtalonsa oli tullut ratkaistuksi.

Viettäessään talvea Helsingissä kumminsa luona, joka oli komea ja turhamainen nainen ja kuljetti häntä, rikasta perijätärtä, mukanaan suuren maailman pitoihin ja huveihin, oli hän tutustunut tulevaan mieheensä.

Tämä kaunis, sinisilmäinen ja vaaleaviiksinen nuorukainen oli voittanut hänet hienolla ja sulavalla käytöksellään, jota yleensä tapaa ruotsalaisissa seurapiireissä, mutta mikä on aivan vierasta suomalaisten jäykälle ja juhlalliselle olennolle.

Nils af Ekin esi-isä oli ollut ruotsalainen upseeri, joka oli muuttanut Suomeen v. 1809 heti maan jouduttua Venäjän vallan alle, ja siitä saakka hänen perheensä oli asunut Suomessa, Viikin kartanossa, Uudellamaalla.

Avioliittojen kautta oli af Ekin perhe joutunut sukulaisuussuhteisiin useiden maan vanhojen sukujen kanssa, jotka elivät vain omassa piirissänsä. Nils af Ek ja hänen äitinsä olivat ainoat tämän nimen edustajat. Kaikki nuoret tytöt toivoivat voittavansa hänet, sillä sitä pidettiin erittäin edullisena naimakauppana, vaikka Nils olikin tunnettu huikentelevaksi Don Juaniksi, joka oli mielistellyt kaikkia oman piirinsä naisia.

Mutta koko seurapiirin ja Saimin itsensäkin suureksi hämmästykseksi pieni suomalaistyttö, Saimi, voittikin tämän hienon herrasmiehen omakseen.

Kun Nils kiihkeänä ja väräjävänä oli tunnustanut hänelle rakkautensa, oli Saimi kuunnellut hänen sanojansa onnesta hurmaantuneena, ja rajattoman riemun vallassa oli hän luvannut tulla hänen vaimokseen. Kokematon Saimi oli näkevinään hänessä täydellisen ihannemiehen, ja melkein vihoissaan hän työnsi luotaan tätinsä aran neuvon, joka pyysi häntä vielä punnitsemaan asiaa ja lykkäämään häät tuonnemmaksi, jotta he kumpikin tutustuisivat lähemmin toisiinsa. Mutta miksikä odottaa?

Nils oli rikas. Saimi samoin. Häät vietettiin Saarilassa pari viikkoa kihlauksen jälkeen. Nuoren parin lähtiessä matkalle oli Saimin vanha täti vuodattanut katkeria kyyneleitä, sillä hän ei uskonut sisarentyttärensä onneen. Hän aavisti kaikenlaisia vaikeuksia, varsinkin kun rouva af Ek, Nilsin äiti, ei näyttänyt olevan tyytyväinen poikansa valitsemaan »suomalaiseen» tyttöön. Hän olisi suonut hänen naineen jonkun kaunottaren heidän omasta ruotsalaisesta seurapiiristänsä. Mutta huomatessaan, kuinka vakavaa laatua Nilsin rakkaus oli, oli hän lopulta alistunut. Saimin varallisuus oli myöskin puolestaan vaikuttanut edullisesti tämän avioliiton solmimiseen.

Lyhyen häämatkan jälkeen, jolloin nuori pari käväisi Ruotsissa, olivat he asettuneet Viikin kartanoon. Siitä oli nyt kulunut lähes vuosi.

Kuherruskuukausi oli kulunut onnen huumeessa. Saimi oli antautunut tahdottomasti uuden elämänsä ja Nilsin intohimoisen rakkauden valtaan: koko ruumiillaan ja sielullaan hän upposi siihen intohimon ja rakkauden virtaan, joka ympäröi häntä. Jonkun ajan kuluttua tuo ylenmääräinen ihailu alkoi häntä kuitenkin tympäistä, hän olisi tahtonut saada jotakin enempää ja parempaa elämältä. Hän olisi mielellään tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon. Mutta tämä toive, vaikka se olikin niin luonnollinen, ei ollut miellyttänyt Nilsiä, ja hän oli selittänyt, ettei hänen vaimonsa saanut olla minään emännöitsijänä.

Siitä oli syntynyt heidän ensimäinen erimielisyytensä.

Saimi piti kiihkeästi puoltansa. Nils vastasi taipumattomasti, että hänen vaimonsa oli aivan liian nuori ryhtyäkseen noin ikäviin toimiin, ja että heidän emännöitsijänsä, joka heidän naimisiin mentyään oli hoitanut taloutta, oli siihen erittäin kykenevä.

— Ei, pikku Saimini, sanoi Nils hellästi, sinun pitää vain antaa miehesi rakastaa ja ihailla itseäsi.

Ja Saimin oli täytynyt tyytyä siihen.

Mutta syntyipä vielä toinen vakavampikin erimielisyys heidän välillään. Nilsillä ei ollut mitään henkisen elämän tarvetta.

Heidän naimisliittonsa alkuaikoina oli Saimi yrittänyt puhua hänelle unelmistaan, kaipuustaan, ihanteistaan. Hän oli uskonut hänelle myöskin epäilyksensä ja pelkonsa ja sanonut tarvitsevansa moraalista ohjausta ja tukea.

Nils oli hymyillen kuunnellut hänen puheitaan. Sitten hän leikkiä laskien oli sanonut häntä pieneksi yltiöpäiseksi moralistiksi ja vastannut kaikkiin hänen tuumiinsa vain suudelmilla...

Silloin Saimi oli tuntenut, mikä syvä kuilu eroitti toisistaan heidän kummankin elämänkatsomuksensa. Tuo tieto oli suuresti surettanut häntä ja hänestä tuntui nöyryyttävältä olla vain Nilsin laillisena rakastajattarena, niinkuin tämä halusi. Mutta hän oli kantanut yksin pettymyksensä. Kellepä hän olisikaan voinut uskoa huoliaan. Ja vähitellen tuo sankari, jonka Saimi oli korottanut niin korkealle jalustimelle, alkoi kadottaa tenhovoimansa.

Silloin Saimi, voidakseen olla joksikin hyödyksi, päätti ruveta työskentelemään monien alustalaistensa ja heidän lastensa hyväksi. Hän kävi heidän kouluissaan, hän jutteli alustalaisten vaimojen kanssa, mutta suureksi ihmeekseen häntä kohdeltiin varsin kylmästi...

Savossa, suomalaisen kansan keskuudessa hän oli tottunut ystävälliseen ja tuttavalliseen kohteluun ja siksi tämä kylmyys kummastutti häntä, vieläpä loukkasikin. Tämä ruotsalainen kansa ei luottanut häneen, sen hän nyt ymmärsi. Hän itse oli suomalaista rotua, päinvastoin kuin tämän ruotsalaisen seudun kansa, joka ei ymmärtänyt hänen kieltään. Kansanvalistus, joka Uudellamaalla oli paljoa korkeammalla kannalla kuin Savossa, oli tehnyt heidät epäluuloisiksi ja itsetietoisiksi.

Saimin, tuon lapsellisen ja viattoman, hyvän ja iloisen nuoren naisen oli vaikea alistua siihen. Se tuntui hänestä jälleen uudelta pettymykseltä. Mutta hänen oli pakko alistua ja hän vetäytyi vähitellen kokonaan kuoreensa. Mutta usein hänen elämänsä tuntui kovin yksinäiseltä, niinkuin nyt tänäänkin, jolloin Nils oli ollut kaiken päivää poissa.

Hän vihasi noita Nilsin kaupunginmatkoja. Vaistomaisesti hän tunsi, että niiden alla piili jotain, jota hän ei tiennyt. Ja joka kerta kotiin tullessaan tuntui Nils hänestä ikäänkuin vieraalta, hän puhui paljon, nauroi kovaäänisesti ja joskus hänen hengityksensä haiskahti väkijuomilta.

Oi! kuinka Saimi olikaan säikähtänyt, kun Nils ensi kertaa tuli kotiin tuo peloittava haju vaatteissaan, hiuksissaan, koko olennossaan... Mutta Saimi ei uskaltanut sanoa hänelle mitään... Se oli sitä kauheampaa, kun Nilsin isä oli tapaturmaisesti kuollut palatessaan kerran päihtyneenä kotiin kaupungista. Tienlaidassa, josta hänet oli kuolleena löydetty, oli vielä tänäkin päivänä puuristi.

Tämä muisto herätti hirveän levottomuuden Saimin mielessä. Ei suinkaan perinnöllisyyden kova laki ollut rangaissut hänen miestänsä, hänen kaunista Nilsiänsä, sälyttämällä hänen hartioilleen esi-isiltä perittyjä kammottavia taipumuksia? Sillä ennenvanhaan oli juoppous ollut aivan yleistä sivistyneittenkin herrasmiesten parissa pohjoismaissa.

Kello keskeytti äkkiä Saimin mietteet.

— Jo kuusi! sanoi hän itsekseen ihmeissänsä. Kuinka kauan Nils viipyy!

Kirkas kuunsäde tunkeutui huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi, joita hienot valkoiset uutimet reunustivat, ja sen kylmä valo hopeoitti ikkunakomerossa olevien kasvien lehdet.

Kuinka hiljainen ja rauhallinen olikaan tämä koti, jonka Nils rakkaudessaan oli hänelle luonut! Kaikkialla taide-esineitä ja tauluja, jotka hivelivät hänen silmiään. Suuri kirjasto täytti kokonaisen seinän. Ja mukavat, himmeänsiniset englantilaiset huonekalut olivat tavattoman tyylikkäät ja aistikkaat. Ikkunasta avautui laaja näköala merelle.

Äkkiä kuului kulkusten kilinää etäältä. Saimi heristi korviaan. Iloisia ääniä kajahti jäältä.

»Nils on varmaan kotiin tulossa... Muutamien minuuttien jälkeen hän on täällä,» tuumi Saimi.

Mutta uupuneena takkavalkean lämpimästä ja pahoilla mielin miehen myöhäisestä paluusta jäi Saimi paikoilleen hämärään huoneeseen nojatuoliinsa istumaan menemättä häntä vastaan.

II

Pieni musta pilkku aavalla jääaavikolla suureni ja läheni.

Se oli Nils af Ekin, Viikin kartanon isännän reki, joka palasi pääkaupungista, noin kahden peninkulman matkan päästä. Kahden hurjan hevosen raudoitetut kaviot tupruttivat lunta joka puolelle niiden kiitäessä eteenpäin hienossa lumituiskussa.

Komeissa saukkoturkeissaan ja ketunnahkaisten vällyjen peitossa kesti Nils af Ek erinomaisesti pakkasta, joka oli huurteeseen kietonut hänen kulmakarvansa ja viiksensä.

Onnellisena, hymy huulilla hän katseli ylpein mielin komeaa Viikin kartanoa, tätä mallitaloa, jossa uudenaikaista maanviljelystä ja uusia koneita käytettiin suurella menestyksellä tuottaen kunniaa nuorelle omistajalle. Suoritettuaan kurssin Mustialan maanviljelysopistossa oli Nils saavuttanut taitavan ja tarmokkaan maanviljelijän maineen. Hänen laajoilla maillaan oli monta sahaa käynnissä, joissa sahattiin lankkuja hänen omasta metsästänsä, ja kartanon mallikelpoisessa meijerissä valmistettiin voita, jota lähetettiin suoraan Englantiin. Viikin kartanon talli oli myöskin erinomaisessa maineessa. Mutta kaikki tämä rikkaus ja omaisuus ei ollut minkään arvoista hänen silmissään. Oikean arvon sille antoi vasta hänen vaimonsa, tuo metsäkukka, rakastettava ja oikullinen Saimi Tervula, niinkuin hänen tyttönimensä kuului.

Miksi hän rakasti häntä niin suuresti? Mikä viehätti häntä tuossa nuoressa naisessa, joka oli häntä kaksitoista vuotta nuorempi? Hänen nuoruutensako, hänen impulsiivinen luonteensako, joka herätti hänessä aivan uuden, ennen kokemattoman tunnemaailman? Hänen huomiota herättävä kauneutensako, jossa jokainen piirre oli sopusointuinen? Hänen olisi ollut mahdoton sitä selittää. Vain se ajatus, että hän hetken kuluttua saisi sulkea hänet syliinsä, sai Nilsin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Reki kiiti tietä pitkin ja kääntyi tammikujalle, joka ulottui aivan kartanon portaiden eteen, ja hiljentämättä vauhtiaan pysähtyi se äkisti ovelle.

Hevoset, totellen ajurin pienintäkin vihjausta, seisahtuivat äkkiä kuin kivipatsaat. Tällainen ajo oli suomalaisten ajurien ylpeys.

Nils hypähti ylös reestä, astui valaistuun eteiseen, jossa paikalle saapunut palvelijatar auttoi turkit hänen yltään.

— Rouva on huoneessaan, selitti tämä.

Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää vaimoansa ja avasi hiljaa oven.

Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.

Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:

— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?

Mutta Saimi hymyili jo hänelle.

— Se oli vain lapsellisuutta, Nils... Minä ajattelin Saarilaa, täällä tuntui niin yksinäiseltä... Sinä tulet niin myöhään!

Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät ajatuksensa.

Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita suuren käärön ympäriltä.

— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!

Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu, muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.

— Minä säilytin niitä turkkini sisäpuolella, jotta ne eivät paleltuisi, selitti Nils iloisesti huomatessaan Saimin hämmästyneen ilmeen.

— Oi, kuinka hyvä sinä olet, Nils! huudahti Saimi ihastuneena painaen kimpun kasvojansa vasten. Lempikukkiani! Kiitos, ystäväni!

Saimi oli kovin liikutettu tästä huomaavaisuudesta. Nils hemmoittelikin häntä aina kaikellaisilla pikkuseikoilla, jotka ovat naiselle niin mieluisia. Mutta tänään, hän ei tiennyt itsekään syytä siihen, kukkien tuottama ilo äkkiä katosi... Nilsin ilme tuntui niin omituiselta, kun hän katseli häntä. Hänen silmänsä olivat raskaat, ikäänkuin verhotut, ja hänen aistillisen suunsa ympärillä karehti autuas tyytyväisyyden ilme.

Ja seuraten sisällistä vaistoaan, panematta kukkia edes maljakkoon, Saimi laski ne pienelle pöydälle viereensä. Sillä hänestä tuntui ikäänkuin nuo kukat olisivat merkinneet jonkinlaista anteeksipyyntöä, ikäänkuin Nils niillä olisi tahtonut salata jonkun tekemänsä vääryyden.

Minkä vääryyden? Saimi tarkasteli häntä salaa. Hän sytytti juuri sikariaan. Jotain outoa hänessä varmaan oli, yksin hänen äänessäänkin... Mutta Saimi karkoitti nopeasti nuo epäilykset mielestään, sillä olivathan ne hänelle alentavia, ja muuttuneella äänellä hän kysyi Nilsiltä:

— No, kerrohan minulle, mitä kaupunkiin kuuluu?

— Siellä ei puhuta muusta kuin venäläisestä kenraalikuvernööristä, joka on oikea raakalainen, tottunut kun hän on hallitsemaan vain ruoskalla. Joka askeleella tapaa pilkkaavia ja ivaavia venäläisiä upseereja, ja kasakkapatrulleja vilisee kaduilla. Voisipa melkein luulla, että kaupunki olisi piiritystilassa...

— Kuinka mieletöntä, että venäläinen hallitus kohtelee tuolla tavalla lainkuuliaista ja rauhallista maata! Mitä me olemme tehneet? Eihän se ole mikään rikos, että vaadimme meitä kohdeltavan vapaana valtiona, koska suhteemme Venäjään kerran on sellainen... Entäs äitisi, mitä hän sanoo. Hän, joka on niin isänmaallismielinen!

— Hän on epätoivoissansa, niinkuin kaikki muutkin, sehän on selvää. Huomenna hänellä on kutsut senaattori Strömin kunniaksi ja hän toivoo näkevänsä myös meidät luonaan.

— Minä en tule, sanoi Saimi lyhyesti.

Hämmästyneenä siitä tavasta, millä Saimi lausui nuo sanat, kääntyi Nils hänen puoleensa:

— Mutta miksi et lähtisi?

— Sehän on aivan yksinkertainen asia. Senaattori Ström on ruotsinmielisen puolueen johtaja. Hän ei rakasta meitä suomenmielisiä, eikä hän salaa tätä vastenmielisyyttään. Minua suomenmielisenä tuo kutsu loukkaa.

— Mutta sinä olet mieletön, Saimi, kun takerrut tuollaiseen syyhyn.

Ja yhä hämmästyneempänä hän jatkoi:

— Senaattori Ström on ennen kaikkea gentlemanni, eivätkä nuo kutsut ole mikään valtiollinen kokous. Toiseksi sinä olet minun vaimoni. Olehan järkevä, Saimi, lisäsi Nils pahoillaan tuollaisen oikun johdosta.

— Ei, minä en lähde sinne, vastusti nuori rouva kiihkeästi, sillä ennenkuin tulin sinun vaimoksesi, olin isäni tytär, ja suomalaisuus on minulle pyhä asia.

— Mutta mitä tekemistä sillä on äitini kutsujen kanssa? Onpas se naurettavaa!

— Ehkä kyllä, vastasi Saimi ärsyttäen, sillä hän ei voinut vastustaa haluansa loukata Nilsiä; minä en tahdo juhlia senaattori Strömiä. Minä en tunnusta häntä oikeaksi isänmaanystäväksi. Hän haaveilee vain ruotsalaistunutta Suomea, niinkuin te kaikki muutkin! Te ette tahdo uskoa, että teidän osanne Suomen historiassa on loppunut, ja että te olette antaneet maalle sellaisen sivistyksen kuin teidän voimassanne oli. Me, suomenmieliset, olemme siitä teille kiitollisuudenvelassa. Mutta nykyään on herännyt voimakas kansallinen ja suomalainen aines, joka tahtoo hallita maassa!

— Mikä hulluus, kun tahdotaan hävittää vanhaa ruotsalaista kultuuria, sanoi Nils kiihtyneenä. Mitä te sen sijaan voitte tarjota? Koko joukon uudenaikaisia aatteita, joita te ette osaa edes hallita... Siten ei maata johdeta, sillä teiltä puuttuu sitä tasapainoa ja mittakaavaa, joka on todellisesti sivistyneen rodun tunnusmerkkinä.

— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.

— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne venäläisille...

— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.

— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset, surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja toivoo, että pian koittaisi _finis Finlandiae_.

Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.

— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa vastarinnassaan, ei kuole koskaan!

Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä lausui:

— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää puoliansa, ei voi kuolla.

Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.