Part 3
Taas uiskenteli tuttuja esineitä ohitse, katiskoita, venetalaita ja siltoja, joita hän lapsuudestaan asti oli nähnyt pitkin järven rantoja, kaikki ne särkyneinä kulkivat virran mukaan. Parin tunnin kuluttua oli pahin tulva ohitse; koskesta tuli joki, joesta rauhallinen puro, joka porisi leveän hiekkauurroksen pohjassa.
Insinööri ja Matti laskeutuivat alas kiveltään ja astuivat Matin kotiin. Molemmat he olivat alla päin. Insinööri pelkäsi puron haudanneen tukit mutaan ja hiekkaan ja Matti oli levoton Liisan tähden. Vaikka hän oli läpimärkä, aikoi hän sentään lähteä Kannuksen kylään tiedustamaan, minkä tähden hän oli nähnyt Liisan huivin veneessä. Kuu oli alullaan, lähellä taivaan rantaa, sirpin muotoisena ja levitti salaperäistä valoa metsään. Otava loisti himmeästi vaaleansiniseltä pohjalta ja vettä tippui raskaina pisaroina ikään kuin kyynelinä maahan. Matti ei päässyt loitommaksi kuin purolle. Maa oli vetinen, porraspuut poissa. Raskaalla mielellä täytyi hänen palata kotiinsa.
* * * * *
Kannuksen talossa oli väki aikaisin päässyt aamiaiselta ja lähtenyt työhön, emäntä maitoaittaansa. Kannuksen Erkki yksin istui tyytymättömänä pöydän päässä tuvassaan. Tuo metsänkauppa oli tehnyt hänet kymmenen vuotta vanhemmaksi. Kyllä hän oli saanut, mitä oli saatavakin. Kultakolikot olivat sukassa elokapassa, ja kappa kätketty aittaan jyvien alle -- mutta jos hän olisi malttanut, olisi hän voinut saada paljon enemmän puistaan, se nyt oli ihan varma. Ja rahat sitte. Ajattelehan, jos joku saisi selon hänen piilopaikastaan. Ja lisäksi hänellä vielä oli niin paljo tekemistä. Kevät oli tullut niin odottamattoman pian. Pellot olivat paljaina. Oras jo viherti. Lepän ja koivun silmikot paisuivat. Raidan norkot alkoivat näyttää kuluneilta ja pörhöisiltä. Harakka, joka, kuten kansa uskoo, alkaa rakentaa pesäänsä uudenvuoden päivänä, oli lähtenyt häämatkalle. Leivo oli palannut. Kaikki irtain väki oli saanut työtä metsän hakkuussa ja isännän täytyi itsensä nyt yhden rengin kanssa tehdä kaikki kevätajot. Työ ei ollut niinkään helppoa sellaiselle, jolla ei enää ollut tapana itse mitään toimitella. Tänään oli järvi jo puhdas pahimmasta jäänsohjusta, nyt hänen piti lähteä Liisan kanssa Heinäluodolle haravoimaan menneenvuotista kuloa, joka muuten mädätti niittyä eikä päästänyt ruohoa orastamaan. Liisa souti ja ukko piti perää, tyytymättömästi katsellen ympärilleen. Yht'äkkiä hänen häijyt kasvonsa vetäytyivät hymyyn, ja viitaten piipullaan porraspuihin päin, jotka olivat järvestä lähtevän puron poikki, sanoi hän:
-- Hänpä on viisas, tuo Matalamaa, antaa ainoan lehmänsä juoksennella routaisella maalla ja pureksia kylmää, mädännyttä heinää; lienee puute ruuaksista siinä talossa.
Hyväsydämminen Liisa katsoi säälivästi Matin punaista lehmää, joka seisoi keltaisessa sarakulokossa kaivolla, puron porraspuiden luona. Isä ja tytär laskivat tavalliseen paikkaan lepikon alle, nousivat maalle haravoineen ja vetivät venettä hiukan vain. Sitte läksivät he saaren alavaan osaan ja alkoivat haravoida veden sinne nostamia kaisloja kokoon. Tuntikausia he työskentelivät, vaihtamatta sanaakaan.
-- Mikä kummahan se noin suhisee? sanoi vanhus, katsahtaen ympärilleen.
-- Lienevät muuttolintuja.
-- Jos ne on muuttolintuja, niin kyllä niitä sitte on tänä kevänä.
Ja ukko katsahti ylös, mutta ei mitään muuttolintuja näkynyt.
-- Mutta tuo suhina yhä kovenee, mikähän se lienee?
-- Tuulee ehkä metsässä.
-- Sinä puhut ihan sen mukaan, kuin sinulla on ymmärrystä.
Yht'äkkiä ukko hypähti säikähtäen; hän hieroi silmiään moneen kertaan, näytti ihan sekautuvan, rykäsi hämillään pari kertaa ja voimatta enää hillitä itseään huudahti hämmästyksestä.
-- Isä, mikä sinulla on, oletko kipeä? mitä Herran nimessä sinulle on tapahtunut? hätäili Liisa.
Ukko ojensi vapisevan kätensä Matti Matalamaan kotia kohti.
-- Katso tuonne, tuonne, tuonne!
Liisa varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tarkkaan, hievahtamatta.
-- En minä näe mitään; sinä olet kipeä, isä, ihanhan sinun kasvosi ovat harmaat.
-- Etkö näe, no, etkö nyt näe. Missä on järvi?
-- Järvikö! Herranen aika, niin järvi.
Ja tyttö näytti yhtä peljästyneeltä, kuin äsken vanhus.
Missä järvi äsken vielä kuvasteli taivaan pilviä, välkkyi auringon paisteessa ja värähteli tuulessa, siellä nyt näkyi likainen lakeus vihreän keltaisten leväin ja vihreän liman peitossa. Se liikahteli, porisi ja pulisi, kuin olisi tuo inhottava moska ruvennut happanemaan. Siellä täällä joku välkkyvä hauki ponnistihe ylös ilmaan, mutta putosi takaisin liejuun. Vesi oli poissa niin pitkältä, kuin nähdä voi. Isä ja tytär seisoivat ääneti ja hämmästyksissään odottamattomasta luonnon ilmiöstä.
-- Nyt on maailman loppu, sanoi vanhus vapisevin leuoin; merkkejä tapahtuu auringossa ja kuussa, maa katoaa ja tuomion pasuuna pauhaa.
Minuutti toisensa perästä kului kauhuisessa odotuksessa.
-- Lähdetään kotiin. He palasivat veneen luo; se oli poissa, aleneva vesi oli vienyt sen mukanaan. Järven tuolla puolen, joka nyt oli tuskin kolmatta osaa entisestään, näkyi koti muuttumatta, vahingoittumatta.
Yht'äkkiä Liisa purskahti nauramaan. Ja hän nauroi, nauroi niin hillittömän iloisesti. Ukko oli sekä äkeissään että peloissaan, hän kiroili ja kyseli, kyseli ja kiroili: mitä Herran nimessä sinä naurat? oletko hulluna, mitä sinä naurat?
-- Matti! Matti! sanoi tyttö, ollen läkähtyä nauruunsa.
-- Matti! ja ukko kiukustui vielä enemmän.
-- Muistatko, sanoi Liisa viimein, hilliten nauruansa, mitä lupasit täällä, juuri tässä saaressa viime kesänä?
-- En, mitä sitte? Mitä minä olisin luvannut?
-- Niin, sinä lupasit -- ja hän nauroi taas -- sinä lupasit, että jos Matti vie minut kuivin jaloin pois tästä Heinäluodosta, niin hän saa minut -- saa minut vaimokseen, sanoi Liisa hihittäen, ja nyt --
-- Mitä nyt?
-- Nyt tulee hän ja vie minut kuivin jaloin täältä; hän se varmaan on -- --
-- Lorua, ei hän jaksa juoda tätä järveä, vaikka onkin suurisuinen, ja jos hän on sen tehnyt, niin kyllä se tulee hänelle kalliiksi. Hän saa maksaa sen, vastata siitä keräjissä.
-- Mitä hänen pitää maksaa, etkö näe, että omanhan puolensa järveä hän on kuivannut, ja sen hän toki saanee tehdä.
-- Vai niin, sinä rupeat häntä puolustamaan; ja kuin vaara nyt näytti olevan ohitse, päästi ukko kauan kyteneen vihansa ja häijyytensä tulvimaan yli kaikkein rajojen, kiroili ja vannoi ennen heittävänsä Liisan järveen kuin antavansa häntä sellaiselle.
Ainakin tuntikauden pauhasi hän ja mellasteli. Mutta nälkä, jano ja vilu hänet sentään vähitellen masensivat. Hän alkoi käsittää, että he luultavasti saisivat oleksia saarella koko yönkin. Sillä veneet, ne olivat menneet sitä tietänsä. Isä ja tytär laskeutuivat takaisin saarelle, asettuivat latoon ja koettivat suojella itseään yökylmältä levittelemällä päällensä talvisten heinäin rippeitä. Kova oli Liisan maata ja kylmä myöskin; mutta hän oli onnellinen ja tunsi sydämmessään lämpöä, hän toivoi taas. Ja luottavasti katseli hän pitkin yötä huonon katon lävitse tähtiä, jotka komeasti säteilevinä kiiluivat himmeältä taivaankannelta.
* * * * *
Matti oli laskeutunut tilalleen levottomana ja murheissaan; mutta luonto vaati velkaansa: kymmenen tuntia työskenneltyä ulkona makaa pahakin omatunto hyväin unta. Hän ei herännyt ennen, kuin aurinko pilkisti sisään ikkunasta, hän heräsi vasta äitinsä valitukseen Punikin häviöstä. Hän haukotteli, meni ulos ja näki ihmeekseen, että järvi oli supistunut niin, että siitä nyt näkyi vain kaksi kirkasta välkkyvää peiliä Heinäluodon kummallakin puolen. Uteliaasti astuskeli hän pitkin alavia peltojansa ja tapasi pari västäräkkiä, jotka purstoansa viiputellen sievillä tanssiaskeleilla kävelivät vakojen harjoilla. Ohoh, ystävät, olettepa, aikaisia tänä vuonna, ajatteli Matti. Sitte hän saapui niitylleen; kirvinen lensi hänen edellään lyhyissä kaarissa mättäältä toiselle. Nyt vasta Matti ilokseen huomasi, miten koko seutu oli muuttunut hänen onnekseen. Matala puoli järvestä oli kuivana. Hänen vetiset niittynsä ja märjät peltonsa olivat parantuneet ja hänen niittyjensä ala oli tullut monta kertaa suuremmaksi; nyt hän voi pitää yhtä monta lehmää kuin itse Kannuksen isäntäkin. Siinä seisoessaan ja arvaillessaan, mitähän vanha Erkki sanoisi kosinnasta näissä uusissa oloissa, kuuli hän nimeänsä etäältä huudettavan; se kuului kuin kaiku jostakin kallioseinästä. Hän kuunteli tarkkaan; ääni tuli Heinäluodosta. Niin, siellähän seisoi kaksi henkeä rannalla. Tottunut kun oli katselemaan pitkäin matkojen päästä, huomasi hänen tarkka silmänsä heti, että ne olivat Liisa ja hänen isänsä. Mutta millä keinoin hän voi päästä tuonne ylitse? Niitty vielä kantoi jalkamiestä, mutta järven pohja? Ei, sen hän kyllä tunsi siitä asti, kuin hän poikana tyhjenteli sorsain pesiä ja tappoi tiiran poikasia, se oli pohjaton. Ei hän kuitenkaan ollut neuvoton, hän palasi pihaan, otti kaksi paria suksia, tuli takaisin ja hiihteli mutaa myöten saareen. Se oli raskasta työtä; jo ennen, kuin pääsi puolitiehen, juoksi hiki juoksemalla otsasta. Hänen ympärillään kihisi ja pyrisi mudassa limaisia matoja ja inhottavia pikku matelevaisia, pyöriäisiä ja vesilukkeja. Pari ankeriasta suikerteli vatsallaan, muutamia puolikuolleita kaloja kiilsi päiväpaisteessa. Ahvenruoho makasi pitkinä säikeinä maassa ja ilkeä mädänneiden kasvien löyhkä saastutti ilmaa. Kuin hän pääsi noin kymmenen sylen päähän rannasta, ei Kannuksen Erkki enää malttanut hillitä kiukkuansa; tulvimalla tuli Matille haukkumisia ja uhkauksia. Matti ensin vain hymyili eikä ollut millänsäkään; mutta kuin vanhus yhä enemmän kiihtyi, niin viimein hänkin vihastui ja huusi hänelle:
-- Vai niin, eikö vielä riitä tämä olo saarella; no, minusta nähden en minä pidä teistä lukua. Kyllä minä menen pois samaa tietä, ja odottakaa vain, kunnes Kannuksen emäntä ehtii noutaa veneen lähimmästä järvestä, pelastaakseen teitä; ette te oravien tavalla purjehdikaan järven poikki paljailla kaarnapalasilla.
Matti kääntyi äkäisesti pois. Mutta silloin alkoi Liisa itkeä ja Erkki pyydellä, vaikka se ei näyttänytkään olevan hänelle mieluista.
-- No olkoon menneeksi. Minä autan teitä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan tytön -- -- -- Johan te sitä paitsi sen lupasittekin kerran; jos vien kuivin jaloin tytön kotiini, niin -- -- --
Kannuksen Erkki oli kiukkuinen kuin kyykäärme; mutta mikäpä siinä auttoi, hän pureksi hampaitaan ja kiroili, mutta suostua hänen sittenkin täytyi rauhan ehtoihin. Päästäkseen kerrassaan kaikista vanhuksen estelemisistä vei Matti kuitenkin ensin tytön manterelle, että kaikki tosiaan näkisivät hänen täyttäneen ukon ehdot.
Kuin kurmitsa kuukauden päästä huolissaan ja valitellen käveli pitkin Kannusjärven entistä rantaa ja turhaan etsi vanhoja pesäpaikkojaan tai sopivaa muuta mätästä pesän sijaksi; kuin sorsa laverteli puolisolleen, että olipa järvi tullut liian pieneksi, ja kuin tavi arveli järven jäännöstä liian syväksi ja mietiskeli, mihinkähän he nyt asettuisivat, silloin Liisa ja Matti kyllä tiesivät mihin rakensivat pesänsä koko elinajaksi.
ILMAN ÄIDINKIELTÄ.
Me läksimme Uuraan laiturista pienellä höyryveneellä, jolla oli saaristoveneillemme perin sopimaton nimi Figaro. Se näet ei ollut sukkela eikä siisti, ei komea eikä iloinen. Päin vastoin; se oli koliseva, likaisenlainen vene, suurisuinen kuin Joukahainen Kalevalassa; ja kuitenkin se kolistenkin ja kaikenlaista ääntä pitäen kulki rasvatyyntä pintaa kiusallisen hitaasti.
Oli hyvin kuuma elokuun päivä; eikä siinä kyllin, että taivas oli päällämme teräksestä taotun kupukaton kaltaisena, että aurinko paahtoi niin, että silmät säkenöivät; höyrypannukin vielä teki oleskelun kannella, jossa ei ollut mitään päiväkatosta, tuskalliseksi minulle ja ainoalle matkakumppanilleni, matkaajalle, jonka kansallisuus oli tietämätön. Hetkisen ajattelin turvautua kuumuutta pakoon kajuuttaan, mutta siellä oli vieläkin pahempi. Siellä kärpäset pitivät mässäystänsä suuren, terässinisen häijynelkisen kumppanin johdolla ja säälimättä karkoittivat sieltä ulos kaikki muut olennot.
Ainoana mahdollisena huvituksena laivassa oli tukku likautuneita suomalaisia sanomalehtiä, joita koetin sikurikahvia juodessani silmäillä rautaköysien varjossa. "Kolmas päivä heinäkuussa." Mutta sehän oli merkillinen päivä näillä vesillä. Tänään 99 vuotta sitte murtautui Kustaa III juuri tässä, jossa nyt kulkea kuhnutimme eteen päin, amiraali Tshitshagovin laivapiirin lävitse, joka oli Koiviston ja Krysserortin välillä. Tuolla, köyden pituuden päässä noista punaisista luodoista, niiden siimespuolella lepäilivät Amfion ja Esplandian voimattomina odotellen. Luonnon oikku -- 14-päiväinen tyyni -- oli saanut suuren valtiollisen ajatuksen raukenemaan, rohkeasti tehdyn sotasuunnitelman menemään myttyyn. Minä koetin paikkaa katsellen mielikuvituksessani ajatella "Viipurin kujajuoksua", veristä taistelua sellaisena, kuin kreivi Oxenstjerna sitä kuvaa pöyhkeällä, akatemiallisella, Virgiliuksen omaisella kielellä, mutta sain kokea samaa, kuin luultavasti moni muu ennen minua: että todellisuus ja paikkain tarkastelemiset estävät mielikuvituksen vapaata toimintaa. Minä muistin ainoastaan suuren korulauseen: "kalliot, joihin laivat olivat tarttuneet, peittyivät niiden jäännöksistä ja tärisivät niiden jyrinästä", kuin minut yht'äkkiä herätti mietteistäni kiroilu: "blitz tausend donnerwetter, tshort", ja ylhäältä ripasohvalta syöksyi aika vauhtia matkakumppanini, joka äsken oli niin sävyisesti ja hiljaa maannut siellä suuren, likaisenharmaan pellava-sateenvarjon alla. Siinä seisoi edessäni keski-ikäinen mies, niska lyhyt, hartiat leveät, runko raskas ja jalat lyhyet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kuumat, ja toivottoman vihaisesti hän milloin pontevasti niisti nenäänsä, milloin pyyhki hikeä pyöreältä, paljaalta otsaltaan. "Die verdammten Fliegen" [kirotut kärpäset] sanoi hän, ikään kuin anteeksi pyytäen, ja teki nykerön saksalais-kumarruksen.
Meillä oli koko päivä vietettävä ilman muuta seuraa ja sen tähden katsoimme kohteliaasti toinen toistamme. Se mies muuten näytti jotenkin vanhettuneelta. _Tempi passati_ [ollut ja mennyt] loisti hänen väljän liinanuttunsa ompeleista ja ryppyisistä housuistaan, _tempi passati_ hänen punaisesta, paisuneesta, huonosti ajellusta muodostaan. Minä olin nähnyt nuo kasvot ennen siistimpinä, parempikaavaisina, puhtaampivärisinä; mutta milloin ja missä? Minä aloin tarkastella muistini romukomeroita, minä etsiskelin lapsuuteni aikaisten, puoleksi unhottuneiden ja hälvenneiden kuvien syvimmistäkin kerroksista; mutta turhaan. Minä astuin konehuoneen ohitse, jonka mustasta syvyydestä kuohui kuumia höyryjä, pilaantuneen öljyn ja kivihiilten katkua, kuin Islannin mutaa syöksyvistä tulivuorista, menin kapteenin luo saamaan häneltä tietoja matkakumppanistani. Turhaan. Paluumatkalla astuin suuren, kuluneen kapusäkin ohitse, joka oli päällystetty koin syömällä hylkeen nahalla. Kapusäkin nimilevyssä oli nimi: F. v. Dravershausen Kaporien. -- Niin, hän se tosiaan olikin. Fritz Nikolajevitsh von Dravershausen Kaporien. Oh, miten hän oli muuttunut. Hän, joka ennen oli vallan avomielinen, joka järkkymättömän tyynesti puhui Viipurin murrettansa, hänessä oli nyt jotakin arkamaista; hän näytti ikään kuin pyytävän anteeksi, ikään kuin anovan sääliä ja säästämistä; maailma oli pidellyt häntä kovasti. Fritz, hullunkurinen poika, sekamelskaaja, monista koulu- ja kymnaasikumppaneista se, johon voi soveltua majuri Hartinin kuolematon lause: "Osaan minä kaikkia kieliä, jospa vaan osaisin niitä puhua." Fritz näet oli tulos vuosisatoja kestäneestä suvun seoituksesta, joka oli hajoitellut kaikki tyypillisyydet, kaikki ominaisluonteen merkit ja kaikki luonnonlahjat ja taipumukset. Saksalaista, puolalaista, ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä verta oli sekaisin hänen suonissaan. Se näkyi jo hänen nimestäänkin. Ainoastaan vanhain sivistysmaiden ja suurten maailman-valtakuntain rajamaissa tavataan sellaisia, eri kielistä lainattuja nimiä. Kuin nimi, samoin oli hänen kielensäkin poimittu kokoon kaikista aineksista, joita puhutaan Itämeren ja Suomenlahden rannoilla. Hän oli sen sekamelskan viimeisiä edustajia, joka on "Viipurin ruotsin" nimellä ollut kuuluisa yli koko meidän maamme.
-- Fritz, tunnetko sinä minua?
Fritz katsoi veristävillä silmillään minuun, pyyhki suurella silkkisellä nenäliinallaan otsaansa ja sanoi hitaasti:
-- Entschuldigen Sie. [Antakaa anteeksi.]
Minä sanoin nimeni.
-- Ah no, sinäkö! Onpa siitä kauan, kuin tapasimme. No, sinä voit hyvin. Mistä tulet? Mihin sinä menet? kyseli hän, näyttämättä juuri iloitsevan yhteen sattumisesta.
Minä vastasin hänen kysymyksiinsä, ja me kävimme istumaan vierekkäin, kääntelimme Fritzin päivänvarjoa kohti aurinkoa ja höyrypannua, saadaksemme suojaa kuumuudelta, ja puhelimme vanhoista ajoista, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Me luettelimme lapsuutemme tuttavat ja muistelimme hupaisia tapauksia niiltä ajoilta. Kaksikymmentä, viisikolmatta vuotta sitte olimme tavanneet toisiamme eversti M:n, maanomistajain K:n ja B:n luona; viisikolmatta, kolmekymmentä vuotta sitte olimme kalastelleet, purjehtineet, leikkineet papukkaa ja olleet linnasilla; lyhyesti sanoen: meillä oli yhteisiä muistoja nuoruuden ja lapsuuden ajalta. Fritz vähitellen suli, tuli puheliaammaksi ja alkoi kertoa vaiheitaan. Hän puhui saksaa, ääntäen omituisesti venäläisten tapaan ja pitäen tuskaisen tarkkaa vaaria kaikista kohteliaisuussanoista. Hänen äänensä oli heikko ja ohut, ja alkoipa hän lauseensa miten alhaalta hyvänsä, niin päättyi se aina ylös kimakimpiin ääniin. Kun hän seoitti puheesensa aina jonkun sanan ruotsia, huomautin minä, että hän ei vielä ollut unhottanut sitä kieltä. Hän punastui ja vastasi huoaten:
-- Paha kyllä, paha kyllä!
-- Minkä tähden paha kyllä. "Miten monta kieltä osaat, niin monen miehen arvoinen olet", sanoo sananlasku.
-- Es ist nicht wahr, das ist eine Lüge [Se ei ole totta, se on vale], vastasi hän niin kiivaasti, että ääni heti muuttui; ja kimakimmalla falsetti-äänellä sanoi hän vielä kerran tavoitellen:
-- Da-da-da; es ist nicht wahr.
Ja nyt alkoi hän sekasotkullaan selitellä mielipiteitään kielien taidosta. Hänen puheessaan oli yhtä vähä mitään omituista luonnetta kuin hänen olennossaankaan. Siinä ei ollut ivaa, ei leikillisyyttä, ei lämpöä; se oli kylmää, hajallista puhetta, jossa ei ollut mitään todistusvoimaa eikä merkitystä, vaikka hän nyt puheli asiasta, joka oli kauan kiusannut ja pahoittanut häntä. Mitä hän puhui, voitaisiin lyhyesti sovittaa kokoon seuraavalla tavalla.
Opitaan ainoastaan _yksi_ kieli. Mitään muita ei osata. Silloinkin, kuin niitä osataan perin pohjin kieliopillisesti, käytetään niitä puheessaan samoin, kuin pyöreä esine liikkuu nelikulmaisessa kolossa; sielun liiketten eläväksi ilmaukseksi ne eivät koskaan tule. Ja se yksikin kieli, joka opitaan, sekin täytyy oppia lapsuudessa, muuten ei koskaan opita sen hienointa tuoksua, sen paraita, kauneimpia vivahduksia; määrätä kansakunnalle kaksi kieltä oli mahdoton järjettömyys. Hän, jos kukaan, tiesi sen omasta kokemuksesta; hän, jos kukaan, oli saanut kärsiä siitä, että hänellä ei ollut äidinkieltä. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet, onnettomuudet olivat häntä runnelleet, ja kaikki joutui yhdestä ainoasta syystä; kaikkeen oli se kielen puute yksinään syynä.
Fritzin suku oli alkuaan kotoisin Itämeren maakunnista. Ja Ruotsin vallan aikana kuului se Tallinnan mainioihin Schvarzkopfeihin, joka veljeskunta vieläkin on olemassa. 17:llä vuosisadalla oli eräs Dravershausen, Andrei Ivanovitsh, kirjoituttanut, kuten tapana oli, itsensä kauppiaaksi Lappeenrantaan, vaikka ei koskaan siellä oleskellut, päästäkseen siten vain suorittamasta minkä mitäkin kunnallismaksuja kotipaikassaan Pietarissa.
Jo lapsena oli Fritz saanut jotenkin häijyltä haltialta kummin lahjaksi Viipurin kolme kieltä, suomen, saksan ja venäjän; ja tämän tietotaakan lisäksi sai hän sittemmin oppia vielä ruotsiakin. Hänen ollessaan 10 tai 13 vuoden ijässä täydennettiin tuota Babelin kielten seoitusta vielä ranskalaisen kotiopettajattaren avulla. Sekamelska hänen aivoissaan oli nyt täydellinen ja tuli vuosi vuodelta yhä pahemmaksi kunnollisen kieliopin luvun puutteessa, siihen aikaan kun luettiin melkein ainoastaan latinan lauseoppia. Uusien sanain tarve näet kasvoi, mitä enemmän hän kehittyi, ja niitä hän otti mistä paraiten soveltui, siitä kielellisestä erämaasta, joka oli hänen käytettävänään; ja kun hän, kadotettuaan aikaisin vanhempansa, enimmäkseen oleskeli sukulaistensa luona Viipurissa, oli se erämaa kylläkin suuri.
-- Eine Lüge ist es. Tiedättekö, miten vaikea minun on ollut opetella sitä huonoa saksaa, kuin nyt osaan? Siinä on minulla ollut monen vuoden työ ja vaiva. Minun on täytynyt vanhana miehenä tehdä uudestaan lapsen työ. Tiedätkö, mitä minä olen kokenut, päästäkseni kouluun ja päästäkseni sieltä pois? Ja tiedätkö, mitä kaikkea minä sain koulussa kärsiä kieleni tähden? Minä olin kuin sadun valkea korppi, kuin punainen kyyhky; kaikki katselivat ja ällistelivät minua.
-- Niin no, pojat ovat aina julmat. Ei maksa vaivaa surra sitä asiaa, ei ollenkaan.
-- Entä naiset sitte, luuletko niiden olleen rakastettavammat minua kohtaan?
Minä en voinut olla hymyilemättä; muistin kyllä hänen vastoinkäymisensä nuoruuden ijässä.
-- Muistatko Mari H:ta ... häntä, joka sitte meni sille venäläiselle asiamiehelle? Hän on tehnyt elämäni katkeraksi, saatat kyllä uskoa.
-- No, miten se sitte oli?
-- Mitenkö oli?
Ja hän kertoi seuraavan tapauksen.
Esittää hänen kertomustansa hänen omilla sanoillaan ja hänen kielellään olisi minulle mahdotonta; sen tähden suotakoon minun itseni kertoa se niin hyvin, kuin osaan.
-- Niin, muistathan ne kaksi komeaa kalliosaarta, ne Neulat ... joissa merikotkat pesivät vaivaismännyissä. Meitä oli siellä koko seura, Misha, Dasha ja Mari; niin, olitpa siellä sinäkin mukana. Me ongiskelimme mustaselkäisiä ahvenia meren puolelta Ja kullankiiltäviä sorvia matalasta lahdesta. Se oli varmaankin 50-luvulla. Oh, millainen päivä, minä en sitä unhota koskaan. Kvartsi kiilsi punaisessa graniitissa auringon paahteessa kuin miljoonat tähdet. Aallot loiskivat raittiisti ja vapaasti, merituuli suikerteli voimakkaasti ja pehmoisesti pitkin ruumista. Taivaan rannan rajalla oli koko metsä mastoja ja viiriä; ne näkyivät Uuraasta. -- Minä pysyttelin koko ajan lähellä Maria, autoin matoa onkeen ja olin nöyrä palvelemaan kuin uskollinen villakoira. Tuli sitte ilta, komea kesäilta. Tuuli tyyntyi, aallot vierivät verkkaan, pehmoisina. Kuu nousi kuin pallo ja kylvi välkettään aalloille; siinäpä oli leveä, kultainen tie taivaan ja meidän välillämme. Sorsat lentelivät ylhäällä, kaulat suorina, rauhaisiin lahtiin. Tuli aika lähteä kotiin. Me olimme kahden kesken veneessämme ulkona merellä. Toiset olivat ehtineet hyvän matkan meistä edelle. He olivat melkein häviämäisillään keveään, sinipunervaan autereesen, joka liiteli meren päällä. Mari oli ollut niin luottavainen, niin ystävällinen, niin hellämielinen. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä. Minä lakkasin soutamasta. Maria Karlovna, sanoin minä kuiskaten ja ojensin käteni. Hän antoi minulle pienen, pehmeän käpälänsä. Ah, nuoruus, nuoruus, ihana aika; mitkä suloiset tunteet meissä silloin liikkuivat, kuin kosketimme sellaista pientä, pehmoista ja lämmintä, ruususormista kättä! Kuu valasi hänen kasvojansa. Minä näin, että hän oli liikutettu. Hän nähtävästi odotti, että minä sanoisin hänelle jotakin; mutta minun kurkkuni oli kuin kiinni kuristettu. Veri syöksyi minulle päähän. Mitä piti minun sanoa ja millä kielellä? Hänhän puhui melkein ainoastaan ruotsia. Viimein minä sanoin: Maria Karlovna, tahtoko sinä tulla minä vaimo? Ah, lumous kerrassaan haihtui; niin kuin makaava prinsessa metsässä heräsi unelmistaan suutelosta, niin minun puheeni herätti Marian. Minä näin selvään kuun valossa, miten pilkkahymyn kajastus värähti hänen kasvoillaan. Minä vetäydyin äkisti pois ja pudotin airon järveen. Aioin kumartua sitä ottamaan...
-- Niin, kyllä muistan; siitä tuli aika meteli.