Part 43

"Olen kuulustellut useamman kuin yhden kristityn piispan mielipidettä asiassa. Läsnäoloni tässä on todistuksena siitä, että minä annan tunnustukseni teidän arvostelukyvyllenne. Jos Pyhät Kirjat puhuvat totta, ovat yhteiskunnan viranomaiset yhtä paljon Jumalan palvelijoita kuin tekin, ja sen vuoksi minä olen velvollinen tunnustamaan heidänkin arvostelukykynsä. Mieluimmin minä olisin määrännyt prefektin uskotuksi mieheksi teidän rinnallenne, mutta kun sen viran nykyisen haltijan ja Teidän välillä vallitseva erimielisyys olisi voinut tehdä tyhjäksi hankkeeni, olen hänen sijaansa nimittänyt köyhäinasianajajan ja jo jättänytkin hänelle kappaleen tätä asiakirjaa. Toinen kappale on lähetetty Isidorukselle, joka on valtuutettu nostamaan rahat juutalaisilta pankkiireiltani Pelusiumissa."

"Te siis epäilette joko kykyäni taikka rehellisyyttäni --?" virkkoi Kyrillos, joka alkoi jo vähän ärtyä.

"Jos tarjoukseni ei Teidän Pyhyyttänne miellytä, niin on varsin helppoa pyyhkiä nimenne pois asiakirjoista. Vielä sana. Jos te luovutatte ystäväni Hypatian murhaajat oikeuden käsiin, niin lisään minä tässä silmänräpäyksessä lahjani kaksinkertaiseksi."

Kyrillos kiljaisi heti:

"Kultasi hukkukoon kanssasi! Rohkenetko koettaa lahjoa minut luovuttamaan lapseni tyrannien käsiin?"

"Minä tarjoan teille tilaisuuden harjoittamaan suurempaa armeliaisuutta ehdolla että te ensin harjoitatte suoraa oikeutta."

"Oikeutta?" Kyrillos huudahti. "Oikeutta? Jos oikeus vaatii, herrani, että Pietarin pitää kuolla, niin tutkikaa kuitenkin ensin eikö oikeus vaatinut, että Hypatian piti kuolla! Ei niin, että olisin sen aikaan saanut. Niin kuin elän, olisin antanut oikean käteni jos sitä ei olisi tapahtunut! Mutta kun se nyt on tapahtunut, niin ne, jotka puhuvat oikeudesta, katselkoot ensin kenen vaakakupissa oikeus on. Kuvitteletteko te, herrani, ettei kansa voisi eroittaa vihamiehiä ystävistään? Kuvitteletteko te, että kansan pitäisi istua kädet ristissä, kun oppinut ryhtyy yksissä tuumin irstaan heittiön kanssa vetämään ihmisiä siihen äärimmäisen pimeyden, tietämättömyyden, raa'an himon, ja alhaisen orjuuden synkkään kuiluun, josta heidät pelastaakseen Jumalan Poika kuoli, ja josta he vaivaloisesti ja hitaasti ponnistelevat päivän valoon. Jos te, herrani, olette kristitty katekumeeni, niin ymmärtänette itse, minkälainen Aleksandrian kohtalo olisi ollut, jos tuo pirullinen hanke pari päivää sitte olisi onnistunut. Kansa ehkä iski liian ankarasti. Mutta se iski oikeaan paikkaan. Ehkä se antoi vallan intohimoille, jotka sopivat vain pakanoille. Mutta muistakaa sitä vuosisatoja kestänyttä pakanuutta, joka nuo intohimot heissä kasvatti, elkääkä syyttäkö minun, vaan heidän esi-isiensä opetuksia. Ajatelkaamme itse Pietaria... Hän ehkä antoi vallan perkeleelle ja kosti, silloin kun hänen olisi pitänyt anteeksi antaa. Mutta eiköhän hänellä ole muistoja, joiden nojalla täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän oikeutetun pelon puuskassa kuvitteli, että epäjumalainpalvelus ja vääryys on muserrettava, maksoi mitä maksoi. Hän, jonka sukulaisia kolmen vuosisadan aikana on lakkaamatta vainottu, ja joka suvustaan voi siltä ajalta luetella marttyyrejä, marttyyrejä -- tietänettekö mitä se sana merkitsee. Hän, joka seitsenvuotiaana näki, miten ne, jotka kannattivat samaa filosofiaa, palvelivat samoja jumalia, jotka Hypatia eilen koetti jälleen kunniaan kohottaa, puhkasivat silmät hänen isältään ja avoimella kadulla sioilla syöttivät hänen sisarensa, vihityn nunnan! Sellaisen miehen tuomitkoon Jumala, enkä minä, ettekä te!"

"Anna sitte Jumalan tuomita hänet omien palvelijainsa kautta."

"Jumalan palvelija? Tuoko pakanallinen, uskosta luopunut prefekti? Kun hän on luopumuksensa katumuksella sovittanut ja julkisesti palannut kirkon helmaan, niin sitte ennätämme häntä totella. Siihen asti hän ei ole kenenkään muun kuin perkeleen palvelija, eikä yksikään kirkonmies saa joutua hänen tuomittavakseen. Pyhä Raamattu kieltää meitä etsimästä oikeutta väärintekijöiltä. Sanokoon maailma minusta mitä tahansa. Minä halveksin sitä ja sen mahtavia. Minun on rakennettava Jumalan valtakunta tähän kaupunkiin, ja sen minä teen, sillä minä tiedän, ettei kukaan voi laskea muuta perustusta kuin sen, joka jo on laskettu, ja joka on Kristus!"

"Jonka vuoksi te aijotte laskea sen uudestaan. Omituinen tapa tuo on todistaa, että se jo on laskettu."

"Mitä tarkoitatte?" Kyrillos vihaisesti tiuskaisi.

"Yksinkertaisesti sitä, että Jumalan valtakunnan, jos sitä ollenkaan on olemassa, täytyy, kun ottaa huomioon ken sen Kuningas on, olla sellainen kuningaskunta, joka on muodostunut ilman teidän apuanne jo joku aika sitte, ja oikeastaan, jos juutalaisten, esi-isieni kirjoja voi uskoa, jo ennen maailman luomista. Vielä sitäkin tarkoitan, että teidän asianne pitäisi olla uskoa että Jumala on Aleksandrian kuningas ja että Hän sääsi tänne roomalaisen lain tuomitsemaan ristiinnaulittaviksi kaikki murhaajat, myöskin kirkonmiehet. Ja ristiinnaulita heidät siis täytyy, ja yhtä korkealle kuin Haman kerran."

"Tällaista puhetta en tahdo enempää kuulla, herrani! Minä olen vastuunalainen yksistään Jumalalle enkä teille. Se riittäköön, että minä sen vallan nojalla, joka minulle on annettu, ankaran pannan kautta eroitan nuo miehet Jumalan kirkosta kolmeksi vuodeksi."

"Eivätkö he siis olekaan vielä eroitetut?"

"Minä sanon teille, herrani, että minä eroitan heidät! Tahdotteko epäillä sanojani?"

"En suinkaan, mahtava herra! Mutta Jumalan valtakunnasta ja Kirkosta muodostamani lihallisen käsityksen mukaan minusta tuntuu melkein siltä kuin olisivat jo he itse mitä jyrkimmin eroittauneet Jumalan kirkosta samalla kuin he hylkäsivät Jumalan Hengen ja antoivat vallan murhan ja julmuuden hengelle. Niinpä minusta teidän hyvin oikeudenmukainen ja kiitettävä pannajulistuksenne ainoastaan saattaa tuon tosiseikan julkisuuteen. Mutta nyt jääkää hyvästi! Rahani ovat aikanaan käytettävinänne, ja se on tällä hetkellä tärkein yhteinen asiamme. Mitä tulee suojattiinne Pietariin ja hänen tovereihinsa, niin on heille ehkä kauhein rangaistus se että he saavat jatkaa aloittamaansa tapaan. Minä vain toivon, ettette te seuraisi samaa tietä."

"Minä", karjasi Kyrillos kiukusta vavisten.

"Totisesti minä niillä sanoilla tarkoitan teidän Pyhyytenne parasta. Jos minun huomautukseni näyttävät teistä vähän maallikkomaisilta, niin tuntuvat teidän puheenne, minusta -- suokaa anteeksi -- vähän ateistisilta, ja minä kehoitan teitä vakavasti varomaan, ettette te puuhatessanne Jumalan valtakunnan rakentamista unhottaisi millainen se oikeastaan on, kun suljette silmänne niiltä sen laeilta, jotka jo ovat olemassa. Minä vain pelkään, että kun rakennuksenne on valmis, te kauhuksenne huomaatte, että se onkin perkeleen eikä Jumalan kuningaskunta."

Ja vastausta odottamatta Rafael kumarsihe ja poistui tuon mahtavan miehen seurasta. Samana päivänä hän purjehti Bereniceen mukanaan Eudaimon ja tämän neekeri-vaimo. Niin meni hän kotiinsa, jossa hän vielä monet vuodet työskenteli ja toisia autteli suruisena ja jäykkänä, mutta kuitenkin rakastavana ja suuresti rakastettuna miehenä.

Ja nyt mekin jätämme Aleksandrian ja sivuutamme parikymmentä vuotta saadaksemme tietää kuinka muut tässä kertomuksessa mainitut henkilöt pääsivät kukin omaan paikkaansa.

* * * * *

Vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin idän viisain ja pyhin mies kirjoitti Kyrilloksesta, joka juuri oli kuollut, seuraavaa:

"Hänen kuolemansa herätti iloa jälkeenjääneissä mutta luultavasti harmitti Manan asukkaita ja syytä on pelätä, että nämä ehkä huomaavat hänen seuransa kovin kiusalliseksi ja lähettävät hänet takaisin meidän pariimme... Tulkoot teidän rukouksenne kuulluiksi, niin että hän saisi armon ja anteeksiannon ja että Jumalan mittaamaton laupeus voittaisi hänen pahuutensa..."

Niin kirjoitti Theodoretus aikana, jolloin ihmiset eivät vielä olleet lisänneet pyhään Raamattuun erästä säettä nykyaikaisesta epäselvästä virrestä, joka julistaa ihmisille sen ilosanoman, että "haudassa ei ole katumusta". Olipa sen miten oli; Kyrillos oli mennyt paikallensa. Mikä hänen paikkansa historiassa on, sen tiedämme liiankin hyvin. Mikä se taas on Hänen edessään, jossa kaikki elää ikuisesti, se ei kuulu meihin. Olkoon Hän, jonka kaikki teot ovat laupeutta, armelias kaikille sekä oikeauskoisille että kerettiläisille, paavilaisille ja protestanteille, jotka Kyrillon lailla aluksi valehtelevat totuuden vuoksi ja jatkaen alottamaansa pahaa tietä varmasti ennemmin tai myöhemmin joutuvat, kuten entisajan kirjanoppineet ja farisealaiset, oikealle paikallensa.

Kyrillos ja hänen munkkinsa tosin olivat voittaneet, mutta Hypatia ei kuollut kostamatta. Tuo epähurskas voitto löi Aleksandrian kirkkoon kuolettavan haavan. Hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi oli kirkko sallinut ja pyhittänyt pahan teon, hurskaan juonittelun ja viimein julkisen vainon. Ne hiipivät aina sinne, missä ihmiset vain koettavat rakentaa yksistään kirkollisen, ihmissuhteista ja porvarillisista laeista riippumattoman vallan -- eli lyhyesti sanoen "rakentaa teokratian, junialaisvallan" -- ja samalla myöntävät salassa epäilevänsä väitettä, joka vakuuttaa, että Jumala jo hallitsee. Egyptin kirkko kehittyi vuosi vuodelta yhä laittomammaksi ja epäinhimillisemmäksi. Kun se pääsi vapaaksi ulkonaisista vihollisista ja siitä hävisi yksimielisyys, jonka vaara synnyttää, käänsi se hurjuutensa sisäänpäin ja rupesi raatelemaan omia elinvoimiaan, repimään itseään kappaleiksi molemminpuolisilla anateemoilla ja kirkon kirouksilla, kunnes siitä lopulta oli jälellä vain lukematon joukko epäjumalisia lahkoja, jotka vainosivat toisiaan metafyysillisten lauselmain vuoksi. Ja nämä lauselmat olivat heidän suussaan yhtä kerettiläisiä olivatpa ne oikeita tai vääriä, koska he käyttivät niitä riitakapuloina repimistyössään. Eivät oikeauskoiset eivätkä kerettiläiset Jumalaa tunteneet, sillä he eivät tunteneet vanhurskautta, ei rakkautta eikä rauhaa... He vihasivat veljiänsä ja vaelsivat yhä kauemmaksi pimeydessä, tietämättä mihin menivät... kunnes Amru ja hänen muhamettilaisensa ilmestyivät. Ja hekin menivät, tietäen tai tietämättään, omaan paikkaansa...

Hiljaa Herran myllyt jauhaa, mutta hienoksi viljan saa, Vaikka laupias on Herra, kaikki tahtoonsa hän taivuttaa.

Ja sen saivat sekä filosofit että kirkonmiehet Aleksandriassa aikanaan kokea.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta Hypatian kuoleman jälkeen filosofia veti viimeisiä hengenvetojaan. Hypatian murha oli sen kuolinisku. Kamalalla, epäämättömän selvällä kielellä oli filosofeille ilmoitettu, että ihmiskunta oli tehnyt tilin heidän kanssaan, että heidät oli punnittu ja köykäisiksi havaittu, ja että jollei heillä ollut parempaa evankeliumia julistettavana, niin täytyi heidän väistyä niiden tieltä, jotka vaatimuksen tyydyttivät. Ja he väistyivät. Me emme tämän jälkeen kuule heistä emmekä heidän viisaudestaan juuri mitään muuta kuin Atheenasta, jossa Proculus, Marinus, Isidorus ja muut jatkoivat "Platonin seuraajien kultaista ketjua", ja toinen toisensa perästä vajosivat yhä syvemmälle hämmennyksen valtakuntiin. He sekoittivat aineellisen henkiseen, subjektin objektiin, siveellisen älylliseen, ja pysyivät johdonmukaisina vain yhdessä suhteessa -- nimittäin ahdasmielisessä farisealaisuudessaan.

He eivät kyenneet julistamaan pienintäkään ilonsanomaa ihmiselle ihmisenä, eivät edes pitäneet sellaista mahdollisena, ja vähitellen he yhä enemmän mieltyivät kaikenmoisiin taikauskoihin, joihin ei vain sisältynyt tuo ainoa heidän vihaamansa ajatus: Jumalan ihmiseksi syntyminen. He vaativat merkkejä ja ihmeitä, sukelsivat taikuuteen, tähdistä ennustamiseen ja barbaariseen fetis-palvelukseen, valittelivat turmeltunutta aikakautta, sättivät kurjasti jokaista inhimillisen ajatuksen ilmausta, joka ei ollut heistä lähtenyt, ja kirjoittelivat huonolla kreikankielellä pöyhkeileviä elämäkertoja, jotka ovat täynnä mauttomuuksia ja järjettömiä ihmetöitä...

* * * * *

Myöskin Wulf oli mennyt omaan paikkaansa, missä se sitte lieneekin. Hän kuoli vuosista ja kunniasta rikkaana Espanjassa Ataulfin ja Placidian hovissa, luovutettuaan ensin vallan laillisen päällikkönsä käsiin. Hän oli elänyt tarpeeksi kauvan nähdäkseen Goderickin ja nuorimmat asekumppaninsa Aleksandriasta tuotuine vaimoineen asettuvan asumaan vandaaleilta ja sveeveiltä anastamilleen aurinkoisille rinteille, ja tulevan "siniveristen" Castilian aatelisten esi-isiksi; Wulf kuoli, kuten oli elänytkin pakanana. Placidian, joka suuresti rakasti häntä, kuten kaikkia muitakin suoramielisiä ja ylevähenkisiä ihmisiä, oli kerran onnistunut saada hänet taivutetuksi menemään kasteelle. Ataulf itse oli muiden mukana kummina ja soturi vanhus oli juuri astumaisillaan kastealtaaseen, kun hän äkkiä kääntyi piispan puoleen ja kysäsi missä hänen pakanalliset esi-isänsä olivat. "Helvetissä", vastasi arvoisa prelaatti. Wulf peräytyi altaan äärestä ja heitti karhunnahkanvaippansa hartioilleen... "Ellei Ataulfilla ole mitään sitä vastaan, niin menen minä mieluimmin omien heimolaisteni luo." Siten hän kuoli kastamattomana ja meni omaan paikkaansa.

* * * * *

Viktoria oli vielä elossa ja täydessä toimessa; mutta Augustinuksen ennustus oli toteutunut -- häntä oli kohdannut vaiva lihassa. Herran päivä oli tullut ja vandaali-tyrannit vallitsivat nyt Afrikan ihania viljamaita. Hänen isänsä ja veljensä makasivat rinnatusten Rafael Aben-Ezran kanssa Hippon sortuneiden muurien peittäminä. Monta vuotta sitte he olivat kaatuneet turhaan yrittäessään suojella maatansa yhä etemmäksi tunkeutuvilta raakalaisparvilta. Mutta he olivat kuolleet sankarikuoleman ja Viktoria oli tyytyväinen. Sorretut katolilaiset jotka kunnioittivat häntä suojelusenkelinään, kuiskailivat, että hänkin oli saanut kokea sanomatonta kurjuutta ja häpeää... hennoissa jäsenissään oli merkkejä kauheista kidutuksista... että hänen asunnossaan eräässä kammiossa, johon ei kukaan muu kuin hän itse saanut koskaan astua, oli nuoren pojan hauta, ja että hän siellä arialaisten vainolaisten kuoliaaksi kiduttaman ainoan lapsensa lepopaikan ääressä vietti yökaudet rukouksissa. Muutamat, jotka olivat uskaltautuneet siihen kamalaan myrskyyn ja kestäneet sen kauhut, vakuuttivat lisäksi, että Viktoria itse, kesken omien häpeällisten kärsimystensä, oli rohkaissut epäröivää poikaansa tämän ylevään kuolemaan saakka. Mutta vaikka häntä olikin kohdannut vaiva lihassa, niin pysyi hänen henkensä vapaana. Kirkassilmäisenä ja iloisena, kuten ennen isänsä rinnalla Ostian kentillä, hän käyskenteli vandaalien uhrien keskellä kuluttaen omaisuutensa viimeiset rippeet rampojen, sairaitten ja köyhien auttamiseksi ja voittaen puhtaudellaan ja hurskaudellaan raakojen voittajienkin kunnioituksen ja suosion. Hänellä; oli oma työnsä suoritettavana ja hän suoritti sen tyytyväisenä ja aikanaan hänkin meni omaan paikkaansa.

* * * * *

Apotti Pambo, samoinkuin Arseniuskin, oli kuollut jo useita vuosia aikaisemmin. Apotin seuraajaksi oli hänen oman kuolinhetkellä antamansa määräyksen mukaisesti tullut läheisestä erämaasta eräs erakko, joka oli saavuttanut suuren maineen tavattoman itsekidutuksensa, lakkaamattoman rukoilemisensa ja hellän viisautensa vuoksi ja joka myöskin, kuten kerrottiin, oli suorittanut parantamisia, jotka olivat mahdollisia vain ihmeitätekevän voiman avulla. Hän oli vielä parhaissa miehuuden voimissa, kun hänet vastaväitteistään välittämättä tuotiin kallioluolastaan sketiläisen Lauran esimieheksi, ja hiippakunnan piispa, joka kolme vuotta myöhemmin käski hänet astumaan pappissäätyyn nimitti hänet Pambon ohjeitten mukaisesti diakoniksi. Vanhempien munkkien mielestä oli alentavaa, että niin nuori mies oli heidän esimiehensä; mutta luostari kasvoi ja vaurastui nopeasti hänen johdollaan. Hänen lempeytensä, kärsivällisyytensä ja nöyryytensä ja etenkin hänen vallan ihmeellinen kykynsä ymmärtää omien aikalaistensa epäilyksiä ja kiusauksia kokosi pian hänen ympärilleen kaikki, jotka herkkätuntoisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi oli tuomittu mahdottomiksi elämään naapuriluostareissa. Kuten Davidin luo ennen korvessa, samoin nyt hänen luoksensa tulivat kaikki rauhattomat ja rasitetut. Naapuriapotit alussa kaihtivat häntä, koska hän söi ja joi publikaanien ja syntisten kanssa; mutta nurjamielisyys pian haihtui, kun he näkivät, että miehet, jotka he olivat luostareistaan kelvottomina karkoittaneet, työskentelivät rauhallisina ja iloisina Filammonin johdossa. Myöskin Sketiksen vanhempi polvi vähän kauhistui syntisten tulvaa; mutta heidän apottinsa antoi huomautuksiin aina saman vastauksen: "eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat".

Ei koskaan kuultu nuoren apotin lausuvan kovaa sanaa kellekään ihmisolennolle. "Kun olet seitsemän vuotta turhaan koettanut käännyttää syntistä", oli hänen tapansa sanoa, "niin vasta sitte sinulla on oikeus epäillä, että hän on sinua huonompi". Hänen lempiväitteensä oli, että kaikissa ihmisissä on hyvän juuri, jumalallinen Sana ja Henki, joka vaikuttaa heissä kaikissa, sekä iloisen sanoman evankeliumi, joka käännyttäisi kaikkien sydämet, jos vain apotit ja papit kykenisivät sitä oikein julistamaan. Etenkin hän ankarasti nuhteli kerettiläisten ja pakanoiden soimaamisesta. Katolisessa kirkossa yksinään on syy kaikkeen kerettiläisyyteen ja uskottomuuteen, oli hänen tapana sanoa; sillä jos se yhden ainoankin päivän olisi sitä, mitä sen pitäisi olla, niin olisi maailma ennen iltaa käännytetty. Ainoastaan yhdenlaisten syntien suhteen hän oli leppymätön, melkeinpä sydämmetön; ne olivat hengellisten miesten synnit. Mitä puhdasoppisempana ja pyhempänä jotakuta henkilöä pidettiin, sitä ankarammin ja armottomammin Filammon häntä arvosteli. Useammin kuin kerran osoitti kokemus, että hän oli ollut väärässä; kun hän tämän huomasi, ei kukaan saattanut suoremmin tunnustaa erehtyneensä eikä vilpittömämmin erehdystään katua kuin hän. Mutta periaatteestaan hän ei luopunut, ja Niilin farisealaiset pelkäsivät ja karttoivat häntä yhtä paljon kuin syntiset ja publikaanit häntä rakastivat ja hänen seuraansa etsivät.

Yksi seikka hänen menettelytavassaan herätti kuitenkin närkästystä noissa oikeauskoisissa ihmisissä, jotka eivät katumusta kaivanneet. Tunnettua oli, että hän vakavimpina hartaushetkinään antautuessaan pitkiin yöllisiin kidutuksiin ja rukouksiin, joiden kautta hän saavutti yli-inhimillisen pyhyyden maineen, lakkaamatta rukouksiinsa liitti kahden naisen nimen. Kun sitte kerran eräs vanhuksista korkean ikänsä oikeudella rohkeni hänelle ystävällisesti huomauttaa siitä, että tämä seikka saattoi herättää pahennusta heikommissa veljissä, vastasi Filammon: totta on kaikki. Sano veljilleni, että minä öisin rukoilen kahden naisen puolesta, jotka molemmat olivat nuoret ja kauniit ja joita rakastin enemmän kuin omaa sieluani, ja lisää vielä, että toinen heistä oli portto ja toinen pakana. Munkki vanhus nosti sormensa huulilleen ja poistui.

Tämän kertomuksen loppu lienee paras ottaa Graidiocolosyrtus Tabenniticuksen teoksen Hagiologia Nilotican julkaisemattomasta katkelmasta. Suurin osa tästä arvokkaasta teoksesta joutui häviöön Aleksandrian valloituksessa v. 640 j.Kr.

Kun nyt puheena oleva apotti oli johtanut Scetiksen luostaria seitsemän vuotta harvinaisella viisaudella ja osottautunut hyveiden ja ihmetöiden tekijäksi, tapahtui eräänä aamuna, ettei hän saapunutkaan jumalanpalvelukseen. Silloin lähetettiin muuan vanhempi veli, joka myöskin oli diakoni, kuulustelemaan tämän harvinaisen laiminlyömisen syytä ja hän löysi pyhän miehen makaamasta koppinsa lattialla, ruumiinsa puolesta Bileamin kaltaisena mutta henkisesti kokonaan toisenlaisena, horroksiin vaipuneena mutta kuitenkin silmät avoinna. Diakoni, uskaltamatta herättää häntä, istui hänen luonansa aina keskipäivään asti, päätellen aivan oikein, että jotain taivaallista oli hänelle tapahtunut. Ja sinä hetkenä pyhä mies hämmästymättä heräten sanoi: Veli, pane kuntoon pyhät armonvälikappaleet, että siunaisin ne. Ja kun diakoni kysyi syytä siihen niin apotti vastasi: jotta minä saisin nauttia niitä kaikkien veljien parissa, ennenkuin täältä eroan, sillä tiedä, että seitsemäntenä päivänä olen muuttava taivaallisiin asuinsijoihin. Sillä viime yönä seisoivat minun vieressäni unessa nuo kaksi naista, joita minä rakastan ja joiden puolesta rukoilen, toinen puettuna valkoiseen, toinen rubiinin väriseen pukuun ja pitäen toisiaan kädestä ja he sanoivat minulle: Elämä kuoleman jälkeen ei ole sellainen miksi sinä sitä kuvittelet; tule sentähden meidän kanssamme katsomaan minkälainen se on. Ja näiden sanojen johdosta murheellisena diakoni poistui; eikä vain pyhästä kuuliaisuudesta vaan myöskin apotin pyhyyttä kunniassa pitäen hän empimättä valmisti pyhän aterian tämän käskyn mukaisesti. Ja kun apotti sen oli siunannut hän jakoi sen veljille jättäen jälelle vain pienen osan pyhää leipää ja viiniä. Sitte hän, annettuaan kaikille rauhan suudelman, otti ehtoollisleivän ja kalkin käsiinsä ja läksi luostarista vaeltamaan erämaahan. Ja häntä seurasi itkien koko veljeskunta, koska he tiesivät, että he eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän, saavuttuaan erään vuoren juurelle pysähtyi ja siunaten heitä kielsi heitä seuraamasta häntä kauemmaksi ja erosi heistä näin sanoen: Niinkuin teitä on rakastettu, niin te rakastakaa. Niinkuin teille on anteeksi annettu, niin te anteeksi antakaa. Niinkuin teitä on tuomittu, niin te tuomitkaa. Ja nousten ylös vuorelle hän hävisi veljien näkyvistä. Nämä palasivat hämmästyneinä takaisin ja odottivat rukoillen ja paastoten kolme päivää; mutta viimein vanhin veli, koska hän häpesi niinkuin Elisa Eliaan opetuslasten rukouksia, lähetti kaksi nuorta miestä mestaria hakemaan.

Näille tapahtui jotakin merkillepantavaa ja ihmeellistä. Sillä kun he nousivat samalle vuorelle, jonne olivat jättäneet apotin, tuli heitä vastaan joukko mohrilaisia, jotka eivät olleet Kristuksen opille vihamielisiä ja jotka kertoivat, että muutamia päiviä aikaisemmin eräs pappi oli kulkenut heidän ohitsensa kantaen ehtoollislautasta ja kalkkia; mitään virkkamatta hän siunattuaan heitä oli jatkanut matkaansa erämaahan pyhän Amman luolalle päin.

Ja kun nuoret miehet kysyivät, kuka tuo pyhä Amma oli, vastasivat mohrilaiset, että noin kaksikymmentä vuotta sitte oli tähän vuoriseutuun saapunut nainen, kauniimpi kaikkia muita ennen täällä nähtyjä naisia, puettuna kallisarvoisiin vaatteisiin. Tämä nainen, elettyään lyhyen ajan heidän heimonsa keskuudessa ja jaettuaan heille kaikki jalokivensä oli ruvennut erakoksi ja asettunut asumaan erään lähellä olevan vuoren korkeimmalle huipulle. Kun sitte vaatteet hajosivat hänen yltään, ei mikään ihmissilmä enää saanut häntä nähdä lukuunottamatta kahta mohrilaisvaimoa, jotka silloin tällöin nousivat hänen luokseen tuomaan hänelle hedelmiä ja ruokaa sekä pyytämään hänen esirukouksiaan. Näille hän toisinaan näyttäytyi kiireestä kantapäähän verhottuna mustiin, harvinaisen pitkiin ja ihanoihin kiharoihinsa.

Kun veljet tämän kaiken kuulivat, epäröivät he hetkisen, mutta päättivät sitte kulkea eteenpäin ja saapuivat auringon laskiessa sanotulle vuorenhuipulle.

Ja katso, siellä he näkivät suuren ihmeen. Sillä avonaisen, vasta hietaan kaivetun haudan yläpuolella leijaili lauma korppikotkia ja muita petolintuja, joita kaksi jalopeuraa harjaansa alinomaa huiskuttaen, piti loitommalla ikäänkuin olisi siinä jotakin pyhää ollut kätkettynä. Näitä kohti veljet astuivat suojaten itseään pyhällä ristinmerkillä, ja silloin jalopeurat aivan kuin olisivat vartiopalveluksensa suorittaneet, poistuivat ja paljastivat veljille näyn, jota he hämmästyivät ja murehtivat.