Part 41

Mutta Pelagia riistäytyi hänen sylistään. "Ei, ei! -- ei koskaan enää! Minä en ole sinulle kelvollinen! Anna minun kuolla, kurjan! Minä vain vedän sinua alas. Sinusta täytyy tulla kuningas. Sinun täytyy naida hänet -- se viisas nainen!"

"Hypatiako? Hän on kuollut!"

"Kuollut!" parahti Pelagia.

"Murhattu; nuo kristityt pirut murhasivat hänet tunti sitte!"

Pelagia peitti silmänsä käsillään ja purskahti itkuun. Olivatko ne surkuttelun vai ilon kyyneleitä?... Hän ei kysynyt sitä itseltään, emmekä mekään tahdo sitä häneltä udella.

"Missä on miekkani? Kautta Odinin sielun, miksi se on tuohon sidottu?"

"Minä aijoin -- Elä suutu!... Ne sanoivat minulle että olisi parempi jos kuolisin, ja --"

Amaali seisoi sanattomaksi hämmästyneenä. "Oi elä lyö minua uudelleen. Lähetä minut myllyyn. Tapa minut tähän omalla kädelläsi. Tee mitä tahansa kunhan vain et uudelleen lyö!"

"Lyö? -- Jalo nainen!" Amaali huudahti ja sulki hänet syliinsä. Myrsky oli ohi; ja Pelagia oli painautunut rakastettua rintaa vastaan, kuhertaen kuin kyyhkynen, kun Amaali muutaman minuutin kuluttua kohousi pystyyn, nostaen hänet mukanaan...

"Pian nyt! Emme saa silmänräpäystäkään tuhlata. Ylös torniin, jossa olet turvassa; ja sitte näyttämään noille rakkikoirille, mikä on seurauksena, kun tulee ärhentelemään villien susien pesän ympärille."

14 Luku.

NEMESIS.

Ja oliko sitte Amaali oikeassa?

Filammon näki Rafaelin syöksyvän kadun poikki museon puistoon. Viimeisiksi sanoikseen oli Rafael käskenyt häntä pysymään paikoillansa; ja poika totteli. Musta ovenvartija, joka oli laskenut Rafaelin ulos, oli sangen nenäkkäästi sanonut Filammonille, ettei hänen emäntänsä ottanut ketään vastaan eikä suvainnut mitään sanomia itselleen tuotavan. Mutta Filammon oli tehnyt lujan päätöksen pysyä paikoillaan. Kun auringon paahde kävi kiusalliseksi, siirtäytyi hän vain erään tukipatsaan varjoon ja kyyristäytyi istumaan kivitykselle valmiina tekemään hurjan hyökkäyksen. Orja tuijotti ihmeissään nuorukaiseen; mutta kun hän oli jo tottunut filosofien kummallisiin päähänpistoihin, kiitti hän jumalia, ettei ollut sellaiseksi syntynyt, vetäytyi vartiopaikallensa ja unhoitti koko asian.

Filammon odotti siinä ummelleen puolentuntia. Se tuntui hänestä pitkältä kuin päivä, vuosikaudet. Eikä sittekään Rafaelia kuulunut palaavaksi eikä henkivartijoitakaan saapunut. Oliko tuo omituinen juutalainen petturi? Mahdotonta! Hänen kasvoillaan oli kuvastunut yhtä epätoivoinen, peittelemätön pelko kuin Filammoninkin kasvoilla... Mutta miksi hän ei palannut?

Ehkä hän oli huomannut kadut vapaaksi ja heidän yhteisen pelkonsa aiheettomaksi... Mikä oli tarkoituksena tuolla mustalla miesjoukolla, joka pälyili tuolla poikkikadun päässä suoraan vastapäätä luentosalin ovea? Hän nousi mennäkseen tarkastelemaan niitä: ne olivat hävinneet. Hän istuutui jälleen odottamaan... Siellähän ne taaskin olivat. Se oli hyvin epäilyttävä vartiopaikka. Tuo katu kulki Cæsareumin taitse munkkien varsinaisen tyyssijan läpi, joka lukemattomien käytävien ja takalisto-rakennusten kautta oli yhteydessä itse kirkon kanssa... Mutta miksipä siellä ei saisikaan olla munkkijoukkuetta? Olihan se mitä tavallisin ilmiö jok'ainoalla Aleksandrian kadulla. Hän koetti haihduttaa pelkonsa nauruun... Mutta jännitetyt ajatukset muuttivat pelon varmuudeksi. Hän tiesi, että jotain kauheata oli tapahtumaisillaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän tähysteli piilopaikastaan -- miesjoukko oli yhä siellä;... se näytti lisääntyneen, lähestyneen. Jos he huomaisivat hänet, niin mitä kaikkea he epäilisivätkään? Välipä sillä. Hän vaikka kuolisi Hypatian tähden jos niikseen tuli -- ei hän nyt juuri uskonut, että niikseen tulisi; mutta sittekin hänen täytyi puhutella Hypatiaa -- varoittaa häntä. Jalkamies toisensa perästä, vaunu vaunun perästä kulki katua pitkin; oppilas toisensa perästä meni luentosaliin, mutta hän ei huomannut heitä, vaikka he kulkivatkin aivan hänen ohitsensa. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja kohdisti kaiken hehkunsa nurkkaukseen, jossa Filammon lymyili, kunnes kivitys poltti kuin kuuma rauta ja häikäisevä valo sumensi hänen silmänsä. Mutta Filammon ei siitä välittänyt. Koko hänen sydämensä, mielensä ja huomionsa oli kiintynyt tuohon tuttuun oveen, jonka hän odotti aukenevan...

Vihoviimein hopeata hohtavat kaksipyöräiset rattaat kolisten pyörähtivät nurkkauksen takaa ja pysähtyivät hänen eteensä. Nyt kai Hypatiakin pian tuli. Väkijoukko oli hävinnyt. Ehkä se sittekin oli ollut vain hänen mielikuvituksensa tuote. Ei; tuolla se oli, tuolla, kulmauksen takana, aivan luentosalin vieressä -- ne hornan koirat! Muuan orja toi talosta kirjaillun patjan -- ja sitte saapui Hypatia itse entistään ihanampana, huulet surullisessa, vakavassa hymyssä, katse kohoitettuna korkeuteen kysyvänä, jännitettynä ja kuitenkin lempeänä, sisäisen liikutuksen himmentämänä, aivan kuin olisi hänen sielunsa liidellyt kaukana avaruudessa, Jumalan kasvojen edessä.

Silmänräpäyksessä oli Filammon hänen vieressään, tarttui epätoivoisesti hänen viittaansa ja lankesi polvilleen hänen eteensä --

"Pysähdy! Elä lähde! Sinä menet turmioon!"

Tyynesti Hypatia käänsi katseensa alas Filammoniin.

"Noitain apuri! Tahdotko Theonin tyttären kaltaiseksesi petturiksi?"

Filammon ponnahti pystyyn, peräytyi ja jäi häpeän ja epätoivon tupertamana paikalleen seisomaan...

Hypatia luuli siis häntä syylliseksi!... Jumala sen niin tahtoi!

Hevosten harjat hulmusivat jo matkan päässä ennenkuin hän tointui ja syöksihe Hypatian jälkeen huutaen jotakin -- tietämättä itsekään mitä hän huusi.

Liian myöhään! Musta ihmislauma hyökkäsi esiin lymypaikastaan, piiritti ajoneuvot... ryntäsi eteenpäin... Hypatia oli hävinnyt. Ja kun Filammon hengästyneenä juoksi väkijoukon jälkeen, nelistivät pillastuneet hevoset tyhjine vaunuineen hänen ohitsensa takaisin kotiaan kohti.

Minne he raastoivat häntä? Cæsareumiin, itse kirkkoonko? Mahdotonta! Miksi juuri sinne? Miksi tuo ihmislauma, johon joka hetki satoja lisäksi yhtyi, juoksi rannalle ja palasi sieltä käsissään kiviä, näkinkenkiä ja saviruukun palasia?

Hypatia oli jo kirkon rappusilla ennenkuin Filammon yllätti joukon. Hän ei nähnyt neitoa, mutta tämän pukimien riekaleet osoittivat hänelle tietä.

Missä hänen uljaat oppilaansa nyt olivat. Kas vain! He olivat häpeällisesti telkeytyneet museoon, paeten heti ensimmäistä rynnäkköä, joka vei Hypatian luentosalin rappusilta pyörteisiinsä. Roistot! jänishousut! Hän tahtoi pelastaa neidon!

Ja Filammon koetti turhaan tunkeutua parabolaanien ja munkkien sankan joukon läpi, joka kalamummojen ja rantajätkien avustamana hyppeli ja kirkui uhrinsa ympärillä. Mutta sen mitä hän ei kyennyt suorittamaan, suoritti toinen ja heikompi -- pieni kantaja. Hurjana hän ilmestyi -- ei kukaan käsittänyt miten ja mistä hän tuli -- keskelle tiheintä tungosta käyttäen puukkoa ja hampaitaan ja kynsiään, kuin verenhimoinen villikissa, raivatakseen itselleen tien epäjumalansa luo. Turhaan! Hänet raastettin kumoon ja heitettiin nurin niskoin alas rappusista. Kun Filammon kirkkoon rynnistäessään sivuutti hänet, makasi hän maassa puolikuolleena ja hillittömästi itkien.

Totta tosiaan! Itse kirkkoon! Tuonne viileään himmeään hämärään, keskelle sen korkokuvilla kaunistettuja pilareja, juhlallisia holveja, kohti loistavaa alttaria, jossa kynttilät tuikkivat ja pyhä savu tuoksusi. Suuret kuvat tuijottivat ylhäältä seinältä alas juhlalliseen komeuteen. Ja suoraan edessä, alttarin ympärillä, tavattoman suuri Kristus katseli seinältään levollisena, oikea käsi ojennettuna siunaukseen -- vaiko kiroukseen?

Yhä eteenpäin, pitkin pääkäytävää tunki joukko repien yhä uusia siekaleita neidon pukimista pyhälle permannolle -- ylös kuorin portaita -- aina alttarille asti -- aivan tuon suuren, liikkumattoman Kristuksen jalkojen juureen. -- Mutta siihen toki nuokin helvetin koirat pysähtyivät...

Hypatia riuhtasihe irti kiduttajistaan ja peräytyen askeleen, kohottausi hetkeksi täyteen pituuteensa, alastomana, lumivalkoisena hohtaen häntä ympäröivää mustaa joukkoa vasten. -- Häpeä ja suuttumus paloi hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, mutta pelosta niissä ei näkynyt merkkiäkään. Toinen käsi piteli kultaisia kutreja verhona, toinen solakka, valkoinen käsivarsi ojentui ylöspäin kohti suurta liikkumatonta Kristusta, anoen armoa ihmiselle Jumalalta -- ja kuka uskaltaa sanoa, että hän anoi turhaan? Hänen huulensa avautuivat puhumaan; mutta sanat, jotka ne olisivat lausuneet, kuuli yksin Jumala, sillä samassa Pietari esilukija iski hänet alas, musta joukko sulkeutui jälleen hänen ympärilleen... ja sitte pitkä, hurja, vihlova huuto toisensa perästä kiiri halki holvien kuin kostonenkelin tuomiosoitto.

Puristettuna muuatta pylvästä vasten ja kykenemättömänä tungoksessa paikaltaan liikkumaan Filammon tukki käsillään korviansa. Huudot kuuluivat sittenkin! Kauanko niitä kestääkään? Armiaan Jumalan nimessä, mitä ne hänelle tekivät? Repivätkö elävänä kappaleiksi? -- Repivät, ja vielä kauheampia tekoja he tekivät. -- Yhä vain huudot jatkuivat -- ja yhä vain suuri Kristus rauhallisine, sietämättömille silmineen katseli alas Filammoniin eikä kääntänyt katsettaan pois tästä näytelmästä. Hänen päänsä yläpuolelle oli sateenkaareen kirjoitettuna: "Minä olen sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti!" Siis sama kuin Juudan maalla ennen muinoin, vai kuinka Filammon? Keitä sitte nämä olivat ja kenen temppelissä? Filammon peitti kasvot käsiinsä ja toivoi kuolevansa.

Loppu oli tullut. Huudot olivat hiljenneet valituksiksi, valitukset äänettömyydeksi. Kauanko hän oli täällä ollut? Tunnin vaiko ijäisyyden? Jumalan kiitos, loppu oli tullut! Onneksi Hypatialle -- mutta miksi noille toisille --? Mutta ne eivät sellaisia ajatelleetkaan, sillä samassa kajahti kirkossa uusi huuto.

"Cinaroniin! Polttakaa hänen luunsa tuhkaksi ja hajoittakaa tuhka mereen!"...

Ja roistojoukko ryntäsi ulos kirkosta...

Filammon läksi pakoon, mutta ulos kirkosta päästyään hän vaipui voimattomana rappusille ja tuijotti kauhusta tupertuneena polttorovion liekkeihin ja väkijoukkoon, joka kirkui ja hyppeli Molokkiuhrinsa ympärillä kuin pirun riivaamat.

Käsi tarttui hänen olkavarteensa; hän katsahti ylös ja näki kantajan.

"Ja tämä, nuori pyöveli, on nyt tuo yhteinen, apostoolinen kirkkokunta!"

"Ei, Eudaimon; tämä on hornan henkien kirkkokunta!"

Ja kooten voimansa hän nousi istumaan ja kätki kasvot käsiinsä. Hän olisi vaikka henkensä antanut, jos olisi nyt voinut itkeä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja päänsä polttava kuin aavikon hieta.

Eudaimon katseli häntä hetkisen. Tapaus oli saattanut tuon narri paran äkkiä järkiinsä.

"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" virkkoi hän.

"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" vastasi Filammon.

"Tiedän sen. Anna anteeksi sanat, jotka äsken lausuin. Rakastimmehan me molemmat häntä?"

Pieni mies raukka istuutui Filammonin viereen ja veren tippuessa haavoista kivisille portaille ratkesi katkeraan, inhimilliseen itkuun.

On hetkiä, jolloin tuskamme tuimuus muuttuu lempeäksi auttajaksemme, turruttaen meidät niin ettemme enää kykene ajatuksillamme kiusaamaan itseämme. Näin kävi nyt Filammonille. Hän istui siinä ajan kulkua tajuamatta.

"Hän on jumalien luona", Eudaimon viimein virkkoi. "Hän on jumalien Jumalan luona", Filammon vastasi, ja sitte molemmat jälleen vaikenivat.

Äkkiä käskevä ääni havahdutti heidät. He katsahtivat puhujaan ja näkivät Rafael Aben-Ezran seisovan edessään.

Rafael oli kalman kalpea, mutta jäätävän tyyni.

Ensi silmäyksellä he huomasivat, että hän tiesi kaikki.

"Nuori munkki", hän virkkoi hampaittensa välistä, "sinä nähtävästi rakastit häntä?"

Filammon kohotti katseensa, mutta ei kyennyt vastaamaan.

"Jos on niin, niin nouse ja pakene henkesi edestä erämaahan äärimmäiseen sopukkaan ennenkuin Sodoman ja Gomorran kohtalo kohtaa tätä kirottua kaupunkia. Onko sinulla sen muurien sisällä isää, äitiä, veljeä tai sisarta -- taikka vaikka kissaa, koiraa tai lintua, johon olet kiintynyt?"

Filammon säpsähti. Hän muisti Pelagian... Tänä iltana piti hänen Kyrillon lupauksen mukaan saada parikymmentä luotettavaa munkkia avukseen Pelagian vallatakseen.

"Onko? Ota heidät silloin mukaasi ja pakene, ja muista Lotin vaimoa. Eudaimon, tule mukaani. Sinun täytyy ohjata minut talollesi, Mirjam juutalaisen asuntoon. Elä kiellä! Minä tiedän, että hän asuu siellä. Hänen tähtensä, joka muutti manan majoille, minä suojelen sinua, palkitsen sinut runsain käsin jos olet uskollinen. Tule!"

Eudaimon, joka hyvin tunsi Rafaelin, läksi vavisten oppaaksi; ja Filammon jäi yksikseen.

He eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Mutta Filammon tunsi, että hän oli ollut itseään voimakkaamman miehen seurassa, miehen, jota vielä syvemmin kuin häntä kammotti tuo teko, jonka nähdessään tuntui siltä, kuin auringonkin olisi pitänyt peittää kasvonsa. Ja nuo hänen sanansa: "Nouse ja pakene henkesi edestä", jotka hän lausui hillityn vakavasti ja aivan kuin rajun mielenliikutuksen pakoittamana, kaikuivat Filammonin korvissa kuin tuomiopasuunan ääni. Niin, hän tahtoi paeta. Hän oli lähtenyt maailmaa näkemään ja hän oli nähnyt sen. Arsenius oli sittekin oikeassa. Kotia erämaahan! Mutta ensiksi hän tahtoi yksin mennä Pelagian luo, vielä kerran koettaakseen taivuttaa tätä pakenemaan kerallansa. Mikä sydämetön houkkio olikaan hän ollut, kun aikoi voittaa Pelagian väkivallalla -- moisten apurien avulla! Jumalan valtakunta ei ole sellaisten kiihkoilijoiden, sanansaivartelijoiden, vaan auliitten, rakastavien ja kuuliaisten sydämien valtakunta. Jos hän ei kykenisi voittamaan sisaren sydäntä, niin lähtisi hän yksin ja kuolemaansa asti rukoilisi hänen puolestaan.

Filammon juoksi alas Cæsareumin rappusilta, ja kääntyi Museokadulle. Kas niin! Se oli pauhaavana ihmismerenä! Ne ryöstivät Theonin taloa -- muistoista rikasta taloa! Ehkä vanhuskin oli tuhon omaksi joutunut! Mutta sittekin -- oma sisar! Hänen täytyi pelastaa Pelagia ja paeta. Ja kääntyen sivukadulta koetti Filammon päästä sitä tietä eteenpäin.

Sielläkin! Koko satamakortteli oli jalkeilla. Jokaiselta kadulta tulvi raivoisia yltiöpäitä valtaväylälle; ja ennenkuin hän pääsi Pelagian asunnolle, oli aurinko jo mennyt mailleen, ja hänen takanaan jyrisi kymmenien tuhansien kurkusta huuto: "Alas kaikki pakanat! Surmatkaa jok'ikinen aarialainen gootti! Alas epäjumaliset portot! Alas Pelagia Afrodite!"

Filammon kiiruhti pitkin lehtokujaa torninportille, jossa Wulf oli luvannut odottaa häntä. Portti oli raollaan ja hämärässä eroitti hän jonkun seisovan aukossa. Hän juoksi portaille ja tapasi Wulfin asemesta Mirjamin.

"Päästä minut sisään!"

"Miksi?"

Filammon ei vastannut, vaan yritti tunkeutua naisen ohi.

"Hullu, hullu, hullu!" akka sähisi ponnistaen kaikin voimin porttia kiinni. "Missä ovat sinun ryöstötoverisi? Missä on sinun munkkijoukkosi?"

Filammon peräytyi hämmästyneenä. Miten oli akka saanut hänen aikeensa tietoonsa?

"Niin, niin -- missä ne ovat? Mieletön poika! Etkö tänä päivänä tarpeeksi nähnyt munkkien töitä, vai vieläkö koetat tyttö rievusta tehdä samanlaisen kuin itse olette? Repikää vain juurineen pois oma inhimillinen luontonne, jos niin tahdotte, ja tehkää itsenne paholaisiksi koettaessanne päästä enkeleiksi, mutta sinun sisaresi on nainen, ja naisena hän on elävä tai kuoleva!"

"Päästä minut sisään!" Filammon hurjistuneena huudahti.

"Huudappa vain -- niin minä huudan myös ja silloin sinun henkesi ei ole kuparikolikonkaan arvoinen. Hullu, luuletko minun puhuvan juutalaisena? Minä puhun naisena -- nunnana! Minä olin kerran nunna, mieletön -- ja silloin sieluni kovettui. Jumalan viha langetkoon päälleni, jos toisen sielu siten kovettuu, niin kauan kuin minä voin sen estää! Sinä et häntä saa! Minä ennemmin kuristan hänet omilla käsilläni!" Ja hän pyörähti juoksemaan ylös kiemurtelevia portaita.

Filammon ehätti hänen jälkeensä. Mutta noita-akan hurja kiihko antoi tälle voimia niin että hän juoksi kuin nuori menaadi. Kerran oli Filammon vähällä sivuuttaa hänet. Mutta samalla hän muisti, ettei hän tiennyt etsittävänsä olinpaikkaa ja päätti sen vuoksi pysytellä vain akan kintereillä ja käyttää tätä oppaanaan.

He juoksivat yhä ylöspäin kunnes Mirjam äkkiä pyörähti muutamasta ovesta sisään. Filammon pysähtyi. Muutamia jalkoja ylempänä portaat loppuivat aukkoon, josta näkyi kappale taivasta. Hän oli siis lähellä tornin kattoa! Silmänräpäys vielä ja akka ilmestyi takaisin ovesta puhaltuen uudelleen pakenemaan ylöspäin. Filammon tarttui hänen käsivarteensa ja survasi hänet takaisin tyhjään kammioon. Muutamalla loikkauksella hän oli katolla ja seisoi Pelagian edessä.

"Tule!" hoki hän hengästyneenä. "Hetki on käsissä! Tule, kun kaikki nyt ovat alhaalla!" Ja hän tarttui sisarensa käteen.

Mutta tämä väisti häntä.

"Ei, ei", kuiskasi hän vastaukseksi, "minä en voi, en voi, hän on antanut minulle kaikki anteeksi, minä olen hänen ikuisesti! Ja nyt, juuri kun hän on vaarassa, kun hän ehkä on haavoittunut -- oi taivas! -- tahtoisitko sinä houkutella minut niin alhaiseen tekoon kuin karkaamaan pois hänen luotaan?"

"Pelagia, Pelagia, rakas sisareni!" Filammon huudahti kiihkeästi, "ajattele synnin palkkaa! Ajattele helvetin piinaa!"

"Minä olen ajatellut niitä tänä päivänä; ja minä en usko sinua! En -- en usko! Jumala ei ole niin julma kuin sinä sanot! Ja vaikka hän olisikin -- rakastettuni kadottaminen olisi minulle helvetti! Vaikka palaisinkin, kunhan vain saan hänet pitää!"

Filammon seisoi hämmästyneenä ja vapisten hänen edessään. Kaikki hänen entiset epäilyksensä välähtivät salamana hänen mieleensä ja hän muisti miten hän oli temppeliluolassa nähnyt ne maalatut naiset ja kemut, ja miten hän vapisten oli kysynyt itseltään paloivatko nuo kaikki ikuisesti helvetin tulessa?

"Tule!" hän vielä kerran pyysi; ja heittäytyen polvilleen sisarensa eteen peitti tämän kädet suudelmilla, kiihkeästi rukoillen häntä lähtemään. Turhaan.

"Mitä tämä on?" jyrähti ääni -- ei Mirjamin, vaan Amaalin. Hän oli aseeton, mutta hyökkäsi suoraa päätä Filammonin kimppuun.

"Elä tee hänelle pahaa", parkasi Pelagia; "hän on veljeni -- sama veljeni, josta sinulle kerroin!"

"Mitä hän täällä tekee?" kysyi Amaali, joka heti ymmärsi Pelagian sanat tosiksi. Pelagia vaikeni.

"Minä tahdon pelastaa kristityn sisareni aarialaisen harhaoppisen synnillisistä syleilyistä; ja minä pelastan hänet, taikka kuolen!"

"Aarialaisenko?" Amaali nauroi. "Sano suoraan: pakanan, niin osaat oikeaan sinä nuori houkkio! Tahdotko sinä mennä hänen kanssaan, Pelagia ja ruveta nunnaksi, hiekkakasojen keskellä elämään?"

Pelagia juoksi rakastettunsa luo; Filammon tarttui hänen käsivarteensa tehdäksensä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen; ja samassa, -- ei kukaan huomannut miten se tapahtui -- gootti ja Filammon olivat iskeneet yhteen henkensä edestä. Pelagia seisoi kauhusta mykkänä hyvin tietäen, että apua pyytäen hän syöksisi veljensä varmaan turmioon.

Muutamassa sekunnissa oli kaikki ohi. Gootti nosti Filammonin syliinsä kuin pikku lapsen ja kantaen hänet katoksen kaiteitten ääreen, aikoi heittää nuorukaisen alas kanavaan. Mutta notkea kreikkalainen oli käärmeenä kietoutunut hänen ympärilleen ja puristi häntä kurkusta epätoivon voimalla. Kahteen kertaan he kaatuivat kaiteita vasten, kahdesti jälleen nousivat jaloilleen. Kolmas hirveä heitto -- kaide murtui; ja sinne huimaavaan syvyyteen putosivat toisiinsa kietoutuneina gootti ja kreikkalainen.

Pelagia ryntäsi katon reunalle ja kauhusta mykkänä ja silmät kuivina tuijotti alas hämärään syvyyteen. Kahdesti he välillä pyörähtivät ympäri... Tornin juuri uloutui egyptiläiseen tapaan, loivasti veteen. Heidän täytyi paiskautua seinämään -- ja sitte!... Tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus ennenkuin he koskettivat kiviseen muuriin... Amaali oli alla... Pelagia näki hänen kauniiden kiharoittensa iskevän julmaan kiveen. Hänen otteensa höltyi, hänen jäsenensä herpaantuivat; kaksi eri loiskahdusta kuului tummasta kanavasta ja sitten oli kaikki hiljaa. Pienet laineet lipattivat vain vihaisesti muuria vastaan.

Pelagia tuijotti alas vielä hetkisen ja sitte hän, päästäen hurjan parahduksen, joka kaikui katoilla ja kanavassa, pyörähti lentäen juoksemaan alas rappusia ja ulos yöhön.

Viisi minuuttia myöhemmin Filammon vettä ja verta valuen ja pahasti runneltuna ryömi ylös kanavasta kujan alapäässä. Muuan nainen syöksähti esiin takaportista ja seisahtui kanavan reunalle kädet ristissä tuijottaen kanavaan. Kuu valaisi hänen kasvonsa. Se oli Pelagia. Hän näki Filammonin, tunsi hänet, ja hätkähtäen peräytyi.

"Sisareni! -- sisareni! Anna minulle anteeksi!"

"Murhaaja!" parkasi hän ja tyrkäten syrjään veljensä ojennetut kädet pakeni hurjana käytävään.

Käytävä oli täynnä kaikenlaista tavaraa, mutta tanssijatar hyppeli niiden yli, kuin aron peura, jota vastoin Filammon, putouksesta huumautuneena ja märkien kutriensa sokaisemana, kompastui, kaatui, eikä kyennyt enää nousemaan. Pelagia juoksi alussa suoraan soihtujen valaisemaa väkijoukkoa kohti, joka tunkeili ja räyhäsi ylempänä pääkadulla, kääntyi sitte äkkiä muutamalle sivukujalle ja hävisi sinne. Filammon makasi ähkyen maassa ilman minkäänlaista aikomusta tai toivomusta koko tässä maailmassa.

Viisi minuuttia myöhemmin Wulf kumartui murtuneen kaiteen ylitse seurassaan parikymmentä pelästynyttä miestä ja naista, jotka Pelagian huuto oli katolle jouduttanut.

Hän yksin epäili Filammonin olleen siellä ja pelästyen omia päätelmiään siitä mitä ehkä oli tapahtunut, hän säilytti aavistuksensa omana salaisuutenaan.

Mutta kaikki tiesivät Pelagian olleen tornissa ja kaikki olivat nähneet Amaalin sinne menevän. Missä he nyt olivat? Ja miksi oli pieni takaportti tavattu avattuna ja saatu suljetuksi parhaiksi ennenkuin väkijoukko kadulta ennätti tunkeutua sisään?

Wulf, joka oli liiankin kokenut sellaisissa asioissa, seisoi siinä punniten kaikkia kauheaan kuolemaan viittaavia asianhaaroja. Viimein hän melkein kuiskaten virkkoi:

"Köysi ja tulisoihtu, Smid!"

Nämä tuotiin hänelle ja Wulf hyljäten nuorempien miesten pyynnöt päästä tuolle vaaralliselle tiedusteluretkelle, laskeutui alas kaide-aukosta.

Päästyään vähän yli puolitien, nykäsi hän köyttä ja soinnuttomalla äänellä huusi tovereilleen ylhäällä:

"Vetäkää ylös! Olen nähnyt tarpeeksi."

Uteliaisuuden ja levottomuuden jännittäminä he vetivät hänet ylös. Wulf seisoi kotvan aikaa äänettömänä heidän keskellään, aivan kuin järkyttävän onnettomuuden murtamana.

"Onko hän kuollut?"

"Odin on ottanut kotiin poikansa, goottilaiset sudet!" Hän ojensi oikean kätensä kauhun valtaamaa seuruetta kohti ja purskahti hillittömään itkuun... Veren tahraama tukko pitkiä, kauniita kutreja oli hänen kädessään.

Kaikki tahtoivat sitä tunnustella ja se kulki nyt kädestä käteen... Jokainen tunsi nuo rakkaat, kullankellertävät kiharat. Ja sitte nuo koruttomat uroot, jotka olivat liian uljaat kyyneleitä hävetäkseen purskahtivat tyttöjen hämmästykseksi katkeraan itkuun, valitellen kuin pienet lapset... Heidän Amaalinsa! Heidän taivahinen johtajansa! Odinin oma poika, heidän ilonsa, ylpeytensä, kunniansa! Heidän "Taivaallinen kuningaskuntansa", kuten hänen nimensä jo ilmaisi, joka oli ollut juuri sellainen, ja enemmänkin, kuin jokainen heistä toivoi olevansa, mutta joka kuitenkin oli heidän heimoansa, luuta heidän luustansa, lihaa heidän lihastansa! Raskaalta tuntuu jokaiselle todelliselle ihmisolennolle, kun hänen ihanteensa riistetään pois, vaikkapa tuo ihanne olisikin vain villin härän ja sieluttoman miekkailijan perikuva...

Viimein Smid puhui:

"Uroot, Odin on näin tuominnut ja Ylijumala on vanhurskas. Jos me olisimme neljä kuukautta sitte kuulleet Wulf prinssin neuvoa, niin tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Me olemme olleet pelkureita ja laiskureita, ja Odin on lapsiinsa vihastunut. Vannoutukaamme Wulf prinssin miehiksi ja seuratkaamme häntä minne hän meitä johtaneekin!"

Wulf tarttui hellästi hänen ojennettuun käteensä --

"Ei, Smid, Trollin poika! Sinun asiasi ei ole lausua sellaisia sanoja. Agilmund Cnivan poika, Goderic Ermenricin poika, te olette baltteja, te olette oikeudenmukaiset perijät. Arpa ratkaiskoon, kumpi teistä on oleva päällikkömme."