Part 3

Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni, se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.

Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin monta kertaa suurempi.

Pari katukuvaa:

Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut, ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten, oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän todennäköisempänä.

Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli, katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina tiesi saavansa tuoretta tavaraa.

Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön, vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.

MONTE CARLO.

Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko. Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä. Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja, jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan. Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää. He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja. Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä, jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy — nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen, että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita, harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat, siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään, mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa. Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa, mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa, tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi. Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa. Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle, joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan, ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan. Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan. Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja siellä on monta ottajaa.

TEEMME ALPPIMATKAN.

Hyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka sivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin sininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän laajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi mieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera on houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää aikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.

Niin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden alimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien, olisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme, että nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina. "Eipä ollenkaan", sanoivat he, "jos haluatte, pääsette sinne autolla (en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää päivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä."

Heti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla määrätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin, mutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä saa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä saa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja läksimme nousemaan.

Vaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä pienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten laitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja näköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa rinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.

Saavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun taipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta jaloittelemaan.

Siellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli saatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku muistoesineitä.

Virvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin maisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas nousemaan.

Olin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se kun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan jonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset syrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä varmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie kohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa näyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt, kuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla rupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen olevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin tämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon pintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan suomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä varten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti palasen syrjästään luovuttaa.

Mutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta, joka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä etelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on, koska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös antiikkista.

Saavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle ei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä päivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua lähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin kasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin, mutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi kaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen näytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon arvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.

Matkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle rakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton italialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten keräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli kerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää minua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia "alppiesineitten" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan "sattumalta erittäin halvalla" ja "ainutlaatuisina tilaisuuksina" j.n.e.

Kun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika lähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi Italian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin tervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut vielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan ihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.

Viimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja iltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin, kun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.

VENEZIA.

Matka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa tehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut. Penikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä hedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta silmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset viljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu niinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua hedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä vuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.

Ennen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen tasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia, mutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja aukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä vehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli istutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.

Matkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen pariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki kuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta ääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, — vaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän tullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa raolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja nosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan olleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi aselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa visusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen omaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja pörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota kaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja tytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja, sillä kummallakin oli heleä ääni.

Ensimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli ja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme tarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää varansa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa. Taksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin varomaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä tapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.

Istuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella suunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme 12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla, ja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet vieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken aikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea leveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille siten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella. Asia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja käskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta hän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: "Vihainen mies, vihainen mies."

Soutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas puheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin vieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan paikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei se kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja totta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme nostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen. Annoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.

Vielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista. Hänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri, hänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta vanha ja sen ajan asunut gondoolissa.

Saavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme neljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän kuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja vartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista vaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin pysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin tyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon pikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä. Pistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri seurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei kelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni jutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin, jolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut, ja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat gondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista vastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan, mutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni kiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin kaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti, jolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.

Hotelli, jossa asuimme, "Doge Venier", on muuten kiintoisa siitä, että se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita käytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka suuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta, menköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet ovat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat peräti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä asemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko palveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä taitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme siellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen, koskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen kyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut rauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä ominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe. Yhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.

Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi on erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki on siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit istuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.

Maalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset, että tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään. Sali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan ihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli naismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin taulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen taiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan, koska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.