Part 42

"Ei, ei, Wulf!" molemmat nuorukaiset huudahtivat yhteen ääneen. "Sinä olet sankari, sinä olet tietäjä! Me emme ole sen arvoiset; me olemme olleet yhtäläisiä pelkureita ja laiskureita kuin muutkin. Goottilaiset sudet, seuratkaa Sutta, vaikka hän johtaisikin teidät jättien maahan!"

Mieltymyksen myrsky seurasi näitä sanoja.

"Nostakaa hänet kilvelle", Goderic huusi riuhtaisten kilven vyöltään. "Nostakaa hänet kilvelle! Eläköön Wulf kuningas! Wulf Egyptin kuningas!"

Ja muut gootit, jotka olivat kuulleet melun, juoksivat katolle parhaiksi ennättäen yhtyä jymisevään huutoon: "Wulf, Egyptin kuningas!" -- Ei kukaan heistä välittänyt talon edustalla kiljuvasta väkilaumasta enempää kuin pojat ikkunoita rapisuttavasta lumisateesta.

"Ei!" Wulf juhlallisesti virkkoi kohotetulla kilvellä seisoessaan. "Jos minä nyt olen teidän kuninkaanne ja te, goottilaiset sudet, olette minun miehiäni, niin huomispäivänä me lähdemme tästä Odinin vihaamasta paikasta, jota alruuna-neidon viaton veri saastuttaa. Takaisin Ataulfin luo, takaisin omien heimolaistemme luo! Lähdettekö?"

"Takaisin Ataulfin luo!" miehet huusivat.

"Ettehän jätä meitä surman suuhun?" muuan tytöistä huudahti. "Roskajoukko murtaa jo portteja!"

"Vaiti, hupakko! Miehet -- yksi työ meidän on suoritettava. Amaali ei saa matkata Valhallaan ilman asianmukaista saattuetta."

"Ethän tyttö raukkoja tarkoita?" Agilmund virkkoi peljäten että Wulf aikoi viettää Amaalin hautajaisia oikeaan goottilaiseen tapaan surmaamalla orjat.

"En... Yhden heistä näin äsken käyttäytyvän Vaalan arvoisen tavalla. Ja sitäpaitsi -- ehkä heistä sittekin on sankarien vaimoiksi... Naiset ovat parempia kuin luulinkaan, huonoimmatkin heistä. Ei niin. Menkää alas, uroot, ja lennättäkää portit auki ja kutsukaa ne kreikkalaiskoirat Odinin pojan peijaisiin."

"Portitko auki?"

"Niin juuri, Goderic, ota kaksitoista miestä ja asetu itäiseen pihattoon. Agilmund, mene yhtä suuren joukon kera pihan länsipuolelle -- sinne keittiöön, ja odota siksi kun kuulet minun sotahuutoni. Smid ja te muut tulkaa kanssani tallien kautta portin vierelle -- hiljaa kuin Hela."

He menivät alas ja kohtasivat portaissa Mirjamin.

Ponnistuksesta hengästyneenä ja väsyneenä oli Mirjam kaatunut Filammonin voimakkaasta sysäyksestä. Kotvan hän oli maannut melkein tajuttomana lattialla ja vironnut parhaiksi tuomiotansa kuulemaan.

Hän tunsi että hetki oli tullut ja otti sen vastaan omalla tavallaan.

"Ottakaa noita kiinni!" Wulf verkkaan virkkoi. -- "Ottakaa kiinni uroitten viettelijä -- kaikkien murheittemme alku ja juuri!"

Mirjam tuijotti häneen rauhallisesti myhäillen.

"Noita on jo tottunut siihen, että hullut lykkäävät hänen syykseen omien himojensa ja laiskuutensa seuraukset!"

"Iske hänet kuoliaaksi, Smid, Trollin poika, että hän joutuisi Amaalin sielun edelle ja ilahuttaisi sitä matkalla Niflheimiin."

Smid täytti käskyn, mutta niin kammottava oli noidan kuoppiinsa vajonneiden, häneen suunnattujen silmien loimu, että Smidin näkö petti. Isku meni harhaan ja sattui akan olkapäähän. Hän horjahti, mutta ei kaatunut.

"Riittää", Mirjam tyynesti virkkoi.

"Kirottu Grendelin tytär lamautti käsivarteni!" Smid puhui. "Menköön! Ei kukaan saa sanoa, että minä iskin naista kahdesti."

"Nidhogg nielee hänet enemmin tai myöhemmin", Wulf vastasi.

Ja Mirjam käärien rauhallisesti vaippansa ympärilleen, laskeutui varmoin askelin alas portaita. Miehet hengähtivät vapaammin aivankuin olisivat päässeet jostain ilkeästä, yliluonnollisesta lumouksesta.

"Ja nyt paikoillenne", Wulf käski. "Kostakaa!"

Roskajoukko oli puolisen tuntia herkeämättä elämöinyt talon edustalla. Mutta korkeat muurit, joissa vain jotkut pienet ikkunat ylemmissä kerroksissa olivat ainoina aukkoina kadulle päin, muodostivat siitä valloittamattoman linnoituksen. Äkkiä rautaiset portit avautuivat ja etumaiset rivit näkivät edessään tyhjän, äänettömän, kuun valossa kaamealta näyttävän pihamaan. Vaistomaisesti salajuonta peläten joukko hetkeksi peräytyi, mutta takimaiset painoivat eteenpäin ja Hypatian teurastajat rynnistivät sisään kunnes koko pihamaa oli täpösen täynnä kiljuvia hurjimuksia, jotka mielettömässä raivossaan kävivät seinien ja pilarien kimppuun. Mutta silloin hyökkäsi esiin käytävistä kummaltakin puolen parvi rotevia, asestettuja miehiä tunkien loput ryntääjistä takaisin; portit sulkeutuivat uudelleen ja Aleksandrian villipidot olivat viimeinkin satimessa.

Ja sitte alkoi teurastus, suuri ja säälimätön. Kolmesta eri ovesta astui esiin rivi goottilaisia, joita kypärit ja haarniskat täydellisesti suojasivat roskajoukon kömpelöiltä aseilta. Miekkojaan heilutellen he raivasivat itselleen tien suoraan halki ihmislauman, joka tungoksen vuoksi ei kyennyt ollenkaan puolustautumaan. Tosin oli heitä vain yksi kymmentä vastaan; mutta mitä on kymmenen rakkikoiraa leijonan rinnalla?... Ja kuu nousi yhä korkeammalle, tuijottaen valjuna ja kylmänä tuohon Raivottarille tuomittuun pihattoon. Yhä heiluivat nuijat ja miekat, ja gootit laahasivat kaatuneet, tilan väljettyä, keskellä pihaa näkyvälle tummalle kasalle, jossa Wulf vanhus istui korkealla ruumispinolla laulaen Amaalin maineesta ja Valhallan riemuista. Hänen luuttunsa ääni kaikui vihlovana yli pakenevien ja haavoitettujen parunnan ja sitä myöten kuin laulajavanhus hurjistui, hänen soittonsa keinui yhä kiivaammassa valssintahdissa, kamalalla tavalla ilkamoiden ympärillä vallitsevalle kauhistukselle ja kuolon tuskalle.

Ja siten osittain kostivat, kuten Kohtalo usein tahtoo, sinä yönä Hypatian veren miehet ja mielipiteet, joilla ei ollut mitään yhteyttä hänen kanssaan.

Osittain vain. Sillä Pietari esilukija ja hänen varsinaiset kätyrinsä olivat turvassa Cæsareumissa alttarin eteen polvistuneina. Nostamaansa myrskyä kauhistuen ja peläten palatsia vastaan suunnatun rynnäkön seurauksia, he olivat jättäneet roskajoukon elämöimään omin päin, ja pelastuivat siten goottien miekoista säästyäkseen rankaisemattomuuden peloittavammalle rangaistukselle.

15 Luku.

KUKIN OMAAN PAIKKAANSA.

Puoliyö oli käsissä. Rafael oli kolmisen tuntia istunut Mirjamin sisähuoneessa turhaan odottaen tämän palaavan kotia. Hänen aikomuksensa oli nyt ensiksi koettaa saada käsiinsä, jos se oli mahdollista, isiltä peritty omaisuutensa ja viipymättä kuljettaa se Kyreneen. Sitte hän aikoi koettaa saada Mirjam vanhuksen mukaansa ja lohduttaa ja ohjata häntä, ehkäpä käännyttääkin hänet. Joka tapauksessa hän halusi paeta pois tuosta kirotusta kaupungista saipa hän omaisuutensa takaisin taikka ei. Kärsimättömänä hän laski hitaasti kuluvat tunnit, jotka hänen täytyi viipyä tässä ilmakehässä, joka tuntui höyryävän viattoman verta ja jonka kostavan Jumalan kirous tuntui raskaaksi painavan. Ajatustensa rasittamana hän useaan kertaan jo nousi lähteäksensä ja jättääksensä rikkautensa; mutta samalla hän muisti entisen elämänsä ja jäi odottamaan. Missä määrässä hän olikaan synneillään lisännyt Aleksandrian pahuuden paljoutta? Kuinka hän olikaan vietellyt toisia syntiin, kasvattanut heitä synneissä? Hyvä Jumala! Hän ei ollut vain itse tehnyt syntiä minkä ennätti, vaan olipa hän suorastaan nauttinut siitä, että toiset elivät samalla tavalla! Ja nyt, nyt hän sai koota oman kylvönsä hedelmät. Vuosien kuluessa hän oli, vain omaa vallanhaluaan ja halveksivaa ihmisvihaansa tyydyttääkseen tehnyt ilkeästä Oresteesta vielä ilkeämmän kuin mitä tämä jo alhaisilta taipumuksiltaan ja luonteeltaan oli. Ja tämä hänen leikkikalunsa oli nyt kostanut hänelle! Hän, hän oli kiihoittanut Orestesta pyytämään Hypatian kättä... Hän oli suunnitellut, osaksi leikillä, osaksi neidon ylevyyttä kadehtien tuon ruman juonen ainoata rakastamaansa ihmisolentoa vastaan... ja hän oli syössyt neidon turmioon. Hän, eikä Pietari, oli Hypatian pyöveli! Totta kyllä oli, ettei hän ollut tarkoittanut murhaa... Ei kyllä, mutta eikö hän ollut aikonut neidolle kuolemaa vielä kauheampaa kohtaloa! Ei hän ollut vähääkään aavistanut... Ei kyllä, mutta vain siksi ettei hän tahtonut aavistaa. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt leikkiä jumalaa, surmata ja henkiin herättää oman mielensä mukaan. Ja katso, hän oli samalla muuttunut saatanaksi! Ken saattaa -- ja uskaltaa, vaikka saattaisikin -- vetää pois pyhän peitteen niiltä sisällisen häpeän ja itsesoimauksen katkerilta tuskilta, jotka kiihtyivät yhä tuimemmiksi, kun hän selvästi ja epäämättömästi tunsi saaneensa anteeksi? Mikäpä rangaistuksen pelko, mikäpä synkkä epätoivo olisi voinut syvemmin viiltää tuota jaloa sydäntä, kuin tieto siitä, että Jumala, jota hän oli vihannut ja ylenkatsonut, oli palkinnut pahan hyvällä eikä ollut katsonut hänen synteihinsä? Tämä tietoisuus oli täyttänyt hänen itseänsä kohtaan tuntemansa inhon maljan, kuten Hesekiel profeetta jo oli hänen esi-isillensä ennustanut... Hän oli viimeinkin löytänyt tuon vihatun ja pelätyn Jumalan nimen ja huomannut, että se oli Rakkaus!... Hän omisti Victorian, tuon Jumalan elävän, inhimillisen, vaikkakin epätäydellisen kuvan, ja samalla hänellä oli Victorian kautta koti, velvollisuus, tarkoitusperä, uusi elämä, jossa häntä odotti rehellinen työ, ehkäpä lopullinen voittokin... Siinä oli hänen rangaistuksensa; se oli Kainin merkkinä hänen otsallaan, ja se tuntui hänestä raskaammalta kuin hän kantaa jaksoi.

Mutta oli hänellä ainakin yksi tehtävä jälellä. Missä hän oli syntiä tehnyt, siinä hänen nyt täytyi koettaa hyvää tehdä -- ei suinkaan lepyttääkseen tuota Jumaluutta, eikä edes vahinkoja korvatakseen, vaan yksistään tunnustaakseen totuuden, jonka hän oli löytänyt. Ja kun tämä ajatus selvisi päätökseksi, niin hän toivoi ja rukoili entistään hartaammin, että Mirjam palaisi ja tekisi sen toteuttamisen mahdolliseksi.

Ja Mirjam palasi viimeinkin? Rafael kuuli hänen hitaasti tulevan etuhuoneen läpi, saavan tytöiltä tietää, ken sisällä oli, käskevän tytöt poistumaan ja sulkevan ulko-oven heidän mentyään. Viimein hän astui sisään ja virkkoi tyynesti:

"Terve tuloasi! Olen odottanut sinua. Sinä et hämmästyttänyt Mirjam vanhusta. Terafi kertoi minulle viime yönä, että sinä tulet!..."

Joko hän huomasi epäluuloisen hymyn Rafaelin huulilla, taikka pakoitti omantunnon ääni hänet samassa huudahtamaan --

"... Ei, ei! En tiennytkään! En ollenkaan odottanut sinua. Minä olen valehtelija, vanha, kurja valehtelija, enkä voi puhua totta vaikka koettaisinkin! Lempeätä silmäystä kuitenkin pyydän sinulta! Hymyile minulle, Rafael! -- Rafael, tulitko viimeinkin vanhan, kurjan äiti parkasi luokse! Hymyile minulle edes kerran, kaunis poikani, oma poikani!"

Ja hypähtäen Rafaelin luo hän sulki tämän syliinsä.

"Sinun poikasiko?"

"Niin, minun poikani! Turvassa viimeinkin! Minun omani vihdoinkin! Minä todistan sen nyt! Kohtuni poika olet, vaikket olekaan lupausteni lapsi!" Ja hän nauroi hysteerisesti. "Lapseni, perilliseni, jonka hyväksi olen ahertanut ja raatanut kolmekymmentä kolme vuotta. Joutuin! Tässä ovat avaimeni. Tuossa salalaatikossa ovat kaikki paperini -- kaikki mitä minulla on, on sinun. Sinun jalokivesi ovat tallessa -- kätkettynä samaan paikkaan kuin minunkin. Neekeritär, Eudaimonin vaimo, tietää paikan. Minä vannotin häntä vaikenemaan puisen epäjumalankuvansa kautta, ja hän onkin, kristitty kun on, säilyttänyt salaisuuden. Tee hänet rikkaaksi koko elämäkseen. Hän piiloitti vanhan äiti parkasi ja suojeli häntä siksi että tämä sai nähdä poikansa palaavan. Mutta elä anna mitään hänen pienelle miehelleen; se on paha ihminen ja pieksää vaimoaan. -- Joudu nyt! Ota omaisuutesi ja poistu!... Ei, viivy vielä hetkinen -- vain hetkinen -- että vanha vaimo parka saisi ilahuttaa silmiään katselemalla rakastettuaan vielä kerran ennen kuolemaansa!"

"Ennen kuolemaansa? Sinun poikasi? Isieni Jumala, mitä tämä kaikki tarkoittaa, Mirjam? Vielä tänä aamuna minä olin Ezran, antiokialaisen kauppamiehen poika!"

"Hänen poikansa ja perillisensä, hänen poikansa ja perillisensä! Hän sai lopulta tietää kaikki! Me ilmaisimme hänelle kaikki hänen kuolinvuoteensa ääressä! Minä vannon, että me ilmaisimme hänelle kaikki, ja että hän omisti sinut pojakseen!"

"Me! Kutka?"

"Hänen vaimonsa ja minä? Hän ikävöi lasta, onneton, ja me annoimme hänelle lapsen -- paremman kuin hänelle itselleen olisi voinut syntyä. Mutta hän rakasti sinua, omaksui sinut, vaikkei tiennytkään kaikkea. Hän pelkäsi, että hänelle naurettaisiin, jos hän kuolisi lapsettomana -- pelkäsi tulevan tunnetuksi, että hän oli lapseton, se lapsettunut ukko! Ei -- hän oli oikeassa -- oikea juutalainen siinäkin!"

"Ken oli sitte isäni?" Rafael keskeytti hämmentyneenä.

Vaimo vanhus purskahti niin hurjaan nauruun, että Rafaelia puistatti.

"Istu äitisi jalkojen juureen. Istu nyt... vaikka vain tehdäksesi mummon mieliksi! Vaikket häntä uskoisikaan, niin ole olevinasi hänen lapsensa, hänen rakastettu lapsensa nämä muutamat minuutit ennenkuin hän kuolee. Minä kerron sinulle kaikki... ehkä vielä on aikaa!"

Rafael istuutui... "Mitähän jos tämä lihallistunut paholainen sittekin olisi sinun äitisi?... Mutta mikäpä oikeus minulla olisikaan ylpeästi kieltää sellainen määritelmä. Olenko minä niin puhdas, että ansaitsisin puhtaamman alkujuuren?"... Ja vanhus laski lempeästi kätensä Rafaelin päälaelle ja hänen luisevat sormensa leikkivät tämän pehmeillä kiharoilla kun hän hätäisesti ja samealla äänellä puhui:

"Jessen juurta, Salomon siemenestä, sitä ei yksikään rabbi Babylonista Roomaan saakka uskalla kieltää! Kuninkaan tytär olen minä ja kuninkaallinen sydän minulla oli ja on vieläkin, poikani, yhtäläinen kuin Salomonilla itselläänkin! Kuninkaallinen sydän!... Senvuoksi minä kammosin ja halveksin juutalaisnaisten tavallista kohtaloa, joutua tyranniensa, miestensä, orjaksi, leikkikaluksi, sieluttomaksi nukeksi! Minä himoitsin tietoja, mainetta, valtaa -- valtaa -- valtaa; ja kansalaiseni epäsivät sen minulta, koska minä tietenkin olin nainen! Silloin minä jätin heidät. Minä menin kristittyjen pappien luo... He antoivat minulle sen mitä pyysin... He antoivat minulle enemmänkin... He kiihoittivat naisellista turhamaisuuttani, ylpeyttäni, omapäisyyttäni, aviollisten siteitten halveksimista ja kehoittivat minua rupeamaan pyhimykseksi, enkelien ja pääenkelien tuomariksi, Jumalan morsiameksi! Valehtelijat! Valehtelijat! Ja siten -- jos naurat minulle, Rafael, niin surmaat minut -- ja siten -- Mirjamista, Davidin huoneen jäsenestä -- Mirjamista Rutin, ja Rahabin, Rakelin ja Saran jälkeläisestä, tuli kristitty nunna, joka sulkeutui näkemään näkyjä, uneksimaan unia, ja joka paisutti mieletöntä omanhyväisyyttään sillä jumalattomalla kuvitelmalla, että hän oli Natsarealaisen, tuon Josua Bar-Josefin, jota hän Jehova-Isi'ksi nimitti, kihlattu morsian -- Vaiti! Jos hetkeksikään minut keskeytät, niin voi armonaika kesken loppua. Minä kuulen niiden jo kutsuvan minua, ja minä sain ne lupaamaan, etteivät ota minua pois ennenkuin olen kertonut kaikki pojalleni -- häpeäni pojalle!"

"Ken sinua kutsuu?" Rafael kysyi; mutta kestettyään ankaran puistatuskohtauksen Mirjam jatkoi kysymyksestä välittämättä:

"Mutta he valehtelivat, valehtelivat! Sen minä älysin tuona päivänä... Elä katso minuun, niin saat kuulla kaikki. Syntyi mellakka -- taistelu kristitty-paholaisten ja pakana-paholaisten välillä -- ja luostari valloitettiin. -- Niin juuri, valloitettiin!... Silloin minä älysin että he olivat pilkanneet Jumalaa!... Oi, Jumala! Minä huusin Häntä avukseni, Rafael! Minä rukoilin Häntä avaamaan taivaansa ja astumaan alas -- singahuttamaan heihin pitkäisen nuolet -- tuhoamaan heidät maan päällä, pelastaakseen avuttoman tyttö raukan, joka jumaloi Häntä, joka Hänen tähtensä oli uhrannut isän, äidin, sukulaiset, rikkaudet, taivaan valon, jopa naisellisuutensakin -- joka yöt päivät palveli Häntä, ajatteli Häntä, uneksi Hänestä... Mutta Hän ei kuullut minua, Rafael... ei kuullut... ei kuullut! Ja silloin minä tiesin, että kaikki oli valhetta, valhetta!"

"Jota se onkin", virkkoi Rafael nyyhkyttäen. Hän muisti Victorialle aijottua kohtaloa ja tunsi katkeran vihan kiehuvan suonissaan.

"Todistus oli epäämätön, eikö ollutkin?... Yhdeksän kuukautta minä olin mielipuoli. Ja sinun äänesi, lapseni, iloni, ylpeyteni -- sinun äänesi palautti minut jälleen järkiini! Ja minä erkanin siitä galilealaisesta pappisjoukosta ja palasin takaisin omien kansalaisteni luo, joiden keskuuteen Jumala oli minut alunpitäen asettanut. Minä pakoitin heidät -- rabbit, isäni, sukuni -- pakoitin heidät kaikki ottamaan minut seuraansa. He eivät voineet vastustaa katsettani. Minä voin saada ihmiset tekemään mitä tahdon, Rafael! Minä voisin -- minä voisin tehdä sinusta nyt keisarin jos vain aika riittäisi! Minä palasin heimoni keskuuteen. Minä toimitin sinut Ezralle, tämän poikana, minä ja hänen vaimonsa, ja sain hänet uskomaan että sinä olit syntynyt hänelle sillä aikaa kuin hän oleskeli Bysantiumissa... Ja sitte -- sinun hyväksesi elämään! Ja minä elin sinun hyväksesi. Sinun hyväksesi minä rikkauksia etsien vaeltelin Intiasta Brittein saarille. Sinun hyväksesi minä ahersin, säästelin, valehtelin, keinottelin, keräsin rahaa kehnoimpiakaan keinoja kammoamatta -- sillä teinhän kaikki sinun hyväksesi! Ja minä olen voittanut! Sinä olet rikkain juutalainen tällä puolen Välimeren, poikani! Ja sinä olet rikkauksiesi arvoinen. Sinulla on äitisi sielu, poikani. Minä olen pitänyt sinua silmällä, olen ylpeillyt sinusta -- ylpeillyt oveluudestasi, rohkeudestasi, tiedoistasi, ylenkatseestasi noita pakanakoiria kohtaan. Sinä tunsit Salomon kuninkaallisen veren virtaavan suonissasi! Sinä tunsit että olit nuori jalopeura Juudaasta, ja että he olivat sakaaleja, jotka söivät sinun tähteitäsi! Ja nyt, nyt! Ainoa vaara, joka sinua uhkasi, on vältetty! Se kavala nainen on poissa -- noita, joka koetti viekotella nuoren jalopeurani virittämäänsä ansaan, on itse siihen langennut; ja jalopeurani on turvassa, on palannut ottaakseen kansat saaliikseen ja musertaakseen heidän luunsa tuhaksi, kuten kirjoitettu on: hän laskeutui lepoon kuin jalopeura tahi emäjalopeura, kukapa hänet tohtii herättää?"

"Malta vähän!" Rafael virkkoi. "Minun täytyy saada puhua! Äiti! Minun täytyy! Jos minua rakastat ja tahdot minun sinua rakastavan, niin vastaa! Olitko osallisena hänen kuolemaansa? Puhu!"

"Enkö jo sanonut sinulle, etten enää ole kristitty? Jos olisin kristittynä pysynyt -- ken tietää, mitä olisinkaan tehnyt? Ainoa minkä minä juutalainen uskalsin tehdä, oli -- Minua höperöä! Olenhan kokonaan unhottanut todistukseni -- todistukseni --"

"Todistusta en tarvitse, äiti. Sanasi riittävät", virkkoi Rafael molemmin käsin äitinsä käteen tarttuen ja painaen sen polttavaa otsaansa vasten.

Mutta vaimo vanhus jatkoi hätäisesti:

"Katsos! Katsos tätä mustaa agaattia, jonka sinä hulluudessasi annoit hänelle!"

"Miten sen sait käsiisi?"

"Varastin -- varastin, poikani, aivan samalla tavalla kuin varkaatkin varastavat ja joutuvat ristiinnaulittaviksi rikoksestaan. Mitäpä merkitsikään ristille joutumisen vaara äidille, joka työskenteli lapsensa hyväksi -- äidille, joka kolme ja kolmekymmentä synkkää vuotta sitte ripusti tuon agaatin puoliskon pienokaisensa kaulaan ja kantoi itse yöt ja päivät toista puoliskoa sydämellään? Katso! Katsos miten tarkalleen ne sopivat yhteen! Katso ja usko vanhaa, syntistä äiti raukkaasi! Katsos, sanon minä!" käski hän työntäen talismanin poikansa käteen.

"Nyt anna minun kuolla. Minä vannoin pyhän valan, etten kerro tätä salaisuuttani kenellekään muulle kuin sinulle, enkä sinullekaan ennenkuin kuolinhetkelläni. Jää hyvästi, poikani! Suutele minua vielä kerran -- vielä kerran poikani, iloni! Oi, tämä korvaa kaikki! Tämä korvaa senkin päivän, jona viimeisen kerran kuvittelin olevani Natsarealaisen morsian!"

Rafael tunsi, että nyt jos koskaan hänen täytyi puhua. Vaikka hän menettäisi kaikki rikkaudet ja vetäisi päälleen äitinsä kirouksen, niin hänen täytyi sittenkin puhua. Ja uskaltamatta nostaa katsettaan hän virkkoi lempeästi:

"Ihmiset ovat valehdelleet sinulle Hänestä, äiti; mutta onko Hän koskaan valehdellut sinulle Itsestään? Hän ei valehdellut minulle lähettäessään minut maailmalle etsimään ihmistä ja käskiessään minua lähtemään takaisin sinun luoksesi tuodakseni sinulle sen ilosanoman, että Ihminen on maailmaan syntynyt?"

Mutta Rafaelin hämmästykseksi Mirjam ei puhjennutkaan tekopyhiin moitteihin, kuten hän oli odottanut, vaan vastasi hiljaisella, samealla äänellä, aivan kuin toisesta maailmasta puhuen:

"Hänkö sinut tänne lähetti? Niin, niin... sellaiseksi minä Häntä ennen kuvittelin... Suuri ajatus se sittekin on -- juutalainen taivaan ja maan kuninkaana! No... niin -- pian saan tietää... Minä rakastin Häntä kerran... ja ehkä... ehkä..."

Miksi painui Mirjamin pää raskaasti Rafaelin olkapäälle? Rafael käänsihe -- tumma verijuova valui Mirjamin huulilta! Hän hypähti pystyyn. Tytöt hyökkäsivät huoneeseen. He repivät auki Mirjamin vaipan ja näkivät kauhean haavan, jonka hän järkähtämättä oli salannut viimeiseen saakka. Liian myöhään Mirjam, Salomon tytär oli mennyt omaan paikkaansa.

Varhain seuraavana aamuna Rafael seisoi Kyrillon esihuoneessa odotellen puheille pääsyä. Sisähuoneesta kuului kovaäänistä puhelua ja hetken perästä kiiruhti sieltä sadatellen ulos eräs tribuuni, jonka hän ennestään tunsi --

"Mitä asiaa sinulla täällä on, ystäväni?" Rafael kysyi.

"Se roisto ei luovuta heitä", tribuuni vastasi matalalla äänellä.

"Ketä?"

"Murhaajia. He ovat nyt Cæsareumin pyhitetyssä pakopaikassa. Orestes lähetti minut vaatimaan heidät oikeuden käsiin, ja tuo mies uhmaa häntä julkisesti!"

Näin sanoen tribuuni kiiruhti ulos.

Rafaelissä heräsi niin voimakas inhon tunne, että hän oli vähällä poistua tribuunin perästä. Mutta hänen parempi enkelinsä voitti, ja seuraten kehoitusta hän astui sisään.

Kyrillos mitteli tapansa mukaan pitkin askelin lattiaa. Kun hän näki, ken puhuttelija oli, pysähtyi hän äkkiä ja jäi kysyvästi tuijottamaan Rafaeliin. Tämä kävi heti asiaan puhuen kylmästi ja tyynesti:

"Epäilemättä te tunnette minut ja tiedätte mikä minä olin. Minä olen nyt kristitty katekumeeni. Minä tulen tänne hyvittääkseni kykyni mukaan muutamia tässä kaupungissa aikaisemmin tehtyjä huonoja töitä. Näistä papereista löydätte lahjakirjan niin suurelle rahasummalle, että Te voitte vuokrata turvakodin sadalle langenneelle naiselle ja varustaa heistä vuosittain kolmisenkymmentä myötäjäisillä, jotka riittävät hankkimaan heille soveliaat aviomiehet. Minä olen pannut paperille suunnitelmani pienimmänkin yksityisseikan. Tahtoni täsmällisestä täyttämisestä riippuu lahjoitukseni jatkuvaisuus."

Kyrillos tarttui himokkaasti asiakirjoihin ja yritti laverrella kuluneita korulauseita hurskaasta hyväntekeväisyydestä; mutta juutalainen keskeytti hänet.

"Teidän Pyhyytenne kiitokset ovat tarpeettomat. Asiani koskee vain virastoanne eikä teitä itseänne."

Kyrillos, jonka omatunto sinä aamuna jo oli hyvinkin rauhaton, joutui hämilleen. Hän tunsi, että Rafaelin kuivassa, tyynessä puhetavassa piili moite purevampi kuin selväsanaisessa soimauksessa. Siksipä hän nyt vähän kuin punastuen loi katseensa alas ja silmäili kiireisesti paperia. Sitte hän kaikkein suopeimmalla äänellä virkkoi:

"Veljeni suonee anteeksi vaikka huomautankin, että samalla kuin myönnän hänellä olevan ehdottoman oikeuden jakaa lahjojansa miten hän parhaaksi näkee, minua Egyptin arkkipiispana vähän hämmästyttää kun näen, ettei vain Pelusiumin apotti Isidorus, vaan myöskin köyhäin asianajaja, maallikko virkamies, joka sitä paitsi on sotkeutunut äskeiseen salaliittoon, on määrätty uskotuksi mieheksi rinnalleni."